Search

Äitiyshuolto puhutti 1900-luvulla niin Euroopassa kuin Suomessakin vuosikymmenien ajan. 1870-luvulta alkaen laskenut syntyvyys ja korkeana pysynyt äitiys- ja lapsikuolleisuus huolestuttivat päättäjiä kaikkialla. Imeväiskuolleisuutta yritettiin pienentää parantamalla äitien valistusta ja järjestämällä neuvontaa ja hoitoa pikkulapsille. Ratkaisuna ongelmiin esitettiin koulutettujen kätilöiden määrän lisäämistä ja synnytysten siirtämistä sairaaloihin. Myös aviottomien äitien ja lasten asemaa haluttiin parantaa, mutta he jäivät usein äitiyshuollon esitettyjen uudistusten ulkopuolelle. Yleinen ilmapiiri suosi 1900-luvun alussa äitiys- ja lastenhuoltoa, mutta varsinaiset uudistukset viivästyivät monissa maissa ensimmäisen ja toisen maailmansodan takia. Myös 1930-luvun lama hidasti esimerkiksi Suomessa sosiaalilainsäädännön läpimenoa. Äitiyshuollon erilaisia toteutusmalleja äitiysvakuutuksesta ja ehkäisyneuvonnasta alkaen esitettiin ratkaisuina äitien ja lasten taloudellisiin ja olosuhteista johtuviin ongelmiin. Suomessa äitiyshuollon hyväksi tehty työ vaati kuitenkin vuosikymmeniä toteutuakseen 1930-luvun lopulta alkaen. Keskityn tässä työssä tutkimaan sosiaalidemokraattisen kansanedustaja Hilja Pärssisen tekemiä eduskunta-aloitteita ja kirjoituksia äitiyshuollon hyväksi kansainvälisessä kontekstissa vuosina 1900 - 1935. Tutkimus on jaettu kahteen käsittelylukuun, joista ensimmäisessä käsittelen Hilja Pärssisen toimintaa äitiyshuollon hyväksi vuosina 1900 - 1918 ja toisessa luvussa vuodesta 1918 vuoteen 1935. Hilja Pärssinen jäi vuosiksi eduskunnan ulkopuolelle jouduttuaan vankilaan vuoden 1918 vallankumoushallintoon osallistumisen takia. Etenen työssäni kronologisesti käsitellen temaattisissa alaluvuissa eduskunnassa tehtyjä äitiyshuoltoaloitteita. Tärkeimmät lähteet muodostuvat valtiopäiväasiakirjoista vuosilta 1907 - 1935, jolloin Hilja Pärssinen vaikutti eduskunnassa lukuun ottamatta vuosia 1918 - 1928. Toinen tärkeä lähderyhmä on Sosiaalidemokraattisen naisliiton edustajakokousten pöytäkirjat vuosilta 1905 - 1935. Hilja Pärssisen laajasta kirjoitusten ryhmästä olen valinnut vuonna 1907 julkaistun Kysymyksiä sosialidemokratian alalta, vuonna 1908 Suomen Sosialidemokraattisten Naisten liiton julkaiseman Oikeutta äideille! -kirjasen sekä vuoden 1913 Suomen Sosialidemokraattisen Naisliittotoimikunnan julkaiseman Mitä tulisi etenkin kuntain tehdä varattomain äitien ja lasten hyväksi? Näissä kirjasissa Pärssinen keskittyi pohtimaan erityisesti äitiys- ja lastenhuollon tilaa ja tarvittavia parannuksia. Käytän Sosiaalidemokraattisen naisliiton omien lehtien Työläisnaisen ja Toverittaren useita artikkeleita, sillä ne valottavat työläisnaisliitossa eri vuosikymmeninä äitiys- ja lastenhuollosta käytyjä keskusteluja. Erityisesti Hilja Pärssinen oli työläisnaisliiton aktiivina ja liiton lehden toimittajana vahvasti mukana omilla kantaaottavilla kirjoituksillaan. Nämä artikkelit sekä Hilja Pärssisen arkiston lehtileikkeet tarjoavat hyvin tietoa ajan ilmapiiristä, työläisnaisliiton epävirallisista keskusteluista ja Hilja Pärssisen mielipiteistä. Olen käyttänyt kotimaisesta tutkimuskirjallisuudesta erityisesti artikkelikokoelmaa Yksi kamari - kaksi sukupuolta - Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset, sekä Sari Asikaisen teosta Me toivomme ihannemaata - Hilja Pärssisen varhainen aatemaailma ennen kansanedustajuutta. Ulkomaisista äitiyshuollon ja sosiaalihistorian tutkimuksista olen eniten käyttänyt artikkelikokoelmaa Maternity and gender policies - women and the rise of the European Welfare States 1880 - 1950s luodakseni kokonaiskuvan tarkasteltavan aikakauden äitiyshuollon kansainvälisestä kehityksestä. Hilja Pärssisellä oli merkittävä rooli Suomen Sosiaalidemokraattisessa naisliitossa ja sen kansainvälisten suhteiden ylläpitäjänä. Pärssinen teki äitiys- ja lastenhuolto-ohjelmia työläisnaisliitolle ja osallistui muutenkin vahvasti yrityksiin viedä haluttuja uudistuksia läpi eduskunnassa. Erityisen mielenkiintoiseksi Pärssisen työn äitiyshuollon hyväksi tekevät tämän kansainväliset kontaktit. Hän osallistui lukuisiin kansainvälisiin sosialistinaisten konferensseihin ja näyttelyihin, ja seurasi äitiyshuoltoa koskevaa kirjoittelua kansainvälisessä lehdistössä. Hän piti yhteyttä 1900-luvun alussa erityisesti Saksan työläisnaisliikkeeseen ja sen johtajaan Clara Zetkiniin. Myös muiden maiden kuten Ison-Britannian antamat esimerkit ja vaikutteet näkyivät Pärssisen kirjoituksissa. Hän teki lisäksi vuonna 1913 tutkimusmatkan Britanniaan perehtyäkseen maan äitiys- ja lastenhuoltoon. Hilja Pärssinen tukeutui toistuvasti eri asiantuntijoiden tutkimusten tuloksiin perustellessaan äitiyshuollon tarpeellisuutta ja naisten työsuojelulainsäädännön merkitystä äitien ja lasten terveyttä suojeltaessa. Apunaan hän käytti muiden maiden esimerkkejä onnistuneista äitiyshuollon toteutustavoista, kuten sairausvakuutukseen liitetystä äitiysvakuutuksesta. Pärssinen ei voinut perhetaustansa ja kansakoulunopettajan ammattinsa vuoksi lukeutua työväenluokkaan, eikä hänellä ollut omakohtaisia kokemuksia köyhyydessä elämisestä. Hän silti raportoi näkemistään epäkohdista ja toimi vuosikymmenien ajan työväestön ja erityisesti vähävaraisten äitien ja lasten olojen parantamiseksi. Asiasanat: äitiyshuolto, Hilja Pärssinen, Työläisnaisliitto

Opinnäyte on henkilöhistoriallinen tutkimus jääkärieversti, Mannerheim-ristin ritari Berndt Eino Edvard Polónin (1892-1975) elämästä. Tutkimus perustuu Eino Polónin omakätisiin muistelmiin, kirjeitä ja muistiinpanoja sisältävään alkuperäisaineistoon, haastatteluihin sekä arkistolähteisiin. Menetelmällisesti tutkimus on painotukseltaan kokemushistoriallinen ja keskittyy rauhan vuosina omaelämänkertaansa kirjoittaneen Eino Polónin omiin pyrkimyksiin tarkastella mennyttä perhe-elämäänsä ja sotilasuraansa. Kohdehenkilön muistelmat on esitetty vanhan sotilaan yrityksenä jäsennellä menneisyyttään ja tarkastella uudelleen osuuttaan historiallisissa tapahtumissa. Eino Polónin omat, usein korostetun itsekriittiset näkemykset on, milloin mahdollista, pyritty asettamaan tasapainottavaan kontekstiin arkistomateriaalin ja muun suoran lähdeaineiston perusteella. Elämänkerran jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisen vaiheen keskeisiä käännekohtia ovat Eino Polónin lähtö jääkäriksi 1916, isän ja veljen karkotus venäläisten viranomaisten toimesta jääkäriksi lähtemisen seurauksena, osallistuminen vuoden 1918 sisällissotaan hallituksen joukkojen riveissä, avioliitto Ester Steniuksen kanssa 1920, sotilaskomennus Ranskaan 1920-1921 sekä lopulta vuonna 1922 väkivaltaisena puhjennut sotaneuroosi ja vapautus armeijasta. Toisen vaiheen muodostavat vuodet maanviljelijänä Kangasalla 1927-1935, osallistuminen Lapuan Liikkeen toimintaan 1930-1932, paluu armeijaan ja palvelus Keski-Suomen Rykmentissä 1935-1939 sekä osallistuminen talvi- ja jatkosotaan 1939-1940 ja 1941-1944. Sotavuosiin sisältyvät Ester-puolison myöhemmin kuolemaan johtanut halvaantuminen 1943 sekä molempien poikien, nuorimman Rolfin sekä suomalaisessa SS-pataljoonassa isänsä jääkäriesimerkin mukaisesti vapaaehtoisena palvelleen Taunon kaatuminen 1941 ja 1944. Kolmas vaihe käsittää sodanjälkeiset vuodet Nokian kumitehtaan sosiaalipäällikkönä 1946-1956 sekä vanhuusvuodet ja perinnetoiminnan Jääkäriliitossa 1956-1975. Laaditun henkilöhistoriallisen tutkimuksen kantava teema on suoran toiminnan ja jälleenrakennuskausien vuorottelu poliittisen aktivismin ja sotilaan elämässä. Samalla nousevat esille sodan oloissa koetut henkilökohtaiset traumat, tappiot, menetykset sekä niiden määrätietoinen kompensointi rauhan oloissa Asiasanat: asevoimat, jatkosota, jääkärit, jääkäriliike, Kangasala, kansalaissota, lapuanliike, maanpuolustustyö, Mannerheim-ristin ritarit, neuroosit, Nokia, puolustusvoimat, raiskaus, sankaruus, sotahistoria, sotilasvammat, talvisota

Jarmo Peltolan mukaan 1930-luvun lama merkitsi ennen kaikkea työttömyyttä, työajan lyhennyksiä ja palkan alennuksia. Lama oli vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan merkittävämpi ja pitkäaikaisempi kuin aikaisemmin on ymmärretty. 1920-luvun lopulla alkanut lama ulottui monessa perheessä pitkälle 1930-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Kokemuksena se asettuu työläissuvuissa vuosien 1917 1918 ja vuosien 1939 1944 rinnalle ja väliin. Maailmalla 1930-luvun lamana tunnettua ilmiötä kutsuttiin Suomessa yleisesti pula-ajaksi. Toisin kuin pula-aikoina yleensä nyt kaupoissa oli kyllä tavaroita, mutta kaikilla ei ollut niihin varaa. Tamperelaisperheiden toimeentuloon laman aikana keskittyvä tutkimus perustuu laajoihin ihmisten elämää ja kulutusta makrotasolla kuvanneisiin tilastoaineistoihin. Tutkimusta varten on tamperelaisten työssäkäynnistä, työttömyydestä, tuloista, avioitumisesta ja lapsien hankkimisesta rakennettu tietokantoja, joiden pohjalta on rakennettu pieniä mikrohistoriallisia kertomuksia tamperelaisten perheiden elämästä laman aikana. Työväestöön kohdistuneen laman suhteuttamiseksi on työläisperheiden rinnalle otettu muihin yhteiskuntaluokkiin kuuluneita perheitä. Vaikka tilastot ja tietokannat ovat perhetarinoiden myötä muuttaneet muotoaan määrällisestä laadulliseksi, on lamakuvaa lisäksi täydellistetty ja monipuolistettu kirjallisuuden, muistelmien ja sanomalehtiaineiston avulla. Laman aikana työn puutteesta kärsineet perheet olivat epävakaiden työmarkkinoiden armoilla. Sosiaaliturva oli vähäistä. Välillä työttömät pääsivät työttömyys- eli varatöihin, välillä he joutuivat turvautumaan köyhäinhoitoon, joka piti maksaa takaisin parempien aikojen koittaessa. Ajoittain työttömät söivät soppaa työväentalolla. Monet perheet selvisivät pahimman yli tehtaissa työskennelleiden nuorten tuloilla. Avioliittojen solmimista ja lasten hankkimista lykättiin laman aikana. Jos joissakin perheissä lama liitti lapset ja toimeentulovaikeuksista kärsineet vanhemmat tiukemmin yhteen, niin oli myös perheitä, joissa lama osaltaan johti perheiden hajoamiseen. Vaikka naiset säilyttivät miehiä todennäköisemmin työpaikkansa, putosivat naisten lähtökohtaisesti heikot palkat tekstiilitehtaissa niin alas, että heidän asemansa vertautui työttömiin sekatyömiehiin. Heikon taloudellisen tilanteen vuoksi jotkut toimeentulovaikeuksissa olleet joutuivat turvautumaan laittomiin keinoihin, kuten prostituutioon ja varasteluun. The enduring and fragmented economic depression Tampere was the most significant industrial city in Finland during the interwar era. In Tampere there were, including the suburb of Pispala, over 60 000 residents. Over 75 % of the population were working class, and over 60% got their livelihood from industrial and construction work. Women in Tampere often worked for weaving, clothing, shoemaking, and leather industries. As a centre of metal industry with mostly male employees Tampere was also quite prominent within the country. Some 2 000 male and less than 100 female construction workers were listed in the late1920s. The depression of the 1930s had more consequences than was previously thought. Previously, little attention has been paid to the hardships faced by the Finnish domestic industry. The number of people employed fell by 25%, and many of those who had kept their jobs, only worked for part of the week. The industries in Tampere served predominantly the domestic market. The recession almost totally paralyzed private building. Around 2 000 builder jobs had been lost during the worst period. The employment in the metal industry fell by 30% (500 persons) and 20 % (1 500) in the textile industry during the years 1928-32. Additionally, in other sectors, employment rate fell so much that Tampere had at the worst time over 5 000 jobs less than during the peak economic boom in autumn 1928. The livelihood during the recession is being investigated from four different directions. The direction are characterized by the following statements: i) the different livelihoods of the groups of people and individuals during the economic depression is indicative of the depth and duration of the recession in relative terms. ii) The endurance of the recession and the workers becoming more affected by it forced them to look for alternative means of income. iii) The experiencing of a long-standing unemployment and various shortages had a negative influence on the internal structure of the families. iv) The experience families were exposed to by the recession negatively influenced the respective hopes on the future of the members of the family. These statements are tested both on the macro and micro levels. In the study I am aiming at evaluating the courses of life of several Tampere families by reconstructing the respective experiences emanating from the different classes of society. The everyday lives of families suffering from a long-standing unemployment are described in the life stories, in the appendix. In order to provide a point of comparison, the families that remained relatively unaffected economically by the recession are also being discussed. Although the incomes of the workers did not always fall to the level of the early 1920s, only their real income decreased markedly during the recession of the 1930s. This is important since the values in the society and the policy that reflected those values meant that the poorest segments of the society became the paying sufferers. The protracted economic recession involved that the planning ahead in life became more difficult. When the trust in the future was poor, the material shortages gradually led in giving up in the other areas of life as well. Children in working class families held over their decision to marry. Therefore in Tampere, a city with a predominantly working class population, birth rates fell more than in any other Finnish city. The low level of social policy contributed to this. The continued poor job situation led into a poor living standard. In addition to poor nourishment, the depression-stricken lacked adequate clothing and footwear. The consumption of water, electricity, and of wood for heating was cut down. The provisional works were hard manual working sites. Building waterways late in autumn and physically demanding soil shifting work in winter were liable to cause illness to poorly equipped workmen already in their 40s to 60s. These ailments would enhance the spiral and prevent employment. Death took its toll particularly in the shape of TB from the other members of poor families, children and wives. An increased use of alcohol was a solution in many a family to drown the worries. The use of alcohol might have been on a high level already in many families before the depression as well. The low basic level of social security was the essential reason for the protraction of the 1930s great depression and its long-standing ill effects. The depression cannot be interpreted merely as a temporary sagging of economy and the GNP, which soon recovered its former growth path. It is a persistent process in which the problems of the national economy became intertwined with the fortunes of the individuals and families in a way that cannot be reduced from the growth curves of the GNP. The depression can be thematized into three separate stages: the economic depression, the employment depression, and the wide-reaching social depression. A similar stage-like development was visible in the respective depressions of the 1930s and the 1990s in Finland. One could say a depression has a domino effect, the first stage disturbs the second stage and this again the third one. Despite the economic turn for the better, the unemployment remained high, as well as the number of people having had to rely on poor relief. On account of this the social costs such as poor relief and employment assistance (relief work), remained on a high level. This phenomenon has been known as the long shadow of the depression. Although in a theoretical model the three stages can be separated from one another, it is clear that neither the families nor the then decision-makers could not foresee when the job market recession would turn into a social depression. For the politicians the dragging on of the recession meant increasing costs, for the families, increasing difficulties. As the patriarchal caretaking in the society gradually diminished, the role of the municipalities and the state increased very slowly. The increase of the public share did not result in a corresponding increase in the level of social security, but a gradual shifting of the responsibilities from the employer to the public sector. The workers and the employer had some differing opinions on the scope and the political couplings of a correct level of social security. During the years 1918-39 the negotiating position of the workers was poor, especially during the recessions. A political shift to the right tightened its grip as the depression progressed. The explanation to the reaction of the socio-political system is thus found partly in the values of the groups that maintained the system , partly in the stage of the economic development of the society, and partly in the long duration of the economic downturn. All three factors were connected and interdependent and their mutual relations dictated what the reactions towards the depression were and which situations the families were to face in different times. The fact that the great depression of the 1930s in a way does not fit the so-called great story of Finnish history, is likely to explain why the depression with its exceptional duration and its targeting almost wholly on the population of manual workers has not been an issue of more study. The depression of the 1930s in Tampere tells a story about a time when social security was still literally in child s shoes . It provides an analogy of the Finnish depression of the 1990s, and one can only ponder what could have happened in the country without a decently working social care system.

Tutkielmassa tarkastellaan säätyläistyttöjen koulutusta Suomessa 1700-luvun lopulta 1870-luvulle. Pääkysymyksenä on selvittää, mikä oli Helsingin, Turun ja Haminan tyttökoulujen oppilaiden sosiaalinen tausta. Tutkielmassa on jouduttu selvittämään myös koulujärjestelmän muutoksia ja koululainsäädäntöä. Tyttöjen koulutukseen liittyy merkittävällä tavalla myös Vanhan Suomen koulut, koska Vanhan Suomen alueella oli pitempi perinne tyttöjen koulutuksessa, mikä johtui Katariina Suuren aikana perustetuista tyttökouluista. Näin tutkielmani on alueellisesti rajattu Vanhan Suomen, Helsingin, Turun ja Haminan kaupunkeihin. Tutkielman aikarajauksena ovat vuodet 1790­-1870, sillä ne muodostavat yhtenäisen ajanjakson aikakauden naissivistyksessä. Ajanjaksoa on luonnehdittu tyttökoulujen aikakaudeksi. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle 1700-luvun lopusta, mutta tutkimukseni sijoittuu käytännössä autonomiana kaudelle, jonka alkuvaiheessa aloitettiin laaja koulujärjestelmän uudistaminen. Suomessa koulu- uudistuksen suunnittelu alkoi vuonna 1814, mutta työ eteni hitaasti. Ideat kypsyivät hitaasti, eikä käytännön uudistustyö sujunut ripeästi. Kolmekymmentä vuotta kului ja vasta sitten Keisari antoi armollisen asetuksen alkeisoppilaitoksista Suomessa 21.6.1841. Se määräsi suomeen perustettavaksi ala- ja yläalkeisoppilaitoksia, lukioita ja tyttökouluja. Uusi lukio- ja koulujärjestys hyväksyttiin 6.11.1843. Vanhan Suomen koulut asetettiin sen alaisuuteen. Naisten koulutuksen kannalta merkittävää oli tyttökoulujen tulo osaksi virallista koulujärjestelmää. Vuosi 1844 oli eräänlainen tähtihetki naisten koulutuksen historiassa, sillä silloin avattiin kaksi uutta tyttökoulua. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu perustettiin silloin, samoin Turun ruotsalainen tyttökoulu. Perinteinen salonkikasvatus oli jo vanhentunutta ja sitä syytettiin epäonnistumisista tyttöjen kasvatuksessa. Vuoden 1843 koulu-uudistuksessa viralliset tyttökoulut oli asetettu sivistyneimpien eli herrasperheiden tyttäriä varten. Vertailtaessa virallisten tyttökoulujen oppilasmääriä lukuvuonna 1844-­1845 on Turun ruotsinkielinen tyttökoulu ollut oppilasmäärältään suurin kaikista viidestä tyttökoulusta. Siellä oli ensimmäisenä vuonna 81 oppilasta. Seuraavaksi eniten oppilaita oli Viipurin ylemmässä tyttökoulussa. Oppilasmäärä oli 55 lukuvuonna 1844­-1845. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli kolmanneksi suurin, sillä siellä oli 33 oppilasta. Viipurin alemmassa tyttökoulussa oli 31 oppilasta ja se oli neljänneksi suurin. Pienin oli Haminan tyttökoulu, jossa oppilaita oli Ketosen mukaan 30. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu, Viipurin alempi tyttökoulu sekä Haminan tyttökoulu olivat kaikki aluksi oppilasmäärältään suurin piirtein samankaltaisia. Yhteensä tyttökouluissa opiskeli lukuvuonna 230 oppilasta. Tutkitut tyttökoulut Helsingissä, Turussa ja Haminassa olivat ennen kaikkea porvarisperheiden tyttärien kouluja. Kouluissa oli myös aatelisperheiden tyttäriä sekä papiston tyttäriä, mutta huomattavasti vähemmän kuin porvarissäädyn tyttäriä. Aatelissääty tarjosi tyttärilleen yksityisopetusta. Tyttäriä ohjasivat kotiopettajat ja he saattoivat opiskella pensionaattikouluissa ulkomailla. Myös muutamia talonpoikastyttäriä pääsi tutkittuihin kouluihin, vaikka he olivat enemmänkin poikkeustapauksia.

Elämäkerran kohteena on 1800-luvulta lähtien ollut johtaviin yhteiskuntaryhmiin lukeutuneiden lisäksi myös kansan parista lähteneitä henkilöitä. Yhteiskunnallisen nousun mahdollistuessa on alemmista yhteiskuntaryhmistä noussut valtakunnallisia ja paikallisia vaikuttajia. Heistä on ollut saatavissa jo riittävästi lähdeaineistoa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää pöytyäläisen itsellisen pojan, Fredrik Lehtisen, tietä raumalaiseksi kauppiaaksi ja yhdeksi kaupungin vaikutusvaltaisimmista miehistä. Päälähteenäni on kauppias Fredrik Lehtisen laaja, mutta hajanainen arkistoaineisto, joka hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1930, tuli Rauman museolle. Virallisia papereita ja muuta materiaalia on lähes kuuden vuosikymmenen ajalta. Muita tärkeitä lähteitä ovat Rauman kaupunginvaltuuston pöytäkirjat ja Rauman maistraatin arkiston pöytäkirjat Turun maakunta-arkistossa. Tietoja Fredrik Lehtisen elämästä ja toiminnasta on löytynyt myös monista muista Rauman kaupungin arkiston ja Turun maakunta-arkiston asiakirjoista sekä Turun kaupunginarkiston, Rauman seurakunnan ja Pöytyän seurakunnan arkistoista. Rauman paikallislehdestä, Rauman Lehdestä, on lisäksi saanut hyvän kuvan 1800-luvun lopulla kaupungissa vallinneesta ilmapiiristä. Pitkään ja erittäin monilla aloilla Raumalla vaikuttaneen Fredrik Lehtisen toiminnasta lähdeaineisto antaa monipuolisen kuvan. Valitettavasti hänen persoonansa jää toiminnan varjoon. Hänen päiväkirjojaan, kirjeitään tai muita henkilökohtaisia tiedonantojaan arkistoaineisto ei sisällä. Kokouspöytäkirjoissa ei myöskään ole osallistujien henkilökohtaisia kannanottoja. Lähdeaineistosta saa kuvan, että Lehtinen oli raha-asioiden hoidossa tarkka, paneutui yhteisiin asioihin ahkerasti ja huolella sekä pyrki mahdollisimman sovinnollisiin ratkaisuihin ajaessaan pikkukaupungin etua.

Ilmailupiireissä alkoi liikkua 1930-luvulla tietoja hyvin lähellä maanpintaa lentävistä uudentyyppisistä kulkuneuvoista. Maavaikutuksessa liikkuvien pintakulkuneuvojen eli WIG-alusten tutkimus laajeni voimakkaasti 30-luvun lopulla, mutta varsinainen läpimurto tapahtui vasta 50-luvulla, jolloin suunniteltiin 60-luvulla käyttöön otetut kaupalliset painesiivet (hovercraftit) ja sotilaalliset patosiivet (ekranoplanit). Suomalaisella Toivo Juhani Kaariolla (1912-1970) on ollut keskeinen osuus näiden nyt yleisesti tunnettujen pintakulkuneuvojen ja niiden teorian kehittämisessä. Hän oivalsi jo 1930-luvun alussa maavaikutuksessa liikkuvan patosiiven perusidean. Hän kehitteli ideaansa ja rakensi 1935 maailman ensimmäisen lentävän patosiipikulkuneuvon. Idealleen hän sai patentin. Diplomi-insinööriksi opiskellut Toivo Kaario jatkoi ideansa kehittelyä sodan jälkeen. Parantaakseen patosiiven heikkoa liikkeellelähtökykyä hän kehitti 1940-luvulla maan pinnan yläpuolella leijuvan painesiiven. Hän sai patentin myös tälle idealleen, johon perustuvat nykyisin yleisesti käytettävät hovercraft ­ tyyppiset ilmatyynyalukset. Kaario kutsuttiin vuonna 1959 esitelmöimään tutkimuksistaan alan symposiumissa Princetonin yliopistolla Yhdysvalloissa. Siellä hänet tunnustettiin teoreettisten tutkimustensa ja niiden koelaitteilla tehtyjen tositusten sekä patenttiensa ansiosta yhdeksi alan johtavista tutkijoista maailmassa. Aikaisemmista malleista saamiensa kokemusten perusteella hän suunnitteli 1950-luvun lopulla varsinaisen pintaliitäjän, jonka kokonaan uudentyyppiselle säätö- ja ohjausjärjestelmälle hän sai patentin. Tämä Pintaliitäjä N:o 8:ksi nimetty kulkuneuvo, joka pystyi leijumaan paikallaan kuten painesiipi ja liitämään maan pinnan läheisyydessä kuten patosiipi, oli 1960-luvulla alan edistyksellisin tuote. Pintaliitäjän prototyyppi tuhoutui kesällä 1961 vesikokeissa. Kun projektin tukija vetäytyi, ei Kaariolla enää ollut taloudellisia eikä heti henkisiäkään mahdollisuuksia jatkaa konkreettista kehitystyötään. Maailmalla arvostettu keksijä jäi Suomessa melko tuntemattomaksi. Tämän tutkielman päätavoitteena on selvittää Toivo Kaarion osuus maavaikutuksessa liikkuvien pintakulkuneuvojen kehityksessä. Kronologisen kuvauksen runkona on Kaarion oma elämäntarina ja työura sekä niiden eri vaiheiden vaikutukset pintakulkuneuvojen kehitystyöhön. Keksintöjen ymmärtämiseksi on kuvattu myös laitteiden rakenteet ja niiden teoreettinen perusta. Tutkielma antaa myös kuvan keksijän ja keksintöjen pitkäjänteisen kehittämisen vaikeuksista 1900-luvun Suomessa.

Pro gradu ­ tutkielma käsittelee nuorisoseuratoimintaa lounaishämäläisessä Tammelan kunnassa 1920-luvulla. Tutkimuksen kohteena ovat neljä tammelalaista nuorisoseuraa; Hykkilä-Lunkaan kylässä toiminut Nuorisoseura Ahjo, Tammelan kirkonkylän tuntumassa toiminut Nuorisoseura Aura, Teuron Nuorisoseura Nousu ja Portaan Nuorisoseura. Tutkielmassa vertailen Tammelan nuorisoseurojen toimijoita ja toimintaa paitsi keskenään, myös Suomen nuorisoseuroihin yleisemminkin. Vertaan näiden neljän Tammelassa toimineen nuorisoseuran toimintaa myös nuorisoseurojen keskusjärjestön Suomen Nuorison Liiton ja Hämeen Nuorisoseurain Liiton ohjeisiin siitä, millaista nuorisoseuratoiminnan kuului olla, ja pohdin, mitkä mahdollisuudet Tammelan maalaiskylien nuorisoseuroilla toimintaohjeita ja suosituksia oli noudattaa. Tutkimuksessani piirtyy esiin myös kuva siitä, millaisia toimijoita nämä neljä tammelalaista nuorisoseuraa ajan maalaisyhteisössä olivat ja millaiset suhteet niillä oli muihin järjestöihin ja yhdistyksiin paikkakunnalla. Tutkimukseni tärkeimpinä lähteinä olivat tutkimieni nuorisoseurojen kuukausikokousten pöytäkirjat, johtokunnan kokousten pöytäkirjat, vuosikertomukset ja jäsenkirjat. Hyödynsin tutkimuksessani myös muutakin nuorisoseurojen arkistoissa säilynyttä materiaalia, kuten mm. Suomen Nuorison Liiton ja Hämeen Nuorisoseurain Liiton kiertokirjeitä. Tammelan nuorisoseurojen jäsenten ikiä, sosiaalisia taustoja sekä jäsenyysaikoja selvitin nuorisoseurojen jäsenkirjojen sekä Tammelan seurakunnan rippikirjojen avulla. Tutkimistani nuorisoseuroista on kirjoitettu kustakin myös eri laajuisia historiikkeja, ja nämä luonnollisesti täydensivät muusta arkistomateriaalista keräämiäni tietoja. Kirjallisuuden osalta päälähteitä olivat F.A. Hästeskon Suomen nuorisoseuraliikkeen historia, Jaakko Nummisen Suomen nuorisoseuraliikkeen historia I, Aukusti Ripsaluoman ja M.E. Mäen Nuorisoseuratyön opas vuodelta 1919 sekä Matti Rajamaan kirjoittama Kertomus Hämeen Nuorisoseurain Liiton 20-vuotisesta toiminnasta 1906­-1926. Kuten Hämeessä muuallakin, myös Tammelassa nuorisoseurojen jäsenistön pääosan muodostivat talolliset ja maanomistajat sekä virkamiehistä, käsityöläisistä ja kauppiaista koostunut joukko. Vuokratilallisia sekä työ- ja palvelusväkeä oli jokaisessa neljässä seurassa mukana jonkin verran, mutta kuitenkin voidaan sanoa nuorisoseurojen olleen Tammelassa pääasiassa keskiluokkaisen väen toimintayhteisöjä. Jäsenten keski-ikä Tammelan nuorisoseuroissa oli suhteellisen korkea. Tammelan nuorisoseurat mitä ilmeisimmin olivatkin nimistään huolimatta lähinnä aktiivisessa työiässä olevan väestön toimintayhteisöjä kuin nuorisoikäisten harrastusryhmiä. Tutkimani Tammelan nuorisoseurat olivat jäsenmääriltään hyvin tyypillisiä nuorisoseuroja. Ainoastaan Ns. Auraa voidaan kuvata melko suureksi seuraksi. Nuorisoseuratoiminta oli suhteellisen samanlaista Portaan Nuorisoseurassa, Ns. Ahjossa sekä Teuron Ns. Nousussa. Ns. Aura erosi näistä paitsi kokonsa puolesta myös muita aktiivisemmalla toiminnallaan. Verratessani näitä neljää tammelalaista nuorisoseuraa Suomen Nuorison Liiton keskimääräiseen nuorisoseuraan, kävi ilmi, että Ns. Auran toiminta oli myös monessa suhteessa hieman aktiivisempaa kuin keskimääräisen nuorisoseuran Suomessa. Johtokuntien rooli toiminnan organisoijana ja kehittäjänä oli nuorisoseuroissa hyvin suuri. Ohjeita ja tukea Suomen Nuorison Liitolta ja Hämeen Nuorisoseurain Liitolta nuorisoseurat saivat todella paljon, niin kirjeitten muodossakin kuin kiertävien neuvojienkin välityksellä. Nuorisoseuraliikkeen kasvatusohjelman ydinasiat; edistysusko, itsekasvatus, säätyrajoituksen poistaminen, kristillissiveellinen elämäntapa ja isänmaallisuus ovat kaikki jossakin määrin havaittavissa Tammelan nuorisoseurojen toiminnasta. Kuitenkin jotkin nuorisoseuraliikkeen hyvin keskeisinä pidetyt asiat, kuten opintotoiminta ja erilaiset alaosastot olivat Tammelassa melkoisen alkeellisessa vaiheessa vielä 1920-luvulla. Tammelan nuorisoseurat tekivät yhteistyötä paikkakunnan muiden järjestöjen kanssa. Tavallisin yhteistyön muoto oli tapahtumien järjestäminen toisen järjestön seuratalolla. Käsitykseni mukaan Tammelan nuorisoseuroilla oli hyvin merkittävä asema paikallisyhteisössään. Tarjosivathan nuorisoseurat niin nuorisolle kuin vanhemmallekin väelle sellaisia harrastus- ja toimintamahdollisuuksia, joita kylillä ei ilman nuorisoseuraa välttämättä olisi ollut. Useat Tammelan nuorisoseurojen ulkopuolisetkin ihmiset osallistuivat seurojen toimintaan esim. iltamien yleisönä tai talkoisiin osallistumalla. Nuorisoseurat epäilemättä tällä tavoin loivat kylissä tietynlaista omaleimaista paikalliskulttuuria ja yhteishenkeä. Näin ollen niillä lienee ollut jonkinlainen merkitys kylien identiteetillekin. Tammelan nuorisoseurojen voidaan myös sanoa olleen omissa kylissään niiden toimijoiden joukossa, joiden keskeisenä tehtävänä pidettiin kansallishengen sekä raittiusaatteeseen suopeasti suhtautuvan kansan kasvattamista.

Saivot olivat järviä, joihin uskottiin liittyvän yliluonnollisia asioita. Saivot olivat tärkeä osa saamelaisten elämää, osa heidän niin sanottua luonnonuskoaan, osa heidän maailmankuvaansa. Saamelaiset elivät luonnon keskellä, luonnossa ja luonnosta. Heille ympäröivä luonto oli täynnä erilaisia henkiolentoja, joiden suopeudesta ihmisten toimeentulo riippui. Jotta henkien kanssa voitiin elää sovussa, saamelaisyhteisön elämää säätelivät erilaiset säännöt. Saamelaisten luonnonuskoa ei kuitenkaan tule pitää uskontona siinä mielessä, missä me yleensä käsitämme uskonnon länsimaisittain. Saamelaisten uskonnollisuus oli kiinteä osa elämää, jossa luonnon aineelliset ja henkiset osa-alueet nivoutuivat yhteen. Sitä voi kutsua pohjoiseksi maailmankuvaksi. Tarkoitukseni on selvittää mitä kaikkia ulottuvuuksia saivokäsitteeseen sisältyy. Millaisia asioita saivo tarkoitti ja millainen merkitys saivoilla oli saamelaisten elämässä? Mitä tarkoittaa, kun jokin asia on pyhä? Saivouskomuksista sain tietoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanperinnearkistosta sekä tutkimuskirjallisuudesta. Koska saivoperinnettä on myös naapurimaissamme, ei suomalaisesta arkistoaineistosta löytynyt samoja tietoja kuten esimerkiksi Ruotsin Lappia käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Saivo on monimuotoinen ilmiö, joka liittyy monin eri tavoin saamelaisten henkiseen maailmaan. Nimellä saivo kutsuttiin konkreettisia luonnonpaikkoja, henkiolentoja, sekä saamelaisten samanistisen uskomusjärjestelmän johtajan noidan tärkeitä avustajahenkiä. Eräs olennaisimpia kysymyksiä on, miten saivo-nimiset henget liittyvät vainajien henkiin, jotka olivat saamelaisten elämässä erittäin tärkeitä. Eri puolilla Lappia monet uskomukset ovat erilaisia. Esimerkiksi henkiolennoilla on eri alueilla erilaisia nimiä. Samalla nimellä saatettiin myös kutsua eri ilmiöitä, tai samaa ilmiötä eri nimillä. On mielestäni mahdotonta selvittää täysin aukottomasti, mitä eri nimillä kutsutut henkiolennot tarkalleen ottaen olivat kulloisessakin tapauksessa. Saivoksi kutsuttiin kuitenkin hyvin laajalti tärkeimpiin kuuluvia henkiolentoja, jotka muun muassa auttoivat noitaa. Saivoiksi kutsutuilla hengillä on ollut olennainen osuus saamelaisten vanhassa luonnonuskossa. Saamelaiset eivät suinkaan ole yksi yhtenäinen kansa. Saamelaisryhmiä on kymmenen ja kaikilla heillä on oma kielensä, joten eri ryhmiin kuuluvat eivät välttämättä ymmärrä toistensa kieltä. Myös puvut, tavat ja elinkeinot eroavat. Saamelaiset jaettiin elinkeinonsa perusteella poro-, kalastaja- ja metsäsaamelaisiin. Erilainen elinympäristö ja elinkeinot saivat aikaan myös erilaisia uskomuksia. Saamelaisten asuinalue Lappi on laaja alue, joka nykyään jakautuu neljän valtion, Suomen, Venäjän, Norjan ja Ruotsin alueille. Lappi on kaikkina aikoina ollut monikulttuurista aluetta, jolla ovat liikkuneet niin eri saamelaisryhmät, norjalaiset, ruotsalaiset, venäläiset kuin suomalaisetkin. Kauppareitit sekä kalastus-, metsästys- ja poronhoitomatkat kulkivat kautta Lapin. Erilaiset kulttuurivaikutteet ovat kohdanneet, sekoittuneet ja antaneet vaikutuksensa myös saivouskomuksiin. Myös uudisasukkaat vaikuttivat saamelaisten elämään. Suomen Lappi alkoi olla hyvin suomalaistunut 1800-luvulla suomalaisten uudisasukkaiden vaikutuksesta, joita oli tullut Lappiin 1600-luvulta alkaen. Suomalaistumisprosessi nopeutui 1800-luvun edetessä uudisasutuksen ja muuttoliikkeen kasvaessa sekä koko yhteiskunnan kehittyessä. Saamelaiset joutuivat yhä enevässä määrin luopumaan varsinkin poronomadismista, ja paimentolaisuudesta luopuneet elivät sekataloudessa suomalaisten tavoin. Saamelaiset ja suomalaiset avioituivat keskenään, omaksuivat toistensa tapoja ja uskomuksia. Saivo rajattiin erikoisena luonnonpaikkana erilleen tavallisesta elinpiiristä. Usein niitä pidettiin pyhinä, joten niitä koskivat erityissäännöt, kuten varovaisuus ja uhrivelvollisuus. Erikoisessa luonnonpaikassa asui myös jumaluus, luonnon henkiolento. Usein saivot sijaitsivat raja- ja syrjäseuduilla, mikä on merkittävä asia. Saivo toimi siis konkreettisena elinympäristön, esimerkiksi pyyntialueiden rajana sekä myös rajana tuonpuoleiseen maailmaan.

Nyyti ry perustettiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa vuonna 1984 tuomaan vaihtoehtoja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) laadukkaiksi, mutta yksipuolisiksi katsottuihin mielenterveyspalveluihin. Yksittäisen projektin hallinnoijana aloittanut Nyyti ry on sittemmin laajentanut toimintamuotojaan ja vakiinnuttanut asemansa korkeakouluopiskelijoille palveluja tarjoavana terveysjärjestönä. Yhdistyksen perustaminen ja kehittyminen ei ole kuitenkaan tapahtunut sattumalta, vaan Nyyti ry:n vaiheet ovat yhteydessä suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneeseen hyvinvointivaltion murrokseen ja sosiaali- ja terveysjärjestöjen roolin muuttumiseen. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen näkökulmasta on paradoksaalista, että järjestöt ovat aikanaan vaikuttaneet monien toimintojen aloittamiseen, mutta uudelle vuosituhannelle tultaessa pohditaan, mitä palveluja julkisyhteisöt voisivat ostaa järjestöiltä, miten järjestöjen ja julkisyhteisöjen yhteistoimintaa voitaisiin kehittää ja äärimmillään jopa sitä, mitä julkisyhteisöjen aiemmin hoitamia tehtäviä voitaisiin siirtää järjestöjen ja muun vapaaehtoistoiminnan vastuulle. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen, miten Nyyti ry:n toiminta kehittyi 1980-luvulta 2000-luvulle suhteessa sosiaali- ja terveysjärjestöjen toimintaympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkielmassa selvitän miten ja miksi Nyyti ry on kehittynyt nykyiselleen ja arvioin Nyytin toiminnan merkitystä eri osapuolille. Toiseksi selvitän millaisia yhteiskunnallisia muutoksia sosiaali- ja terveysjärjestöt ovat tarkastelujaksolla kohdanneet ja miten muutokset ovat järjestöihin vaikuttaneet. Tutkielman pääasiallisen lähdeaineiston muodostavat Nyyti ry: arkistolähteet joita täydentävät yhdeksälle järjestön toimijalle tehdyt henkilöhaastattelut. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen toimintaympäristön muuttumista tarkastellaan tutkimuskirjallisuuden avulla. Nyyti ry on kehittynyt nykyiselleen vaiheittain. Ensimmäinen Nyyti ry:n perustamisesta alkanut vaihe ilmensi Suomeen 1980-luvun alussa rantautunutta ja paisuvaan sosiaalivaltioon kohdistunutta varhaista kritiikkiä, vaikka ympäröivässä yhteiskunnassa elettiin tällöin vielä suurimmaksi osaksi vahvan sosiaalivaltion kautta. Erityisesti terveydenhuollossa vaadittiin oikeanlaisen yksilöllisyyden korostamista ja ihmisten omien vaikutusmahdollisuuksien tunnustamista ja parantamista. Sekä Nyyti ry:n varhaisessa yhteisöasumiskokeilussa että myöhemmissä toimintamuodoissa korostettiin näitä opiskelijoiden yksilöllisiä voimavaroja. Toinen vaihe Nyytin kehityksessä alkoi tukikeskuksen perustamisesta. Tukikeskuksen myötä alkunsa sai Nyytin vapaaehtois- ja ryhmätoiminta. Teekkarien keskimääräistä paremmat tietotekniset valmiudet tarjosivat Nyytille sen sijaan mahdollisuuden olla kärkijoukoissa uusia mielenterveystyön malleja kehitettäessä. Syntyi Virtuaaliolkapää, josta sittemmin muodostui olennainen osa järjestön tukikeskustoimintaa ja perusta meneillään olevalle järjestön valtakunnallistumiselle ja palveluiden laajentamisen Suomen kaikkien tiedekorkeakouluopiskelijoiden käyttöön. Kolmas vaihe käynnistyi Nyytin ns. isojen projektien myötä. Projektien toteuttajaksi siirtymisen tuloksena Nyytin näkyvyys ja verkostot parantuivat. 1990-luvun laman vauhdittama valtionhallinnon uudistuspolitiikka ja palvelutoiminnan ulkoistaminen lisäsivät osaltaan julkisen sektorin kiinnostusta järjestöjen tuottamia palveluja kohtaan. Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) sosiaali- ja terveysjärjestöille ja erityi-sesti mielenterveyspalveluihin kohdentamat avustukset ilmensivät tätä uskoa järjestöjen toimintaan. Nyyti ry:n RAY:ltä saamat avustukset lisääntyivät erityisesti 1990-luvun lopulta alkaen. Nyyti ry:n kehityksen neljäs vaihe alkoi vuonna 2001 käynnistyneestä valtakunnallistumisprojektista, johon liittyi muutoksia järjestön kohderyhmän sekä toimintamuotojen ja toimintafilosofian suhteen. Vaihetta ovat leimanneet mm. pyrkiminen ammattimaisesti toteutettuun vapaaehtoistoimintaan ja palveluiden tarjoaminen alueellisesti aiempaa laajemmalle ja lukumääräisesti aiempaa suuremmalle kohderyhmälle. 2000-luvulla Nyyti on osaltaan pyrkinyt syventämään yhteistyötä opiskelijoiden terveydenhuollon virallisen palveluntarjoaja YTHS:n kanssa. Neljännen vaiheen merkityksen arviointia pidemmällä aikavälillä rajoittaa kuitenkin lyhyt ajallinen etäisyys ja prosessien keskeneräisyys. Yksilöllisyys, yhteisöllisyys ja yhteistyö kuvaavat monipuolisesti Nyyti ry:n ja sosiaali- ja terveysjärjestöjen vaiheita tarkastellulla ajanjaksolla. Nyyti ry:n kehitys alkoi aikanaan yksilöllisyyttä korostaneesta so-siaalivaltion kritiikistä. Samasta asiasta oli osittain kyse sosiaali- ja terveysjärjestöjen uudessa tulemisessa sen jälkeen, kun järjestö- ja vapaaehtoistoiminnan mahdollisuudet oli Suomessa unohdettu hyvinvointivaltion rakentamisen huumassa. Yhteisöllisyys ­ tai sen puuttuminen ­ on puhuttanut yliopistoissa eriaikoina, mutta 2000-luvulla se näyttää kokeneen yliopistoyhteisöissä uuden renessanssin, kiitos YTHS:n, opiskelijajärjestöjen ja Nyytin kaltaisten toimijoiden. Yhteistyö julkisen sektorin ja järjestöjen, julkisen ja epävirallisen, ammattilaisten ja vapaaehtoisten välillä on tarkastelujaksolla lisääntynyt. Nyyti ry:n tärkeimpiä yhteistyökumppaneita ovat olleet opiskelijajärjestöt ja YTHS. Nyyti ry:n ja monien muiden sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnan jatkumisen kannalta keskeinen yhteistyökumppani on ollut päärahoittaja RAY, jonka rahoituksen säilyminen on myös jatkossa yksi järjestötoiminnan avainkysymyksiä.

Tutkimus käsittelee propagandaa Espanjan tasavallan puolesta yhteiskunnallisena ilmiönä vuosien 1936-39 Suomessa. Tutkimuksessa selvitetään, ketkä tekivät propagandaa Espanjan tasavallan puolesta Suomessa, ja kenet propagandalla tavoitettiin. Lisäksi arvioidaan propagandan sisältöjä, tavoitteita ja niiden toteutumista sekä vastaanottoa. Espanjan sisällissota 1936-39 aiheutti ennen näkemättömän voimakkaan kansainvälisen reaktion. Miljoonat ihmiset osallistuivat mielenosoituksiin ja esimerkiksi rahankeräyksiin sodan osapuolten ja uhrien hyväksi. Myös Suomessa Espanjan sisällissota oli merkittävä uutisaihe. Propaganda käsitetään tässä tutkimuksessa sellaiseksi mielikuvien, aatteiden tai informaation välitykseksi, joka vaikuttaa käyttäytymiseen. Arkikielessä propaganda koetaan nykyisin yleensä negatiiviseksi käsitteeksi, ja ymmärretään yksipuoliseksi, yleensä suorastaan valheelliseksi tiedottamiseksi. Tässä ei kuitenkaan termin käyttöön liity arvoarvostelmaa. Tutkimuksen pääpaino on Suomessa, mutta koska Espanjan sisällissota aiheutti valtavan maailmanlaajuisen reaktion, on jonkin verran tehtävä myös vertailua ulkomaiden tapahtumiin. Tutkimus keskittyy propagandaan, lehtikirjoitteluun, yleisötilaisuuksiin, kaunokirjallisuuteen, kuvataiteeseen ynnä muuhun. Suomalaisten konkreettista osallistumista Espanjan sisällissotaan sekä sotaan liittynyttä humanitaarista avustustoimintaa käsitellään vain suhteessa propagandaan. Ajallisesti tutkimukseni rajautuu Espanjan sisällissodan alusta heinäkuussa 1936 sen päättymistä huhtikuussa 1939 välittömästi seuranneisiin viikkoihin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat Espanjan sisällissotaan liittynyt sodan aikana julkaistu kirjallisuus sekä kolmen aikakauslehden ­ Kirjallisuuslehden, Soihdun ja Tulenkantajien ­ Espanjan sisällissotaan liittyneet kirjoitukset. Nämä olivat tärkeimmät tasavaltalaista propagandaa kirjallisessa muodossa julkaisseet lehdet. Lisäksi arvioidaan propagandatilisuuksia niistä kirjoitettujen sanomalehtiartikkelien ja Etsivän Keskuspoliisin (EK) raporttien avulla. Lähteenä on käytetty myös julisteita ja kuvia, joita esiteltiin Espanjan tasavallan tueksi järjestetyssä näyttelyssä. Propagandan vastaanottoa on selvitetty pääasiassa erilaisia poliittisia suuntauksia edustaneiden sanomalehtien kirjoitusten avulla. Propaganda Espanjan tasavallan puolesta oli Suomessa vasemmiston marginaalisen äärilaidan asia. Asialla olivat SDP:n vasemmisto-opposito, erityisesti Akateeminen sosialistiseura (ASS) sekä kommunistit. Yhteiskunnallinen ilmapiiri ei ollut Espanjan tasavaltaa suosiva, koska se liittoutui Neuvostoliiton kanssa, tai ainakin yleisesti katsottiin, ettei ole suomalaisten asia ottaa kantaa vieraiden maiden sotiin. Tästä huolimatta toiminta Espanjan tasavallan puolesta oli Suomessa kuin aktiivisempaa Espanjan kansallisten tukeminen. Propagandan keskeisiä argumentteja oli pyrkimys osoittaa Espanjan tasavalta Espanjan lailliseksi hallitukseksi. Propagandisteille tämä oli keino saada sodan suhteen välinpitämättömät suomalaiset näkemään, että myös Suomen tasavaltaa voisivat uhata saman kaltaiset voimat, kuin ne jotka olivat nousseet Espanjan tasavaltaa vastaan. Propagandassa Espanjan sisällissodan symbolinen merkitys kahden maailmankatsomuksen taistelurintamana oli tärkeämpi kuin sodan todellisuus. Espanjan tasavalta tahdottiin esittää demokratian, edisytksen ja vapauden linnakkeena diktatuurista, taantumuksellista fasistista hirmuvaltaa vastaan. Propaganda ei tavoittanut kovin suurta osaa Suomen kansasta. Toiminta keskittyi Helsinkiin ja muihin suuriin kaupunkeihin. Jotkut tilaisuudet kuitenkin keräsivät huomattavan suuria yleisöjä. Propagandalla oli varmasti merkitystä suomalaisen vasemmiston 1930-luvun lopulla kohonneen itsetunnon kohottajana. Vasemmistopiirien ulkopuolella propagandan vastaanotto oli viileä, usein jopa vihamielinen. Osa viranomaisista, ennen kaikkea Etsivä Keskuspoliisi, näki propagandan jopa uhkana Suomen turvallisuudelle. Syynä tähän oli kommunistien sekä todellinen että arvioitu vaikutus toimintaan.

Tutkimus on ensimmäisen tamperelaissyntyisen kansanedustajan Alma Jokisen (os. Malander) elämäkerta. Hän syntyi vuonna 1882 Tampereella ja liittyi jo koulutyttönä raittiusseuraan. Mentyään mukaan työelämään hän havahtui niihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, joita yhä radikalisoituvammassa työväenliikkeessä käsiteltiin. Alman tie työväenyhdistysaktiiviksi kävi yhdistyksen puhuja- ja keskusteluseuran kautta. Valtakunnalliseen politiikkaan hän meni mukaan käytyään sosialidemokraattisen puoluehallinnon järjestämän agitaatiokurssin alkuvuodesta 1903. Suurlakko ja sen aikaansaama äänioikeusreformi vuonna 1905 oli käännekohta koko työväenliikkeelle. Etenkin työläisnaiset kokivat olevansa uuden ajan alussa, sillä vuosien taistelun jälkeen heille oli annettu mahdollisuus vaikuttaa. Alma Jokinen toimi sosialidemokraattien kansanedustajana vuosina 1908-­18. Hävityn kansalaissodan jälkeen hän pakeni monen muun entisen kansanedustajatoverinsa tavoin perheineen Neuvosto-Venäjälle. Melko pian pakolaiselämän alettua hänestä tuli leski ja kolmen lapsen yksinhuoltaja, sillä hänen puolisonsa Väinö Jokinen oli yksi Kuusisen klubin murhissa ammutuista vuonna 1920. Alma säästyi 1930-luvun puhdistusvainoilta, mutta moni hänen tovereistaan kuoli tai katosi. Hän itse kuoli ilmeisesti juuri ennen toisen maailmansodan alkua Petroskoissa, Neuvosto-Karjalassa. Tutkimuksen aineistona on käytetty niitä arkistolähteitä, joista on voinut löytää merkintöjä Alma Jokisesta, sekä hänen läheisistään, kuten kirkonkirjoista ja osoiteluetteloista. Yhdistysten kokouspöytäkirjoja, sanomalehtiartikkeleja, sekä valtiopäiväasiakirjoja on käytetty Alman oman äänen esiin nostamiseen. Näitä aineistoja lukemalla on voinut saada myös hyvän kuvan niistä ajankohtaisista aiheista, jotka työväenluokkaa, ja etenkin sen naisedustajia puhuttivat. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi tässä tutkimuksessa on käytetty runsaasti muistelmatietoa, jonka avulla on pyritty tuomaan esiin niitä tunnelmia, joita aikalaisilla oli kokemuksistaan. Alma Jokisen elämänkaari kuvastaa hyvin niitä muutoksia, joiden pyörteisiin viime vuosisadan vaihteessa eläneet työläisnaiset joutuivat. Perinteinen perhemalli mieselättäjyyksineen vaihtui aktiiviseksi yhdistystoiminnaksi ja naiset pääsivät politiikanteossa mukaan jopa valtakunnan ykköspaikoille. Luokkaviha puhkesi Kansalaissodaksi ja hävinneistä tehtiin syntipukkeja. Unelma tasa-arvoisesta ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ei toteutunut edes rajan takana, vaan siellä odotti uusi vaino. Tässä tutkimuksessa on etsitty Alma Jokisen tarinan avulla ihmistä ja etenkin naista ­ tytärtä, ystävää, työtoveria, puolisoa ja äitiä, tuntevaa yksilöä -historian tapahtumien pyörteistä. Alman tarinan avulla aikaansa edellä olleet uudistushenkiset naiset saivat kasvot.

Naiset puhuvat vallasta Miten naiset vaativat ja käyttivät valtaa uuden ajan alussa? Ulvilalainen Agata Pekantytär ajettiin pois miehensä tilalta jäätyään leskeksi 1671. Hän kuitenkin taisteli perintötilan tyttärelleen, selvisi kolmesta noitasyytteestä ja jatkoi kaiken aikaa tilanhoitoa ja puuttui vielä naapurienkin töihin. Agata ja hänen kaltaisensa naiset vetosivat rooleihin, jotka heille vallan antoivat: vanhemmuuteen tai äitiyteen, ikäänsä ja työhönsä erityisesti muiden hyväksi. Naisten vallasta käydyt keskustelut sekä uuden ajan alun talonpoikien että myöhempien tutkijoitten ovat olleet kiihkeimmillään noitaoikeudenkäynneissä. Tutkijat ovat kuitenkin nähneet tämän liian kielteisesti: noita ei ollut uhri eikä osoitus siitä naisten vallankäyttöä olisi hyväksytty. Naisen tai vaimon asemaa ja mahdollisuuksia vallankäyttöön rajoittivat monet tekijät lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä sekä ideologisessa opetuksessa muutenkin. Käytännössä useimmat näistä rajoituksista kuitenkin säännöllisesti ohitettiin ­ eikä pelkästään pakon edessä miesten poissa ollessa, vaan jatkuvasti. Naisten mahdollisuudet auktoriteettiasemaan ja arvostettuun statukseen yhteisössä näyttäytyvät käsillä olevan tutkimuksen pohjalta parempina kuin aikaisemmin on korostettu. Talonpoikaistaloutta johtivat kumppanit, isäntä ja emäntä, jotka joskus olivat mies ja vaimo, joskus vaikkapa äiti ja vävy tai isä ja tytär. Kun tutkimuksen päähenkilöt puhuivat itsestään ja kilpailijoistaan käräjillä, käräjäjuttujen aiheista riippumatta heidän puheessaan usein toistuivat viittaukset vanhemmuuteen ja ikään sekä työhön ja niihin liittyvään hyveeseen. Nämä teemat ovat olleet tärkeitä naishistoriassa eivätkä vähiten siksi että ne ovat tärkeitä nykyäänkin. Uuden ajan alussa kaikkiin näihin liittyi suuria vaatimuksia ja riskejä. Noidat on usein nähty sekä syntipukkeina epäonnistumiselle ja sijaiskohteina, joihin epävarmat äidit ja emännät voivat projisoida pelkonsa ja ahdistuksensa. Suomalaisessa talonpoikaispuheessa sekä työ että vanhemmuus useammin ovat statusta tuovia tekijöitä, joita saattoi käyttää perusteluna poikkeavallekin käyttäytymiselle: noituudesta syytetty saattoi sanoa tehneensä sen minkä muut tulkitsivat noituudeksi vain lapsia huvittaakseen. Naisten aseman ja vallankäytön mahdollisuuksien tutkimus kulminoituu noitaoikeudenkäynteihin. Noituuden ja naisten yhteys mytologisoitui ns. toisen aallon feminismien tulkinnoissa noitavainoista naisvainoina. Viime vuosikymmenen feminististä noitatutkimusta taas yhdistävät psykoanalyyttiset teoriat ja kiinnostus erilaisista kokemuksista ja identiteeteistä, mutta siinä toistuvat edelleen toisen aallon teemat. Suomalaisen tasa-arvon juuria on usein haettu vähäväkisiltä pientiloilta, joiden naiset ovat aina tehneet työtä ­ ja kritisoitu sitten ettei työ välttämättä tuota valtaa tai arvostusta. Monien kohdalla ei, mutta tämän tutkimuksen päähenkilöille se oli hyväksytty keino vaatia molempia. This study maintains that the options of early modern women were considerably better than has been claimed by traditional social and gender historians. The work follows a number of early modern Finnish households which were publicly represented and headed by women. The book thereby provides a contrast to the traditional view of women in early modern history, which has presented the influence of early modern social theory, religious teaching and Roman law as forcing women into what has been called a secondary legal position , secluding women from the public spheres into the domestic household and depriving them of authority outside the home. For the households in this study, public representation by women was a cultural choice rather than a necessity, because there were other adult men who could have performed the task. However, the choice was not always uncontested. The conflicts in these households were marked by witchcraft accusations. The arguments for and against the leadership of particular household members reveal that rather than prescribing a male-dominated model of authority in early modern society, the patriarchal rhetoric formed a general ground on which both men and women could claim authority. Family and parenthood as well as work were central to the rhetoric of authority. The study of women's or feminine authority and power culminates in witchcraft trials. A mythical link between women and witches was weawed into the fabrique of second wave feminism Rhetoric. The last decade and a half has seen a new wave of feminist interest in witches, marked by psyhoanalytical theories and interest in the different experiences and identities of different women. Nevertheless, the second wave themes still survive in it. The emphasis has been on the restricting demands and insecure nature of both motherhood and women's work. The roots of the equality between sexes in Finland have often been searched in the small agrarian households that could not afford women's seclusion from work and public. The critique often presented against it, too, has been that not all work - or parental obligations - produces power or authority. For some, maybe not. For the women in this study, work and motherhood were legitimate grounds for claiming authority.

Väitöskirja käsittelee myöhäiskeskiaikaa ja sukuverkostoteemaa. Työssä selvitetään Ingeborg Aakentyttären ja hänen sukunsa - Tott - toimintastrategiaa suvun ja sen yksittäisten jäsenten valta-aseman säilyttämiseksi Ruotsin valtakunnassa. Tutkimuksessa selvitellään valtakunnan mahtiryhmittymien keskinäistä valtakamppailua, Tottien maaomaisuuden kehittymistä sekä Tott-suvun suhteita talonpoikaiseen paikallisyhteisöön ja kirkollisiin piireihin. Tott-suvun strategiassa mahdin kulmakiviä olivat avioliittojen solmiminen, perinnönjaot ja maaomaisuus. Ylhäisen naisen elämän ja tekojen sekä häntä tukeneen suvun ja verkoston analyysi syventää uudesta näkökulmasta kuvaa myöhäiskeskiajan yhteiskunnasta. Three generations of the heirs. Ingeborg Åkesdotter (Tott) and her family (ca. 1460-1507)

Isänmaan historia nimellä tunnettu oppiaine vakiinnutti paikkansa Suomen sotaväen asevelvollisten valistustyössä ja kansalaistiedon opetuksessa jo 1920-luvulla. Opetuksesta vastasi sotilaspapisto, joka korosti kristillissiveellisiä arvoja, kaitselmuksen ohjaavaa kättä historiassa ja armeijan valistustyön yleissivistävää luonnetta. Keskustelu opetustyön tavoitteista vilkastui vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun maailmanpoliittinen tilanne kiristyi ja huoli kommunistien maanalaisesta propagandatyöstä nostettiin muun muassa upseeristossa esille. Kesällä 1939 hyväksytyt yksityiskohtaiset kansalaistiedon opetusohjeet ilmoittivat opetustyön päätavoitteeksi taistelutahdon kohottamisen. Opetuksen ehdottomaksi pääaineeksi nostettiin isänmaan historia, jonka avulla kansalaistiedon opetuksesta rakennettiin looginen ja johdonmukainen kokonaisuus. Laajimmassa käytössä isänmaan historia oli jatkosodan asemasotavaiheen aikana, jolloin opetukset olivat esillä tuhansilla oppitunneilla kuukaudessa. Horjumattoman taistelutahdon tärkeimmäksi ulottuvuudeksi nostettiin jatkosodan käynnin väistämättömyyden historiallinen perustelu, jota Päämaja tarvitsi pitkittyneen hyökkäysvaiheen aiheuttamien motivaatio-ongelmien hoitamiseen. Isänmaan historian opetuksilla evästettiin vielä aselevon jälkeen siviiliin siirtyneitä sotilaitakin. Tutkielma erittelee isänmaan historian historiaa kahdesta näkökulmasta. Ensimmäiseksi työssä vastataan siihen, miten isänmaan historiasta tuli viimeistään 1930-luvulla armeijan taistelutahdon kohottamisen pääaine, minkälaisia historian opetukselle asetetut tavoitteet olivat ja miksi juuri isänmaan historia koettiin sopivimmaksi näiden tavoitteiden saavuttamiseen. Toiseksi, tutkimus analysoi niitä historian oppeja ja ennen kaikkea opetuksia, joita Päämaja isänmaan historia ­nimisen oppiaineen avulla tarjosi jatkosodan sotilaille. Selkeät tavoitteet nostivat esille kokonaisuuden rakentaneen historian logiikan. Opetusohjeissa tätä kutsuttiin isänmaan historian punaiseksi langaksi. Tutkielman tärkein lähdekokonaisuus on valistusupseerien käsikirjasto, johon määrättiin vuosina 1942-43 yhteensä 52 teosta. Käsikirjasto oli isänmaan historiaa opettaneille valistusupseereille tarkoitettu lähde- ja virikeaineisto, jonka avulla voitiin antaa Päämajan opetusohjeiden mukaista opetusta. Valistustyön ja isänmaan historian opetuksen tavoitteita ja käytäntöjä selventäneet ohjekirjelmät sekä kokoelma oppitunti-, esitelmä- ja juhlapuherunkoja löytyvät Sota-arkistossa säilytettävästä Päämajan tiedotusosaston arkistosta. Isänmaan historian nousua valistustyön tärkeimmäksi oppiaineeksi 1920-30-luvuilla voi seurata parhaiten sotilaspapiston neuvottelukokousten pöytäkirjoista, jotka löytyvät myös Sota-arkistosta. Johdonmukaisuuden ja aukottomuuden vaatimuksesta huolimatta isänmaan historiassa kulki kaksi punaista lankaa. Reaalipoliittisesti tulkittu historia kuvasi omaa etuaan ajavien kansojen taistelua, jossa vahvimman oikeus saneli lopputuloksen. Kansojen tärkeimmät edut olivat elinkysymyksiä, ja ne määritti pääasiassa sotilaspoliittisesti tulkittu maantiede. Historiallisen ajan alussa heikko suomalainen heimoyhteiskunta jäi jalkoihin, kun Ruotsi ja Novgorod kamppailivat Itämeren jokireittien herruudesta. Ruotsin vallan alla suomalaiset joutuivat taistelemaan emämaan elinkysymysten puolesta Keski-Euroopassa, vaikka opetuksen mukaan Suomen kannalta itä olisi ollut tärkein puolustussuunta. Vasta itsenäinen kansa pystyi ajamaan omia elinkysymyksiään ja kehittämään esimerkiksi talouttaan ja kulttuuriaan haluamallaan tavalla. Maantieteelliset realiteetit olivat kuitenkin muuttumattomia, ja itsenäinen Suomi oli tiellä, kun Neuvostoliitto halusi satamapaikkoja Atlantin rannikolta Norjasta. Suomen ikuinen elinkysymys oli venäläisten elinkysymyksen toteutumisen estäminen. Toinen punainen lanka, isänmaan historian idealistinen tulkinta, sijoitti Suomen länsimaisen sivistyksen ja kulttuurin itäisimmäksi etuvartioasemaksi idän barbariaa vastaan. Suomalaiset olivat jo historiallisen ajan alussa valinneet länsimaisen kulttuurin, ja sen puolustaminen oli Suomen kansan maailmanhistoriallinen tehtävä. Idealistisen historiatulkinnan avulla perusteltiin ennen kaikkea Suomen oikeutus Tarton rauhan rajan itäpuolisiin alueisiin. Isänmaan historian todistusaineisto antoi Suomelle kiistämättömän kansallisen, moraalisen ja oikeudellisen kiinnityksen maahan. Jatkosodan sotilaille piti kertoa, että alueellisesti laajentunut Suomi kestäisi paremmin idän jatkuvan paineen ja olisi entistä vankempi etuvartio eurooppalaiselle sivistykselle. Kumpikin isänmaan historian punainen lanka saneli suomalaisille suuret haasteet. Isänmaan historia tarjosi myös voimavaroja ja esikuvia, joiden avulla muokattiin jatkosodan sotilaiden käsitystä suomalaisesta identiteetistä. Puhtaimmillaan suomalainen vapaudentahto, sitkeys ja peräänantamattomuus löydettiin talonpojista, joiden ase tai kuokka kädessä tekemiä suurtekoja isänmaan historia esittelee tarkasti. Suomalainen talonpoika olikin jatkosodan sotilaan ylväin esikuva. Sotilaalta vaadittiin myös ehdotonta asettautumista kansan edun palvelukseen. Yksimielisyys oli voimaa eli kansallinen voimavara reaalipoliittisessa kansojen taistelussa. Erimielisyydet söivät kansan kestokykyä. Ennen kaikkea vuoden 1918 sodan punaisen osapuolen kaltainen erehtyminen luokkataistelun tielle oli ehkäistävä jatkossa. Isänmaan historian johdonmukaisuus ja aukottomuus olikin tähdätty ennen kaikkea kommunistien agitaatiota ja materialistisia historiankäsityksiä vastaan. Realistista ja idealistisesta näkökulmasta katsottuna isänmaan historia oli sarja sotia venäläisiä vastaan. Ilman venäjän historian tuntemista ei voinut ymmärtää isänmaankaan historiaa. Viholliskuvan piirtäminen oli tärkeä osa sotapropagandaa. Isänmaan historiassa venäläisen yhteiskunnan perusyksikkö yksinkertainen ja laiska maaorja sekä harvainvaltaiset hallintojärjestelmät esiteltiin suomalaisen vapaan talonpojan ja historiallisen kansanvallan vastakohtina. Kärjistetty viholliskuva oikeutti suomalaisten historiallisen taistelun venäläisiä vastaan, motivoi sotilaita puolustustaistelussa, pönkitti kansallista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja vahvisti kansallista identiteettiä näyttämällä sen peilikuvan. Isänmaan historia oli osa Päämajan ohjaamaa sodanaikaista propagandaa. Oppiaine tarjosi argumentaatioapua keskeisissä sodan käyntiin liittyneissä kysymyksissä. Reaalipoliittinen historia legitimoi sodan käymisen yleisesti osana kansojen elinkamppailua ja jatkosodan väistämättömänä taisteluna elinkysymysten puolesta. Idealistinen historiantulkinta perusteli jatkosodan hyökkäysvaiheen etenemisen yli Tarton rauhan rajan idän ja lännen välisen etuvartiotaistelun vaatimalla aluelisäyksellä. Isänmaan historiassa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus muodostivat erottamattoman kokonaisuuden, joten historian opetukset olivat tulevaisuuden ohjenuoria. Jatkosotakin oli vain taistelu suomalaisten tuhat vuotta käymässä puolustussodassa. Vaihtoehtoja sen käymiselle ei ollut. Asiasanat: propaganda, jatkosota, historia, historiantutkimus historia, historiankirjoitus historia

Tutkimus tarkastelee Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) jäsenen Mauri Ryömän puoluesuh-detta vuosina 1944-­1958. Kommunistisen puolueen toiminta suomalaisessa yhteiskunnassa käsitetään ideologian ja reaalipolitiikan jännitteiseksi suhteeksi. Ideologisesti puolue oli työväenluokan järjestäytynyt etujoukko, jonka teoria määritteli sille johtavan roolin sosialismiin pyrittäessä. Puolueen sisällä etujoukkoajattelu näkyi esimerkiksi jäsenistön valvonnassa ja kommunisteina olemiseen liitetyissä uskomuksissa. Reaalipolitiikka merkitsi toimintaa moniarvoisessa yhteiskunnassa, joka synnytti omia virikkeitään ja vaikutti etujoukkona toimimisen mahdollisuuksiin. SKP:n toimintaan vaikuttivat myös kommunistisen liikkeen johtokeskuksen Neuvostoliiton asettamat ehdot ja vaatimukset. Tällainen toimintaympäristö on tausta, kun tutkitaan Mauri Ryömän suhdetta kommunistiseen puolueeseen. Puoluesuhde määritellään Ryömän toiminnaksi, ajatteluksi ja henkilösuhteiden kokonaisuudeksi etujoukkopuolueessa. Ryömän puoluesuhde kertoo yksilön ja kollektiivin suhteesta ja sen ongelmallisuudesta. Mauri Ryömä (1911-­1958) aloitti poliittisen uransa Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa (SDP) 1930-luvulla. Ryömän lähipiirissä oli SDP:n vasemmistoradikaaleja ja vasemmistolaista kulttuuriväkeä. Joukon tunnetumpia olivat muun muassa Ryömän vaimo, kirjailija Elvi Sinervo, toimittaja-kirjailija Jarno Pennanen sekä politiikan ja kulttuurin yhdistänyt Raoul Palmgren. Toisen maailmansodan jälkeen joukosta tuli SKP:n ja kansandemokraattisen liikkeen pieni sivistyneistöryhmä. 1950-luvulla ryhmä riitaantui SKP:n johdon kanssa ja ajautui eroon puolueesta. Yksilön ja kollektiivin ongelmaa rajataan ja tarkennetaan liittämällä teema osaksi sivistyneistön ja poliittisen liikkeen ongelmaa, jota Ryömä lähipiireineen ilmentää. Tutkimuksen yhtenä osana on tarkastella, miten Ryömä ymmärsi sivistyneistön paikan työväenpuolueessa. Tutkimuksen teoriakehyksenä käytetään sosiologi Alvin W. Gouldnerin ajatuksia sivistyneistön ja etujoukkopuolueen suhteesta. Historiantutkija Kimmo Rentolan vasemmistolaisten sukupolvien jaottelu on yksi konteksti, johon Ryömää suhteuttamalla luodaan kuva hänen toiminnastaan 1930-luvulla ja ymmärretään paremmin myöhempää puoluesuhdetta. Vaikka Ryömä läheni toiminnassa ja ajattelussa kommunismia ja kiellettyä SKP:tä 1930-luvulla, hän siirtyi uusiin olosuhteisiin tultuaan SKP:n jäseneksi toisen maailmansodan jälkeen. Ryömä yleni sivistyneistöryhmästä korkeimmalle puolueen johdossa. Siellä hän kohtasi täysin eritaustaiset henkilöt ja erilaisen ajattelu- ja toimintatavan. Ryömä joutui koko ajan kehittyvän ristiriidan eteen. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten hän sen ratkaisi. Mitä Ryömän oli tehtävä? Mauri Ryömä oli ristiriitoja herättänyt ja edelleen niitä herättävä henkilö. Ryömän perustama Suomen­Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura leimasi hänet maanpetturiksi jatkosodan aikana. Vasemmistoseuran aktiiveja haukuttiin julkisuudessa perustajansa nimen mukaan ryömäläisiksi. Sodan jälkeen Ryömä henkilöi ääriradikaaleja, vallankumouksellisia pyrkimyksiä, joita esiintyi yleisesti SKP:n kentällä. Ryömä leimautui vuoden 1948 vallankaappaushuhuissa niin kutsuttujen barrikadikommunistien keulahahmoksi. Ryömä oli toisaalta SKP:n huippujohdosta ainoa, joka ryhtyi kritisoimaan SKP:n toimintaa vuonna 1956, kun Stalinin henkilöpalvonnan kritiikki ja rikosten paljastaminen kuohuttivat kommunistista liikettä. SKP:n reformiliike käynnistyi vasta 1960-luvulla. Sen toimijat ovat arvostaneet myöhemmin Ryömän vuosien 1956­-1958 pyrintöjä. Kritiikkivaihetta käsitellään tutkielmassa sekä puolue- että itsekritiikkinä, johon aikaisempi toiminta vaikutti. Siitä tarkastellaan, tuliko puoluesuhteeseen muutoksia. Tutkielmassa otetaan etäisyyttä aatteellisiin määrittelyihin ja leimoihin. Ajatuksena on, että ne eivät selitä sellaisinaan yksilön toimintaa, sillä esimerkiksi kommunistisuuteen voidaan liittää erilaisia uskomuksia ja määritteitä. Puoluekannan toimintaa ja ajattelua motivoivaa vaikutusta ei kiistetä, mutta se suhteutetaan yksilöön. Leimojen ollessa myös aikalaiskäsitteitä ne on otettava tutkimuksen lähtökohdaksi ja lähemmin tarkasteltaviksi. Tutkimuksessa pohditaan hieman, mitä Ryömän väitetty stalinismi oli, vaikka se ei ole päätehtävä. Tutkielma tarkastelee ensin Ryömän puoluesuhteeseen vaikuttaneita taustoja 1930-luvulla. Sen jälkeen kuljetaan kronologisesti ja osin temaattisesti läpi aika jatkosodan päättymisestä 1944 vuoteen 1958, jolloin Ryömä menehtyi tapaturmaisesti liikenneonnettomuudessa. Tutkimuksen tärkein tulos on hahmotella Ryömälle kaksoisrooli. Gouldnerin ajatuksiin pohjaten Ryömä esitetään sekä puoluehenkilönä että intellektuellina näiden roolien ominaisuuksineen. Ryömän oli tasapainoiltava roolien välillä. Puoluehenkilönä Ryömä yritti sosiaalistaa uudelleen lähipiiriään oikeiksi kommunisteiksi. Samalla hänellä säilyi sivistyneistöedustajan ominaisuuksia, mikä näkyi suhtautumisessa SKP:n johdon määrittelemiin toimintatapoihin, sääntöihin ja uskomuksiin. Kritiikkivaiheessa Ryömä katui toimintaansa ja luopui esimerkiksi ajatuksesta, että kaikkien olisi muututtava kommunistisiksi poliitikoiksi. Tuolloin myös hänen muista johtajista eroavat ominaisuutensa tulivat yhä selvemmin esiin. Ryömästä ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Tässä tutkimuksessa kootaan yhteen ja arvioidaan hajanaista tietoa puoluesuhteen selvittämiseksi. Arkistolähteinä on käytetty Kansan Arkistossa Helsingissä säilytettävää aineistoa. SKP:n puolue-elinten pöytäkirjat muodostavat pohjan, ja sisäpiirin toimintaan tutustutaan Hertta ja O. W. Kuusisen kirjeenvaihdon avulla. Mauri Ryömän ja Elvi Sinervon henkilöarkistot avaavat puolueen ulkopuolista maailmaa. Tutkielma alkaa yksilön ja kollektiivin ongelmasta ja päätyy huomioon eräänlaisesta yksilöllisestä kollektiivisuudesta. Tutkielma luo pohjaa jatkotutkimukselle puhetavan ja kielenkäytön merkityksestä suomalaisessa kommunismissa. Erityisen kiintoisaa se on laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa, sen muutoksissa ja etujoukkopuolueen muutoksissa. Ryömän tapaus auttaa huomioimaan erilaiset kielenkäytön tavat julkisen ja sisäisen puheen välillä, mutta se osoittaa myös puolueen sisäisen puheen erot ja merkityksen. Asiasanat: henkilöhistoria, kommunismi, sivistyneistö, Suomen Kommunistinen Puolue

1960-luvulle osui Suomessa monia yhteiskunnallisia muutoksia, jotka johtivat yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen murrokseen. Kaupungistuminen, teknistyminen, hyvinvointivaltion rakentaminen ja keskiluokkaistuminen olivat kaikki jo vuosikymmeniä kestäneitä muutosprosesseja, mitkä kumuloituivat toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja erityisesti 1960-luvulle. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten yhteiskunnan varsin nopea modernisoituminen kohdattiin eri kansanryhmissä ja erityisesti minkälaiseen identiteettityöhön näissä ryhmissä ryhdyttiin. Samalla olen hiukan tarkastellut ryhmien rajoja; muuttuiko yhteiskunnan ryhmäjako, kun yhteiskunta muuttui, ja jos, niin millä tavalla muutos ryhmien sisällä tuotettiin. Olen määritellyt yhteiskunnalliset ryhmät osakulttuurin käsitteen kautta ja jakanut yhteiskunnan kolmeen keskeiseen osakulttuuriin: maalaisiin, keskiluokkaan ja työväkeen. Tehtyä identiteettityötä olen tavoitellut osakulttuurien keskeisistä sanomalehdistä, joiksi olen valinnut Maaseudun Tulevaisuuden, Opettajain lehden sekä Palkkatyöläisen. Lehdet ovat hyvin selvästi tuottaneet identiteettiä määrittämällä mistä osakulttuurissa puhutaan, mihin tehdään eroa ja myös heittämällä katseita osakulttuurin tulevaisuuteen, joiden kysymysten varaan myös tutkielmani rakentuu. Saadakseni käsitystä kunkin osakulttuurin elämysmaailmasta kävin systemaattisesti läpi jokaisen valitsemallani aikavälillä ilmestyneen lehden. Luokittelin jokaisen artikkelin, uutisen ja ilmoituksen saadakseni kuvaa niistä aihealueista, joita lehden mukaan osakulttuuriin kuului. Tutkielman varsinainen analyysi koostuu kuitenkin pääkirjoituksiin ja kulttuuriuutisiin kohdistuneesta sisällönanalyysistä. Näistä olen pyrkinyt löytämään keskeisiä ”puheavaruuksia”, eli tavoittamaan sellaisia yhteiskunnassa tai osakulttuurissa käytyjä keskusteluja, mitkä jollain tavalla osallistuivat osakulttuuri-identiteetin määrittelyyn. Tutkimuksessa kävi ilmi, että osakulttuurit todella joutuivat 1960-luvulla melkoisen identiteettityön eteen. Osakulttuureihin vaikuttivat muutoksen eri osa-alueet, jolloin yhden osakulttuurin kohtaama muutos oli erilainen kuin toisen osakulttuurin, mutta kaikista kolmesta oli aistittavissa suomalaisen sielunmaiseman muuttuminen maalta kaupunkiin. Kaikista radikaalein ja siten myös pelottavin muutos oli maaseutukulttuurille, joka menetti hegemonisen asemansa kansakunnan kaapin päällä. Maaseudun tulevaisuudessa kuitenkin pyrittiin lieventämään muutosta ottamalla siihen erityisen positiivinen asenne. Suurimmat pelot koettiinkin avoimesti Palkkatyöläisessä, jossa huolehdittiin paitsi palkkatyön viimeinkin tapahtuvan ”vallankumouksen” onnistumisesta, myös sen seurauksista työväen kulttuurille. Uhkana oli ironisesti keskiluokkaistuminen ja oman kulttuurin näivettyminen. Keskiluokkaa edustaneet kansakouluopettajat selvisivät ainakin vielä 1960-luvulla suuren suurelta identiteettityöltä, sillä modernia edustava peruskoulu-uudistus uudisti kansakouluopettajien identiteetin rakentavasti ja sivistyneesti ilman väkivaltaista pakkoa, mikä olisi hyviin tapoihin perustuneelle kulttuurille ollut järkytys. Vaikka osakulttuurit säilyivät edelleen tunnistettavina, lähentyivät ne selvästi toisiaan sekä henkisesti että ulkoisesti. Monissa kohdin tapahtui myös selvää limittymistä, minkä seurauksena rajanveto eri ryhmien välille tuli entistä vaikeammaksi. Asiasanat: 1960-luku, identiteetti, osakulttuuri

Tutkimuksessa tarkastellaan Suomenlinnan linnoituksen matkailun historiaa vuosien 1918­1979 välisenä aikana. Tavoitteena on paitsi selvittää matkailun kehittymistä Suomenlinnan alueella, myös tarkastella yleisellä tasolla matkailukohteen muodostumista matkailuhistoriallisesta näkökulmasta. Kotimaan matkailun historian tutkimusta on tehty Suomessa melko vähän, joten tutkimuksessa pohditaan myös matkailuun liittyvien käsitteiden määrittelyä historiatieteen näkökulmasta. Suomenlinnan rakentaminen aloitettiin vuonna 1747 pahoin sodassa kärsineen Ruotsi-Suomen itärajan turvaksi. Linnoituksen rakentamisesta vastasi everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd. Valmistunut linnoitus sai nimekseen “Sveaborg”, Ruotsin linnoitus, joka kuitenkin suomalaisten suussa kääntyi pian muotoon Viapori. Vuonna 1808 linnoitus siirtyi venäläisten hallintaan vain lyhyen piirityksen jälkeen, ilman taistelua. Venäläisvallan aikana linnoituksesta tuli seurapiirielämän keskus, ja samalla myös suosittu matkailukohde. Suomenlinnan matkailu 1800-luvulla vaati oikeata asemaa ja suhteita, mutta silti kohde alettiin yhä useammin mainita matkakertomuksissa tai matkaoppaissa. Suomen itsenäistyessä vuonna 1918 siirtyi linnoitus sotasaaliina valtion hallintaan. Viaporista tehtiin vasta itsenäistyneen maan kansallinen symboli nimeämällä se uudestaan Suomenlinnaksi. Alkuvuosia leimasi kuitenkin saarella sijainnut kansalaissodan vankileiri, jolla menehtyi lähes tuhat vankia. Vaikka aluetta hallinnoi pääasiassa puolustusvoimat, ymmärrettiin myös Suomenlinnan historiallinen merkitys. Alueen muinaismuistojen suojelu siirrettiin Muinaistieteellisen toimikunnan (myöhemmin Museovirasto) tehtäväksi. Historiallisesti merkittävimmistä osista, Kustaanmiekasta ja Susisaaresta alkoi nopeasti muodostua myös suosittuja vierailukohteita. Vuonna 1921 perustettiin Suomenlinnan suojelua ja tunnetuksi tekemistä varten myös yhdistys, Ehrensvärd-seura. Yhdessä Muinaistieteellisen toimikunnan kanssa nämä kaksi toimijaa alkoivat rakentaa Suomenlinnaan infrastruktuuria, joka palvelisi matkailijoita. Saarelle rakennettiin opastettuja polkuja, kahvila ja Ehrensvärd-museo. Jo 1930-luvulle tultaessa Suomenlinna kuului maamme suosituimpien matkailukohteiden joukkoon, joskin Suomenlinna-kuvaa leimasi vahvasti puolustusvoimien rooli saarilla. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomenlinna oli suljettua sotilasaluetta, mikä pysäytti hyvin alkaneen matkailukehityksen. Heti sotien jälkeen toiminnassa tehtiin ratkaisevia päätöksiä: Ehrensvärd-seura otti lainaa, jonka turvin Suomen Matkailijayhdistys alkoi rakentaa saarelle ravintolaa. Samalla matkailujärjestelyistä tehtiin sopimus, ja päävastuu matkailun suunnittelusta ja hoidosta siirtyi Suomen Matkailijayhdistykselle Muinaistieteellisen toimikunnan ja Ehrensvärd-seuran jäädessä taka-alalle. Suomen kotimaan matkailun merkittävimmän toimijan, Suomen Matkailijayhdistyksen mukaan tulo, ja samaan aikaan tapahtunut linnoituksen puolustuksellisen merkityksen väheneminen muuttivat koko Suomenlinna-kuvaa. Myös Suomenlinnaan saapuneilta ennen vaadittu maihinnousulupa poistettiin vuonna 1948. Vaikka matkailijamäärät saarille pääsystä kerätyn maihinnousumaksun takia laskivat, muuttui Suomenlinna-kuva selvästi matkailulliseen suuntaan. Myös liikenneyhteydet saarille paranivat, kun Suomenlinnan Liikenne Oy perustettiin vuonna 1950. Vuonna 1963 Suomen Matkailijayhdistys luopui asemastaan matkailun kehittäjänä Suomenlinnassa toiminnan osoittautuessa tappiolliseksi. Vastuun matkailusta otti jälleen Ehrensvärd-seura. Samaan aikaan alkoivat 1920-luvulta saakka ongelmia herättäneet Suomenlinnan hallintoratkaisut jäsentyä Helsingin kaupungin ja valtion Suomenlinnaa koskevien komiteoiden mietinnöissä. Vuonna 1973 perustettiin Suomenlinnan hoitokunta, joka vuonna 1978 perusti oman matkailujaostonsa pohtimaan Suomenlinnan matkailun tulevaisuutta. Mietinnössä todettiin, että Suomenlinnan matkailusta tulisi olla vastuussa vain yksi taho, eli Suomenlinnan hoitokunnan. Kyseinen päätös ja Suomenlinnan hoitokunnan perustaminen muuttivat 1920-luvulla alkaneen matkailukehittämisen suuntaa ja toimijoiden rooleja. Lähdemateriaali tutkimuksessa koostuu pääosin eri arkistoissa, hyvinkin erilaisten yhteyksien alta löytyneistä alkuperäislähteistä. Vaikka Suomenlinnasta on kirjoitettu runsaasti tutkimuskirjallisuutta, on se kirjoitettu pääosin muusta kuin matkailuhistoriallisesta näkökulmasta. Tutkimuksessa onkin ensimmäistä kertaa rakennettu kokonaiskuva Suomenlinnan matkailun kehittymisestä eri lähteistä löytyneen aineiston pohjalta. Vaikka Suomenlinnassa kävi toki matkailijoita jo 1800-luvulla, koki se dramaattisen muutoksen kansalaissodan vankileiripaikasta maamme suosituimpiin kuuluvien matkailukohteiden joukkoon. Tutkimuksessa tarkastellaan Suomenlinnan kehittymistä matkailukohteeksi matkailukohteen kehittymisteorioiden pohjalta. Teorioista pääosa tulee maantieteen ja markkinoinnin tutkimuksesta, sillä näiden tieteiden alalla matkailun tutkimusta on tehty eniten. Päärooliin tässä tutkimuksessa nousee Anssi Paasin institutionalisoitumisteoria, joka mukaan matkailukohteen kehittymisessä on erotettavissa eri ulottuvuuksia. Matkailukohteen määrittelyyn ei siis riitä vain fyysisen ulottuvuuden tarkasteleminen, vaan tutkimuksessa pohditaan myös symbolisella tasolla tapahtuvaa kehitystä. Tutkimuksessa tarkastellaan myös Dean MacCannellin matkailun pyhittämisteorian mukaista kehitystä Suomenlinnan nähtävyyksien osalta. Tutkimuksen teorian ja tulosten jäsentämiseen on käytetty Erwin Panofskyn taiteen tulkintaan kehittämää ikonologista tulkintamallia, jota on käytetty esimerkiksi kulttuurimaantieteessä. Mallissa siirrytään kohteen fyysisen tason tarkastelusta symbolisen tason kautta ikonologisen analyysin tasolle, jossa aihe sidotaan laajempaan kontekstiin. Tässä tutkimuksessa nostetaan esille myös kysymys imagosta, ja siitä voidaanko tutkimuksen ajanjaksolla puhua tietoisesta imagon rakentamisesta. Asiasanat: Suomenlinna, matkailu, historia, matkailukohde, paikka, nähtävyys

Tässä työssä käsitellään suomalaista kansanuskoa, ja sitä, miksi se 1800-luvulla muuttui niin, että puille uhraamisen kaltaiset vanhat tavat loppuivat vuosisadan loppuun mennessä. Uskonnonharjoittamisessa on kyse maailmankuvasta, ja maailmankuvien muutosta tutkii mentaliteettihistoriaksi kutsuttu tutkimusala. Mentaliteetin muutos on hidasta, ja se tulee jälkijunassa teknisen kehityksen ja tieteen saavutusten kanssa. Vanhat tavat, kuten puille uhraaminen, jatkuivat edelleen, vaikka yhteiskunta alkoi muuttua. Kylissä ja perheissä yhteisöjen vanhemmat jäsenet jatkoivat uhraamista monesti kuolemaansa saakka. Vasta seuraava sukupolvi luopui käytännöstä, ja tulevat polvet unohtivat tavat kokonaan. Lähteenä käyttämäni materiaali on muisteluaineistoa. Lähes kaikki kertojat ajoittavat tietonsa puille uhraamisesta omaan lapsuuteensa, ja useimmat toteavat, että itse eivät ole vastaavaa tehneet. Tämän perusteella päättelen, että puille uhraaminen oli vanhempien ihmisten keskuudessa yleinen tapa vielä 1800-luvun puolivälissä. Euroopassa ainakin keskiajalta lähtien oli kansan parissa kristinuskoon sekoittunut piirteitä paikallisista, ehkä esikristillisistä tavoista. Jokapäiväiseen elämään kuului pientä taikuutta, karjaonnen varmistamista ja kadonneiden tavaroiden etsintää. Uskottiin myös, että vainajat asuivat kuoleman jälkeen vanhan kotipiirin läheisyydessä ja seurasivat sukunsa elämää. Uskonpuhdistuksen jälkeisessä protestanttisessa uskossa samat piirteet jäivät elämään. Kansanomainen kristinusko oli paitsi kristillisyyttä, myös vanhoja ei-kristillisiä tapoja ja siihen sekoittuneita katolisia tapoja. Alueellisista vaihteluista huolimatta tämän kaltainen kansanusko oli koko Euroopassa melko yhtenäinen. Puille uhraaminen kuului kansanuskoon vielä 1800-luvun Suomessa. 1800-luvulla yhteiskunta alkoi kuitenkin nopeasti muuttua. Kehittyvän kapitalismin ja paranevien koulutusmahdollisuuksien myötä ihmisten maailmankuva muuttui yksilöllisemmäksi. Vanha yhteisöllisyys alkoi hävitä elämän muuttuessa liikkuvaisemmaksi. Uskonnollisen maailman muuttumiseen vaikuttivat myös herätysliikkeet, jotka antoivat mahdollisuuden yksilölliseen uskonnolliseen kokemukseen, ja jotka yhdessä fennomanian kanssa loivat kansalaisuskonnon. Samaan aikaan kun kansanperinteet vanhat tavat alkoivat hävitä, alkoivat sivistyneistön jäsenet kiinnnostua perinteestä ja kerätä sitä talteen. 1930-luvulla innostus kansanperinnettä kohtaan virisi uudelleen. Taustalla vaikutti nationalismi niin Suomessa kuin koko Euroopassa. Maailma oli muuttunut täydellisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vanhat rakenteet olivat jääneet historiaan. Aikalaisetkin huomasivat maailman muuttuneen, mutta kansallisen yhtenäisyyden perusta löydettiin silti menneisyydestä.

Naiselle on kautta historian langennut yhteisössä eri tehtävät kuin miehelle seuraavan sukupolven tuottajana. Suomessa naisen asema on pelloilla tehtävän työn takia ollut muita Euroopan maita tasavertaisempi. Talvisodan aikana naiset huolehtivat kotien ohella tehtaiden toiminnasta ja maatalouden tuotannosta miesten sotiessa rintamalla. Koittaneen rauhan aikana yhteiskunnalliseen keskusteluun nousi paitsi uusia sodan tuomia ongelmia mm. siirtoväkikysymyksineen, myös edellisellä vuosikymmenellä käyty keskustelu maan tulevaisuudesta. Tutkimukseni tarkoituksena on lehdistön kautta tarkastella, millainen rooli naiselle välirauhan aikaisessa poikkeustilanteessa asetettiin. Miten sota vaikutti naisiin kohdistuneisiin velvollisuuksiin ja millaiseksi naisen paikka yhteiskunnassa niiden kautta nähtiin? Tutkimuskysymystä lähestyn äitiyden, perheenemännyyden, ansiotyön ja yhteiskunnallisen osallistumisen kautta. Kyseiset teemat olivat paitsi korostuneen tärkeitä tutkimusaineistossani myös kattavat naisen elämänpiirin yksityisestä yleiseen. Tutkimukseni ajankohta on rajattu välirauhan aikaan, jolloin talvisodan tappiot ja aikaansaamat sosiaaliset ongelmat konkretisoituivat ja niihin piti tarttua. Samalla aika asetti naisen perinteiseen tehtäväalaan eli kotiin uusia vaatimuksia pula-ajan muodossa. Tutkimukseni pääaineistoa ovat ajan kolme sanomalehteä, Helsingin Sanomat, Suomen Sosialidemokraatti ja Maaseudun Tulevaisuus. Ne olen valinnut tutkimukseni kohteeksi niiden erilaisen luonteen takia. Maaseudun Tulevaisuus edustaa välirauhan aikaista pääelinkeinoa maataloutta sekä maaseudun väestöä. Suomen Sosialidemokraatti taas on tyypillinen kaupunkilaislehti ­ siinä mittakaavassa kuin kaupungeista vielä välirauhan aikana voidaan puhua. Sen osa tutkimuksessani on toimia alemman yhteiskuntaluokan eli työväestön sekä Suomen Sosialidemokraattisen puolueen äänitorvena. Helsingin Sanomat on lehdistä laajalevikkisin ja kattaa lukijakunnallaan parhaiten eri yhteiskuntapiirit. Samalla se edustaa kaupunkilaista, poliittisella kentällä työväestöstä oikealle suuntautuvaa lehteä. Lehtien levikin, lukijakunnan sekä poliittisten ja maantieteellisten eroavaisuuksien myötä tutkimuksessani on ollut perusteltua käyttää vertailevaa metodia. Tarkoituksena on ollut selvittää lehdistä löytämiäni eroja ja samankaltaisuuksia. Tarkastelutasoni lähtee yhteiskunnasta, mutta sen kautta pääsee myös yksityiselle tasolle: naiselle yksilönä asetettuihin vaatimuksiin. Naisen yhteiskunnallinen rooli ja asema välirauhan aikana määrittyivät tutkimissani lehdissä äitiyden ja isänmaan ehdoilla. Äitiys oli naisen ydinolemus, ja sen korostus nousi kansan elinkysymykseksi talvisodassa koettujen menetysten jälkeen. Väestöpolitiikkaa kannattivat eri yhteiskuntapiirit, jotka erimielisyytensä unohtaen toimivat asian puolesta Väestöliitossa. Yhteiskunnan apu vähävaraisille lapsiperheille nähtiinkin väestökysymyksen ratkaisemisen taustalla kaikissa tutkimissani lehdissä. Helsingin Sanomissa ja Suomen Sosialidemokraatissa väestöpolitiikkaan yhdistettiin läheisesti kysymys vaimojen oikeudesta työhön. Siinä missä se työläislehdessä oli taloudellinen pakko ja siksi hyväksyttyä, puivat eri yhteiskuntapiirit Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalla asiaa puolesta ja vastaan. Yhteiskunta kuitenkin suhtautui asiaan taloudellisten realiteettien mukaan: perheen elatus meni kotiäiti-ideologian edelle. Yhteiskunta ja kaupungit tukivatkin työläisäitejä mm. lastenhoitopaikkoja järjestämällä. Kotityö kuului jokaisen naisen työnsarkaan, ja kotitalousopetuksen merkitys naiselle olikin suuri riippumatta siitä, mihin ammattiin tämä tulevaisuudessa aikoi suunnata. Kaikissa tutkimissani lehdissä kotitalousopetuksen merkitystä korostettiin ja keskusteluun nousi uudelleen kysymys kotitaloustyön ammatillistamisesta. Sen professionaalistamisen kautta pyrittiin myös nostamaan kotona tehtävän työn arvostusta. Naisten kodin ulkopuolinen työ perustui myös pitkälti äidillisyyden periaatteelle: sopiviksi ammateiksi lehdissä nähtiin mm. kaikki hoivatyöt, joissa nainen saattoi toteuttaa hoivaamisviettiään. Tällaiset ammatit olivat sopivia äitien ohella myös naimattomille naisille ­ saattoivathan he niiden kautta toteuttaa naiseuden perimmäistä ominaisuutta, äidillisyyttä. Kodin ja lasten hoitamisen ohella yhteiskunnallinen työ oli välirauhan aikana naisten moraalinen velvollisuus. Ennen sotaa naiset olivat itse saaneet päättää yhteiskunnallisen osallistumisensa määrän ja laadun, mutta talvisodan aikana naiset suorastaan vedettiin yhteiskuntaan. Maanpuolustusvelvollisuuttaan nainen saattoi toteuttaa suurimmassa naisjärjestössä Lotta Svärdissä tai Naisten Työvalmiusliitossa. Muut lehdissä esiin nousseet suositut naisjärjestöt, Martta-liike, maatalousnaiset ja Sosialidemokraattinen Naisliitto, perustivat työnsarkansa kotitalouteen. Kaikkiaan naisen yhteiskunnallinen osallistuminen, yhteiskunnallinen äitiys, perustui hänen asemaansa äitinä ja sidottiin feminiinisen yhteiskuntapolitiikan sisään. Yksittäisiä vaikuttajanaisia lehdissä tuli esiin vain vähän; naisten voima oli kollektiivisuudessa, ei yksittäisinä toimijoina. Kaikkiaan suomalainen yhteiskunta vaikutti isänmaan elintärkeissä kysymyksissä eri puoluekantoja edustavista lehdistä katsottuna hyvinkin yksimieliseltä. Yksimielisyyden ja sensuurin suhdetta lehdissä on mahdoton selvittää mutta ainakin näin jälkikäteen voisi todeta, että siinä yksimielisyyspyrkimyksessä onnistuttiin, johon välirauhan aikana pyrittiin. Maalta kaupunkiin ja työläisistä sivistyneistöön tietyt asiat vaikuttavat lehtien mukaan pysyneen yhteisinä. Selkeimmät erot lehtien näkemyksissä olivat seurausta lehden taustasta ja vain sivujuonteita suureen kansalliseen pyrkimyk-seen nähden: Suomen Sosialidemokraatille tyypillistä oli oman lukijakuntansa taloudellisen aseman parantaminen vaatimuksineen, keskiluokka keskittyi sen sijaan arvokysymyksiin kuten hyvän äidin oikeuteen tupakoida tai tehdä ansiotyötä. Akselilla kaupunki-maaseutu lehtien eroavaisuudet olivat tyypilliset: siinä missä Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti käsittelivät kaupunkilaisia ongelmia vähäisine lastenhoitopaikkoineen, keskittyi Maaseudun Tulevaisuus esimerkiksi perheenemännyyden työn rationalisoimiseen. Lehtien erilaisista taustoista huolimatta vahva yhtenäisyysprojekti oli selkeästi esillä: vaikka naisen paikkaan yhteiskunnassa kohdistui ristiriitaisia paineita, oli se kuitenkin kaikkiaan varsin yksiulotteinen: sitä määritti velvollisuus äitiyteen. Naisen luonnollinen ominaisuus sidottiin paitsi kotiin, myös naisellisiin ammatteihin ja yhteiskuntaelämän feminiiniseen piiriin. Arvostus naista kohtaan näkyi lehdissä niin äitiyden, työnteon kuin isänmaan palvelemisenkin suhteen, mutta kiitos ja kunnia olivat peräisin naiseudesta. Naiskäsitys oli siis yhä hyvin perinteinen, lapsiin ja kotiin sidottu ­ sen laajentaminen enemmän yhteiskuntaan oli sodan ja pakon sanelemaa. Käyty sota ei siis lähentänyt naisen ja miehen elämänpiirejä; se pikemminkin korosti niitä. Kaiken takana oli isänmaa, jonka ehdoilla naisen ja miehen paikka yhteiskunnassa määrittyi.

Ensimmäinen merkittävä havaintoa tätä tutkimusta tehtäessä oli se, että tarvittaisiin varmaan tutkimus siitä, kuinka paljon sisällissota loistaa poissaolollaan suomalaisssa elokuvista. Suomalaiset historialliset elokuvat ovat jättäneet vuoden 1918 tapahtumien kohdalle suuren aukon, jonka olemassa olon luulisi jokaisen tajuavan. Mielenkiintoista olisi tutkia niitä kaikkia keinoja miten sisällissodasta kertomista on väistelty. Faktahan on kuitenkin se, että traumaattinen sisällissota vuodelta 1918 sivuilmiöineen loistaa poissaolollaan suomalaissa elokuvissa. 30-luvulla tehdyissä elokuvissa ristiriidat kiistetään lähes täysin, eikä punakaarteja kuvata kuin Eteenpäin ­ elämään ­elokuvassa, jossa ne vaikuttavat olevan ihan harmitonta ja järkevää porukkaa. Kun laamannitar sanoo elokuvassa ”sotaa ei ole” kuulostaa se ikään kuin kiteytetyltä lausahdukselta, jolla 30-luvulla pyrittiin lakaisemaan koko kansalaissota maton alle. Tämän vuoksi olen valinnut tämän lausahduksen tutkimukseni ja loppuvunun nimeksi. Elokuvassa ei varsinaisia konflikteja näytetäkään. Helmikuun manifestissakaan ei punakaarteja näy. Ainoastaan Sihvola käy mahtailemassa Kotkien luona. Vastapuolta saa edustaa lähes täysin venäläiset sotajoukot, jotka on kuvattu hyvin rähjäiseksi porukaksi. Molemmissa elokuvissa seikkailee myös sama sankaripari, jossa nainen on työläinen ja mies porvari. He vaihtavat vielä lennosta aktiivisemman hahmon roolia. Kun Eteenpäin ­ elämään elokuvassa nainen on aktiivinen, joutuu hän Helmikuun manifestissa aktiiviseksi muuttuvan miehensä auttajaksi. Molemmat sukupuolet ja yhteiskuntaluokat ovat näiden elokuvien kautta jotenkin tyydytetyt. Samaten nousevan suursodan uhka leimaa elokuvia. Toinen elokuva pyrkii parantamaan ja ojentamaan kättä hävinneelle osapuolelle ja toinen kasvattamaan isänmaallisuutta ja puolustushalua. Kuitenkin ne molemmat ovat lapsellisia japäiväunen kaltaisia sortuen pateettisuuteen. Kun itse ongelmien ytimiin ei voida tarttua, koska haavat ovat vielä auki, täytyy ne paketoida epätodellisen tuntuiseen paatokseen. Uskon, että omana aikanaan elokuvissa kävijät pystyivät näkemään suoraan siihen kansalaissodan jättämään ammottavaan haavaan, kun he kävivät katsomassa näitä elokuvia. Se ei pysynyt piilossa peittelemällä. Päinvastoin ­ se loitsi poissaolollaan. Joudutaan odottamaan 14 vuotta ennen kuin vuoden 1918 tapahtumat pääsevät taas valkokankaalle 50-luvulla. Nyt uskalletaan jo näyttääkin enemmän. Tosin vielä Niskavuoren Hetassa ei nähdä muuta kuin rentoja kaartilaisia, jotka eivät todellisuudessa olisi uhka kenellekään. Ristikkäiset aseet saavat kuitenkin muutamassa elokuvassa kuvata sisällissotaan siirtymistä. Näille kaikille elokuville on yhtenäistä se, että ne eivät ole sodan kummankaan osapuolen puolella. Siljassa ja 1918 elokuvassa keskiöön on noussut yksilö ja hänen murheensa. Toisessa mies ja toisessa nainen: nainen etsii rakkautta ja paikkaansa, mies pyhyyttä ja paikkaansa. Pastori Brån yritti tehdä parhaansa, mutta sitten tulee nainen ja vie mielenrauhan. Silja antoi miehelle rakkautensa, mutta tuli jätetyksi yksin. Voimme ajatella näiden yksilöiden pyrkivän löytämään jotain selvyyttä ja turvaa tästä kylmästä maailmasta. Siljassa esitetyt punaiset eivät ole todellakaan mitenkään rähjäistä sakkia. Ensimmäistä kertaa kuitenkin johtajat erotetaan selvästi pelottavimmiksi, kuin aikaisemmissa elokuvissa. Jotkut kaartilaiset ovat vain avuttomia uhreja, ehkä harhaanjohdettuja. 1918 ­ mies ja hänen omatuntonsa elokuvassa nähdään enimmäkseen punavankeja, jotka todellakin ovat huonosti käyttäytyviä ja rähjäisiä. Mutta tässä elokuvassa saamme kuulla tarinan yhdeltä heistä ja koko kärsimys saa kasvot. Brån veljen kartanolla töissä ajurina ollut mies kertoo siitä, kuinka Brånin veli oli käyttänyt hänen vaimoaan rakastajattarena ja kun sisällissota alkoi hän tuhosi Brånin veljen sängyn. Hänen vihansa oli todellista ja tukahdettua, mutta henkilökohtaista. Jälleenrakentamisen teema nousee muutamista elokuvista esiin selvästi. Varsin konkreettisesti se on esillä Niskavuoren Hetassa, mutta tietyin varauksin ja jälleenrakentamisen henkistä puolta edustaen elokuvassa 1918- mies ja hänen omatuntonsa. Viesti on kuitenkin sama ­ unohdetaan menneet, annetaan anteeksi, kaikki on nyt hyvin ja suunnataan nyt katseet yhteiseen tulevaisuuteen. Täällä Pohjantähden alla on varmaan yksi Suomen eniten tulkittuja elokuvia. Annan nyt kuitenkin itsekin korteni kekoon. Tämän elokuvan kautta suhtautuminen vuoden 1918 tapahtumiin muuttui siten, että vaakakuppi kallistui nyt vasemmalle. Punaiset olivat lyötyjä lyötyjä joita lyötiin vielä vähän lisää. Perusajatuksena koko suomalaisessa kulttuurissa on se, että miehen on työstään leipänsä ansaittava. Se on tietenkin eri määrä leipää, jos sen mittaa työntekijä kuin työntilaaja. Elokuvan mukaan miehen työtä ei arvostettu tarpeeksi, ei lähellekään, vaan sitä itse asiassa riistettiin ja ajettiin koko ajan ahtaammalle. Tuleekin tunne, ettei henkilö ikinä saavuta tavoittelemaansa, sillä teki hän kuinka paljon työtä tahansa, niin aina tulee joku joka kaapaisee kermat päältä. Pohjantähdessä näyttäytyy hyvin moniääninen todellisuus, jota eri yksilöt ja yhteiskunta luokat pitävät yllä. Kirkkoherran näkemys maailmasta on aivan toisenlainen, kuin paronin ja räätäli Halmeella toisenlainen kuin useimmilla muilla työväenliikkeen jäsenistä. Tämä tekeekin elokuvasta todentuntuisen. Muuten punakaartit voisi kuvata velikultamaiseksi kurittomaksi joukoksi, joka hädin tuskin kuuntelee johtajiaan. Työväenliikkeen poliitikot ja muut johtohahmot elävät myöskin erilaisessa todellisuudessa. Johtajatkin kutsuvat kannattajiaan ”ryysyläisjoukoksi”. Kaiken tämän välissä parveilee aidosti idealismia tuntevia henkilöitä, kuten esimerkiksi Koskela, joka edustaa perinteistä suomalaista sankaria. Suomalaisen sankarin on ehdottomasti tultava kansan parista, koska täällä Suomessa ei paljon ritareita ole ollut. Punaisten sodanjohto on täysin kyvytöntä ja summittaista. Kun tähän lisätään vielä ryysyläisarmeija, jolla ei ole pitkäjännitteisyytä sodankäyntiin, on väistämätön lopputulos häviö. Aidot idealistit, kuten Halme ja käytännönläheinen Koskelakin, joutuvat näkemään haaveittensa valuvan hukkaan. Täällä Pohjantähden alla on vaikuttanut kaikkein eniten siihen, miten tänäkin päivänä ajatellaan vuoden 1918 tapahtumat oikeasti tapahtuneen. Varsinkin rikas kuvaustyyli, jolla se kuvaa yhteiskunnan alempia kerroksia on erittäin realistisen tuntuinen. Ennen kaikkea se nosti parrasvaloihin inhimillisyyden, jota ilman ei noita tapahtumia voida ikinä ymmärtää. Vuosituhannen vaihteen tietämillä on tehty viimeisimmät elokuvat, jotka kertovat vuoden 1918 tapahtumista. Nämä elokuvat ovat yhtä erilaisia, kuin postmodernin kulttuurimme sanotaan olevan pirstoutunut. Sibelius ei anna mitään uutta. Tai oikeastaan voidaan sanoa, että uutta tässä elokuvassa on se, että esittää kaikkein puhtaimmillaan; rääsyläispunakaartit ja pahat punajohtajat. Vielä kun yksi hyväntahtoinen kaartilainen varoittaa Sibeliusta, niin saadaan harhaanjohdetutkin mahtumaan samaan elokuvaan. Kaikki kliseet, mitä punakaarteista on elokuviin laitettu, löytyvät tästä elokuvasta: siellä on ilkeä punapäällikkö, kasvottomat ryysyläiset, sekä harhaanjohdettu hyväntahtoinen kansan mies, jotka tunkeutuvat tavallisten hyvien ihmisten koteihin ja uhkaavat näitä fyysisesti ja henkisesti vieden aina jotain mukanaan. Lunastus ja Aapo uivat jo syvemmissä vesissä. Lunastuksessa pastori kokee samanlaista elämäntuskaa, kuin pastori elokuvassa 1918 ­ mies ja hänen omatuntonsa. Molemmissa elokuvissa pastorit uhrautuvat ja saavat marttyyrikuoleman. Lunastuksessa pahuus lähtee ihmisestä itsestään ja sota on sen viheliäin ilmaisumuoto. Punakaartilaiset ovat konnia ja murhamiehiä, niin kuin valkoisetkin. Edes tarkkoja syitä katkeruudelle ja vihalle ei anneta. Niitä ei tarvita, sillä ihminen on paha. Aapossa tutkitaan ihmisen psykologiaa. Siinä kukaan ei ole paha, vaan jotkut ovat pahoja Aapolle. Hän, jolle ollaan tarpeeksi pahoja, rupeaa joku päivä kostamaan kokemiaan vääryyksiä. Sota on tässäkin pelkkää sekasortoa ja kaaosta. Aapossa esitetyt punaiset jäävät Aapoa ja Räsästä lukuun ottamatta etäisiksi. Kerhotalolla pidetyn sosialistisen puheen aikana ihmiset menevät vaivautuneena ulos. Tuntuukin, että sosialistiset ajatukset olisivat vieraita ja outoja, eivätkä tosiaankaan koko työväestön omaksumia. Ainoa idealisti Räsänen jättäytyykin pois sotatoimista, kun hän tajuaa niiden olevan vain murhaamista ja ryöstelyä. Suuret unelmat eivät kannakaan. Molemmat elokuvat pohtivat yksilöä ja ihmisenä olemisen vaikeutta, mikä kertoo tästä meidän päivästämme erittäin paljon. Onko maailma kaaosta ja ihmisenä oleminen pelkästään psykologisia oikkuja, tai löytyykö todellinen onni enemmänkin henkisyydestä ja itsensä uhraamisesta, kuin itsekkäästä taistelusta paikasta auringossa. Näissä elokuvissa pyritään löytämään vastausta näihin kysymyksiin ja sisällissota kulkee taustalla vain näyttämönä ja kulissina. Punakaartit ovat suurimmaksi osaksi aika harmittoman oloista kasvotonta porukkaa. Tästä erotuksena Täällä Pohjantähden alla missä punakaartilaiset saavat hyvinkin persoonalliset kasvot, mutta myöskin rähjäisimmät. Siellä on selvimmin esillä työväenjohtajien henkinen etäisyys itse rahvaasta. Kaiken kaikkiaan sieltä löytyy koko kirjo: aidosta idealistista harjaan johdettuun työmieheen ja aina pahaan punapäällikköön asti. Muita pahoja punaisia löytyy lähinnä Sibeliuksesta ja Lunastuksesta. Harhaanjohdettuja punaisia taas löytyy lisää Helmikuun manifestista, Silja ­ nuorena nukkuneesta ja Sibeliuksesta. Aidot sosialistiset idealistit sen sijaan löytyvät vain Täällä Pohjantähden alla lisäksi Eteenpäin ­ elämään ja Aapo elokuvista. Sotaa ei siis ole, tai se pyritään mahdollisimman hyvin kiertämään suomalaissa historiallisissa elokuvissa. Pelkästään sisällissodan kuvaamiseen keskittyvää elokuvaa ei ole olemassa, ellei Täällä Pohjantähden alla elokuvaa joillakin varauksilla voi sellaiseksi laskea. Helmikuun manifestissa sota kuvataan lähinnä venäläisten aseistariisuntana. Eteenpäin ­ elämään, Niskavuoren Heta ja Sibelius elokuvissa vuoden 1918 tapahtumat sivutaan nopeasti punakaartien takavarikointikuvauksilla. Lunastuksessa ja 1918 ­ mies ja hänen omatuntonsa elokuvissa pyritään purkamaan sodasta jäänyttä traumaa, mutta itse tapahtumissa liikutaan joko sodan loppupuoleisessa tai sen jälkeisessä ajassa. Aapon kautta ymmärrämme yhden yksilön mahdolliset psykologiset motiivit osallistua sotatoimiin ja Silja ­ nuorena nukkuneen kautta näemme yksilön mahdollisuudet olla osallistumatta aktiivisesti sotaan. On varmaan niin, että ei ole olemassa yhtä yleispätevää kaikkia tyydyttävää selitystä, jonka varaan elokuvan voisi rakentaa. Vuoden 1918 tapahtumat olivat erilaisten sattumien ja kaoottisten valintojen summa, johon ei koskaan löydy tyhjentävää vastausta.

Historian unohtamat - Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914-1918 on ensimmäinen kokonaisesitys niistä sadoista suomalaisista, jotka värväytyivät Venäjän armeijaan 1. maailmansodan aikana. Teoksessa tarkastellaan vapaaehtoisia sekä sotilaallisesta että sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Historiankirjoituksessa aiemmin lähes kokonaan sivuutetut Venäjän armeijan vapaaehtoiset - noin 700 värväytynyttä miestä - ovat mielenkiintoinen ja merkittävä osa Suomen historiaa aikakaudella, joka yleensä on mielletty venäläisten sortotoimien ja jääkäriliikkeen ajaksi. Tutkimuksessa selvitetään vapaaehtoisten motiivit värväytymiselle sekä heidän lopulta varsin uhrautuva palvelunsa Venäjän armeijassa. Kansainvälisesti mitattuna vapaaehtoisjoukon tappiot olivat yhtä suuret kuin maailmansodassa kaikkein raskaimpia tappioita kärsineiden kansallisuuksien tappiot olivat. Enemmän kuin joka neljäs ei koskaan palannut sotaretkeltä kotimaahansa. Uutta tietoa saadaan myös vapaaehtoisten osallistumisesta Suomen sisällissotaan, jossa heillä oli varsinkin sodan alkuaikoina merkittävä osuus erityisesti valkoisten puolustustaistelulle. Myös punakaartin historiassa on aiemmin lähes täysin sivuutettu Venäjällä sotilaskoulutuksensa saaneiden vapaaehtoisten olemassaolo ja toiminta punaisten riveissä. FORGOTTEN HISTORY: Finnish volunteers in the Russian Army in World War I, 1914-1918 After several centuries under Swedish rule, Finland became part of the Russian Empire in 1809. For most of the 19th century the relations between the Finns and the Russians were good. Thousands of Finnish officers served in the Russian Imperial Army and even the units of the Finnish Army occasionally took part in conflicts where Russia was involved. In those conflicts abroad, where the participation was economically possible, the Finns showed that they were interested in voluntarily defending the interests of the Empire as long as relations between the Finns and the Russians were still on a firm footing. However the so-called Russification process ­ starting officially in 1899 ­ quickly impaired the relationship. One of the consequences was that the Finnish Army was disbanded and therefore the Finns were not under the Military Service Law when World War I broke out in August 1914. At the beginning of the First World War the Finns ­ to the amazement of the Russian authorities ­ showed no signs of disloyalty. Instead there were obvious signs of loyalty. The Finnish officials did all they could to help the Russian military with their mobilization and the public showed enthusiasm as they cheered the Russian troops leaving for the front. The Finns had their reasons for loyalty, as they were afraid of a German invasion, which might have included the destruction on Finnish soil not only by the enemy, but also through the activity of the retreating Russian troops. The Finns were also hoping that by showing loyalty during the war, the Russians might restore their full-scale autonomy. Besides, there were not so many alternatives. The Germans and the Austrians, the chief enemies of Russia, were also fighting against Great Britain and France and it was unlikely that the Germans could hold out for long. Clearly the only realistic alternative was to support Russia. However as the situation was complex ­ especially with the heritage of the continuing Russification process ­ Finnish loyalty was still searching its limits in August and September 1914. Despite the obvious loyalty, nobody from the top of the Finnish society was willing to risk his political carrier by expressing this view officially. It was simply impossible. However, there seemed to be a widespread interest in the war and the atmosphere of loyalty encouraged many Finns to attempt to enlist in the Russian units as early as the beginning of August. However, the Russian units stationed in Finland did not have any instructions regarding the recruitment of Finnish volunteers and they turned them down. The commander of the 22th Corps stationed in Finland was for military reasons interested in the Finnish volunteers. As they possessed knowledge of the local terrain and the local languages, they might be useful to the Russian troops in repulsing a German invasion of Finland. As the Russians became aware that the Germans had no immediate plans to attack Finland, they changed their plans. It was now decided to attach the Finnish volunteers as part of the field army fighting against the Germans and Austrians in Poland, Galicia etc. Even Czar Nicholas II became interested in getting the Finnish volunteers into his army and gave official approval on 26 August 1914. The approval of the Emperor was at least partially influenced by the interest shown by the Finns. Besides those Finns ­ mainly from the lower classes of the society ­ who had been trying to enlist directly in the Russian military units, there were also several inquiries from educated youngsters regarding the Russian military schools. The interest shown by the people encouraged V. A. Lavonius, a member of the political group of Young Finns, to even suggest the reorganization of the Finnish Army. His own party rejected the idea and the Young Finns were also keen on keeping the proposal away from the public eye. Since the Czar had given his approval for the Finns to volunteer for the Russian Imperial Army, the opportunity became an attractive alternative, especially for workers from the lowest urban social groups. But it was also a short-lived option. Most of the common people, joining as private soldiers, volunteered in a period of only one and a half weeks in early September. Starting from mid-September 1914 there were only a small number of recruits joining the Russian Army as private soldiers. The main reason for this was probably the harsh policy of the Russian authorities, which in autumn 1914 slowly destroyed the spirit of loyalty. Later in the war a relatively high share of volunteers were educated Finns who were planning their future career as officers or who wanted to use this position as a springboard to advance in their civilian careers. It was a tempting opportunity to get an officer s rank after only four-months studies. The overall picture of the volunteers During the First World War there were around 500 privates, an estimated 130 military school students, five former officers (who were not regarded as reservists, but voluntarily joined the army) and three doctors (serving in the military units) who voluntarily joined the Russian Army. Moreover, there were around 100 men who actually recruited themselves in Helsinki, but who decided to opt out of the military when they were to be transferred to Russia for training in a few days. The Russian military officials did not treat these men as deserters and they could freely return to civilian life. On the whole there were therefore over 700 recruited Finns of whom around 600 actually served in the Russian Army. The loyalty shown at the beginning of the war was an essential element for hundreds of Finns joining the Russian Army. However, despite the common loyalty regional differences were vast, indicating that the anti-Russian feeling was stronger in some areas. Therefore in the provinces of Vaasa and Turku and Pori there were relatively few volunteers. Naturally most volunteers came from areas where the people were more favourably disposed towards the Russians, or at least maintained a more neutral attitude. Therefore two provinces ­ Häme and Uusimaa ­ provided many more volunteers given their polulations. Of all the volunteers Häme contributed 19.3 per cent and due to the high interest of men in Helsinki, Uusimaa contributed as many as 44.4 per cent. Whereas the more neutral attitudes towards the Russians made it possible to join the army, the reasons were mostly social. The real supporters of the Russian administration were only a marginal group among those joining the army. The provinces of Häme and Uusimaa were so prominent probably because there were so many uneducated casual workers in industry and construction. Moreover, there was proportionally high share of urban people and the local Russian garrisons also had a positive influence on the subject. Around 60 per cent of the volunteers came from the cities, whereas only over 15 per cent of the entire Finnish population (1914) lived in cities. The social reasons for enlistment were especially decisive for the lower classes of society. The outbreak of war caused serious unemployment and as casual workers were used to being unemployed in winter even during ordinary times, they found it made economic sense to join the ranks to avoid the hard times. Army would supply them with food and other necessities at the same time as their families would get financial aid from the state. Thus even though the volunteers included a notable share of youngsters excited about the war, there were also more mature people in this group than in the Jäger movement or among those Finns who fought as volunteers in East Karelia or in Estonia after World War I. The share of men over 30 years was 10.6 per cent and the share of married men was also around 10 per cent. The chief motive of the educated Finnish volunteers ­ former officers, doctors and those who enlisted in the military schools ­ was professional. This also gave them a better opportunity to explain their decision even when it was made after the first enthusiasm of 1914. Almost 90 per cent of all the privates enlisted already in 1914, whereas the share of those starting at the military schools in 1916 was still as high as 20.1 per cent of the total share of the war-time recruits in these schools. Life in the Russian Army After the first hesitation the Russian Army incorporated almost all their Finnish volunteers in the field army fighting against the Germans and the Austrians. The frontline against Turkey was held almost entirely by troops from the local population and the Finnish volunteers there were extremely rare exceptions. Before going to the front the Finns ­ who were untrained civilians, the few exceptions being veterans of the Finnish Army ­ had to go through military training. For this purpose, the enlisted Finns were usually sent by train to St. Petersburg, where the training usually lasted approximately one month. The unluckiest ones were trained for only two or three weeks. In St. Petersburg the Finnish volunteers were also assigned to their military units. There were three kinds of units were they were deployed: 1) The regular regiments with their training battalions in the area of St. Petersburg 2) The regular regiments deployed near St. Petersburg and were supplemented there before transportation to the front 3) The reserve regiments composed entirely of reservists from St. Petersburg While deciding where they should send the Finnish privates, the Russian military officials took into consideration that their units should maintain their military capacity and therefore the Finns ­ who were almost entirely ignorant of the Russian language and only hastily trained ­ were distributed among various regiments. Most volunteers went to the famous Preobrazhenski Guard Regiment, which received around 100 Finns. On the whole approximately 40 per cent of the privates ended up serving in the units of the Russian Guard. Most of the others served in various infantry regiments. The deployment of the Finns was done rationally. If a private soldier had a civilian profession which might be useful for the army, this was often taken into consideration. But as many Finns could not speak Russian, they usually ended up serving as regular rifleman. About 90 percent of all volunteers ­ the war-time officers included ­ served in the infantry. Deployment to the navy, artillery or cavalry was possible only for educated Finns with Russian skills from school. However, in some cases even their skills were quite elementary. It seems obvious that the Russians trusted the Finnish volunteers quite a lot, because the educated ones were allowed to enlist at the Russian coast artillery units and their border troops stationed in Finland even when the Russians had become aware of the pro-German Jäger movement. After the March Revolution in 1917, the Finnish war-time officers were more likely to be transferred to Finland as the Provisional Government preferred a more liberal policy towards national minorities. The volunteer privates reached the front at the end of October 1914. In the meantime the Germans had launched their attack on Warsaw thus almost every unit ­ including those containing volunteers ­ was sent to Poland. Some of these units took part in the battle of £ód immediately after they had reached the front in mid-November. This battle caused heavy casualties for the volunteers, at least partly due to their short training, which had also been affected by their ignorance of Russian. In total over 160 Finnish volunteers lost their lives in World War I ­ most of them killed in action in their first battles in 1914 and 1915. The casualties of the Finns were even heavier than the average losses of the Russian Army in World War I. There were several reasons for this. The major part of the Finnish volunteers already went to the front in late 1914, whereas many Russian soldiers were conscripted later in the war. Also, whereas many older Russians served in the rear, the Finns were almost exclusively used in the front-line units. Moreover, as mentioned before, nine volunteers out of ten served in the infantry, which suffered the heaviest casualties in World War I. The casualties of the Finnish volunteers were proportionally as heavy for instance as those the Scots sustained on the Western Front and only those nationalities ­ for instance Turks ­ who were seriously affected by illnesses, suffered higher losses than the Finns. All in all, approximately every fourth volunteer died in the war. The casualty rate of the private soldiers was over 32 per cent, whereas the officers casualties were only 6.5 per cent. The Finnish volunteer officers were not so keen to die for Russia as, for instance, were those Finnish officers already serving in the Russian Army before the First World War. The main reason for the low casualties among the war-time officers was that their main interest was not to serve the Russian Empire. In general only few volunteers were pro-Russian. On the contrary, it can be proved that many others were keen supporters of the nationalist movement in Finland. This was especially the case with most war-time officers. Besides, many future participants of the Jäger movement first either joined or planned to join the Russian Army; there were at least 34 of them. Finally, eleven of them served in the Russian Army only to desert it later to join the Jäger Battalion in Germany. There must have been a notable number of wounded among the volunteers, especially during the heavy fighting of 1914 and 1915. A rough estimate says that at least 250 volunteers were wounded. Moreover, from 80 to 90 men became prisoners of war. More than 10 prisoners died before being released from their camps. The first prisoners were released even before World War I ended. This was because Germany became involved in the Civil War in Finland in spring 1918. At the request of the Finnish authorities the Germans began releasing their POWs. The first volunteers released from Germany were war-time officers, whereas the enlisted men were mostly kept in captivity as the Finnish and German authorities were more interested in sending home those Jägers still left in Germany. Most of the volunteers were then sent back to Russia in late 1918 and early 1919 after the capitulation of Germany. Because the border between Finland and Russia was closed, their repatriation to Finland was mostly delayed until 1921 and 1922. The atmosphere in Finland Those volunteers returning home either on leave or released from the army due to illness or wounds, found life in Finland hard. Most of them had no property and as their first act had to apply for free transportation to get home. The authorities were able to find jobs for only the educated volunteers, whereas soldiers with elementary education had to be satisfied with the fortification works ­ if they were healthy enough. Some volunteers had to fall back upon stealing to avoid hunger. Whereas the volunteers had enlisted during the atmosphere of loyalty, they now came back to Finland where the wind had changed. Though not all the Finns shared the spirit of pro-German Jäger movement, it was clear that loyalty to Russia had come to an end. As this was quite clear to everyone in Finland and even to the Russian Governor-General F. A. Seyn, those Finnish officers joining the army before World War I were still hoping that by recruiting volunteers the Finns could get concessions from Russia when the war was over. The most notable Finnish officer in the Russian Army, General Gustaf Mannerheim, was on leave in Finland early 1916 and in a private conversation he suggested that the Finns should recruit a unit of volunteers to join the Russian Army. There were also a few other Finnish officers making the same proposal before and after the March Revolution of 1917 as these officers ­ who like Mannerheim had been in Russia for some time ­ were not familiar with the atmosphere in Finland. All these plans failed as they lacked support in Finland. During the war those volunteers repatriated to Finland to recover from their wounds or diseases, found it difficult to return to the army. They had already faced the hard life of the front lines and the contrast between that and life in peaceful Finland was so great, that the temptation to stay at home was almost irresistible. Even though desertion was a serious problem in the Russian Army, the conditions in Finland seem to have caused the Finnish volunteers to be even keener on deserting than their Russian counterparts. Already before the March Revolution 30 Finnish volunteers deserted from the Russian Army. Most of them had not returned to their units after leave, but a few even deserted from their training battalions in St. Petersburg. In Finland it was relatively safe to hide and the authorities managed to capture only one third of the deserters. After the March Revolution the Finnish authorities refused to co-operate with the Russian military authorities and from now on the deserters lived semi-publicly. As the revolution slowly destroyed the order in the Russian Army, even many war-time officers wanted to leave the army. Some of them tried to obtain posts as police chiefs in Finland, but this was not possible until autumn 1917 as the Russian Army refused to give up their officers. Resignation from the army was practically impossible until December 1917, when the demobilization of the army began. This enabled both the war-time officers and the private soldiers to return home. However, the actual return was still hampered by the difficulties in transportation. Officers were especially concerned about their security during the journey. The Civil War in Finland Finland proclaimed their independence on 6 December 1917. However, a confusing atmosphere prevailed in Finland and the country was split into two hostile groups, the Whites and the Reds. Both groups already began to create their military organisations in spring and summer of 1917 and the work was intensified later that year. As there were only a few Finns with modern military education ­ the major part of the Jägers were still in Germany ­ the volunteers from the Russian Army should have had an excellent opportunity to be attached to these new military organisations. But it was a complex situation. The Whites ­ lead by activists who for several years had been planning the liberation of their country ­ were suspicious of the volunteers serving in the army they were planning to fight against. Their distrust became even stronger as the war-time officers set up their own military organisation trying to overthrow the existing organisations of activists as the leaders of the liberation movement. However, the new organisation was short-lived as it lacked the support in the country. As the activists were leading the formation of the White Guards, it was natural that the volunteers of World War I were not much involved in training these new troops. Besides they were hampered by the fact that many of them were still part of the Russian Army at the end of 1917 and in early 1918. The volunteers themselves were apparently not interested in training the local White Guards and became more involved only when the first officer s vacancies in the regular troops of the Finnish White Government opened up in early 1918. The Reds ­ led by the leaders of the working class, who hoped for aid from the Russian soldiers stationed in Finland ­ were lacking a functional organisation to make more systematic use of their former volunteers, which they needed even more than the Whites. The Whites had many former officers and even some Jägers to train their troops, but the Reds had only individual soldiers who had served in the Finnish Army at the turn of the 19th century. It is estimated that from 25 to 30 former volunteers took part in training the local Red Guards before the Civil War broke out in January 1918. That was more than the Whites could achieve. The White Guards were declared government troops in January 1918 and Finland was definitely divided on January 28th when hostilities broke out. Although the Whites controlled the major part of the country, most of the volunteers of the Russian Army were living in the southern regions held by the Reds. Moreover, even those volunteers still on their way home from the battlefields of World War I and living in the northern part of country, had to stay in southern Finland and in some cases found their place in the ranks of the Red Guards. The lack of co-operation between the war-time officers of the Russian Army and the activists caused some 40 officers to remain in the southern part of Finland or in St. Petersburg when war broke out. Only a few of them managed to cross the front line to the north and most of them had to join the secret White Guards in the Red controlled area. In Helsinki, and especially in Viipuri, they had an important role leading these units, but militarily they were quite insignificant. Only the White Guard of Kirkkonummi, which was led by several war-time officers, played more important role in the war. As part of educated society, the war-time officers favoured the Whites and only one of them joined the Red Guards. Otherwise most of the enlisted men of World War I living in the south served in the Red Guards and those living in the northern part of the country fought for the Whites. Of course there were also exceptions and in southern Finland especially many volunteers did not join the Red Guards at all or did so only when they had no other choice. On the whole there were around 110 former volunteers fighting for the Whites and almost exactly the same number serving in the Red Guards. The major impact of the former volunteers of the Russian Army ­ mostly officers ­ for the White cause was at the beginning of the war. During the first days of the war a few of them led the local White Guards of southern Finland northwards, where they were desperately needed to form the front-line against the Reds. These troops enabled the Whites to repel the front-line attacks of the Reds in February and early March 1918. The impact of the former volunteers as leaders of the White troops was considerable, especially in the front lines of Vilppula ­ Ruovesi, Karelia and Sysmä ­ Heinola. However, when the main forces of Jägers arrived from Germany at the end of February and were attached to the army, they also took the leading role as commanders of the White troops. During the last part of the war, starting from the mid-March, the former volunteers held mostly secondary positions. The Germans invading the southern Finland and the Jägers leading the Whites were the definitive winners of the Finnish Civil War. Throughout the whole Civil War volunteers serving with White Guards had to face an atmosphere of mistrust coming both from their subalterns and their subordinates. In the worst cases the troops refused to serve under the leadership of the former volunteers. The Jägers also made it quite clear that they were unwilling to serve with these former enemies . The volunteers were in the best position to accomplish their task, when they were operating near their home area where they were better known ­ and where the mistrust was therefore less ­ or when they were serving under the high-ranking former officers of the Russian Army. Despite all this, the Whites were able to take more advantage of their volunteers than the Reds did. The whites also managed to attach the former volunteers in their army quite well in keeping with their military training, whereas the Reds failed badly in this. As the Reds had only one war-time officer fighting for their cause, they were compelled to deal with the former private soldiers. As they were recruited mostly from the lower classes of society, it was not easy for them to achieve the highest command posts in the Red Guards where the leaders usually came from the labour organizations. A few former volunteers managed to become battalion commanders or a front-line leaders, but the main impact was at the level of company commander or platoon leader. However, even these were not very active during the war and in those rare cases where they had command of an operation, the success was minimal. The former privates lacked the training for military leadership and had been waging a different kind of war on the Eastern Front than they faced in Finland. The major impact of the former volunteers in the Red Guards was that they were able to communicate directly with the Russian military personnel supporting the Reds. This was especially important for front-line leaders, as the Reds were short of people who could speak Russian. Moreover, the former volunteers were able to teach the Reds how to use a machine gun ­ a weapon totally unknown to the otherwise highly respected former soldiers of the Finnish Army. The forgotten history In the Civil War the Whites were victorious and therefore in a position to dictate how the history of the war was written in the next two decades. Finnish history saw the Jägers as great heroes of the war, whereas the volunteers of the First World War were either disgraced or more usually simply forgotten. In the same way society and the new Finnish Army supported the Jägers and the former volunteers were mostly forced out of the ranks during the 1920s. The former volunteers also themselves contributed to their being forgotten. As the winners of the Civil War, the Whites were decidedly hostile towards the Russians and also the new leaders of the labour movement were also reluctant to recall a period of fraternization with the Russians. The former volunteers themselves understood it was better not to look back and kept quiet. Even after World War II it was politically incorrect to recall the former volunteers of the Imperial Russian Army. Time is a great healer. After 90 years the Finns serving in the Russian Army in World War I no longer give rise to heated debate. Probably they did not deserve such treatment in the first place either. The Finnish activists dismissed them as traitors or at least adventurers. However, only a few Finns serving in the Russian Army had pro-Russian sympathies, whereas many others had only a neutral attitude towards the Russians or were even keen supporters of the Finnish national cause ­ if not of independence, then at least full autonomy. Therefore, although they had no wish to serve the Czar and his empire, they faithfully fulfilled their military oath to him; every fourth of those serving in the Russian Army lost their lives in the First World War.

Pori oli merkittävä sahateollisuuden vientisatama jo ennen höyrysahoja. Kauppahuoneet rikastuivat viemällä vesisahojen tuotteita ja laivanvarustuksella. Edellä sanottu sopii erinomaisesti myös tämän tutkielman kannalta olennaiseen Rosenlewin sukuun. Satamat ja pitkälle Suomen sisäosiin ulottuva Kokemäenjoen vesistö tekivät Porin seudusta houkuttelevan sahojen sijoituspaikan sen jälkeen, kun höyryvoima sallittiin sahateollisuudessa. Rosenlewin kaksi suursahaa, muut Porin keskustan tuntumaan perustetut sahat sekä korkeita tuotantolukuja tehneet Pihlavan ja Reposaaren sahat tekivät Porista teollisuuskaupungin, jonka perusta oli höyrysahoissa. Rosenlewin sahat tarvitsivat työväkeä, satoja miehiä ja naisia kumpikin erityisesti sesonkiaikoina. Tässä tutkielmassa on tarkoitus selvittää Rosenlewin sahojen työläisten järjestäytymistä. Joen vastakkaisilla rannoilla olleet sahat ehtivät toimia vuosikymmeniä, ennen kuin järjestäytyminen alkoi. Miksi järjestäytyminen alkoi vasta vuoden 1905 suurlakon jälkeen? Miksi lukuisilla muilla aloilla järjestäydyttiin aikaisemmin? Rosenlew oli suomalainen ja korostetusti porilainen työnantaja. Yhtiön patriarkaalinen ote työläisistä oli voimakas ja sesonkiluontoisessa työssä patriarkaalisuuden vaikutus näyttää vain korostuneen. Tutkielmassa on käsitelty runsaasti työntekijöiden ja työnantajan suhdetta ennen ammattiosaston perustamista. Porin saha- ja lautatarhatyöväen ammattiosasto on yksi monista suomalaisista järjestöistä, jota on kuvattu vuoden 1905 suurlakon lapseksi. Sitä osasto ehdottomasti oli, mutta kyse oli paljon monimutkaisemmasta prosessista kuin poliittisen murroksen tuomasta hetkellisestä herätyksestä. Sääty-yhteiskunnan sisällä vaikuttaneet monenlaiset virtaukset, fennomania, sivistysharrastukset ja auktoriteettien aseman horjuminen vaikuttivat järjestäytymiseen. Sillä tavalla ammattiosasto oli tyypillinen suurlakon tuote, että alkuinnostus kääntyi nopeasti pettymyksiksi ja jäsenkadoksi. Alku hetkistä asti osasto oli ollut hyvin varovainen vaatimuksissaan. Työnantaja piti työpaikoilla lujan otteen, osasto vakuuttelikin keskittyvänsä valtiollisiin kysymyksiin. Vain suora sidos sos.dem. puolueeseen ja huvien järjestäminen pitivät ammattiosaston hengissä alkuvaiheen jälkeen. Hyvän sahatavaran vientisuhdanteen huippuvuonna, kesällä 1913 ammattiosaston toimintatapa radikalisoitui jyrkästi. Seurauksena oli viiden viikon työtaistelu ­ sekä lakko että sulku sunnuntaityöstä. Sunnuntai-iltana alkanut työvuoro oli pitkään ollut työntekijöiden kritiikin kohteena. Sitä oli pidetty merkkinä työnantajan harrastamasta alistamisesta ja sanelupolitiikasta. Vuoden 1913 yhteenotosta on perusteltua puhua kärjekkäänä poliittisena työtaisteluna, vaikka ainakin osittain kyse oli myös palkkataistelusta. Ensi kerran Rosenlewin sahojen työväki sai kokemuksen, että myös työnantaja voi joutua perääntymään. Vuoden 1913 työtaistelu vahvisti Rosenlewin sahatyöläisten uskoa omiin voimiin ja antoi itsetuntoa. Kolme vuotta Sahatyöväenliiton toiminnasta eronneena ollut osasto palasi ammattiliiton jäseneksi ja ryhtyi itsenäisesti laatimaan paikallista työehtosopimusta. Osastosta riippumattomat tekijät, erityisesti I maailmansota horjutti ja hidasti osaston mahdollisuuksia voimistaa toimintaansa. Vuoden 1913 jälkeiset tapahtumat pitivät ammattiosaston toimintakunnossa. Se olikin heti valmis edunvalvontaan, kun keisarivallan kaatui Venäjällä ja olot vapautuivat Suomessa kevättalvella 1917. Ammattiosaston keskittyi vuonna 1917 ilmeisesti juuri niihin asioihin, joiden ajamista jäsenistö oli odottanut jo perustamisvuonna 1905. Paino oli työajoissa ja palkoissa, joiden nousulla haettiin vastausta vaikeutuvaan elintarviketilanteeseen. Vuoden 1917 poliittisiin kiistakysymyksiin sahatyöväen ammattiosasto otti kantaa vaisusti ja satunnaisesti. Vallankumouksella ja aseelliseen yhteenottoon valmistautumisella ei ammattiosastossa ollut kannatusta, vaikka osa jäsenistöstä osallistuikin järjestyskaartin toimintaan. Sisällissodan alkamisen jälkeen sahatyöläisten paikka oli selvä, vallankumouksen virta vei mukanaan, toiset punakaartiin, toiset punaisen hallinnon tehtäviin. Vuoden 1918 tapahtumissa vähintään 58 ammattiosaston jäsentä menetti henkensä. Lopputulos oli täydellinen katastrofi varovaiseksi leimautuneelle ammattiosastolle. Kovat koettelemukset eivät estäneet osastoa aloittamasta uudelleen jo kesällä 1919. Ensimmäisessä rajussa työtaistelussa syyskuussa 1920 sahatyöläiset törmäsi Rosenlewin kovakouraiseen vastareaktioon. Siitä toipuminen kesti 25 vuotta, vuoden 1917 tyyliseen tilanteeseen palattiin vasta jatkosodan jälkeisissä uusissa poliittisissa oloissa.

Tässä tutkielmassa perehdytään 1920-luvun, tarkemmin vuosien 1926-27, poliittiseen historiaan. Tutkimuskohteena ovat Suomen puoluekentän neljä porvaripuoluetta Kansallinen edistyspuolue, Kansallinen kokoomuspuolue, Maalaisliitto ja Ruotsalainen kansanpuolue. Työssä tarkastellaan näiden puolueiden välisiä suhteita Väinö Tannerin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen aikana 1926-1727. Aikarajaus käsittää myös Tannerin hallituksen edeltäjän Kyösti Kallion II hallituksen kaatumisen marraskuussa 1926 ja Tannerin hallituksen seuraajan J. E. Sunilan hallituksen muodostumisen joulukuussa 1927. Tutkimusaiheen tausta on 1920-luvun poliittisessa historiassa, jonka muodostaa mosaiikkimainen porvaripuolueiden välisten suhteiden verkosto. Vuosikymmenen alkua hallitsi maalaisliiton ja edistyspuolueen välinen keskustayhteistyö, joka kariutui maalaisliiton katsantokantojen oikeistolaistumiseen. Tätä keskustayhteistyötä seurasi maalaisliiton ja kokoomuksen oikeistokeskustayhteistyön aika, joka päättyi Tannerin hallituksen muodostamiseen. Katsantokantoja ja mielipideilmastoa värittävät myös 1920-luvun puolivälissä nousussa ollut aitosuomalaisuus ja puolueiden sisäiset ristiriidat. Tämän työn tavoitteena on perehtyä ja pureutua pintaa syvemmälle porvaripuolueiden välisten suhteiden mosaiikkiin ja sitä kautta selvittää, mitä olivat ne vaikuttimet, joiden kautta ja avulla poliittisia päätöksiä tehtiin. Päästäkseen käsiksi näihin vaikuttimiin täytyy ensiksi vastata kysymykseen siitä, millaisen tilanteen Tannerin hallituksen muodostuminen loi porvaripuolueiden välille. Edellä mainitun melko konkreettisenkin kysymyksen myötä tutkimusongelma tiivistyy kysymyksiin siitä, miten puolueet identifioivat itsensä ja toisaalta millaisina ne näkivät toisensa. Miten näissä mielikuvissa ilmenivät puolueiden ideologiat, mentaliteetit, toiseus, viholliskuvat ja stereotypiat. Viimeisenä kysymyksenä nousee esiin se, kuinka paljon tehdyt ratkaisut perustuivat mentaliteetteihin tai ideologioihin ja kuinka paljon niihin realiteetteihin, joiden keskellä päätöksiä tehtiin. Tutkimuksen aineiston muodostavat puolueiden ja yksittäisten poliitikkojen arkistomateriaalit, sanomalehtiaineisto, valtiopäiväasiakirjat sekä tutkimuskirjallisuus. Mikään edellä mainituista aineistoryhmistä ei yksinään muodosta tärkeintä lähdepohjaa, vaan kaikki osa-alueet ovat yhtä merkittävässä roolissa tutkimusongelman ratkaisussa. Arkistomateriaali koostuu eri puolue-elinten, erityisesti puolueiden eduskuntaryhmien, pöytäkirjoista. Niiden avulla on pyritty valottamaan tunnelmia ja mielipideilmastoa puolueiden sisällä. Yksittäisten poliitikkojen arkistoista saatu materiaali on osaltaan merkittävästi valottanut poliitikkojen henkilökohtaisia, toisille poliitikoille kerrottuja mielipiteitä ja katsantokantoja. Sanomalehtiaineisto ja valtiopäiväasiakirjat ovat toimineet täydentävinä ja myös uusia näkökantoja avaavina lähderyhminä. Tutkimuskirjallisuutta koskien 1920-lukua on vähän, joskin viittauksia vuosikymmenen tapahtumiin riittää useimmissa sotien välistä historiaa käsittelevissä teoksissa. Työn metodologisena lähestymistapana toimii ajatus ihmisen ajatusmaailman, käsityksien ja uskomuksien heijastumisesta yksilön toiminnassa. Ihmisten ajatusmaailma ja sosiaalinen todellisuus on olemassa vain heidän itsensä sille antamien merkitysten, aatteiden ja käsitysten välityksellä. Puolueiden toimintatapojen ja ideologioiden voidaan siis olettaa heijastavan puolueen jäsenten henkilökohtaista mentaliteettia, arvomaailmaa. Työssä lähdetään siitä oletuksesta, että ihmisen toiminnan jälkiä tutkimalla on mahdollista sanoa jotain myös toiminnan taustalla vaikuttaneista mentaliteeteista ja ideologioista. Tätä kautta voitaneen myös pyrkiä ymmärtämään ja selittämään puolueiden välisiä suhteita ja syy-yhteyksiä niiden muodostumiseen. Metodologisen lähestymistavan pohjana on pääasiassa toiminut Markku Hyrkkäsen teos Aatehistorian mieli. Työn merkittävimpänä lopputuloksena on porvaripuolueiden ideologioissa tapahtunut uudelleenajattelu, murros ja sen vaikutukset puolueiden välisiin suhteisiin. Ennen Tannerin hallitusta porvaripuolueet olivat kyenneet aina muodostamaan hallituspulan ratkaisuksi uuden porvarihallituksen. Tannerin hallituksen muodostumisen kuitenkin mahdollisti porvaripuolueiden sisällä tapahtumassa ollut mentaliteettien murros. Maalaisliitossa, Edistyspuolueessa ja RKP:ssä vuoden 1927 eduskuntavaaleihin mennessä tapahtui ideologioiden selvä suuntaus kohti vasemmistomyönteisempää politiikkaa. Vain Kokoomus pitäytyi perinteisessä, jyrkän anti-sosialistisessa asenteessaan. Maalaisliitossa ja RKP:ssä vasemmistolaistumiskehitys johti myös luokkapuoluesuuntauksen voimistumiseen. Puolueet kävivät eduskuntavaalitaisteluun hyvin luokkakeskeisillä ohjelmilla ja menestyivät hyvin. Edistyspuolueen uusi vasemmistoporvarillisuus pitäytyi edelleen vahvasti yleispuoluelinjalla, mikä ei vedonnut äänestäjiin, vaan puolue menetti merkittävästi vaikutusvaltaansa puoluekartalla. Kokoomus kävi perinteisin suomalaisen konservatismin ja yleispuolueen teemoin vaalitaistelun ja kärsi tappion. Porvarikenttä jakautui siis kahdella tavalla kahtia: vasemmistomyönteiset maalaisliitto, edistyspuolue ja RKP vastaan oikeistolainen kokoomus ja toisaalta luokkaetuja ajaneet maalaisliitto ja RKP vastaan yleispuolueet edistyspuolue ja kokoomus. Tannerin hallitusta seurasi maalaisliiton vaalivoiton rohkaisemana J. E. Sunilan maalaisliittolainen vähemmistöhallitus. Sunilan hallituksesta ei edes neuvoteltu, vaan Maalaisliitto lähti lähes yksimielisesti toteuttamaan uuden ideologisen suuntauksensa mukaista politiikkaa. Tässä työssä käytetty metodologinen lähestymistapa on melko uusi sovellettuna poliittisen historian aiheisiin, joten vastaavanlaisia avauksia on tehty varsin vähän. Tästä näkökulmasta katsottuna työn tutkimustulokset tarjoavat omalla tavallaan uutta tietoa ja näkökulmia poliittisen historian tutkimukseen. Hyvinkin perinteisistä poliittisen historian lähteistä on pyritty puristamaan uutta tietoa ja uusia katsantokantoja. Asiasanat: poliittinen historia, porvari, mentaliteetti, ideologia, 1920-luku, konservatismi, liberalismi, aitosuomalaisuus, Kansallinen edistyspuolue, Kansallinen kokoomuspuolue, Maalaisliitto, Ruotsalainen kansanpuolue

Tutkielma käsittelee Suomen sivistyneistön historiaa Sunnuntai-lehden kautta. Tutkimuksen pääkysymys on, millainen oli Sunnuntai-lehden käsitys sivistyneistöstä, kansasta ja niiden välisestä suhteesta vuosien 1915 -­ 1918 Suomessa. Tutkimus jakautuu kolmeen osaan aihepiirien mukaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan sitä, millainen oli Sunnuntain sivuilta välittyvä maailmankuva ja mitä olivat sen keskeisimmät käsitteet. Toisessa osassa selvitetään, millaisena Sunnuntai näki oman roolinsa sivistyskeskustelussa ja miten kirjoittajien maailmankuva näkyi heidän käsityksessään yhteiskunnasta ja siinä vaikuttavista ryhmistä. Kolmannessa osassa tutkitaan, miten vuosien 1917 ja 1918 kokemukset vaikuttivat lehden maailmankuvaan ja sen käsitykseen kansakunnan luonteesta. Tutkielman pääaineistona ovat Sunnuntai-lehden pääkirjoitukset. Eino Leinon päätoimittama Sunnuntai-lehti oli vuosina 1915 ­- 1918 ilmestynyt puolueeton kulttuurilehti, jonka tarkoitus oli esitellä lukijoilleen monipuolisesti taidetta, aatteita ja tieteen uusimpia saavutuksia. Lehden pyrkimys oli kerätä eri katsantokantojen edustajia sivuilleen keskustelemaan suvaitsevaisuuden hengessä ja vähentää yhteiskunnan eri ryhmien välisiä erimielisyyksiä. Sunnuntain ilmestymisaika oli Suomelle mullistusten aikaa. Tsaarin vallan kaatuminen sysäsi liikkeelle tapahtumasarjan, joka johti lopulta Suomen itsenäistymiseen ja kansalaissotaan. Samalla yhteiskunnan sisällä oli käynnissä hitaampi muutos ­ kansalaisyhteiskunnan synty. Kansan aktivoituminen oli ristiriidassa sivistyneistön perinteisen passiivisen kansakuvan kanssa ja pakotti sivistyneistön määrittelemään identiteettinsä ja suhteensa kansaan uudelleen. Sunnuntain kirjoittajien maailmankuvan pääkäsitteitä olivat sivistys ja kansallinen yhtenäisyys. Lehdessä esiintyvä sivistyskäsitys oli edistyksellinen ja liberaali ja se kehotti lukijoitaan kyseenalaistamaan rohkeasti perinteiset käsitykset. Samalla Sunnuntai korosti inhimillisten arvojen merkitystä kehityksen ohjaajina. Sivistyksen ja kansallisen yhtenäisyyden edistämisen päämääränä oli kansan menestys. Sunnuntain rooli ajan sivistyskeskustelussa oli haastaa valtaapitävän sivistyneistön taantumuksellinen kansansivistys, joka nähtiin kansan kehitystä hidastavana voimana. Sunnuntain piti suojella henkistä ja sivistykselle altista kansaa vahingollisilta vaikutteilta ja osoittaa sille sen oman kansanluonteen mukaisen sivistyksen arvo. Kansa oli Sunnuntaille passiivista ja kykenemätöntä itse ohjaamaan kohtaloaan. Sivistyneistö oli se kansanosa, joka määräsi kansakunnan suunnasta. Siksi se oli myös Sunnuntain kritiikin maalitaulu. Vuoden 1917 levottomuudet ja kansalaissota vahvistivat Sunnuntain henkiselle sivistykselle pohjautuvaa maailmankuvaa. Lehti alkoi sovinnon rakentamisen heti sodan päätyttyä. Se näki sodan syynä materialismin, josta luopuminen oli uuden kansakunnan rakentamisen edellytys. Sota oli lopulta toteuttanut kansan yhtenäisyyden osoittamalla koko kansan kelvottomuuden. Uusi kansakunta voitaisiin rakentaa henkisten, kansan luonteelle ominaisten arvojen pohjalta. Asiasanat: kulttuurihistoria, kulttuurilehdet, sitoutumattomat lehdet, sivistyneistö, älymystö, kansalaissota, maailmankuva

Tarkastelen asumista tilankäytön näkökulmasta. Käytän tilakäsitettä, jossa tilaan sisältyy liike, aika ja tilan ruumiillinen käyttäjä. Tila liittyy tässä käsityksiin paitsi sukupuolesta, myös yksityisestä ja julkisesta. Vuorovaikutus tilan, ihmisten, ennakkokäsitysten, tottumusten ja erilaisten sosiaalisten käytäntöjen välillä on tilankäyttöä. Käyttäjät muovaavat tilaa toiminnallaan samalla kun tilanjärjestely jäsentää ja säätelee heidän elämäänsä. Tilassa liikkuminen ja tekeminen ovat olennaisia sen merkitysten muodostumisessa. Tutkimuksen kohteena on Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion perheen kaupunki- ja kesäasumisen vuosina 1930-1950. Kysyn, miten Haavion perheen jäsenet käyttivät, muovasivat ja aistivat tilaa ja miten tilanjäsentely sääteli ja määritteli heidän elämäänsä. Perheeseen kuuluneiden eri ikäisten, eri sukupuolta ja eri sosiaalista asemaa edustaneiden jäsenten avulla pyrin tavoittamaan elettyä ja käytettyä tilaa, joka on moniääninen, ristiriitainen ja muuttuva. Tarkastelussa on mukana tilan ajallinen taso, jossa asunnon merkitykset muuntuvat ja kerrostuvat vuorokaudenajan, viikonpäivän ja vuodenajan mukaan. Lähdeaineistona on Elsa Haavion päiväkirjat sekä Elsa ja Martti Haavion keskinäinen kirjeenvaihto, josta on säilynyt noin 800 kirjettä, lisäksi on kirjeitä lastenhoitajille, sukulaisille ja ystäville. Kirjeaineiston ohella hahmotan perheenjäsenten tilankäytön tapoja ja eletyn tilan kokemuksia muun muassa lehtikirjoitusten, valokuvien ja elokuvan avulla. Kaupunkiasuntoja koskeva keskeinen lähdeaineisto on rakennuspiirustukset. Tekemäni asuntojen tilanjäsentelyjen analysointi perustuu suurelta osin asuntojen pohjakaavoihin. Haavion tohtoriperheen asuminen näyttäytyi työn tekemisen kautta ja tilankäytön eroille loi perustan sukupuolten välinen työnjako. Henkinen työ asemoi Martin työhuoneeseensa, jossa työskentelevää perheenpäätä ei saanut häiritä. Elsa vastasi taloudesta ja hallitsi koko asuntoa sekä hoiti pitkälti perheen käytännön asiat ulospäin. Kotiapulaisille asunto oli ruumiillisen työn aluetta ja eroa tehtiin työn, mutta myös puhuttelun kautta. Sukupuoleen liittyvät tilankäytön erot korostuvat kotona henkistä työtä tehneiden vanhempien erilaisina työtiloina. Martilla oli sekä kaupunkiasunnoissa että huvilalla oma työhuone, jonka suljettuun tilaan hän saattoi vetäytyä työskentelemään. Elsalle ei ollut omaa työhuonetta ja hän kirjoittikin yleensä pariskunnan makuuhuoneessa ja kesäisin huvilan parvekkeella tai ulkona luonnon helmassa. Avoimessa tilassa kirjallista työtä tekevän Elsan työskentelynsä oli hetkittäistä, täynnä katkoksia ja keskeytyksiä, sillä perheenäitinä hän oli koko ajan muiden saatavilla. Haavion perhettä ja erityisesti Elsaa leimaa pyrkimys tehdä asiat säntillisesti ja oikein. Aikaansa seuraava ja monipuolisesti kaikkia medioita käyttävä Elsa toi viimeisimmän saatavilla olevan tieteellisen tietämyksen osaksi perheen asumista omaksuessaan niin kotitaloustieteen, lastenhoidon, hygienian, ravitsemustieteen kuin puutarhanhoidonkin modernit opit. Uudenaikaisia käytäntöjä sovellettiin usein hyvin kirjaimellisesti Haavioiden arkisessa elämässä, mikä oli omiaan luomaan joskus ristiriitoja perheen sisällä. Haavioilla koti oli lapsia varten ja olosuhteet yritettiin tehdä lapsille mahdollisimman hyviksi ja terveellisiksi. Asiaan kuului myös kesänvietto maalla, jolloin lapset pääsivät kesän ajaksi pois epäterveellisestä kaupungista maaseudun puhtaaseen ilmaan ja aurinkoon. Julkisuudessa Elsa antoi kuvaa itsestään tutkijaäitinä, joka työskenteli lastensa ympäröimänä. Hän oli esikuvana muille äideille työn ja perheen, akateemisuuden ja äitiyden yhdistämisessä. Elsa ei tosin ajan tavan mukaan vastannut kotitaloudesta ja lastenhoidosta yksin vaan hänellä oli aina koulutettu lastenhoitaja ja kotiapulainen apunaan. Väestöliiton varapuheenjohtajana Elsa toi oman perheensä ja kotinsa julkisuuteen edistääkseen Suomen väestönlisäyksen asiaa. Julkisuudessa Haavion lapsiperhe näyttäytyy suomalaisena ihanneperheenä ja heidän kotinsa sitä kautta esimerkkikotina.

Hakutermit: SOK, Nokia, elintarviketeollisuus, ammattiyhdistykset, 1940-luku, 1950-luku Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta (SOK) perustettiin vuonna 1904 koko maan osuuskauppojen yhteiselimeksi, jonka tehtävänä oli harjoittaa tukkukauppaa, tiedotus- ja valistustoimintaa sekä osuuskaupoille soveltuvaksi katsottua tuotantotoimintaa. Suomen osuuskauppaliike jakaantui kahteen kilpailevaan leiriin 1910-­luvun lopun suuntataistelun seurauksena. SOK:sta eronneet osuuskaupat perustivat oman keskusjärjestön ja pitivät osuustoimintaa osana poliittista työväenliikettä, kun taas SOK halusi pitää osuustoiminnan erillään politiikasta. Suuntataistelun jälkeen SOK:n jäsenkunta oli maanviljelijävaltainen, joten viljanjalostusteollisuuden käynnistäminen tuli ajankohtaiseksi 1920-­luvulla. SOK rakensi vuosikymmenen lopulla myllyn Ouluun Toppilan satama-alueelle ja 1930­-luvun alussa suuren myllyn ja leipätehtaan Viipuriin. Toinen maailmansota aiheutti SOK:n viljanjalostusteollisuudelle suuren ongelman, kun Viipurin mylly jäi Neuvostoliiton alueelle. SOK päätti korvaavan laitoksen rakentamisesta Nokialle. Tutkimuskohteenani on SOK:n Nokialle menetettyä Viipurin myllyä korvaamaan rakentamat tehtaat. Myllyn lisäksi Nokialle rakennettiin leipätehdas ja makaronitehdas. Tehtailla oli sodan aikana ja sen jälkeen myös juurikaskuivaamo, joka kuivasi pääosin sikurinjuurta kahvin korvikkeeksi. Tutkin SOK:n Nokian tehtaita monipuolisesti useista eri näkökulmista. Tavoitteena on ollut saada kattava ja monipuolinen kuva edelleen toimivan teollisuuslaitoksen ensimmäisistä 20 vuodesta paikkakunnalla. Tutkin miten uusi teollisuuslaitos otettiin vastaan paikkakunnalla, miten sen sijoittuminen juuri Nokialle selittyy ja kuinka suuri siitä tuli tuotannoltaan ja työntekijämäärältään. Myös SOK:n sosiaalinen toiminta, sen muodot ja tavoitteet ovat tutkimukseni kohteita. Lisäksi selvitän SOK:n Nokian tehtaiden työntekijöiden toimintaa poliittisesti ja taloudellisesti epävakaalla sodan jälkeisellä ajalla, jota leimasivat useat lakot ja SDP:n ja SKDL:n välinen taistelu vallasta niin poliittisessa työväenliikkeessä kuin ammattiyhdistysliikkeessäkin. Tutkimuksen lähdeaineistoa olen kerännyt useista paikoista. Nykyisin Melia Oy:n omistamilta tehtailta on ollut käytössä SOK:n aikaisia tehtaiden vuosikertomuksia ja muita papereita, sekä Nokian elintarviketyöläisten ammattiosasto 68:n pöytäkirjoja. Molempien käyttöä haittasi arkistojen järjestämättömyys, joten aukottomia ne eivät ole. Lisäksi ammattiosasto 68:n pöytäkirjat ovat säännöllisesti tallessa vasta 1950­-luvun alusta, joten tarkan kuvan saaminen aiemmista tapahtumista on mahdotonta. Edellisten ohella olen käyttänyt tilastokeskuksen arkiston alkuperäismateriaaleja ottaessani selvää työntekijämääristä ja verratessani SOK:n Nokian tehtaita muihin toimijoihin. Nokian kaupunginarkistosta sai tietoa etenkin kauppalan suhtautumisesta uuteen tulokkaaseen. SOK:n arkisto oli tärkeä erityisesti tehtaiden alkuvaiheiden selvittämisessä, mutta ikävää oli ettei käyttööni annettu SOK:n johtokunnan ja hallintoneuvoston papereita. Lehdistä on saanut valaistusta erityisesti sellaisiin työtaisteluihin, jotka ylittivät uutiskynnyksen. Nokian kauppala suhtautui talvisodan jälkeen positiivisesti ajatukseen uusien teollisuuslaitosten saamisesta paikkakunnalle ja oli alusta saakka myötämielinen SOK:lle sen pohtiessa paikkaa tehtailleen. Erityisen tärkeää juuri Nokian valinnassa olivat keskeinen sijainti, hyvät kuljetusyhteydet ja sähkön saanti. Henkilönä tärkeä oli varmasti myös Nokian kauppalanhallituksen jäsen, paperitehtaan sähkömestari ja vanha sok-lainen J. H. Stenholm, joka toimi välittäjänä Nokian ja SOK:n välillä. SOK:n Nokian tehtaat kasvoivat suureksi kokonaisuudeksi, joka 1950­-luvulla oli jatkuvasti Suomen viiden suurimman myllyn joukossa tuotannon arvolla mitattuna. Nokialla jauhettiin yli kymmenesosa koko maan vehnän jauhatuksesta ja vajaa kymmenes rukiista. Lisäksi tehtailla valmistettiin lähes viidennes maan näkkileivästä ja yli viidennes makaronista. Työntekijöitä tehtailla oli 1950-­luvulla enimmillään yli 300. Työnantajana SOK pyrki saamaan työntekijöitä sitoutumaan tehtaaseen viihtymään sen palveluksessa järjestämällä monenlaista sosiaalista toimintaa. Työntekijöiden kiinnittäminen paikkakunnalle ja tehtaaseen oli SOK:n asuntotoiminnan tavoitteena. Sodan jälkeen asuntopulasta kärsineelle paikkakunnalle SOK rakensi vuokra-asuntoja ja tarjosi edullisia omakotitontteja omistamiltaan mailta. Parhaimmillaan 1960­- ja 1970­-luvuilla SOK pystyi Nokialla tarjoamaan noin puolelle työntekijöistä asunnon. Tärkeä osa heti sodan jälkeen oli myös puutarhapalstoilla ja sikalalla, joista sai elintarpeita. Mielen ja kehon virkeänä pitämisestä pitivät huolen tehtaan urheilulautakunta ja henkilökuntakerho Ilkka. Harrastusmahdollisuuksia oli mm. urheilun, teatterin, käsitöiden tai kalastuksen parissa. Äärimmäinen vasemmisto suhtautui hyvin epäillen työnantajan kustantamaan kerhoon ja piti sitä yrityksenä pitää työntekijät poissa omista järjestöistään. Kiista jatkui aina pitkälle 1950­-luvulle saakka, mutta vuosikymmenen puolivälin jälkeen tehtaiden johto totesi suhtautumisen parantuneen ja monien olleen toiminnassa mukana. Nokian elintarviketyöläisten ammattiosasto 68 oli linjaltaan kansandemokraattinen, mutta hyvin sovitteleva, eikä toimintaan haluttu liittää mukaan puoluepolitiikkaa. Osaston johto korosti jatkuvasti ammattiyhdistysliikkeen yhtenäisyyden tärkeyttä myös SAK:n hajaannuksen aikana, vaikka sosiaalidemokraatit olivat saaneet 1950­-luvulle tultaessa SAK:n haltuunsa. Myös jäsenet olivat linjaan tyytyväisiä, eikä vaihdoksia osaston johdossa juuri nähty. Eivätkä kilpailevat liitot saaneet jäseniä nokialaisista pahimmankaan hajaanuksen aikana. Ammattiosaston toiminnan korostettu epäpoliittisuus vasemmiston tiukan puoluepoliittisen taistelun ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannuksen aikana ei silti ole suuri yllätys. Samaan tulokseen päätyi Keijo Rantanen pro gradussaan tutkittuaan Nokian paperityöläisten ammattiosastoa toisen maailmansodan jälkeen. Pelko osaston, liiton ja koko liikkeen hajaannuksesta sekä jäsenmäärän ja vaikutusvallan vähenemisestä oli suurin syy yhtenäisyyden korostamiseen. Vaikka Nokian elintarviketyöläiset joutuivat lehdistössä näkkileipätehtaan lakon aikana vuonna 1953 puoluepolitiikan objektiksi Kansan Lehden ja Hämeen Yhteistyö kiivaillessa lakon oikeutuksesta poliittisesta luonteesta, niin puoluepolitiikan subjektiksi ammattiosastosta ei ollut; siitä ei sen sisällä edes keskusteltu.

Hakutermit: nykytaide, keräilijät, kulutus, kokoelmat, järjestöt Vaasan Höyrymyllyn kaupallinen johtaja Simo Kuntsi (1913-1984) oli yksi ensimmäisistä suomalaisista nykytaiteen keräilijöistä. Hän aloitti keräilyn ranskalaisella modernilla taiteella 1950-luvun alkupuolella. Muutettuaan Helsinkiin vuonna 1960 Kuntsi alkoi kerätä suomalaista nykytaidetta, joka nousi hänen ensisijaiseksi keräilykohteekseen 1970-lukuun mennessä. Myös ulkomaisen taiteen kokoelman hankintojen luonne muuttui 1960-luvun loppupuolella salonkikelpoisesta, esteettisestä modernista taiteesta kokeilevampaan ja rohkeampaan nykytaiteeseen. Kuntsi suosi lahjakkaina pitämiään nuoria taiteilijoita ja pyrki auttamaan heitä uransa alkuun. Kuntsi toimi Nykytaide-yhdistyksen varapuheenjohtajana vuosina 1971-76 ja puheenjohtajana vuosina 1977-1984 sekä Galerie Artekin hallituksessa. Tätä kautta hän tutustui modernin taiteen suomalaiseen uranuurtajaan Maire Gullichseniin. Kuntsin ja Maecenas-killan aloitteesta perustettiin Suomen Kulttuurirahaston Kuvataiderahasto vuonna 1972. Kuntsi toimi myös asiantuntijana Mainos-Television taidetoimikunnassa ja tässä ominaisuudessa hän pääsi 1970-80-luvuilla keräämään televisioyhtiölle omaa taidekokoelmaa ja järjestämään sen tiloissa taidenäyttelyitä. Vuonna 1970 Kuntsi ripusti suomalaisen nykytaiteen kokoelmansa juuri valmistuneen Vaasan kauppaoppilaitoksen seinille opiskelijoiden ja muun yleisön nähtäville ja lahjoitti kokoelman perustamalleen Kuntsin säätiölle. Pro graduni näkökulmiin ja metodeihin vahvasti vaikuttanut historiantutkimuksen suuntaus on mikrohistoria. Pääasialliset tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Miten Simo Kuntsiin keräilijänä vaikutti modernin kulutusyhteiskunnan syntyminen? 2. Mitä tavoitteita ja näkemyksiä Kuntsi pyrki toteuttamaan toiminnassaan Suomen taide-elämässä? Tarkastelemalla Simo Kuntsia modernin identiteetin omaavana länsimaisen kulutusyhteiskunnan jäsenenä ja taiteenkeräilijöistä tehtyä tutkimusta hyödyntäen jäljitän hänen ajatuksiaan ja pyrkimyksiään ja nykytaiteen muodostumista hänen elämäntavakseen. Lähdemateriaalini painottuu arkistoihin, etenkin Simo Kuntsin arkiston kirjeenvaihtoon, lehtileikekokoelmaan, taideostodokumentteihin ja pöytäkirjoihin, mutta olen käyttänyt myös lehdistöä ja haastatteluja. Simo Kuntsin lapsuuden ja nuoruuden elinympäristö oli otollinen taide-kiinnostuksen syntymiselle. Harrastusluontoisena alkanut keräily muuttui 1950-luvun aikana järjestelmälliseksi toiminnaksi ja seuraavalla vuosikymmenellä se laajeni elämäntavaksi. Kuntsi omaksui 1960-luvun aikana modernin taidekäsityksen, joka on laajempi kuin perinteinen taidekäsitys. Taiteenkeräilyä ohjaavat vaikutteet ovat osaksi sisäisiä tarpeita ja motiiveja, osaksi ulkoisesta ympäristöstä tulevia. Psykologian näkökulmasta keräily on jonkinasteista riippuvuutta aiheuttavaa toimintaa, jonka avulla ihminen tyydyttää monenlaisia tarpeita. Syy siihen, miksi ihminen valitsee juuri keräilyn näiden tarpeiden tyydyttämisen keinoksi, saattaa liittyä hänen persoonaansa ja lapsuuden tai myöhempien elämänvaiheiden kokemuksiin, jotka ovat ohjanneet hänet taiteen pariin. Taide tuotti Kuntsille mielihyvää, koska se tyydytti hänen tarvettaan luovuuden ja esteettisyyden kokemiseen sekä taiteellisten kykyjensä toteuttamiseen ja tarjosi hänelle samoista asioista kiinnostuneen ystävä- ja tuttavapiirin. Tuntemiensa keräilijöiden ja taidevaikuttajien esimerkki suuntasi ainakin jossain määrin Kuntsin kiinnostuksenkohteita ja antoi hänelle osviittaa toimintamalleista taidemaailmassa. Yhteiskunnan modernisaatio kulutusideologioineen tarjosi suotuisan henkisen alustan ja oikeutuksen taidekokoelman luomiselle. Ajan kokeileva henki sopi täydellisesti yhteen hänen uusille asioille avoimen ja innovatiivisen persoonansa kanssa ja antoi hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään taiteeseen liittyvän toiminnan kautta. Samat halut ja tarpeet, jotka pyörittävät kulutusyhteiskunnan markkinoita, ruokkivat myös taiteenkeräilijän intoa kokoelmansa täydentämiseen: hedonismi, haaveilu uusista hyödykkeistä sekä halu uutuuksiin ja esineiden omistamiseen. Simo Kuntsi tutustui 1960-luvun aikana henkilökohtaisesti useisiin ja taideorganisaatioiden toimijoihin ja tätä kautta hänessä heräsi halu vaikuttaa Suomen taide-elämään. Kuntsin pyrkimyksiä ohjasivat hänen taiteen asemaa yhteiskunnassa ja Suomen taide-elämän kehittämistä koskevat näkemyksensä, jotka määrittelivät tavoitteet hänen toiminnalleen. Kuntsi ajatteli taiteen kuuluvan olennaisena ja elämänlaatua parantavana osana ihmisten arkipäivään. Kuntsi toteutti näkemystään käytännössä julkistaessaan kokoelmansa sijoittamalla sen yleisön, etenkin nuorten nähtäväksi Vaasan kauppaoppilaitoksen seinille. Lahjoitus voidaan nähdä myös eräänlaisena osallistumisena Nykytaide-yhdistyksen tavoitteeseen nykytaiteen museon perustamiseksi Suomeen. Kuntsin toiminnassa Nykytaide-yhdistyksessä on selkeästi nähtävissä hänen pyrkimyksensä ajankohtaisen kansainvälisen nykytaiteen tunnetuksi tekemiseen. Kuntsi piti suomalaista taidepolitiikkaa korkeine veroineen ja apurahajärjestelmineen esteenä taiteen tason nousulle. Kuntsi näki nuoret taiteilijat tulevaisuuden toivoina ja toimi monella taholla kiinnittääkseen huomiota heidän työhönsä, luodakseen heille mahdollisuuksia urallaan alkuun pääsemiseen ja parantaakseen heidän taloudellista asemaansa. Esimerkkejä tästä olivat Suomen Kulttuurirahaston Kuvataiderahaston perustaminen nuorille taiteilijoille tarkoitettuine palkintoineen ja heidän töidensä suosiminen Mainos-Television taideostoissa.

Hakutermit: mehiläishoito, hunaja Tutkielman tutkimuskysymys on se, minkälaiset edellytykset Suomessa oli taloudellisesti kannattavalle mehiläishoidolle vuosina 1919-1939. Kuten maataloudessa yleensä mehiläishoidon edellytyksetkin koostuvat monista osa-alueista. Mehiläishoidon edellytyksinä tarkastellaan luonnon olosuhteita, hunajakauppaa, ammattitaidon kehittämismahdollisuuksia ja yleistä toimintaympäristöä. Lisäksi tutkielma sisältää selvityksen siitä, ketkä mehiläisiä hoitivat ja kuinka laajasta toiminnasta oli kyse. Mehiläishoitajia, heidän ammattejaan ja mehiläistarhaustensa laajuutta sekä mehiläishoidon määrää ja maantieteellistä sijoittumista valtakunnallisesti käsitellään maataloustiedusteluihin ja maataloustilastointiin perustuvan tilastoaineiston perusteella. Varsinaisten mehiläishoidon edellytysten tarkastelu sen sijaan perustuu pääasiassa mehiläishoidon ja maatalousalan kausijulkaisuihin. Lisäksi käytössä on ollut aikalaiskirjallisuutta monipuolisesti oppikirjoista mainoslehtisiin. Kausijulkaisujen ja aikalaiskirjallisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että niissä pääsee esiin vain pieni joukko Suomen mehiläishoitajista, jolloin niistä saatava tieto ei ole aivan suoraan yleistettävissä koskemaan kaikkia ja koko maan mehiläishoitoa. Maailmansotien välisen ajan mehiläishoito oli Suomessa keskittynyt Turun ja Porin, Hämeen ja Uudenmaan lääneihin. Tämä johtui siitä, että Suomen mehiläishoito oli lähtenyt liikkeelle Turun seudulta ja levinnyt siitä lähiympäristöön. Kuitenkin tultaessa 1920-luvulle myös Etelä-Pohjanmaan ja Viipurin läänin mehiläishoito oli nousussa. Nämä kaksi aluetta olivatkin maailmansotien välillä mehiläishoidon kasvukeskukset, joissa etenkin 1930-luvulla mehiläisyhteiskuntien määrä lähti selvään nousuun. Mehiläishoitajat olivat pääasiassa maanviljelijöitä erikokoisilla tiloilla. Maanviljelijöiden lisäksi mehiläishoitajien joukossa muita suuremman osuuden saivat kansakoulunopettajat ja käsityöammattien harjoittajat. Mehiläistarhaukset olivat pääsääntöisesti pieniä, vain muutaman yhteiskunnan laajuisia, mutta siitä huolimatta mehiläishoidon tarkoitus oli lisäansioiden hankkiminen joko rahatuloina tai hunajan käyttönä kotitaloudessa sokerin sijasta. Suomen luonto antoi hyvät mahdollisuudet mehiläisten hoitamiseen, vaikka myös huonoja satovuosia jouduttiin kokemaan. Suurempi ongelma olivat mehiläisten taudit, jotka heikensivät mehiläishoidon menestymismahdollisuuksia sekä uskoa ja kiinnostusta mehiläishoitoon. Monet ongelmat olivat kuitenkin hallittavissa ammattitaidolla, jota yhdistykset pyrkivät kohottamaan mehiläishoidon neuvonnalla. Hunajakaupan tilanne oli ongelmallinen koko maailmansotien välisen ajan, koska mehiläishoito oli laajentunut 1900-luvun alussa nopeammin kuin hunajan kysyntä. Riittämättömästä hunajankysynnästä seurasi myyntivaikeuksia ja alhainen hunajanhinta. Hunajakaupan ongelmia pyrittiin ratkomaan keskittämättä hunajan myyntiä sekä lisäämällä tietoa hunajasta, sen ravintoarvosta ja käyttömahdollisuuksista. Edellytykset taloudellisesti kannattavalle mehiläishoidolle olivat olemassa maailmansotien välisenä aikana, mutta ne oli osattava hyödyntää. Pitkällä aikavälillä kannattavuuteen pyrkiminen vaati paneutumista mehiläishoitoon sekä kirjanpitoa tuloista ja menoista. Kannattavuus ei ollut itsestään selvyys, johon olisi päässyt vain pitämällä mehiläisiä, niitä oli hoidettava. Tutkielma avaa näkökulman mehiläishoidon unohdettuun ajanjaksoon, josta elää mielikuva suvantovaiheena tai lamakautena. Nämä käsitykset eivät kuitenkaan tee oikeutta varsinkaan 1930-luvun mehiläishoidolle, johon kuului mehiläisyhteiskuntien määrän lisääntyminen, yritteliäs ilmapiiri ja vahvistunut usko mehiläishoidon mahdollisuuksiin Suomessa.

Hakutermit: sosiaalidemokraattiset puolueet, työväenliike, poliittinen historia Tutkielmassa tarkastellaan Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ns. huplilaisen siiven politiikkaa vuosina 1925-­1930. Tutkimuksessa sovelletaan historiallista metodia, jonka painotukset liittyvät poliittisen historian erityiskysymyksiin. Lisäksi huplilaisuutta ja SDP:n muita suuntauksia analysoidaan suhteessa SDP:n yleiseen kehitykseen. Tässä analysoinnissa käytetään apuna Reinhart Koselleckin käsitekategorioita kokemustilasta ja odotushorisontista. Tutkimuksessa analysoidaan valtataistelun syitä huplilaisten ja SDP:n ns. tannerilaisen siiven välillä. Tarkastelun kohteena ovat myös huplilaisten johtajan Väinö Huplin ja tannerilaisten johtajan Väinö Tannerin vastakkainasettelun syyt. Tämän tutkimuksen perusteella riidat johtuivat heidän riitaantumisestaan edistymismielisen osuustoimintaliikkeen kehittämisestä, mutta myös heidän linjaeroistaan SDP:n kehittämisessä. Osuustoimintaliikkeen valtataistelu päättyi Tannerin voittoon, mutta tappionsa jälkeen vuoden 1925 alusta Huplista tuli SDP:n opposition johtaja. Reformistinen ja maltillinen tannerilaisuus hallitsi SDP:tä yhtäjaksoisesti vuoden 1918 sodan jälkeisestä tilanteesta aina vuoden 1926 puoluekokoukseen asti. Huplin oppositio syntyi osin henkilökohtaisen vastakkainasettelun seurauksena, mutta myös SDP:n vasemmistossa vallinneesta tyytymättömyydestä. Vasemmisto, jota kutsuttiin ”keskustaksi” oli 1920-luvun alussa vaatinut SDP:ltä radikaalimpaa politiikkaa ja syytti tannerilaisia liian myötämielisestä suhtautumisesta porvarillisiin puolueisiin. Jäätyään tappiolle suuntataistelussa ”keskusta” liittoutui yhdessä Huplin ja tämän liittolaisten kanssa. Päätavoitteena oli syrjäyttää Tanner puolueen johdosta. Syynä Tannerin vastustamiseen oli mm. tämän dominoiva asema työväenliikkeessä sekä Tannerin asema Elannon toimitusjohtajana, jossa tämä joutui toimimaan työläisiä vastaan, mitä ei pidetty sopivana työväenpuolueen johtajalle. Huplilainen oppositio kykeni syrjäyttämään Tannerin ja tämän liittolaiset puolueen johdosta vuoden 1926 puoluekokouksessa ja miehittämään puoluetoimikunnan omilla edustajillaan. Huplin johdolla uusi puoluejohto toteutti joukon puoluetyötä tehostavia uudistuksia, sekä kiinnitti huomiota puolueen alamaissa olleeseen jäsenmäärään. Vuoden 1926 lopulla osa huplilaisista, Hupli etunenässä, ajoi innokkaasti SDP:n hallitusta yhdessä tannerilaisten kanssa. Suuri osa puolueen vasemmistoa vastusti hallitusratkaisua, mutta se toteutui joulukuussa 1926. Tannerista tuli pääministeri, ja suuri osa hallituksen jäsenistä oli tunnettuja tannerilaisia. Huplilaisille tuli kuitenkin osa hallituspaikoista. Puoluetoimikunta pyrki ohjaamaan Tannerin hallituksen toimintaa, mutta epäonnistuttuaan tässä se alkoi arvostella sen toimia. Lisäksi jotkut hallituksen ratkaisut, kuten Tannerin vastaanottama armeijan lippujuhlan paraati toukokuussa 1927 herätti voimakasta vastustusta puoluetoimikunnassa. Hallituksen loppuaikoja vuonna 1927 leimasivat kiistat hallituksen toimista ja aikaansaannoksista. Tannerin hallituksen jälkeen vuoden 1928 alusta heterogeenisista aineksista koostunut huplilaisuus integroitui selvemmin SDP:n vasemmistoksi ja tannerilaisuus puolueen oikeistoksi. Linjaerojen merkitys oli vähentynyt jyrkästi 1920-luvun puolivälin jälkeen. Huplilaisuus pyrki vasemmistolaisuudellaan raivaamaan SDP:lle lisäkannatusta kommunisteilta, mutta myös taktisesti varmistamaan itselleen paremmat asemat SDP:n sisällä. Vuodesta 1928 tannerilaisten hyökkäykset johtavia huplilaisia ja etenkin Huplia vastaan alkoivat ja jatkuivat aina vuoden 1930 puoluekokoukseen asti. Kokonaisuudessa SDP oli pahasti riitainen Tannerin hallituksen jälkeen. Huplilaisen puoluejohdon omavaltaiset toimet esim. sanomalehtipolitiikassa lisäsivät ärtymystä puolueen piirissä ja toisaalta vuoden 1929 vaalitappio heikensi puoluejohdon uskottavuutta. Vuoden 1930 riitaisessa puoluekokouksessa tannerilaiset palasivat puolueen johtoon. Osaltaan tannerilaisten paluuta helpotti Huplin luopuminen ehdokkuudesta puoluetoimikuntaan. Huplilaisuus loppui vuoden 1930 puoluekokoukseen, sillä lapuanliikkeen paine pakotti SDP:n yhtenäiseksi. Aikaisemmat huplilaisuustulkinnat ovat osin ristiriidassa keskenään. Osa tutkijoista korostaa huplilaisuutta vasemmisto-oppositiona osa pitää huplilaisuuden olemuksena Huplin ja Tannerin valtataistelua. Tämän tutkimuksen perusteella huplilaisuus oli aluksi löyhä liittouma, jonka tarkoitus oli syrjäyttää Tanner. Se muutti muotoaan ja tiivistyi radikaaliparlamentaariseksi vasemmistosuuntaukseksi selvemmin vasta Tannerin hallituksen jälkeen vuoden 1928 alusta. Vasemmistosuuntauksen tärkeänä lähtökohtana oli itävaltalainen austromarxismi. Huplin johtaman politiikan tarkoituksena oli eduskunnassa noudattaa varovaista taktiikkaa ja toisaalta antaa ”joukoille” eli SDP:n kannattajille oikea ”viesti” puolueen kehityksestä. Tavoitteena oli noudattaa yhtenäisen työväenliikkeen radikaalia eetosta, mutta pyrkiä myös vaikuttamaan eduskunnassa. Huplilaisuuden vaikutukset ulottuivat pitkälle 1930-luvulle, sillä puolueen vasemmiston hallitsemien komiteoiden pohjalta hyväksyttiin vuoden 1930 puoluekokouksessa joukko ohjelmia, jotka vaikuttivat mm. SDP:n suhtautumiseen asevarustelumenoihin.

Sivuaineen tutkielma Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Itä-Euroopassa vuosina 1989 -­ 1991 tapahtunutta poliittis-ideologista murrosta sekä sen vaikutuksia Suomen kansalliseen identiteettiin. Tutkimuksen tarkoitus on avata käsitystä Suomesta, suomalaisuudesta ja suomalaisten suhtautumisesta eurooppalaisuuteen kolmen teeman kautta: tutkimuksessa mielenkiinnon kohteeksi asettuu ensinnäkin se, miten ja missä suhteessa Itä-Euroopassa tapahtunut taloudellis-ideologinen muutos ja siihen liittynyt nationalismin nousun uhka vaikuttivat Suomen taloudellisiin, ideologisiin ja poliittisiin perusteisiin sekä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin elinvoimaisuuteen. Toisaalta tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisten muutosten kouriin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka Itä-Euroopan murroksen seurauksena joutui. Tällöin tarkastellaan ensisijaisesti niitä tulkintoja ja sitä keskustelua, jota lähdeaineistossa käytiin Suomen EY-jäsenyydestä, mahdollisesta NATO- tai WEU -jäsenyydestä sekä sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. Tutkimuksen kolmas aihealue käsittelee Suomen kansallisessa identiteetissä tapahtuneita muutoksia kulttuurisista lähtökohdista käsin: tällöin kysytään, miten kuva suomalaisuudesta muuttui itäblokin romahtamisen myötä, miten suomalaisten suhtautuminen Venäjään muuttui ja millaisia vaikutuksia Itä-Euroopan murroksella oli Suomen sivistykselliselle elämälle sekä kansallisen identiteetin muotoutumiselle. Tutkimuksen teoreettisen perustan muodostaa geopoliittinen viitekehys yhdistettynä kriittiseen historiantutkimukselliseen tarkasteluun. Historiallinen selittäminen nähdään tässä asioiden keskinäisten yhteyksien jäljittämisenä ja kuvaamisena, mistä syystä tutkimuksen historiallinen päättely on konstruktiivista, ‘kertomuksellista’ päättelyä, jossa keskeiseen asemaan nousee lähdekritiikki. Geopoliittista käyttäytymistä puolestaan on tietyssä mielessä esiintynyt maailmassa kautta historian. ‘Geopolitiikka’ voidaan ymmärtää minkä tahansa alueellisesti määritetyn yhteisön pyrkimyksenä parantaa poliittista, sotilaallista ja taloudellista asemaansa muihin vastaaviin yhteisöihin nähden tilan hallinnan ja käytön avulla. Tieteellisessä mielessä geopolitiikka on teoreettisten perusteiden etsimistä maapallon tilan jakaantumiselle ja yhteisöjen käyttäytymiselle. Tässä tutkimuksessa geopolitiikalla on vahva side ajatukseen kansallisesta ja valtiollisesta identiteetistä. Identiteetillä ymmärretään keskuksen omaavaa, täysin yhtenäistä yksilöä (yksikköä), joka on varustettu tietoisuudella, järjellä ja toimintakykyisyydellä ja jonka ‘keskus’ muodostuu sisäisestä ytimestä. Tämä ydin ei kuitenkaan ole autonominen tai itseään kannatteleva, vaan rakentuu suhteessa ‘merkityksellisiin toisiin’, jotka välittävät subjektille tämän asuttamien maailmojen arvot, merkitykset ja symbolit ­ eli kulttuurin. Klassisessa mielessä identiteetti muotoutuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa: subjektilla on yhä sisäinen ydin tai olemus, eräänlainen ‘tosi minä’, mutta se muodostuu ja muokkautuu jatkuvassa dialogissa ulkopuolella olevien kultturisten maailmojen ja niiden tarjoamien identiteettien kanssa. Tutkimus pyrkii osoittamaan, miten suomalainen kansallinen identiteetti tarkastelujakson aikana muodostui yhtäältä suhteessa Venäjään ja toisaalta suhteessa Länsi-Euroopan taloudelliseen yhdentymiseen. Tutkimuskohteen ajallisen läheisyyden vuoksi tutkimuksessa ei ole ollut mahdollista käyttää arkistolähteitä tai muita painamattomia lähteitä, mikä on osaltaan asettanut rajoituksia tutkimuksessa käytettyjen lähteiden määrälle ja laadulle. Näin ollen lähteiden valinnassa on täytynyt rajoittua lehdistö- ja kirjallisuuslähteisiin. Tutkimuksen päälähderyhmän muodostavat seuraavat lehdet: Kanava, Suomen Kuvalehti, Ulkopolitiikka ja Ydin. Kyseisten lehtien laajaan artikkelimateriaaliin perustuvaa kylmän sodan seurausten tarkastelua ei maassamme aikaisemmin ole tehty. Lehdet eivät ole puoluelehtiä vaan sitoutumattomia julkaisuja, joissa voidaan nähdä tietty ideologinen tai aatteellinen painotus. Kanava ja Ulkopolitiikka edustavat liberaalia näkökulmaa. Ydin taas on profiloitunut vasemmistolaisena mielipidelehtenä. Suomen Kuvalehti on kerran viikossa ilmestyvä sitoutumaton aikakauslehti, joka keskittyy poliittisiin ja muihin ajankohtaisiin aiheisiin. Tarkastelujakson aikana se julkaisi jonkin verran suomeksi käännettyjä ulkomaisia alkuperäistekstejä kuten mm. yhdysvaltalaisen politikon Henry Kissingerin kolumneja ja Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin kirjeitä. Lehtien sitoutumattoman luonteen vuoksi tutkimus ei tarkastele itäblokin romahtamista puoluetason ongelmana vaan suomalaista eliittiälymystöä koskettaneena ilmiönä. Tutkimus pyrkii osoittamaan, millaista ideologista keskustelua Suomen poliittinen eliitti vuosina 1989 -­ 1991 kävi yhtäältä Suomen idänsuhteiden muutoksista ja toisaalta suuntautumisesta kohti Länsi-Euroopan integraatiota. Taloudellisia ongelmia Suomelle muodosti erityisesti EY:n mahdollisesti mukanaan tuoma verotuksen harmonisointi, joka herätti Suomessa keskustelun hyvinvointivaltiomallin rakenteiden purkamisesta. Myös Itä-Euroopan nouseva nationalismi koettiin uhkatekijänä. Toisaalta Länsi-Euroopan integraation myötä avautuvat sisämarkkinat loivat Suomelle aivan uudenlaisia taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka Itä-Euroopan murroksen aiheuttamat geopoliittiset muutokset tarjosivat maallemme mahdollisuuden omaksua uudenlainen, läntinen identiteetti, ei tuohon tilaisuuteen tartuttu ehdoitta. Suomalaiseen kansalliseen identiteettiin liityvä varovaisuus ja harkinta nousivat esiin lähteistössä käydyssä keskustelussa. Suomi oli koko historiansa ajan kokenut olevansa kahden kulttuurin, idän ja lännen, ortodoksisuuden ja luterilaisuuden, sosialismin ja demokratian rajamaa, eikä se tästä leimasta päässyt eroon kylmän sodan päätyttyäkään, vaikka sen rooli oli hitaasti muuttumassa idän vartiolinnakkeesta idän ja lännen kulttuureita yhdistäväksi välitysasemaksi. Hakutermit: poliittinen historia, kylmä sota, 1980-luku, 1990-luku

Hakutermit: sotahistoria, jatkosota, virolaiset, vapaaehtoiset, rykmentti Suomen jatkosodassa palveli vuonna 1944 virolainen joukko-osasto, Jalkaväkirykmentti 200. Se perustettiin Päämajan komento-osaston käskyllä 9. helmikuuta 1944. Perustamista edelsi vuoden 1943 aikana virolaisnuorten joukkoliikkeeksi kehittynyt ryntäys Suomen armeijaan. Tulijoilla oli esitettävänään suomalaisille aivan erityinen päämäärä: saada Suomessa laajamittainen sotilaskoulutus Viron tasavallan uudeksi runkojoukoksi. Sen vuoksi he pyysivät Suomea kouluttamaan heistä kokonaisen joukko-osaston. Pyyntö oli Suomelle hankala ja Suomen samanaikainen suhde Saksaan teki asiasta poliittisesti arkaluontoisen. Vapaaehtoisten hanke tähtäsi yksiselitteisesti Viron etuun ja siten epäsuorasti Neuvostoliiton lisäksi myös Saksaa vastaan. Jatkosodassa Suomi oli Saksan aseveli ja tuntuvasti riippuvainen sotamahdin ase- ja viljatoimituksista. Viro oli muutoinkin koko jatkosodan ajan Suomen ja Saksan suhteita hiertävä kiistakapula; Saksan silmissä Suomen armeijaan tungeksivat virolaiset olivat rintamakarkureita, joita kiinni saadessaan Saksa rankaisi kovalla kädellä. Tässä tutkimuksessa selvitetään rykmentin perustamispäätöstä edeltäviä vaiheita sekä etsitään vastausta kysymykseen, miksi Suomen armeija talvella 1943­1944 kaikesta huolimatta toteutti virolaisten toiveen. Vuoden 1943 mittaan on täytynyt tapahtua paljon, sillä vielä keväällä 1943 Suomi ensi reaktionaan kielsi vapaaehtoisliikkeen vastaanottamisen armeijaan. Vielä mielenkiintoisemmaksi rykmentin perustamispäätös muuttuu, kun muistetaan, että syksyllä 1941 Suomi ei edes tunnustanut koko Viron tasavallan olemassaoloa. Kaksi vuotta myöhemmin Suomi oli valmis kouluttamaan olemattoman Viron tasavallan hallituksen alaiselle armeijalle sotavoimaa. Ei pitäisi olla itsestäänselvää, että niin tapahtui. Tutkittava ajanjakso on joukkoliikkeen ensimmäisten veneellisten saapumisesta 13. ja 18. maaliskuuta 1943 alkaen rykmentin perustamiseen 9. helmikuuta 1944. Keskeisinä lähteinä olen käyttänyt II maailmansodan jälkeen Ruotsiin ja Kanadaan siirtyneiden virolaisten vapaaehtoisten taltioimaa muistiinpanoaineistoa. Päämajan vapaaehtoistoimiston suomalaisten upseereiden sekä Päämajassa palvelleiden virolaisten upseereiden kirjoituksia on säilynyt vuodesta 1956 julkaistussa Põhjala tähistel -vuosikirjassa. Sota-arkistossa Päämajan vapaaehtoistoimiston kansiot, 1990-luvulla tekemäni veteraanien haastattelut sekä muistelmakirjallisuus on täydentänyt kuvaa. Suomen ulkopoliittista asemaa ovat valaisseet ulkoministeriön poliittiset tiedotukset, ja Suomen ja Saksan suhteita, erityisesti Päämajan johdon tapaa hoitaa sotilassuhteita Saksaan, käsittelen Markku Jokisipilän tutkimusten valossa. Koska etsin vastauksia selvittämällä perustamisprosessia, näkökulma prosessin edetessä vaihtelee sotilaallisesta poliittiseen. Maan poliittiset johtajat puuttuivat asiaan eri yhteyksissä tai vaikuttivat asian kulkuun, minkä lisäksi Päämaja teki omia, osittain sotilaallisia ratkaisujaan. Ne kytkeytyvät prosessissa yhteen. Miksi Suomi päätyi kouluttamaan virolaisen jalkaväkirykmentin? Suomi otti toki mielellään vastaan apuvoimaa, jota näytti olevan tulossa yhä kasvavia määriä. Vuoden 1944 alussa Suomi joutui myös huomioimaan Saksan sotavoiman heikkenemisen tuomat riskit. Toisaalta samainen Saksan heikkeneminen oli edellytys sille, että Suomi halusi ja saattoi yhä avoimemmin ryhtyä tukemaan virolaisia ja heidän kansallista hankettaan. Saksasta johtuen vapaaehtoisten liikehdintä johti myös sisäpoliittiseen kädenvääntöön syksyllä 1943. Väännön seurauksena Suomi korjasi siihen saakka varsin saksalaismyönteistä pakolaispolitiikkaansa ja lopetti virolaisten pakolaisten henkilötietojen luovuttamisen saksalaisille sotilasviranomaisille. Suomi olisi voinut kouluttaa virolaiset nopeamminkin avuksi Suomen rintamalle, mutta päätyi kouluttamaan virolaisille kokonaisen rykmentin, koska virolaiset sitä varta vasten ja erikseen perustellen pyysivät. Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto tiesivät virolaisrykmentin kansallisista tavoitteista. Suomi sitoutui huomattavan virallisella tasolla ”virolaiseen jääkäriaatteeseen”. Samalla hankkeeseen osallistuneet suomalaiset ­ kansanedustaja Urho Kekkonen, sensuuripäällikkö Kustaa Vilkuna, Päämajan vapaaehtoistoimiston upseerit, Päämajan johto sekä koulutussuunnitelmien laadintaan osallistuneet komentajat ­ sivuuttivat hämmästyttävän kevyesti sen seikan, että rykmentin kouluttaessaan Suomi tuli puuttuneeksi vieraan valtion maanalaiseen vastarintatoimintaan. Päämaja mahdollisesti varmisti oikeudellisen selustansa siinä vaiheessa, kun rykmentin kotiinpaluuta valmisteltiin. Jalkaväkirykmentti 200:n sotilaat palasivat Viroon elokuussa 1944 täyttämään valitsemaansa tehtävää. Poliittinen vastuu rykmentin kouluttamisesta jäi marsalkka Mannerheimin ja hänen lähimmän miehensä, kenraali Heinrichsin kannettavaksi. Mannerheim toteutti rykmentin perustamisessa jo tutuksi tulleita tapojaan hoitaa sotilassuhteita Saksaan. Ylipäällikkö teki sotilaallisten ratkaisuiden lisäksi tarvittaessa ulkopoliittisia ratkaisuja ohi hallituksen ja lähimpänä kätenään kenraali Heinrichs, ”oma ulkoministerinsä”.

Hakutermit: historia, ahvenanmaan kriisi Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kahden ruotsalaisen puolueen, liberaalien Frisinnade Landsföreningin (nyk. Folkparti) ja sosiaalidemokraattien Sveriges socialdemokratiska arbetarepartin käsityksiä Suomesta ja suomalaisista niin kutsutun Ahvenanmaan kriisin aikaan. Nämä puolueet muodostivat Ruotsin hallituksen syksyllä 1917 ja tämä vasemmistohallituksena tunnettu koalitio toimi vuoteen 1920. Tämän tutkimuksen aikarajaus pitää sisällään syksyn 1917 ja koko vuoden 1918, jolloin Ahvenanmaan kysymys oli aktivoitunut ensimmäisen maailmansodan syttymisen myötä. Venäläiset olivat linnoittaneet Ahvenanmaan, mikä herätti vastalauseita Ruotsissa. Syksyllä 1917 Suomi itsenäistyi ja ahvenanmaalaiset itse toivat julki toiveen liittyä osaksi Ruotsia. Vedottiin kansojen itsemääräämisoikeuteen, jonka perusteella Suomikin itsenäisyytensä sai. Tapahtumat toivat Ahvenanmaan kysymykseen uusia piirteitä, mikä johti seuraavan vuoden puolella siihen, että Ahvenanmaan kysymyksestä tuli nimenomaan Suomen ja Ruotsin välinen kiista. Miten Ruotsin liberaalit ja sosiaalidemokraatit tällöin Suomeen ja suomalaisiin suhtautuivat? Tutkimuksen aineisto koostuu pääasiassa liberaalien ja sosiaalidemokraattien aineistosta. Puolueiden arkistot Tukholmassa sisältävät muun muassa kokousten ja pöytäkirjat ja kirjeenvaihdon. Ensimmäisen ja toisen kamarin pöytäkirjat vuodelta 1918 sisältävät Suomesta ja Ahvenanmaasta kamareissa käydyn keskustelun. Lisäksi aineistoa täydentävät puolueiden pää­äänenkannattajat Social­Demokraten ja Dagens Nyheter, sekä muistelmat ja päiväkirjat. Kirjallisuudessa Ahvenanmaan kysymystä on sivuttu melko paljon mutta kyseessä on ollut pääasiassa individualisoiva tapahtumahistoria. Varsinaista kokonaisvaltaista historiallista synteesiä aiheesta ei ole tehty. Tällainen on tekeillä Tampereen yliopistolla ja se valmistunee muutaman vuoden sisään. Muuten tutkimuskirjallisuus on muutamia artikkeleita lukuun ottamatta melko vanhaa. Metodikirjallisuudesta tutkimuksessa on tukeuduttu lähinnä Markku Hyrkkäsen teokseen Aatehistorian mieli (2002). Lisäksi on käytetty Nevakiven, Hentilän ja Haatajan teosta Johdatus poliittiseen historiaan (1983) sekä Jorma Kalelan historiantutkimus ja historia (2000) teosta. Hyrkkästä mukaillen tutkimuksen tarkoituksena on ollut käsittää miten toimijat, tässä tapauksessa Ruotsin sosiaalidemokraatit ja liberaalit, ovat kohteensa, suomalaiset, käsittäneet. Lähtökohtana on subjektiivisesti valittu, aineistosta noussut konteksti, josta tutkimuksessa on johdettu toimijoiden ajattelun ja toiminnan välistä suhdetta. Tarkoitus on ollut mennä toimijoiden taakse, selvittämään miksi he käsittivät suomalaiset niin kuin käsittivät. Työ etenee alkaen Suomen itsenäistymisestä ja etenee sisällissodan ja ruotsalaisten käynnistämän Ahvenanmaan retken käsittelyn myötä loppuvuoteen 1918. Kronologisesti etenevien päälukujen sisällys on jäsennetty temaattisesti nojautuen niihin syihin, jotka Ruotsin vasemmiston mielipiteitä suhteessa suomalaisiin muokkasivat. Merkittävin tutkimustulos on muutos, joka tapahtui liberaalien ja sosiaalidemokraattien suhtautumisessa suomalaisiin tutkimuksen aikarajauksen sisällä. Muutos tapahtui ikään kuin kaarena, alkaen nousevana, siis positiivisena, saavuttaen lakipisteensä Suomen itsenäistyttyä ja alkaen laskeutua yhä jyrkemmin sisällissodan alettua. Merkittävimmät syyt siihen, miksi mielipiteet suomalaisista kävivät yhä kriittisemmäksi, olivat reaalipoliittisia. Suomi vaaransi Ruotsin turvallisuuden kääntyessään pois Skandinavian maiden välisestä yhteistyöstä. Pohjoismaiden välit olivat maailmansodan alettua tiivistyneet ja yhteistyöhön kuului puolueettomuuspolitiikka. Tästä skandinaavisesta yhteydestä Suomi kääntyi Saksan suuntaan. Suomalaisten toiminta myös vaaransi liberaalien ja sosiaalidemokraattien hataralla pohjalla olleen hallituksen, mikä näkyi kriittisyyden lisääntymisenä suomalaisia kohtaan sekä hämmästyttävän yhtenäisenä linjana hallituspuolueiden jäsenten kesken. Erityisesti hallitus oli ulkoisesti yhtenäinen. Esimerkiksi sosiaalidemokraattien pitkäaikainen puheenjohtaja Hjalmar Branting, joka oli kannattanut Ruotsin osallistumista Suomen sisällissotaan, muutti mieltään välttääkseen hallituskriisin. Hallituksen ja puolueiden sisällä tapahtui kuitenkin hajontaa. Meriministeri, sosiaalidemokraatti, Erik Palmstierna toimi Brantigin tukemana radikaalimmin kuin häneltä odotettiin. Erityisesti Ahvenanmaan retken käynnistyminen sai hallituksen jäsenet epäilemään toisiaan, sillä osa oli sitä mieltä, että Ahvenanmaan kysymys tuli ratkaista yhdessä Suomen kanssa ja erityisesti Palmstierna ja Brantig olivat valmiita radikaalimpiin toimiin. Ahvenanmaan retkessä oli kyse ruotsalaisten joukkojen kuljettamisessa saarelle humanitaarista operaatiota varten. Operaation luonne lienee kuitenkin muuttunut tapahtumien myötä valloitusyritykseksi. Suomen yhteistyö Saksan kanssa ja demokratiaa vastaan suuntautunut taantumuksellinen toiminta lisäsi kriittisyyttä maata kohtaan. Vasemmisto teki töitä demokratian läpilyömiseksi Ruotsissa ja Suomen esimerkki vaaransi hallituksen tavoitteet. Suomen nähtiin käyttäytyvän ajan hengen vastaisesti. Kesällä ja syksyllä 1918 erityisesti sanomalehdet kritisoivat Suomea: valkoinen terrori, punavankien huono kohtelu ja yhteistyö Saksan kanssa saivat lehdet julistamaan suomalaisen luonteen konfliktihakuisuutta. Odotettiin, että suomalaiset järkiintyisivät ja kääntyisivät Pohjoismaiden suuntaan. Liberaalien ja sosiaalidemokraattien yhteinen hallitus purettiin ennen Ahvenanmaan kriisin päättymistä mutta tämän jälkeen hallitusvastuussa jatkoivat sosiaalidemokraatit Brantigin ja Palmstiernan johdolla. Mielenkiintoinen jatkotutkimusaihe olisi laajentaa työtä koskemaan myös Ahvenanmaan kriisin muita vuosia. Esimerkiksi kesällä 1920 Suomen toimesta tapahtunut ahvenanmaalaisten separatistien vangitseminen oli tapahtuma, jonka muistovuosi uutisoitiin lyhyesti eräässä ruotsalaisessa sanomalehdessä vielä syksyllä 2005.

Hakutermit: kirjastot, kirjastonhoito, kirjastonkäyttö, yliopistot, korkeakoulut Vuonna 2005 Tampereen yliopisto ja samalla myös sen kirjasto täyttävät 80 vuotta. Tuona aikana käsitys kirjastosta on merkittävästi muuttunut. Aluksi kirjasto koostui vain muutamasta kirjakaapeista ja niissä olleista kirjoista. Nykyisin käsitys kirjastosta sisältää ajatuksen kirjastosta sekä kokoelmina että fyysisenä tilana ja verkkopohjaisena tiedonhankintakanavana, jonne ei erikseen tarvitse mennä vaan sen voi löytää myös omalta työpöydältä. Tässä pro gradu-tutkielmassani olen tutkinut sitä, mitä Yhteiskunnallinen korkeakoulu antoi perinnöksi Tampereen yliopiston kirjastolle, sitä miten yliopiston nopea laajeneminen vaikutti kirjaston toimintaan ja kolmanneksi olen pyrkinyt kuvailemaan sitä, miten jokapäiväinen kirjaston käyttö on muuttunut asiakkaiden kannalta. Tampereen yliopiston kirjasto aloitti Yhteiskunnallisen kansalaiskorkeakoulun kirjastona Helsingissä, ja siirtyi Tampereelle vuonna 1960. Tuolloin Yhteiskunnallinen korkeakoulu oli alle 1000 opiskelijan yksityinen korkeakoulu, jossa oli vain yksi tiedekunta. Tampereelle muuton jälkeen korkeakoulun laajeni 1960-luvulla nopeasti monen tuhannen opiskelijan monitieteiseksi yliopistoksi. Tampereen yliopisto nimenä otettiin käyttöön vuonna 1966. Tampereen yliopiston nopea kasvu vaikutti kirjaston toimintaan hyvin voimakkaasti. Esimerkiksi tiloiltaan ja henkilökunnaltaan kirjasto oli mitoitettu palvelemaan vain noin 2000 opiskelijaa, mutta opiskelijoita oli jo 1960-luvun loppuun tultaessa noin 7000. Silti varsinaista lisätilaa kirjasto ei tuona aikana saanut. Muista yliopistokirjastoista poiketen Tampereella pääkirjaston osuus kirjaston toiminnassa laitoskirjastojen puuttuessa oli hyvin oleellinen. Toisaalta yliopiston hajasijoitus ympäri kaupunkia kasvatti 1970-luvulla yliopiston kirjaston toimintaa osastokirjastoilla. Kirjaston käyttö sen alkuvaiheissa oli hyvin perinteistä: kirjoja lainattiin ja lehtiä luettiin kirjaston tiloissa. Asiakkaille näkyviä piirteitä kirjaston toiminnassa oli, millaisissa toimipisteissä kirjasto työskenteli, ja miten se kartutti kokoelmiaan. Vaiheikkaiden siirtymien myötä kirjasto on muuttanut useaan otteeseen eri paikkoihin. Suurin muutos kirjaston historiassa on kuitenkin tapahtunut viimeisen parin vuosikymmenen aikana kirjastoihin tulleen tietoteknisen murroksen myötä. Jo 1980-luvun alkupuoliskolla kaikki Suomen tieteelliset kirjastot siirtyivät vähitellen ATK-pohjaiseen yhteisluettelointiin. Sen jälkeen siirryttiin 1990-luvulle tultaessa kokonaisvaltaisesti tietotekniikkaa hyödyntävään kirjastojärjestelmään VTLS-kirjastojärjestelmän myötä. VTLS-kirjastojärjestelmä mahdollisti uudella tavalla kirjaston toiminnan: aineiston hankinnan, luetteloinnin, lainauksen, saapumisvalvonnan, määrärahojen seurannan hoitumisen keskitetysti saman tietokannan ja järjestelmän puitteissa. Asiakkaille VTLS merkitsi tiedonhakumahdollisuuksien huomattavana paranemisena. Lisäksi tietokantaan pääsi yliopiston tietoverkon kautta ja kirjaston kokoelmatietoja oli siis mahdollista selata ensimmäistä kertaa itse kirjaston fyysisen tilan ulkopuolella. Aivan viime vuosina myös kirjaston kokoelmat ovat osittain siirtyneet verkkoon. Osa kirjaston kokoelmista on siis käytettävissä asiakkaan työpöydällä tietoverkon kautta ja siksi on alettu puhumaan kirjastosta ilman seiniä.

Hakutermit: nuoret, kotirintama, talkoot, työkasvatus, jatkosota, jälleenrakentaminen Pro gradu -tutkielman aiheena on Nuorten Talkoot -niminen lasten ja nuorten työliike. Se perustettiin heinäkuussa 1941 ja aluksi nimenä oli Suomen Nuorison Iskujoukot. Iskujoukot oli perustettu kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö aloitteesta ja se ryhtyi kokoamaan ja organisoimaan koko maan kattavaa talkooverkostoa. Talkooverkoston avulla oli tarkoitus tuoda helpotusta yhteiskuntaa vaivaavaan työvoima- ja elintarvikepulaan. Toimintaan oli koottu yhteistyökumppaneiksi suomalaisia nuorisojärjestöjä, jotka olivat laajalla rintamalla edustettuina talkooliikkeessä. Myös kouluhallitus tuli mukaan työliikkeeseen. Järjestöjen painostuksesta Suomen Nuorison Iskujoukkoja päätettiin muuttaa ensimmäisten talkookauden lopussa. Marraskuussa 1941 Iskujoukkojen nimeksi vaihtui Nuorten Talkoot ja sen nimisenä työliike jatkoi talkootoimintaa vuoden 1949 maaliskuuhun asti, jolloin se lakkautettiin. Nuorison työtoiminta oli laadittu kilpailun muotoon niin, että joka vuosi kerättiin pisteitä eri talkootehtävistä ja ahkeran työskentelyn tuloksena oli mahdollisuus ansaita talkoomerkki. Nuorten Talkoiden työohjelma jakaantui kolmeen eri osaan: talkootyö-, keräily- ja säästötalkoisiin. Vuosittain painotukset saattoivat vaihdella ja toiminnan loppuvuosina mukaan otettiin myös urheilu- ja harrastetoimintaa. Tärkeimpänä motiivina talkooliikkeellä oli saada lapset ja nuoret työskentelemään kotiensa hyväksi. Tässä työssä selvitetään Nuorten Talkoiden vaiheet sen perustamisesta toiminnan hiipumiseen ja lopulta lakkauttamiseen asti. Tutkitaan, mikä nuorison työliike oli, miten se toimi ja mitä se teki. Lisäksi selvitetään kuinka 1940-luvun vaiheet näkyvät Nuorten Talkoissa. Miten sotavuodet, paluu rauhaan ja jälleenrakennuskausi sekä yhteiskunnassa vallinnut elintarvike- ja työvoimapula vaikuttavat talkooliikkeen toimintaan. Tutkimuksen aineistona käytetään ensisijaisesti kahta Nuorten Talkoiden arkistokokonaisuutta, jotka sijaitsevat Tampereen yliopiston kirjaston käsikirjoitusarkistossa ja Tampereen yliopiston Kansanperinteen laitoksen arkistossa. Niiden sisältämien pöytäkirjojen, kiertokirjeiden ja muiden asiakirjojen avulla saa laajan kuvan työliikkeen toiminnasta. Myös Nuorten Talkoiden tuottamat julkaisut ovat tärkeitä lähteitä. Yhdessä nämä lähdeaineistot valottavat liikkeen toimintaa sekä talkoojohdon hallinnollisesta että nuorille talkoolaisille suunnatun materiaalin näkökulmasta. Tutkimuskirjallisuudessa Nuorten Talkoot -työliikkeestä löytyi vain vähän tietoa ja nekin ovat enimmäkseen mainintoja. Arkistolähteet ovatkin erittäin tärkeää aineistoa tutkittaessa Nuorten Talkoita. Tutkimuksen perusteella voi todeta, että Nuorten Talkoot perustettiin tuomaan pikaista helpotusta työvoimapulaan. Jatkosodan alettua kaikki kansalaiset oli saatava tuottavaan työhön ja alle työvelvollisuusikäisiä varten perustettiin oma järjestö. Sotavuosina talkootoiminta oli yleistä ja koululaisetkin olivat motivoituneita yhteiseen työskentelyyn. Sen avulla työvoimatilannetta saatiin helpotettu jonkin verran. Erilaisissa keräyslajeissa lapset ja nuoret kokosivat raaka-ainetta ja tarvikkeita teollisuudelle ja koteihin. Nuorten Talkoille oli ominaista myös se, että se suoritti keräyksiä sellaisiin kohteisiin, joihin muilla ei olisi sota-ajan yhteiskunnassa ollut yhtälailla aikaa. Sotavuosien toiminnassa pyrittiin siihen, että kaikki olivat mukana Suomen kamppailussa itsenäisyyden puolesta. Rauhan tultua työvoimapula helpottui ja vähitellen myös elintarvike- ja raaka-ainetilannekin parani. Nuorten Talkoot koki toimintansa erittäin tärkeäksi lasten ja nuorten kehityksen kannalta, mutta joutui kuitenkin muuttamaan talkoo-ohjelmaansa. Talkoointo alkoi olojen helpottuessa parantua ja tilalle oli saatava virkistys- ja harrastustoimintaa. Joitain keräysmuotoja saatiin vielä ylläpidettyä sodan jälkeenkin, mutta talkooliikkeen suuntana oli ennen kaikkea nuorison työkasvatus. Taloudellisen tilanteen vaikeutuessa Nuorten Talkoot joutui kuitenkin lakkauttamaan toimintansa 1949. Valtiovallalla ei enää ollut tarvetta tukea sen toimintaa ja mukana olleet nuorisojärjestötkin alkoivat irtaantua omille tahoilleen. Nuorten Talkoiden vaiheista voi päätellä, että se oli selkeästi riippuvainen aikakautensa arvoista ja pyrkimyksistä. Sen perustaminen ajoittui tilanteeseen, jossa Suomi tarvitsi kaikkien kansalaisten ponnistelua ja valtiovalta halusi ohjata myös nuorisoa tähän suuntaan. Sodan loputtua ja jälleenrakennuksen alkaessa tilanne muuttui ja nuorten talkoolaisten panos ei ollut enää niin merkittävä. Talkooliike ei pystynyt muuttumaan yhtä nopeasti kuin ympäröivä yhteiskunta, eikä tarjoamaan lapsille ja nuorille innostavaa toimintaa. Jatkosodan vuosina Nuorten Talkoot oli kuitenkin ollut erittäin tehokas ja laajalle levinnyt organisaatio, joka pystyi vastaamaan koko maan nuorille suunnatusta talkootoiminnasta. Sotavuosina ja jälleenrakennuksen alkuvaiheessa se oli merkittävä tekijä vapaaehtoistoiminnan saralla.

Kenttäoikeudet on ensimmäinen kokonaisesitys punaisten ja valkoisten kenttäoikeuksista vuoden 1918 sisällissodassa Sisällissodan taistelujen ulkopuolella tapahtuneita väkivallantekoja, ns. punaista ja valkoista terroria, on selitetty yksityisinä kostotoimina, jotka tapahtuivat ilman kummankaan osapuolen sodanjohdon hyväksyntää. Laajaan lähdemateriaaliin pohjautuva tutkimus osoittaa, että huomattavaa osaa niin valkoisten kuin punaisten terrorista voidaan pitää rationaalisesti perusteltuna, organisoituna väkivaltana. Kyse ei ollut pelkästään yksittäistä rivimiehistä liikkeelle lähteneistä kostotoimista, vaan sotajoukkojen päällystön ja tätä toimintaa varten erikseen muodostettujen organisaatioiden toiminnasta. Se oli keino käydä sisällissotaa. Punaisesta terrorista noin kolmasosa, valkoisesta terrorista ehkä pääosa oli tällaista rationaalista rankaisutoimintaa. Tutkimuksessa tarkastellaan tilastollisesti kenttäoikeuksissa tuomittuja, tuomioita, tuomareita ja oikeuksien jäseniä. Punaisten osalta tarkastellaan useiden yksittäisiä tuomioita langettaneiden kenttäoikeuksien toimia sekä Toijalan ja Kouvolan terrorikeskuksia. Valkoisten harjoittamien rankaisutoimien osalta kuvataan Kemin, Värtsilän, Raahen, Varkauden, Hyvinkään, Hämeenlinnan, Lappeenrannan, Viipurin, Vihdin, Luumäen, Virolahden ja Viipurin läänin Uudenkirkon pitäjän puhdistusta kenttäoikeuksien pöytäkirjojen valossa. Kenttäoikeudet on ensimmäinen yleisesitys Suomen sisällissodan terrori-ilmiöistä yli 35 vuoteen. Tutkimus tuo myös, perehtymällä ensimmäistä kertaa kenttäoikeuksien pöytäkirjoihin, koko lailla uuden näkökulman sisällissodan väkivallantekoihin. Työ haastaa monella tavalla perinteiset tulkinnan sisällissodan väkivallanteoista. Court-Martial without Law. Punitive measures in the Finnish Civil War of 1918 Over 36 000 people died in the Finnish Civil War of 1918. In southern Finland the Finnish Red Guard staged a coup d´ état on 27th January 1918. The White Army, consisting basically of volunteer Civil Guards, started operations against Russian military troops and Finnish Red Guards at the same time in northern Finland. After three months of war the White Army prevailed in May, but the state of civil war persisted until the summer of 1918. In the Civil War about 5 000 Reds and 4 000 Whites died in battle. After the war was over 13 500 Reds died in POW camps, usually from hunger and disease. The most controversial part of the history of the Civil War in Finland was the question of the so-called Red and White terror. The Civil War in Finland, behind the front lines, was brutal. Both sides randomly shot their enemies after the battle. The Reds killed over 1 600 Whites or otherwise bourgeois people. At the same time, and also after the war, nearly 10 000 Reds were shot by the Whites. Red Guards ­ it has been told ­ killed in revenge and for individual and local reasons. After the Whites had occupied the areas that had been occupied by Reds, they, too, killed Reds in revenge. This is how the story of the Red and the White terror in the Civil War has been told for decades in Finland. For a long time the history of these killings has been covered by political myths and political interpretations. In the 1960s the historian Dr. Jaakko Paavolainen wrote the first studies on the Red and White terror. In these studies Paavolainen contended that Finnish terror, both red a! nd white, was summary execution for individual motives, by para-military soldiers. In this study the Red and the White terror are seen as a part of war, as tactics in the Civil War. In the Finnish Civil War both armies tried to legitimize their own violence against unarmed enemies. After the battle (the White or the Red) army continued fighting against potential and real enemies with acts of repression. A new perspective on this violence comes from the court-martial records, made by the Red Guard and White Army just after occupying areas. These records have not before been researched in a historical study. The Finnish revolutionaries used terror in three ways in the Finnish Civil War. First, with repressions the Reds took control of the occupied areas. Secondly, the Red terror had ideological underpinnings. The Whites and bourgeoisie were in this sense class enemies, who should be destroyed as a class. Rank-and-file men in the Red Guard had no idea of these ideological aspects, but the revolutionary leaders did have this ideological idea. In some areas ­ especially in Kymi industrial area and in Toijala near Tampere ­ they were also active in terror. Finally, the Red terror had individual motives, looting, and killings for individual motives and murders for revenge. The Red terror worked in two ways. Near the front were the Red Guard military courts. Usually the local Red Guard staff were members of this court. Behind the lines the terror was in the hands of the red investigation organs. On the battlefield, or after the occupation of an area, the staff of the local Red Guard formed a court from its own officers and judged counter-revolutionaries. Usually this meant shooting on the spot. When an occupied area was controlled for weeks, even months, the staff handed the investigation of counter-revolutionary activities over to a reconnaissance patrol, usually called a flying patrol. The Red courts usually seem to have worked in cases that were a foregone conclusion for the court. The red court condemned persons known to be guilty of the crimes they were accused of. In many cases this meant some kind of random killing, but in many cases those sentenced were indeed guilty. This study describes 120 cases in which the Red Guard investigated the victim before execution. In half (58 out of 120) of these cases the victims were the enemies of the Red Guard: Civil Guardists, white spies etc. Nearly all the other victims were ­ as the revolutionaries saw it ­ so-called class enemies: landowners, businessmen, industrial management. Even this small sample reveals some interesting aspects. The Red terror was not only indiscriminate violence from below, it was in many cases directed against the real and potential enemies of the Revolution. This Red terror was in the hands of the Red Guard leaders. During the war the para-military Civil Guards acted as a local police force in white-occupied Northern Finland. After the Whites advanced to Southern Finland, the local Civil Guards gained control of recently occupied areas. The orders to local Civil Guards were everywhere the same: round up all potential enemies, shoot the worst ones. The authorities everywhere gave the same orders to Civil Guards to seize power locally. Orders urged to list the revolutionaries now in three groups. Those in the first category could be shot on the spot after a short investigation and trial. Those in the second category could be taken prisoners and sent to POW camps. If the suspects were listed in category three, they were to be set free. This all means judgement by summary trial. It was made clear to local civil guardists and also to all local people, both sympathizers and enemies of the White movement. These purges lasted 2-3 weeks in White-occupied areas. Local guards arrested all Reds or suspects in their own area, tried them in the courts on and sentenced them. In Finnish history it has been reported that this White violence came from below, and as a reprisal, without the control and agreement of the White authorities. Court-martial records show us that in many ways this purge was very rational. And it happened as the authorities of the White Army ordered. The White Senate in Vaasa disagreed with how the White Army should be dealing with the rebels. On February 25 the commander of the White Army, General C. G. E. Mannerheim, gave orders not to use courts martial against Red rebels. Another order was given at the same time: it has recently been called the shoot on the spot order: if needed, it was possible to shoot the enemy on the spot ­ even if he was unarmed ­ in self-defence. The idea for the White military courts came from this. Because the officers wanted to use punitive measures against rebels, they used General Mannerheim´s order of February 25 as a decree. White officers made short investigations and gave their punishments according to this. Army organisations developed during the war for this investigative and punitive system: every military staff of the White Army had their own judges for this work. After April 6th 1918 the situation on the Red-White front changed to the Red´s disadvantage. Tampere, the revolutionaries´ stronghold city in Southern Finland, surrendered. From Tampere the White Army took over 11 000 men and women as prisoners of war after the battle. In this situation the White Army needed a military law to punish Red rebels. The General Staff asked vice president of the Vaasa Court of Appeal, K. Söderholm, if it was possible in this situation to use the wartime decree. In 1909 Czar Nicholas II had provided Finland with legislation for wartime. Because this legislation came in the years of oppression, the lawyers, and The White Senate disagreed on its legality. When Söderholm approved the use of this legistlation, the White Army leaders started to use Russian military law as grounds for sentencing. The prosecution of cases in occupied towns in Southern Finland was now given into the hands of the local Commandant. The Commandant worked as a part of the White Army: he had military patrols for all the work needed. In towns this was under the Commandant and his staff, in rural areas the local Civil Guards did the same work. For this interrogation work the Commandant had a Commandant´s office. The Office collected information about the Reds and their crimes during the war. This work was organised systematically in a few days after the occupation. In a couple of weeks the Commandant´s intelligence office had collected large amounts of intelligence on POWs and their crimes. Commandants set up three-men courts to conduct the investigation. They were called inquiry commissions. These inquiry commissions worked as described before, dividing Reds into three groups: first, second and third. The first group comprised all the Red Guard leaders, war criminals, murderers, looters and the main leaders of revolutionary civil organs. They would suffer capital punishment. The second group comprised all other men and women in the Red Guard and those who worked for it. They were imprisoned in POW camps. The third group was the innocent people. They were set free. Nearly all the members of the inquiry commissions were local people. Over 90% of all the members of these inquiry commissions lived in the same district where the commission was set up and gave its judgements. The members of these commissions were not those who had suffered the most from the Red uprising, neither were they those who worked for the Civil Guard or its staff. Most of these were ordinary bourgeois people. The largest social groups among these members were landowners (23.4 %), businessmen (21.8 %) and officials or local civil servants (12.0 % + 9.7 %). Twelve courts martial have been considered in this study. First, every court martial has been considered with a historical account, then charges, sentences and the social status of the suspects are considered statistically. Ten of these courts are considered together statistically. These courts give us data on over 2 500 persons regarding the sentences and the suspects. Two courts are considered by samplings of 100 (Varkaus) and 369 (Viipuri) persons: in Varkaus the total number of suspects was over 1 250 persons, in Viipuri nearly 12 000 people were interrogated. Of all the suspects three quarters had taken part in the revolutionary movement. Only 27 % of all suspects had taken part in a battle, armed and in the Red Guard. About 14.8 % of all the suspects had been in so-called requisition detachments. These groups worked as a part of the Red Guards´ maintenance. The members of these detachments were especially hated. To most of the landowners they were only looters. In many cases these men were even more hated than the local revolutionary leaders. Nearly all the revolutionary leaders and commanders of the Red troops were brought before a court martial before they were shot. Even the guiltiest men should be put on trial, and be duly sentenced. Courts martial meted out sentences to nearly all the suspects. About 40.6 % of them were set free, 25.3 % were sent to POW camps. Nearly the same proportion of all the suspects in the courts martial got capital punishment (13.4 %), or did not have a sentence at all (13.3 %). Of all the suspects nearly 19.3 % died in 1918. Most of them, 73.4 % were shot, and only one fifth of all of those who died in 1918 died in POW camps.

Tutkin pro gradu -työssäni suomenkielistä poliittista valistustyötä Leningradin läänissä uuden talouspolitiikan eli NEP-kauden aikana vuosina 1921­-1927. Leningradiin ja sen ympäristöön pakeni Suomen kansalaissodan jälkeen keväällä 1918 tuhansia punaisten puolella taistelleita tai heihin myötämielisesti suhtautuneita. Samaan aikaan Leningradin (silloisen Pietarin) läänin suomenkielisen eli inkeriläisen väestön asuttamalla alueella tapahtui aseellisia yhteenottoja inkeriläisten ja venäläisten bolsevikkien välillä. Kahakoinnin seurauksena tuhansia inkeriläisiä pakeni Suomeen, heidän joukossaan suurin osa inkeriläisten älymystöstä ja kansallisista johtomiehistä. Tämän tyhjiön täyttivät pian punapakolaiset, jotka alkoivat heti Neuvosto-Venäjälle saapumisensa jälkeen organisoida suomenkielistä hallintoa ja koulutusta. Venäläisten kommunistien avustuksella suomalaisten punapakolaisten johtajat ottivat käsiinsä koko Leningradin läänin lähes 200 000 hengen suuruisen väestön taloudellisen ja sivistyksellisen johtamisen. Suomalaiset kommunistit näkivät suomenkielisen väestön poliittisen valistamisen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen. He organisoivat nopeasti tehokkaan poliittisen valistuksen verkoston, johon kuului sekä väestön poliittista kouluttamista Leningradissa ja maaseudulla että valistustyöntekijöiden koulutus. Tässä työssä selvitetään, mitä suomalaiset kommunistit halusivat saavuttaa suomenkielisellä valistustyöllä ja miten he onnistuivat pääsemään tavoitteisiinsa NEP-kauden loppuun mennessä. Työssä selvitetään suomenkielisen poliittisen valistustyön rakenne, organisaatio, sisältö ja tulokset. Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa vallitsi 1920-luvulla vähemmistökansoja suosinut korenizatsija- eli juurruttamispolitiikka. Korenizatsijan oppien mukaan vähemmistökansojen omaa kieltä ja kulttuuria tuettiin neuvostoviranomaisten taholta, jotta kansat olisivat saavuttaneet sivistyksellisesti ylimpinä pidettyjen venäläisten tason. Tämä taas oli tarpeen kommunismin omaksumisessa. Neuvosto-Karjalassa suomalaiset kommunistit ajoivat 1920- ja 1930-luvuilla voimakasta suomalaistamispolitiikkaa korenizatsijan mahdollistamana. Karjalan tapauksessa on puhuttu jopa punaisesta fennomanaista. Tässä työssä tarkastellaan Leningradin läänin suomalaisten kommunistien suhtautumista korenizatsijaan ja pohditaan sitä, näkyikö Karjalan tapaista punaista fennomaniaa Leningradin läänissä. Työssä tarkastellaan myös Tarton rauhassa vuonna 1920 inkeriläisille luvatun kulttuuriautonomian toteutumista ja siitä käytyä keskustelua. Tutkimuksessa selvitetään myös suomalaisten kommunistien suhtautuminen valistettaviin eli inkeriläisiin ja inkeriläisten suhtautuminen kommunistien valistuspyrkimyksiin. Suomenkielisen poliittisen valistustyön tärkein tavoite 1920-luvulla oli tehdä inkeriläisistä ja muista suomenkielisistä läänin asukkaista uskollisia neuvostokansalaisia ja vakiinnuttaa kommunistien valta heidän keskuudessaan. Valistustyön yksi tarkoitus oli kouluttaa päteviä vallankumouksellisia tulevan Neuvosto-Suomen varalle. Tulevaan sosialistiseen Suomeen uskottiin, ja monet kommunistit haaveilivat Neuvosto-Karjalan liittämisestä siihen. Inkerille ei kuitenkaan koskaan suunniteltu tällaista roolia tulevassa Neuvosto-Suomessa. Suomalaisten kommunistien valistustyöstä ei ole löydettävissä 1920-luvun Leningradissa minkäänlaisia suomalaiskansallisia pyrkimyksiä. Nationalismin ja suomalaisuuden korostaminen tuomittiin jyrkästi. Kulttuuriautonomian toteutumisesta ei voida puhua 1920-luvun Inkerissä, sillä kaikki toiminta oli kommunistien käsissä, eivätkä inkeriläiset päässeet itse osalliseksi siitä. Tämän lisäksi inkeriläisten ja suomalaisten kommunistien välejä hiersi koko 1920-luvun kommunistien jyrkkä uskonnonvastaisuus ja inkeriläisten leimaaminen porvarillisiksi kommunismin vastustajiksi. Inkeriläiset puolestaan vieroksuivat kommunistien jyrkkää uskonnonvastaisuutta. Niinpä suomalaiset kommunistit eivät päässeetkään valistustyössään NEP-kauden loppuun mennessä vielä tärkeimpään tavoitteeseensa, neuvostoinkeriläisen luomiseen. Valistusorganisaatio saatiin kyllä toimivaksi ja kattamaan lähes koko läänin suomenkielisen väestön, mutta inkeriläisten mielialoja kommunistit eivät pystyneet kokonaan muuttamaan. Avointa vastarintaa tapahtui vähän, mutta valistettavat pysyivät passiivisina. Työn päälähteet ovat Pietarin valtiollisen historiallis-poliittisten dokumenttien arkistossa sijaitseva VKP:n Leningradin kuverenementtikomitean suomalaisen osaston materiaali ja Leningradissa ilmestyneet suomenkieliset sanoma- ja aikakauslehdet 1920-luvulla, joita on sekä Helsingin yliopiston kirjastossa että Venäjän kansalliskirjaston Pietarin filiaalissa. Lehdistöstä tärkein lähde on sanomalehti Vapaus, joka oli suomalaisten kommunistien tärkein propaganda- ja tiedotusväline. Lisäksi lähteinä on käytetty Kansallisarkistossa sijaitsevaa EK-Valpon arkistoa ja sen Inkeriä koskevaa materiaalia, ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitsevaa Inkeriä koskevaa materiaalia ja Leningradissa 1920-luvulla julkaistua aikalaiskirjallisuutta, joka käsittää etupäässä oppikirjoja. Tutkimuskirjallisuutta aiheesta on ilmestynyt vähän, sillä suomalaisten kommunistien toimintaa Leningradin alueella 1920-luvulla on tutkittu hyvin vähän, poliittista valistustyötä ei itseasiassa ollenkaan. Tutkimusmetodina työssä on käytetty pääasiassa historiallis-kvalitatiivista metodia, mutta osaa lähteistä on analysoitu myös kvantitatiivisin metodein. 1. JOHDANTO 1.1 Inkeri 1920-luvun alussa, s. 1 1.2 Myönnytyksiä talonpojille ja vähemmistökansoille, s. 4 1.3 Poliittinen valistus uuden ihmisen kasvattajana, s. 7 1.4 Tutkimuskysymys, aika- ja aluerajaus, s. 10 1.5 Lähteet ja aiempi tutkimus, s. 14 2. POLIITTISEN VALISTUSTYÖN ORGANISAATIO 2.1 Punaiset valistajat, s. 16 2.1.1 SKP poliittisen valistuksen aloittajana, s. 16 2.1.2 Neuvostoviranomaiset ja suomenkielinen valistus, s. 17 2.1.3 VKP:n suomalaiset järjestöt, s. 21 2.1.4 Opettajat poliittisiksi valistajiksi, s. 26 2.1.5 Lapset ja nuoret punaisina valistajina, s. 30 2.2 Valistajien koulutus, s. 38 2.2.1 Poliittinen alkeisopetus, s. 38 2.2.2 Neuvostopuoluekoulut, s. 42 2.2.3 Kommunistinen yliopisto, s. 44 3. POLIITTISEN VALISTUSTYÖN TOTEUTUS 3.1 Kommunismin aakkoset, s. 48 3.1.1 Lukutaidottomuuden kitkeminen, s. 48 3.1.2 Lehdistö, s. 51 3.1.3 Kustannustoiminta, s. 59 3.2 Toiminta maalla ja kaupungissa, s. 62 3.2.1 Lukutuvat ja punanurkat, s. 62 3.2.2 Seinälehti talonpojan kasvattajana, s. 70 3.2.3 Kesäjuhlat maalaisväestön kokoajana, s. 72 3.2.4 Suomenkielinen valistustalo, s. 75 3.2.5 Suomenkieliset puoluekollektiivit ja poliittiset klubit, s. 77 4. POLIITTISEN VALISTUSTYÖN TAVOITTEET JA TULOKSET 4.1 Poliittisen valistustyön tavoitteet, s. 82 4.1.1 Neuvostokansalaisen luominen ja vallan juurruttaminen, s. 82 4.1.2 Taistelu uskontoa vastaan, s. 86 4.1.3 Haave Neuvosto-Suomesta, s. 90 4.1.4 Kyllä suomen kielelle, ei nationalismille, s. 92 4.2 Valistustyön kivikkoinen polku, s. 98 4.3 Passiiviset valistettavat, s. 102 4.4 Valistustyötä kaupungissa, maalaiskunnassa ja kylässä, s. 107 4.4.1 Strelnan kaupunki ­ valistustyön keskikastia, s. 107 4.4.2 Tuutari ­ Inkerin valistunein?, s. 110 4.4.3 Metsäpirtti ­ opettajan työvoitto, s. 113 5. NEUVOSTOINKERILÄINEN JÄI SYNTYMÄTTÄ, s. 116 LÄHDELUETTELO, s. 124 LIITTEET: Liite 1a: Pietarin/Leningradin kuvernementti elokuuhun 1927 asti Liite 1b: Leningradin oblasti 1927-­1929 Liite 2a: Valistustyön organisaatio Neuvostoliitossa 1920-luvulla Liite 2b: Valistustyö paikallistasolla ja suomenkieliset elimet 1921­-1927 Liite 3: VKP:n organisaatio ja suomenkieliset järjestöt 1921­-1927 Liite 4: Poliittinen koulutusjärjestelmä Neuvostoliitossa 1920-luvulla Liite 5: Lyhennesanasto

Karjalankannas Suomen väkivaltaisimpia alueita Aiemmin rauhallisesta Karjalankannaksen rajaseudusta tuli 1900-luvun vaihteessa yksi Suomen väkivaltaisimpia alueita ja pahimmilta osiltaan myös kontrolloiduimpia. Tutkimus käsittelee tätä väkivaltaa ja sen kontrollia Äyräpään kihlakunnassa vuosina 1885­1917. Se etsii väkivallan osallisten ja todistajien muodostamia ja jakamia väkivallan merkityksiä kytkien ne yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä. Tutkimus yhdistää tilastollisia ja laadullisia menetelmiä päälähdeaineistonaan alioikeuksien pöytäkirjojen väkivaltajutut. Kun historiallinen väkivaltatutkimus on Suomessa aiemmin tarkastellut lähes yksinomaan henkirikoksia, tässä työssä on otettu huomioon myös lievä väkivalta. Tämä mahdollistaa tähänastista vivahteikkaamman kuvan luomisen väkivallan kulttuurisista lähtökohdista. Lievä väkivalta yleistyi alueella 1890-luvulla, vakava vuonna 1905. Määrän vaihtelut seurasivat Terijoen erityisen väkivaltaisen huvilaseudun vilkastuvan talouselämän suhdanteita. Väkivalta oli valtaosaltaan nuorten ja nuorehkojen miesten aikaansaannosta. Osallisten sosiaalinen jakauma noudatti yleensä koko väestön koostumusta. Vuosittain väkivalta keskittyi huvilasesonkiin, syksyn tanssikauteen ja vuotuisjuhliin. Väkivallasta tapahtui yksityisessä piirissä noin puolet, kylän ja suvun yhteisöllisessä tilassa kymmenesosa, julkisessa tilassa n. 40 %. Huvila-alueella väkivalta keskittyi julkiseen tilaan. Kotien ja juhlien väkivalta kontrollin ulottumattomissa Yksityinen väkivalta sijoittui koteihin, pihapiiriin ja tilojen maille. Isännän perheelleen ja palkollisille pitämä kuri oli räikeimpiä tapauksia lukuun ottamatta hyväksyttyä. Vieraiden kotirauhan loukkauksiin isäntä vastasi pakkotilanteessa väkivalloin. Perheen miesten välisiä konflikteja syntyi etenkin tilanhoidosta ja perimyksestä. Maiden valvominen oli vaikeaa, minkä takia isäntien asenne rajojen ylittäjiä kohtaan oli aggressiivinen. Yksityiseen tilaan sijoittui suurin osa raiskauksista, ja uhreiksi joutuivat useimmin piiat, vuokralaiset tai elätit. Yhteisöllisen väkivallan keskeinen vaikutin oli miehinen kunnia. Häät olivat yhteisöllisistä juhlista väkivaltaisimpia. Isännät alkoivat ajan mittaan karsastaa vieraiden leveilevää käytöstä, mikä johti häätappelujen kovenemiseen. Nuorten miesten ryhmät esiintyivät väkivaltaisesti myös juhlapäivinä, ja aiemmin hyväksytty yöjuoksu rappeutui paheksutuksi häiriköinniksi. Samoin suhtautuminen nurkkatansseihin muuttui kielteiseksi vuosisadan vaihteessa niiden sisäisen kontrollin lamauduttua juopumukseen ja väkivallan ihannointiin. Rituaaliset kylätappelut olivat Kannaksella yleisiä. Vuosisadan vaihteessa kylätappeluiden hyväksyntä väheni samalla tavoin kuin muidenkin maalaisnuorison huvien. Kirkon ja paikallishallinnon kontrollipyrkimysten tukena Kannaksella oli kuvernöörin asettama kylähallinto, jolla oli vaatimattomat järjestysvaltuudet. Sen merkitys jäi vähäiseksi. Vuosisadan vaihteesta kunnat ja niitä yllyttäneet kansalaisjärjestöt vastasivat rauhattomuuteen asettamalla tehottomia rajoituksia juoppoudelle ja muulle huonotapaisuudelle. Katutappelut poliisin koetinkivenä Julkinen väkivalta keskittyi huvila-alueelle ja poikkesi maaseudun tappeluista poliisivalvonnan vuoksi. Katutappelut kuuluivat useimmiten työmiesten humalaisiin kapakkakierroksiin. Maalaiskylien julkinen tila laajeni yhteisöllisyyden kanavoituessa yhdistysten iltamiin, joissa tappeluita syntyi eri kylien nuorten välille. Julkinen väkivalta perustui miesten aggressiiviseen ennakkoasenteeseen, ja konfliktitilanne eteni haasteeksi tulkitusta ärsykkeestä vihamielisen vuorovaikutuksen ja toverien yllytyksen kautta laukaisevaan iskuun. Suunnitellut hyökkäykset varsinkin venäläisiä vastaan tulivat tavallisiksi 1910-luvulla. Kesäasutuksen kasvaessa huvila-alueen nimismiespiirien miesvahvuudet ylsivät suhteessa pääkaupungin tasolle. Poliisikontrolli voimistui samaa tahtia kuin väkivalta ja jäi siis tehottomaksi. Poliisimiehistön tasoa ja arvostusta heikensi suuri vaihtuvuus, huono palkkaus ja varustuksen puutteellisuus, ja konstaapelit saivat tasapainoilla kohteliaisuuden ja pakkokeinojen välillä. Väestö pyrki pitämään poliisin kiistojensa ulkopuolella, mutta selvän kielteisesti siihen suhtauduttiin vain itsehallintoa tavoittelevassa, salakapakoistaan tunnetussa Raivolan venäläiskylässä. Väkivalta poliisia kohtaan oli tavallisesti vastarintaa takavarikon, ratsian tai pidätyksen yhteydessä. Pidätyksissä vastarintaa helpotti se, että poliisi useimmiten oli yksin, ja pidätetyn toverit pyrkivät usein vapauttamaan toverinsa. Eri tasojen väkivaltaa yhdisti pyrkimys tilan hallintaan. Isäntävallassa tilan kontrolli oli perimmäinen päämäärä. Yhteisöllisen väkivallan kontrolli suuntautui tappeluryhmiä vastaan niiden alettua riehunnallaan alistaa yhteisöllistä tilaa. Poliisin järjestystehtävän keskeinen osa oli juuri julkisten paikkojen ottaminen virkavallan haltuun. Väkivallan merkitys sosiaalisen aseman määrittäjänä riippui ympäristöstä. Ryhmän sisäisessä hierarkiassa väkivalta oli varma keino menestyä, mutta kyläyhteisössä suhtautuminen väkivaltaan oli ristiriitaista, ja yleistä mielipidettä käänsi sitä vastaan kristillis-siveellinen ja kansallinen mielipiteenmuokkaus. Väkivallan merkityksiä muutti voimakkaimmin yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutuksen kasvu. Kun kristillis-siveellisen näkemyksen mukaan rahvaan riehunta oli sen sivistystason mukaista, kansanvalistajat pitivät väkivallantekijöitä yksilöllisesti vastuussa kansalaisuuden ihanteelle. Disciplinarians and knife heroes. Violence and its control in the Karelian Isthmus border, 1885-1917 The subject of this study is violence and its control in the Äyräpää jurisdictional district on the Karelian Isthmus, 1885-1917. The purpose is to explore the meanings of violence created and shared by those involved in violence and its witnesses, and to place them in their cultural, social and situational contexts. The general survey was done using quantitative methods, and the analysis of the situations of violence using qualitative methods. The main sources are the regional court records of the cases involving acts of violence. As a basis for analysing the meanings of violence, the study examines the structural changes in society and economy in the area as well as the quantity of violence and its perpetrators, victims and situational factors. The land reform on the Karelian Isthmus, the spread of the Russian summer villa settlements across the border, and the forestry economy activated the economic life of the area. The economic development and violence fluctuated simultaneously. There was a rise in minor violence to the highest Finnish level in the 1890's, and in major violence in the year 1905. Violence decreased sharply after the outbreak of the First World War. The most violent region was the coastal summer villa settlement area of Kivennapa. 95 % of violence was committed by men, while 86 % of victims were male. The age range of the perpetrators was quite wide, from 18 to over 30 years. The victims were usually somewhat younger. The perpetrators' average age fell slitghtly during the period. Their social standings usually followed that of population as a whole, but in Kivennapa the working class was overrepresented because of the violent summer villa settlements. Over the year, the violence peaked during the holiday season, the dancing season in autumn, and the church feasts. Regarding the social space, about half of the violence took place in the private sphere, a tenth in the communal sphere of village and kin and about 40 % in the public sphere. In Kivennapa a major part of the violence was public. The role of alcohol was greatest at feasts and in public places. Private violence occurred in homes, courtyards and private premises. It was accepted for the master of the house to maintain violent discipline towards his wife, children and servants. Intervention in unreasonable punishments was rare, and especially the mentally ill and foster children were treated roughly. Regarding invasions of privacy, the master of the house responded violently when it was unavoidable. Strangers experienced harsher treatment with the acceptance of the community. Within the family, conflicts arose between equal men, usually about the management of the farm or matters of inheritance. With the change of the master came leadership disputes, and impulsive violence might accompany the division of the farm. The guarding of the farm was difficult, which caused the farmers to behave aggressively towards trespassers. Most rapes took place in the private sphere, and the victims were usually maids, tenants or lodgers. The central motive for community violence was aggression on grounds of honour. Weddings were the most violent of the communal gatherings because of drunkenness, honour-challenging gift ritual and antagonism between contracting families. The aggressive behaviour of the friends of the bridegroom was a part of the marriage ritual, but during the period observed this came to be disapproved of, which resulted in more severe wedding fights. A similar change of role was experienced by interlopers, with the same results. Groups of young men also behaved violently at feasts, which offered an opportunity to settle old grudges. Night prowling, previously accepted as a part of the marriage ritual, degenerated into unruly invasions of farmyards. Similarly, the attitude towards youth dances became negative. Ritualistic village fights were common on the Karelian Isthmus. The fight started with a challenge and a war of words, leading to an attack at an agreed sign, and it was brought to an end when the opponent was routed from the battlefield. At the turn of the century village fights became despised, like the other rural youth amusements. The church and the local administration tried to control violence as a feature in the immoral popular customs, mostly by restricting the communal pastimes. The village councils, established by the governor, shifted the responsibility for order to the inhabitants. They could make decrees, help the authorities in maintaining order, observe the customs of youth and mediate disputes. However, they could not achieve much significance. From the turn of the 20th century the local control, on the initiative of civic associations, tried to respond to the growing unrest by concentrating on marginal groups. The governors also issued decrees on order, especially for the summer villa settlement region. The most direct measure against violence was the 1911 ban on carrying knives in public, after the role of knives used in burgeoning homicides and other violence had been brought to public attention. Public violence was concentrated in the summer villa district. It differed from rural violence through the presence of the official control. Violence flared up easily because of the free-time drinking of workers. Speakeasies were likely places for fights because of spirits, hard drinking and dense crowds. The group of workers drifting from joint to joint resembled the rural night prowling group with its defiance of jointkeepers and the police. In rural villages the public space was extended when the communal pastimes were channeled to the social evenings of the civic associations, where fights broke out between youngsters from different villages. Public violence was based on the aggressive attitudes of the violent subcultures, and the violent situation persisted from the negatively interpreted signal via increasingly hostile interaction and the incitement of peers, to the decisive strike. Premeditated attacks became commonplace in the 1910's, and the only provocation needed was the symbolic status of the victim. Violence was understood as protecting the community, especially against the Russians. The relative strength of the jurisdictional districts of Raivola and Terijoki, the summer villa region, reached the level of the biggest towns in Finland. The police control was strengthened as the violence increased, and thus seems to have been inefficient. The explanations for the sudden decline in violence after the outbreak of the war lie in the restrictive alcohol policy and the strict wartime regulations in the area. The police chiefs maintained an authorative image and used force personally, but the constables had to balance between courtesy and sanctions. The police used violence with restraint on patrol, but turned to it when it was safe. People tried to keep the police out of their disputes, but, in the most difficult situations, police assistance was expected and collaboration offered. In the Russian village of Raivola the police chief became involved in a conflict with the self-government of the village, which he suspected of condoning its widespread liquor trade. The police experienced violence usually on occasions where there was resistance against confiscations, raids or arrests, in which the opponent's obduracy was often increased by the fact that the police officer was alone, and his associates were willing to free him. The violence in the different social spheres shared the aim to control the space, which was the stronger the closer violence and control were connected. In disciplining the farmhouse, the purpose of the master's violence was control. The control of the community violence was targeted at the fighting groups when they started to encroach on the communal space. The central part of the official keeping of the peace was the securing of the public places under police control. The importance of violence in determining the social status depended on the milieu. In the internal hierarchy of a subculture, group violence was a sure way to succeed, but in the village community attitudes differed, and public opinion was turned against it by religious and national propaganda. In the police controlled communities, violence was even more obviously of a marginalising quality. The meanings of violence were changed most strongly as the importance of the institutions of society grew. While the Christian moralists saw the unruliness of the common people as a self-evident part of their level of cultivation, in the public educators' view the perpetrators of violence were individually obliged to the ideal of citizenship.

Tutkimus käsittelee suomalaisen kuusikymmentäluvun historiakuvaa. Historiakuva on menneisyydestä tehtyjen kertomusten eli historioiden valikoitujen piirteiden avulla luotu käsitys menneisyyden merkityksellisyydestä. Kuusikymmentäluvun historiakuva on kuusikymmentäluvun radikaalien rakentama, sillä juuri he ovat julkisuudessa dominoineet kertomusta vuosikymmenestä ja näin rakentaneet omasta kuusikymmentäluvustaan todellisen kuusikymmentäluvun. Tutkimus selvittää, miten kuusikymmentäluvun historiakuva on rakennettu, mitä siihen sisältyy ja miksi siitä on tehty juuri tietynlainen. Koska osa radikaaleista on myöhemmin noussut merkittävään asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa, tutkimus tarkastelee historiakuvaa myös valta-aseman legitimoinnin välineenä. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty pääasiassa radikaalien muistelmia sekä heidän televisiossa antamiaan lausuntoja siitä, mitä kuusikymmentäluku oli. Kuusikymmentälukua käsittelevää tutkimuskirjallisuutta sekä aikalaisdokumentteja tutkimuksessa on käytetty radikaalien luoman historiakuvan omimman aineksen hahmottamiseksi. Tutkimus osoittaa, että historiakuvan kuusikymmentäluku ei ole sama asia kuin ajanjakso 1960-69 vaan kuusikymmentäluku koetaan eräänlaisena henkisenä vuosikymmenenä. Historiakuvassa keskeistä on kuusikymmentäluvun merkityksellistäminen, sen näkeminen aivan erityisenä vuosikymmenenä. Historiakuvassa radikalismi ja kuusikymmentäluku on yhdistetty niin, että ne ovat alkaneet tarkoittaa samaa asiaa. Historiakuvassa esille on nostettu vain radikaaliliikkeen kannalta merkittävät tapahtumat, jolloin on luotu kuva siitä, että kaikki merkittävä, mitä kuusikymmentäluvulla tapahtui liittyi radikalismiin. Historiakuvaan sisältyy tarina radikaaliliikkeen synnystä, koetuista huippuvaiheista ja hiipumisesta. Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina radikalismin olemuksesta eli radikaalien käsitys siitä, mistä radikalismissa oli pohjimmiltaan kysymys. Siihen kuuluu näkemys liikkeen alkamiseen ja loppumiseen johtaneista syistä, käsitys liikkeen pyrkimyksistä ja saavutuksista sekä radikaalien aatemaailman erittely. Kuusikymmentäluvusta luotu tarina on näennäisestä yhtenäisyydestään huolimatta eri tarina riippuen siitä, kuka sen kertoo. Kuusikymmentäluvun historiakuva sisältääkin paljon säröjä, jopa riitaa. Tutkimuksesta käy ilmi, miten historiakuva rakennetaan ja mikä on tämän toiminnan tarkoitus. Tutkimus osoittaa, että historiakuvan rakentamisessa on kyse historian merkityksestä nimenomaan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen suuntautuvana toimintana. Koska radikaalit kokevat kuusikymmentäluvun historian omana sankaritarinanaan, he usein tarkastelevat kulloistakin nykyisyyttä kuusikymmentäluvun näkökulmasta ja perustelevat argumenttejaan kuusikymmentäluvun historialla. He myös legitimoivat omaa asemaansa yhteiskunnassa oman historiansa avulla. Tutkimuksesta käy ilmi, että kuusikymmentäluvun historiakuva koostuu tarkkaan valikoiduista tapahtumista eli niistä, joita muistelijat ovat pitäneet kulloisenkin nykyisyyden kannalta merkittävinä. Historiakuvan luomisessa onkin kyse paitsi kertomisesta myös kertomatta jättämisestä.