Search

Culture covers myriad aspects of human life. Most often it is understood as intellectual or artistic practices, but in a broader view, culture covers the habits, lifestyles, traditions, beliefs, values, and worldviews that shape human lives and societies. Culture also undergoes continuous change and is affected by human actions. Current ecological and well-being crises caused by destructive cultural practices and actions pose an existential risk to both humans and nonhumans. This chapter argues that when challenging, preventing, and changing such destructive human practices and actions, the role of culture is indispensable. Building on and rethinking cultural sustainability, the chapter outlines how culture could be transformed into and regarded as planetary well-being—a process in which culture shifts towards more sustainable practices and actions that enable well-being for humans and nonhumans alike. The chapter focuses on the potential of contemporary art in fostering this kind of transformation. peerReviewed

Kirja-arvio Heidi Björklundin, Kaisa Hiltusen, Jenna Purhosen, Minna Rainion, Nina Sääskilahden & Antti Valliuksen toimittamasta teoksesta "Luontosuhteiden luonto. Taiteentutkimuksen ja ekologian näkökulmia". Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 133, Jyväskylän yliopisto 2022. (368 s.)

Kirja-arvio Taija Kaarlenkasken ja Otto Latvan toimittamasta teoksesta "Tunteva tuote. Kuinka eläimistä tuli osa teollista tuotantoa?". Vastapaino, Tampere, 2022. (382 s.)

With increasing interest in citizen science, this paper discusses how amateur naturalism, especially amateur entomology, is placed within citizen science discourses. Through a case study of amateur entomology in Finland, the paper discusses amateurs' diverse motivations for engaging with nature. The paper discusses especially the affective and ethical aspects of amateur entomology and its implications for citizen science. The discussion is based on an ethnographic study of an entomologist society. The paper suggests that amateur naturalism cannot be reduced to any single definition of citizen science, but amateur entomologists enact different epistemologies as knowledge producers and active citizens. The amateurs are often motivated by an ethical 'first contract' with nature. The rich amateur culture may democratize and 're-enchanting' science, provided the scientist worldview of superior data is not allowed to conceal the diversity of amateur motivations.

Istahdimme helteisenä kesäkuun päivänä Amurin museokorttelin rauhaan Tampereella jakamaan ajatuksia lehden toimittamisesta, hakemaan yhteistä linjaa ja suuntaamaan tulevaa. Vastaanotamme Alue ja Ympäristö -lehden jaetun päätoimittajuuden moninaisen, syvenevän ja epämääräistyvän kriisin aikana, mutta lehden suhteen toiveikkaina. Lehdelle vuonna 2022 myönnetty Vuoden tiedelehden palkinto asettaa meille, tuoreelle päätoimittajaparille, riman korkealle, mutta tuo myös oikeutuksen ja taloudellisia mahdollisuuksia kehittää lehteä entisestään. Aikaisempien toimituskuntien työn varaan on tukeva rakentaa ja hyvässä porukassa toimitustyötä on sujuvaa opetella. Kiitos Ninalle erinomaisesta perehdytyksestä. Meillä on Maijan ja Iinan kanssa ilo alkaa toimittaa lehteä...

Kirja-arvio Jarno Valkosen teoksesta "Mökin kanssa ajattelu – Ympäristösosiologinen mielikuvitus ympäristökriisin aikakaudella". Vastapaino, Tampere, 2022. (134 s.)

Luonnontieteellisiltä museoilta odotetaan toimintaa ympäristömuutosten hillitsemiseksi. Ihminen osana luontoa -dioraama Tampereen luonnontieteellisessä museossa tarjoaa monenlaisia luentoja ja kannustaa pohtimaan ihmisen paikkaa luonnossa., Natural history museums are expected to engage actively with discussions on environmental changes. The new natural history museum in Tampere was opened in 2010 and extended in 2015. The exhibition focuses on showing local nature, but the museum curator wanted to include a pedagogical nudge to make the visitors reflect on humans’ place in nature. He designed a diorama Human as part of nature, where human is represented as a skeleton in a forest. The setting with the accompanying text pane is open-ended, allowing for multiple interpretations. The diorama may be read within the problematic framing of the Anthropocene, which portrays humans as abstract species and does not leave much room for agency. Another reading is that human is a species among others, returning to the circle of life in death. Visitors of different ages approach the diorama differently, but surprisingly few visitors have been upset about how human is represented. The change of perspective in the exhibition may allow affective encounters with the museum nature and provide a nudge towards sustainable cultural transformation., Naturhistoriska museer förväntas delta aktivt i diskussioner om miljöförändringar. Det nya naturhistoriska museet i Tammerfors öppnades 2010 och utvidgades 2015. Utställningen fokuserar på att visa lokal natur, men museets curator ville inkludera en pedagogisk knuff för att få besökarna att reflektera över människors plats i naturen. Han designade dioramat ”Människan som en del av naturen”, där människan representeras av ett skelett i en skog. Arrangemanget med medföljande textruta odefinierad och möjliggör flera olika tolkningar. Dioramat kan läsas enligt den problematiska inramningen av antropocen, som skildrar människan som en abstrakt art och inte lämnar mycket utrymme för handlingsfrihet och agentskap. Ett annat betraktelsesätt är att människan är en art bland andra som i döden återvänder till livets cirkel. Besökare i olika åldrar närmar sig dioramat på olika vis, men förvånansvärt få besökare har varit upprörda över hur människan representeras. Perspektivförändringen i utställningen kan möjliggöra affektiva möten med museinaturen och ge en knuff mot hållbar kulturell omvandling.

ANTTILA, ANU-HANNA, RALF KAURANEN, KATI LAUNIS & JUSSI OJAJÄRVI (2017; toim.). Luokan ääni ja hiljaisuus. Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa. 418 s. Vastapaino, Tampere. LEOPOLD, ALDO (2017). Sand Countyn almanakka ja luonnoksia sieltä täältä (Suom. Tapani Kilpeläinen). 212 s. niin & näin, Tampere. HARRISON, DAVID & RICHARD SHARPLEY (2017; toim.). Mass tourism in a small world. 262 s. CABI Publishing, Wallingford.

Insects are often perceived as the “monstrous other”, but there are people dedicated to the study of insect life. Amateur entomologists accentuate the scientific character of their activities. The scientific image may exclude other kinds of human-nonhuman relationships. This article examines the affective characteristics of amateur entomology. The empirical material for the study was gathered by interviews and participant observation among the members of a local entomological society in Tampere, Finland. The article discusses how different kinds of nonhuman charisma engage amateur entomologists. The article concludes that the entomologists exhibit reflective empathy towards the insects. This empathy is affective at the core but at the same time rational and cognitive. In order to effectively pursue conservation targets the entomologists communicate in the scientific register and downplay the sentimental ethics of their practice at least when communicating outwards from their society.

Amateur naturalism can be considered a kind of environmental citizenship arising from a close relationship with nature. Amateur naturalism is also a form of serious leisure, where participants are classified according to their skills and level of commitment. There are differences between different specializations in amateur naturalism in the proportion of women and types of activities but, in Finland, female amateur naturalists are generally in the minority. In this article, I discuss women’s lesser participation in amateur naturalism and its possible causes. The discussion is based on material collected among amateur naturalists in the Tampere region in south-west Finland. It seems that there are no formal barriers to women’s full participation in amateur naturalist activities. However, the public image of e.g. birdwatching as competitive leisure activity does not attract women as much as men. An implicit ladder of esteem structures the naturalist society, and trust determines whose knowledge counts. Many female amateur naturalists are on the outskirts of the community, and thus may not be aware that acknowledgement presupposes demonstrable knowledge. I argue that, instead of exclusive classifications of amateur naturalists, it is more productive to focus on their heterogeneity and the possibilities of emerging environmental citizenships.

Luonnon tuntemuksemme ajatellaan yleisesti heikentyneen, mutta edelleen on olemassa myös omistautuneita luontoharrastajia. HM Minna Santaojan väitöskirja käsittelee luontoharrastusta Suomessa. Toisin kuin ympäristöliikettä, luontoharrastusta on tutkittu Suomessa vähän. Pioneeritutkimuksen yleisenä tehtävänä onkin luoda kokonaisvaltainen käsitys luontoharrastuksesta ilmiönä ja sen yhteiskunnallisista kytkennöistä. Santaoja tarkastelee väitöskirjassa luonnon tietämisen ja kokemisen moninaisuutta tietopainotteisen, yhdistyksiksi organisoituneen luontoharrastuksen kautta. Tutkimuskohteena ovat hyönteis- kasvi-, sieni- ja lintutieteellisistä yhdistyksistä löytyvät harrastajat, joita on maanlaajuisesti noin 15 000. Lintuharrastajat muodostavat erikoistuneiden luontoharrastajien joukosta kaksi kolmasosaa. Tutkimus alkaa historiallisella katsauksella luontoharrastuksen kehitykseen luonnontieteen rinnalla. Työn keskiössä on pirkanmaalainen luontoharrastus. Osa tutkimuksen aineistosta on hankittu osallistuvalla havainnoinnilla eri alojen luontoharrastajien keskuudessa. Väitöskirjan empiirisessä osassa lähempään tarkasteluun on valittu kolme tutkimustapausta, jotka valottavat luontoharrastajien toimintaa eri näkökulmista. Ensimmäinen tapaus koskee Tampereen luonnontieteellistä museota ja luontoharrastajien osaa museon perustamisessa. Museokokoelmien juuret juontavat 1900-luvun alkuun. Näytteitä keräämällä harrastajat ovat halunneet tuoda luonnon ihmeet kaiken kansan ulottuville. Tapauksen kautta Santaoja tarkastelee luonnontieteellisen museotoiminnan merkitystä ympäristökasvatuksessa ja luonnontieteellisten kokoelmien merkitystä luonnonsuojelussa. Toinen tutkimustapaus koskee luontotiedon ja erityisesti lintutiedon organisoitumista erilaisten teknologisten ratkaisujen välityksellä. Tarkastelun kohteena ovat BirdLife Suomen Tiira-lintuhavaintojärjestelmä sekä Luonnontieteellisen keskusmuseon Hatikka-havaintotietokanta, joiden välille syntyi kilpailutilanne selvitettäessä linnuston levinneisyyttä kolmannessa lintuatlaksessa. Tapauksen kautta Santaoja pohtii lintuharrastuksen suosiota, havaintotiedon validointikäytäntöjä ja erilaisia harrastustapoja. Myös väitöskirjan kolmas tutkimustapaus keskittyy lintuharrastukseen ja erityisesti harrastajien toimintaan käytännön luonnonsuojelijoina. Tutkimuksen kohteena on linnustoltaan valtakunnallisesti merkittävä Ahtialanjärvi Lempäälässä. Tapauksessa aktiiviset lintujärven kunnostajat ovat ajautuneet konfliktiin ympäristöhallinnon kanssa koskien luonnonhoidon käytäntöjä. Luontoharrastajien merkittävä rooli luonnon monimuotoisuutta koskevan havainto- ja seurantatiedon tuottajina on tunnustettu. Valtaosa hallinnon tarvitsemasta lajitiedosta on peräisin harrastajilta ja näiden asemasta kertoo myös se, että edistyneet harrastajat opettavat lajintuntemusta yliopisto-opiskelijoille erikoistuneiden ammattilaisten puuttuessa. Luonnon monimuotoisuuden hallintaan tähtäävän politiikan seurauksena on luotu tietokäytäntöjä, jotka painottavat harvinaisia ja erityisesti suojeltavia lajeja. Tieteellisen lajitiedon korostuminen harrastajien ja hallinnon käytännöissä sulkee Santaojan työn perusteella ulos osan potentiaalisista luontoharrastajista ja erilaisista luonnon tietämisen tavoista. Luonnon tuntemus perustuu aktiiviseen luonnossa liikkumiseen ja luonnon affektiiviseen tuntemiseen – luonnonrakkauteen. Santaoja peräänkuuluttaakin työssään monimuotoisempia ja sallivampia luontotietokäytäntöjä ja pyrkii hälventämään ”rationaalisen” ja emotionaalisen luonnonsuojelupuheen rajaa. Luontoharrastus kehystetään työssä laajasti ymmärrettynä poliittisena toimintana ja ympäristökansalaisuutena. Luontoharrastajat ovat keskeisessä roolissa tuottaessaan kulttuurista ymmärrystä luonnosta. My dissertation examines amateur naturalists as actors in nature conservation and their role in the multiplicity of knowing and experiencing nature. My empirical focus is on organized amateur naturalist associations. I understand nature conservation to mean not only political activity, but also broader actions undertaken in various areas of society. The roots of modern amateur naturalism in Finland date back to the end of the 19th century. When natural scientific research became institutionalized within universities, a division of labor formed between amateur and professional naturalists. In general, amateurs in the field provided data for the desk-bound professionals. Finnish amateur naturalists began forming organizations as a consequence of the strengthening of nationalist ideals and the awakening of conservationist thought, and their early activities were closely bound to the nascent natural history museums. Amateur naturalists combined their efforts to collect specimens for natural scientific collections in order to display the wonders of nature to all to see. As knowledge of nature increased and the sheer scale of diversity of life became apparent, both amateur and professional naturalists began to specialize. As a consequence, botanical, entomological, mycological and ornithological societies were established. Due to international discourse and commitments to halt the loss of biodiversity, authorities acknowledged the urgent need to monitor the state of nature and survey species. This led to the politicization of nature conservation and an increasing demand for the data produced by amateur naturalists. Today, amateur conservationists collaborate with professionals locally, regionally and nationally by taking part in monitoring programs and evaluations of the conservation status of species. In fact, the majority of the monitoring data used in governance comes from amateur naturalists. Devoted amateurs may even be internationally recognized experts in their specified field. Changes in biology education have resulted in the reduction of the teaching of species identification; therefore, the knowledge of amateur naturalists is particularly important. Indeed, experienced amateurs may even teach species identification courses to biology students at universities. Like society in general, amateur naturalist societies have undergone changes. While it is widely accepted that our general knowledge of nature has declined along with amateur naturalist activities, hobbies such as bird watching have become increasingly popular. In the past, amateur naturalism was an upper class pastime closely connected to the nature clubs of high schools. Nowadays, however, amateur naturalism is a democratic and accessible pursuit. Amateur naturalists are increasingly heterogeneous, and lighter and more entertaining forms of naturalism are increasingly popular. Despite this, experienced amateur naturalists are aging and younger generations are not as committed to taking part in monitoring schemes, so there is concern about the future availability of data. Amateur naturalists have not previously been studied from a social science perspective in Finland. In studies on environmental movements, amateur naturalists are typically outside the frame of inquiry. My dissertation maps amateur naturalism and its societal connections in Finland. The core of my dissertation is formed by three case studies. The first focuses on the establishment of Tampere Museum of Natural History. The second examines the collection of monitoring data for the Third Finnish Breeding Bird Atlas, and the controversy raised by two competing databases. The third case study explores the Lake Ahtialanjärvi restoration project in Lempäälä, south-western Finland, and the conflict between volunteer birders and the environmental administration about how to proceed with the project. As a background to these case studies, I outline the amateur naturalist scene in Tampere, which comprises four specialized amateur naturalist societies. Using case study methodology, I provide a detailed account of the different amateur naturalist activities and their possible space for action, both from within the amateur societies and from the outside. My study data consists of interviews, participant observation, newspaper materials, documents and internet material. Amateur naturalists take part in nature conservation not only as data gatherers but also as practical stewards of nature and, in many ways, as environmental citizens. These amateurs participate in defining the goals and actions of nature conservation. While their role in understanding nature is acknowledged, the interests of amateur naturalists and environmental authorities do not always coincide. For some amateurs, taking part in official nature conservation work is an important motivation, but placing the emphasis solely on scientific species data excludes some amateurs, and can relegate other forms of knowledge and experience. While there is no clearly defined boundary between amateurs and professionals, expertise is a delineating feature. Boundaries also exist within the amateur naturalist societies regarding whose observations are valid, and what sort of amateur naturalism is “the right kind.” Behind amateur naturalism lays an emotional relationship to nature. In this dissertation, I seek to dissolve the boundary between “rational” and emotional nature conservation discourse. The “emotional knowing” of nature by amateurs and professionals influences official natural scientific knowledge used for conservation policy. It should not be necessary to justify a love of nature in the language of science or governance: perceiving amateur naturalism as a diverse activity reaching into many areas of culture and society facilitates a new kind of environmental citizenship.

Hakutermit: ympäristöpolitiikka, ympäristötietokeskus, järjestöt, ekokumppanuus, toimintatutkimus Tämä tutkielma on kertomus Tampereelle marraskuussa 2002 perustetusta ympäristötietokeskus Moreeniasta ja sen suhteista paikallisiin ympäristö- ja luontojärjestöihin. Tutkin ympäristöpolitiikan kandidaatintutkielmassa järjestöjen yhteistyömahdollisuuksia. Luontojärjestöt ja ympäristöjärjestöt osoittautuivat toisilleen vieraiksi, ei ollut olemassa mitään ympäristö- ja luontojärjestöt yhdistävää tiedotuskanavaa, ja tätä pidettiin harmillisena. Lähdin toimintatutkimuksen keinoin selvittämään, voisiko uudesta ympäristötietokeskuksesta muodostua luonto- ja ympäristö-järjestöjen kohtaamispaikka - minkälaista voisi olla Moreenian ja järjestöjen ekokumppanuus Ympäristötietokeskusta suunniteltiin yli kymmenen vuotta ennen kuin se perustettiin suunniteltua pienimuotoisempana sähkölaitoksen patorakennukseen, keskelle Tammerkosken kansallismaisemaa. Uutta on taustalla oleva ekokumppanuus, eri tahojen verkostomainen yhteistyö ympäristön hyväksi. Taustaksi toimintatutkimukselle selvitin Aamulehden artikkeliaineistosta, minkälaisia vaiheita ympäristötietokeskuksen suunnittelussa oli vuosien varrella. Kehysanalyysi aineistosta paljasti, että ympäristötietokeskusta on ajateltu lähinnä tilana ja paikkana, sen sisällön ja toimintaidean hahmottelu on jäänyt vähemmälle. Ympäristötietokeskuksen paikka kaupungin organisaatiossa on epäselvä. Tampereella keskustelua ympäristöasioista on hallinnut eri mieltä olemisen politiikka. Ympäristökeskus voidaan nähdä irtiottona vanhasta hallintokulttuurista. Ajatus ympäristötietokeskuksesta sai alkunsa Tampereen kaupungin ympäristövalvontayksikön, puistoyksikön ja aktiivisten vihreiden vaikuttajien ansiosta. Ympäristö- ja luontojärjestöt olivat mukana ajatuksessa ympäristötietokeskukseksi alusta saakka. Niille haluttiin tarjota tiloja kokoontumiseen ja kokoelmiensa säilyttämiseen. Lopulta tiloja perustettuun ympäristötietokeskuk-seen ei mahtunut. Tilanpuutteesta johtuen ympäristötietokeskuksesta ei voi muodostua ajattelemaani konkreettista kohtaamispaikkaa. Mikäli tilakysymys sivuutetaan, on Moreenian ja järjestöjen ekokumppanuudelle hyvät edellytykset. Kiinnostusta yhteistyön tekemiseen on molemmin puolin ja odotukset ovat samansuuntaiset. Yhdistysten ja Moreenian ekokumppanuuden kehittymistä on toistaiseksi haitannut vastuun pallottelu: yhdistykset odottavat aktiivisuutta Moreenialta, Moreenia odottaa aktiivisuutta yhdistyksiltä ja kaikilla on kiire. Moreenian ja yhdistysten ekokumppanuus voisi olla monipuo-lista verkostoitumista, yhteydenpitoa, tiedonvaihtoa ja resurssien jakamista. Monenlaista olisi tehtävissä pieninkin resurssein. Ehdotan tutkielman lopuksi verkkopohjaista kohtaamispaikkaa, jonka välityksellä yhdistykset voisivat saada tietoa toistensa toiminnasta. Toiseksi ympäristötietokeskukseen suunnitellulle Järjestöklubille pitäisi hankkia sitoutunut vetäjä ja järjestöjen yhteis-työ polkaista sitä kautta käyntiin.