Search

In this chapter, representing critical cultural studies and visual studies, I consider insect-eating’s media portrayals by employing discourse analysis, semiology, and visual analysis methods. I conduct a qualitative analysis of the textual and visual elements in selected media portrayals of entomophagy. The focus is on Anglophone media iterations between 2013-2020, discovered online through Google searches Spring 2019 and Spring 2021. I am particularly interested in disgust’s role in mediating entomophagy to mass audiences. Through theories of this visceral emotion, I discuss the main ways historical Western representations of revulsion against insects and insect-eating resurface despite the food industry’s attempts at presenting insect-eating as appetizing. The theoretical backbone of my analysis lies in the paradigm of socio-cultural construction, which explores how cultural discourses and representations shape emotions, conceptions, and norms - including thoughts related to what is disgusting. My take on entomophagy is here affected by anthropological and post-colonial perspectives on food and foodways, which render poignant not only disgusting foods’ socio-cultural construction but also their socio-cultural and moral functions in drawing boundaries and distinctions between groups of people. peerReviewed

Elokuvissa ja erityisesti angloamerikkalaisissa elokuvissa kuvataan itsemurhaa usein. Niiden representaatiot heijastelevat kulttuurisia käsityksiä itsemurhasta, mutta myös itsenäisesti vaikuttavat käsitysten syntymiseen. Tässä artikkelissa tarkastelen Ari Asterin folk-kauhugenreä edustavaa elokuvaa Midsommar – loputon yö (2019). Elokuvassa sisarensa tekemää murha-itsemurhaa sureva Dani matkustaa Yhdysvalloista Ruotsiin fiktiiviseen Hårga-kommuuniin poikaystävänsä ja tämän ystävien kanssa. Hårgalainen juhannusrituaali paljastaa eroja amerikkalaisen ja hårgalaisen kulttuurin välillä muun muassa kuolemasuhteeseen, tunteiden ilmaisuun ja perheeseen liittyen. Keskityn artikkelissa yhtäältä itsemurhaan tai omaehtoiseen kuolemaan tabuluonteisena kuolemana, johon liittyvää samanaikaisen näkymättömyyden ja hypernäkyvyyden dynamiikkaa elokuva mielenkiintoisella tavalla käsittelee. Midsommarin tarinankaaressa itsemurha näyttäytyy vaiettuna traumana ja oikeuttamattomana surun lähteenä, jonka käsittelyä Danin lähipiiri ei tue. Samalla elokuva heijastelee itsemurhan välineellistymistä ja pornoistumista angloamerikkalaisessa viihteessä. Toisaalta keskityn omaehtoisen kuoleman määrittelyn kysymyksiin tarkastelemalla elokuvan esittämää kulttuurista törmäyspistettä, jossa vastakkain asettuvat kahdenlaisten selitysmallien alle asettuvat itsemurhat. Näitä kuolemia voidaan määritellä egoistiseksi ja altruistiseksi viitaten durkheimilaiseen typologiaan, jossa itsemurha esiintyy aina suhteessa yhteiskuntaan. Toisaalta Midsommarin tarinamaailmassa itsemurhat redusoituvat ”diagnostisiksi” ja ”kultistisiksi” marginalisoiduiksi kuolemiksi ja siten heijastelevat normatiivisen biovallan selitysmallien valtaa itsemurhan määrittelyn kysymyksiin. Avainsanat: tabu, kuolema, itsemurha, folk-kauhu, biovalta Ritual Death and Family Tragedy: On Suicide’s Definition and Taboo in Folk Horror Film Midsommar Films, especially Anglo-American ones, frequently depict suicide. Their representations reflect cultural understandings of suicide, but also independently influence how self-willed death is perceived. In this article I study how suicide is depicted in Ari Aster’s folk horror film Midsommar (2019). In the film, the protagonist Dani, who is mourning her sister’s murder-suicide, travels from the US to a Swedish commune, Hårga, with her boyfriend and his friends. The Hårgan midsummer ritual reveals differences in the two cultures’ relationships to death, emotional expression, and family. One the one hand, I focus on the way the film reflects suicide’s nature as a taboo, as something simultaneously hidden and hypervisible. In the diegesis, suicide appears as a silenced trauma, as a source of disenfranchised grief, and as a death the protagonist is not allowed to mourn. Simultaneously the film reflects suicide’s instrumentalization and pornification in Anglo-American entertainment. On the other hand, I focus on questions related to the definition of suicide or self-willed death. The film depicts conflicts between two cultures, where different explanation models of self-willed death are juxtaposed with one another. On display are two types of suicides that can be referred to as “egoistic” and “altruistic” by reference to Durkheim’s typology, which takes into account suicide’s relationship to society. Yet in Midsommar’s diegesis, these deaths appear as psychologized and culturally marginalized “diagnostic” and “cultist” suicides, and thus reflect the power of normative biopower over how self-willed death is understood and made sense of in the west. Keywords: taboo, death, suicide, folk-horror, biopower

Hankkeessa tutkittiin verkkovihan tuottajia ja levittäjiä määrällisesti (verkostoanalyysi, some-aineiston luokittelu) ja laadullisesti (teemat ja retoriikka). Heidän toimintatapojaan ja motiivejaan tarkasteltiin teemahaastatteluin, internet-etnografialla ja verkkokyselyllä. Tietoa tuotettiin myös rangaistavan vihapuheen tekijöistä ja heidän verkostoistaan. Viestinnän sisällön, toimintatapojen ja tapahtumapaikkojen tarkastelun perusteella tuottajat ja levittäjät luokiteltiin ideologisesti, affektiivisesti ja performatiivisesti motivoituneisiin vihapuhujiin. Limittäisillä ryhmillä on eri päämääriä ja viestit kohdistetaan eri yleisöille. Verkkovihaa tuotetaan sekä organisoidusti että spontaanisti. Organisoituneita tuottajia on vähän. Yleisö kierrättää viestejä moninkertaistaen niiden näkyvyyden. Anonyymeja tunnuksia luodaan kertakäyttöä varten. Viharikosten määrä on laskenut ja vihapuherikosten määrä kasvanut. Suurin osa rangaistavasta vihapuheesta on yksittäisten henkilöiden tekemää. Pieni osa on keskenään verkostoituneita äärioikeistolaisessa liikehdinnässä toimivia avainhenkilöitä. Vihapuheen kitkemiseen ehdotamme toimenpiteiksi tutkimustiedon tuottamista, verkkovihan tuottajien ja levittäjien tukimuotoja, tietoisuuden lisäämistä verkkovihan levittämisestä, verkkokeskustelujen seurantaa, some-alustojen vastuunkantoa, poliisin lisäresursseja ja vuoropuhelun edistämistä. Julkaisu on läpikäynyt ulkopuolisen tieteellisen arvioinnin.

Heidi Kosonen väitteli 2.10.2020 Jyväskylän yliopistossa.Vastaväittäjänä oli yliopistonlehtori FT Leena Maija Rossi Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori emerita Annika Waenerberg Jyväskylän yliopistosta. Väitöskirja on luettavissa verkossa osoitteessa https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/71870. nonPeerReviewed

Lektio

Lima nousi 2010-luvun lopussa jälleen lastenkulttuuriseksi hitiksi, tällä kertaa kotona itse tehtävässä muodossa. Oppia liman valmistamiseen ja käyttöön voi hakea esimerkiksi miljoonista YouTube-videoista. Limavideoita on pidetty esimerkiksi nuorten yrittäjähenkisyyden osoituksena ja osana ASMR-buumia. Mikä limassa ihastuttaa ja ällöttää? nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

In my article I study two Anglophone feature films, Jeppe Rønde's Bridgend (2015) and Susan Bier's Bird Box (2018), from the viewpoints offered by visual cultural studies and the theoretical domains of taboo and biopower. Both systems of control respond to risks and dangers to society, taboo through ideas of contagion and biopower through normative, especially medical discourses by authorized instances of knowledge production. They are reflected also in the audio-visual popular culture seeking to make sense of suicide through entertaining and artistic means. The two films I study present suicide as a contagion that has supernatural (Bird Box) and social origins (Bridgend), and as a force of nature that threatens individuals from the outside yet also from within as madness (Bird Box), or as irrationality or vulnerability of youth (Bridgend). By analyzing suicide's representation in both films, I discuss the ways western thinking trying to athom voluntary death reflects senses of danger attached to suicide under taboo and biopower and in response to the humane emotions of love and fear of loss. I also discuss how taboo and biopower can be seen to generate this threat to individual lives by their suppression of living and dying. peerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

Kuolema haastaa elävät riippumatta siitä, onnistuvatko kuoleman koskettamat ihmiset näille määrätyissä tavoissa surra vai eivät. Kuolema jättää häpeätahran - mutta onko siitä kirjoittaminen likaista työtä? nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

peerReviewed

Katsaus: Pictoplasma-kulttuurifestivaali, Berliini 30.4.–4.5.2014

Tutkielma kartoittaa itsemurhan esiintyvyyttä modernissa ja jälkimodernissa taiteessa ja pyrkii luomaan typologian niistä erinäisistä rooleista, joissa itsemurhan representaatio tällä reilun sadan vuoden aikajanalla esiintyy. Itsemurhan näkyvyydestä taiteessa tehty aiempi tutkimus on vähäistä ja painottuu modernismia edeltäneeseen taiteeseen, joten tutkielma pyrkii muodostamaan kokonaiskuvaa niukasti tutkitusta aihepiiristä. Tutkimuksen taustalla on ajatus siitä, että taide mahdollistaa itsemurhan kaltaisen tabun käsittelyn tavalla, jota arkikieli ei tue. Siten "itsemurhan taidetta" tarkastelemalla olisi mahdollista nähdä myös itsemurhaan liitettyjä merkityssisältöjä laajemmassakin, kulttuurisessa kontekstissa. Typologian muodostusta ohjaakin ajatus siitä, että irtautumalla kronologisesta otteesta on mahdollista nähdä, mistä itsemurhan representaatio todellisuudessa puhuu. Metodinaan tutkimus hyödyntää sumeaa luokitusta ja on perusluonteeltaan tulkinnallinen. Aineistona toimii hakuprosesseissa löytynyt, liki 450 teoksesta koostuva kirjava kokoelma valtaosin länsimaista taidetta. Visuaalisen taiteen kenttä on edustettuna perinteisestä maalauksesta performanssiin ja internettaiteeseen. Itsemurhan taide kytkeytyy yhteen ekspression, taiteilijamyytin ja taideterapian käsitteiden kanssa. Toisinaan itsemurhan taiteen nähdään toteuttavan myös kuoleman taiteeseen kuuluvaa muistofunktiota. Lisäksi itsemurhan representaatio toimii olennaisena osana Geoffrey Gorerin esittelemässä kuoleman pornografian kultissa. Stigmatisoituna kuvana se tulee myös usein valjastetuksi huomiohakuiseen, välineelliseen rooliin. Tutkimuksen muodostama typologia on tietynlainen subjektiivinen tulkinta laajalla kentällä vallitsevista tendensseistä. Pikemminkin kuin luomaan definitiivistä konstruktiota, se pyrkii edustavasti kattamaan ja esittelemään itsemurhan taiteen modernilla ja jälkimodernilla kentällä vallitsevan asetelman.

Social media is an increasingly important tool for the dissemination of misogynistic, xenophobic, and nationalist radical-right messages. As injurious modes of communication spread on the internet and trickle into societal discussions, polarizing communication also becomes normalized in traditional media and everyday discussions. In this chapter, we trace how disgust becomes politicized in radical-right populist rhetoric online. The radical right movement’s affective discourse is used to arouse strong emotions in the followers. We are interested in how repulsion toward women, typical of texts published in many online environments, affectively intersects with repulsion towards (other) gendered, sexualized and racialized others. We analyse how disgust works performatively on a far-right online site Patriootti.com [Patriot]. This Finnish website is a part of a larger network of malicious far-right sites. It serves as an example of transnational affective rhetoric that fuels disgust, hatred, and violence against those constructed as others. Our analysis draws on research on populism and Sara Ahmed’s affect theory. We pay attention to how adversarial groups are constructed, helped by affective mobilization, and enquire who are the us and who are the others. Disgust as a moral emotion, we suggest, serves as an instrument for mobilizing people with populist rhetoric in promoting racist and even fascist politics. peerReviewed

This chapter looks at the terminology that we have for discussing deliberate disgust production. Terms such as profanation, the carnivalesque and queering describe processes that attack, highlight, and possibly question a society’s norms and power relations by portraying something that might otherwise be sacred or conventional in an inappropriate, parodic or weird manner. Since norm violations may induce disgust, these terms may be considered as engaging with disgust. Yet the aims and outcomes of the engagement that they describe seem different. Via a case study of the irritating, disgust inducing performances of the South African rap rave trio Die Antwoord, I show how these terms provide different frames and produce different readings that range from condemning to celebratory. Profanation evokes breaches of sacred or taboo issues; the carnivalesque highlights the communal and celebratory; and queering likely shifts attention to intersections of gender, race and class. The frames and terminology used to describe and make sense of deliberate disgust induction are thus an essential part of constructing performances such as Die Antwoord’s. peerReviewed

In December 2017, Finnish celebrity Sini Ariell published a blog post revealing the negative feelings she had experienced as the mother of a newborn. The post went viral, sparking moral outrage in Finnish digital media forums. In our affective-discursive analysis, we trace the reactions of disgust that appeared in an online discussion generated by Ariell’s post. Paying attention to how disgust was attached to different bodies, objects, and signs, we identify three main targets of disgust: 1) Ariell herself; 2) public maternal complaint; 3) “perfect mothers” and pronatalism. Classed disgust toward Ariell arose from details such as her body, her makeup and tattoos, and her public display of everyday choices that came to represent her “failure” as a mother. Another object of disgust was public maternal complaint: the public “oversharing” of matters considered to be private. This “oversharing” was blamed for damaging the “brand” of family life and leading to declining birth rates. However, disgust was also mobilized to push the discussion in new directions. “Perfect motherhood” became an object of disgust because “perfect mothers” were seen as inauthentic - hiding the negative feelings that were inherent to motherhood. We read this online discussion of Ariell herself, public maternal complaint, and “perfect mothers” as symptomatic of an explosion of anxiety about contemporary motherhood and declining fertility. By analyzing the transmission of affect in an online discussion, our chapter sheds light on how disgust is variously mobilized not only to maintain the existing moral and social order, but also to challenge it.

This chapter explores the affective aspects of aversive experiences relating to music listening. In music psychology research, there is a strong consensus that one of the most important reasons that people listen to music is to experience emotions, and that most music-evoked emotions are positively toned. Negative emotions, therefore, are often considered irrelevant in a musical context. However, although many people think music is fundamentally a positive and pleasurable phenomenon, it is also known to been purposely used for evoking unpleasant affective reactions, even for torture. Such accounts challenge the idea that music or music-induced experiences could be only positive or harmless at most. In this chapter, I will first discuss the rather poorly understood nature of negative emotions in musical context, then I will review some of the recent findings of empirical studies investigating disliked music and aversive musical experiences. Finally, I will consider the implications of current constructivist theories of emotions and affect for studying negative affective responses to music. I will conclude the chapter by discussing whether disgust could really be an appropriate concept to employ when aiming to understand unpleasant musical experiences. peerReviewed

We recoil at the thought of eating rotten meat or moldy strawberries and feel uncomfortable with the bad breath of a person we do not specifically like. We may feel disgusted when Divine, one of the protagonists of John Waters’ film Pink Flamingos (1972) eats dog feces – or when Akwaeke Emezi, in her debut novel Freshwater (2018), describes how the protagonist, in veterinary school, mutilates cadavers, separates skin from muscle, and lifts “delicate sheets of fascia” with the scalpel (Emezi 2018, 41). Disgust is, alongside surprise, sadness, happiness, fear, anger, and contempt mentioned in the list of so-called universal emotions (Ekman 1970). It is often visualized as a wrinkled nose. According to Winfred Menninghaus, who terms disgust “one of the most violent affectations of the human perceptual system” (2003, 1), disgust is probably the most visceral of these basic human emotions. From psychologists (Angyal 1941) and epidemiologists (Curtis 2013) to philosophers (Korsmeyer 2011), scholars have recognized the way disgust has the potential to turn our bodies upside down through a spasming stomach and gag reflex. Disgust extends, though, far beyond the visceral. When disgust is discussed, the attention is often on the extremes, but there is a broad variety of levels and types of disgust one could focus on (Korsmeyer 2011). There is shallow disgust as much as there is violent. peerReviewed

Aging and death can function as unwelcome reminders of human mortality, and Western cultural history has tended to frame bodily transformations towards death as disgusting. In the context of humor and comedy, disgust has often transformed into ridiculing laughter that has a moralizing effect where mortality is burdened with social stigma. In case of aging and dying, people are loath to accept something they are unable to avoid in themselves, and their fear of mortality can prompt not only disgust, but shame as well. These affective themes, disgust, fear, and shame are visible in modern stand-up comedy about aging and death. Yet, in many of these cases, the comedy recognizes traditions of disgust, yet self-reflective notions communicate also self-acceptance where disgust becomes redirected towards limiting social norms and expectations. From this perspective, I have analyzed Anglo-American stand-up comedy specials by Ross Bennett, Ricky Gervais, Norm MacDonald, Patton Oswalt, Joan Rivers, Dan Soder, and Wanda Sykes. In all these specials, aging and/or death fuel stories of personal and affective experiences through affective incongruity which aims to reveal contradictions or absurdities in the social construction of affects. In humor studies, incongruity theory focuses on the rhetorical and cognitive aspects of humor, comedy, and jokes, and it has been criticized for being evaluative, instead of emotional. However, I argue that incongruities in comedy work at the affective level as well, particularly in case of dark jokes in which comedians discuss topics that violate social norms. Affective incongruity refers to three aspects of stand-up comedy: the level of the joke where affective expectations can be violated; the level of embodied comedy performances; and the level of the audience’s embodied reaction (mix of disgust, laughter, and other affects). By performing and listening jokes about potentially disgusting topics - such as aging and death - humorous content becomes more than a cognitive process, it becomes also a deeply felt and embodied experience. I argue that when stand-up comedians laugh at their mortality, they create space for collective experience that might even reduce the (disgusting) social stigma related to aging and death.

Väkivalta on ollut osa audiovisuaalista kulttuuria sen alkuajoista saakka. Samalla väkivallan representaatiot ovat herättäneet kuohuntaa, ja niiden vaikutuksista on syvään juurtuneita oletuksia. Lähikuvan teemanumerossa audiovisuaalisten medioiden ja alustojen väkivaltaisia representaatioita ja diskursseja tarkastellaan eri kulmista. Tutkimusartikkeleissa ja näkökulmaesseissä keskitytään erityisesti väkivallan esittämisen tapoihin ja siihen, mitä eri tavoin esitetty mediaväkivalta tekee tai mitä sillä tehdään. Vaikka tarkasteltu väkivalta on pääsääntöisesti symbolista, se risteää teksteissä myös muiden väkivallan muotojen kanssa ja suhteutuu eri tavoin sekä rakenteelliseen että fyysiseen väkivaltaan. Kirjoittajat tarkastelevat mediaväkivaltaa haavoittavana mutta myös korjaavana, väkivallan esittämisen konventioita haastavana. Tarkastellut mediat, aineistot ja alustat ovat moninaisia, ja niiden sisällöt vaihtelevat fiktiosta somen väkivaltaiseen vihapuheeseen. peerReviewed