Search

nonPeerReviewed

The fields of intercultural communication (IC) and intercultural education are in flux and the paradigmatic shift is away from essentialist approaches on culture and interculturality towards seeing IC and interculturality as flexible, fluid, contradictory, political, and ideological constructs. This study presents a virtual exchange project, a joint introductory course on IC between a Finnish university and a French university. One of the objectives of the course was to provide students with a more critical, non-essentialist perspective on interculturality. This study presents an analysis of 32 students’ texts (learning logs) that are processed qualitatively using content analysis to find answers to questions of (1) how students make sense of their experience of learning IC through multilingual online interactions, and (2) how different approaches on culture and interculturality are reflected in students’ leaning logs. The learning logs are written by participants during their six-week learning experience. The findings indicate that students gained confidence in interacting with people from diverse backgrounds and using multiple languages. How students reacted to and reflected on the more critical perspective on interculturality varied greatly, with many learning logs seeming to juggle between different approaches. The online environment was considered a major source of concern prior and at the beginning of the course, but as the course progressed it did not represent a barrier within the documented experiences. Our analysis aims to help teachers of IC to better address the needs of different learners. We also discuss the challenges and possibilities of a multilingual intercultural virtual exchange with a view to creating safe and motivating spaces for teaching and learning about interculturality. peerReviewed

peerReviewed

Uuden kielen oppimista pidetään maahanmuuttajien kotoutumisen kannalta keskeisenä tekijänä. Tässä tutkimuksessa kielenoppiminen nähdään sosiaalisena ja dynaamisena toimintana, joka on kiinnittynyt arjen käytänteisiin ja jossa muiden ihmisten, esimerkiksi toisten oppijoiden, rooli on merkityksellinen. Kieli on siis paitsi kohde myös väline, jonka avulla neuvotellaan jäsenyydestä erilaisissa yhteisöissä ja luodaan kuulumisen tai kuulumattomuuden tunnetta. Tässä artikkelissa tarkastellaan korkeasti koulutettujen sosiaalista kielenoppimista uudentyyppisessä kotoutumiskoulutuksen mallissa, joka toteutettiin Jyväskylän yliopistossa vuosina 2017-2019. Koulutuksen toimintaperiaatteena on ollut yhteisöllinen oppiminen ja sen tukeminen: tavoitteena on kielellisten ja sisällöllisten taitojen lisäksi kehittää opiskelijoiden valmiuksia ja tilaisuuksia sosiaalisten suhteiden ja verkostojen luomiseen. Tutkimusaineistomme koostuu koulutukseen osallistuneiden opiskelijoiden haastatteluista. Tulokset osoittavat, että sekä sitovat että yhdistävät vuorovaikutussuhteet ovat kielenoppimisen ja kiinnittymisen näkökulmasta relevantteja. Koulutuksessa tuettavat sosiaaliset verkostot toimivat akateemisen jäsenyyden vahvistajina, kehittävät opiskelijoiden kielitaitoa ja auttavat heitä näkemään itsensä erilaisten yhteisöjen jäseninä. nonPeerReviewed

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella kirjoittajaan ja lukijaan viittaamista Jussi Halla-ahon Scripta-blogissa julkaistuissa maahanmuuttokeskeisissä verkkokolumneissa. Halla-aho ja hänen lukijakuntansa perustama keskustelufoorumi (Hommaforum) ovat olleet esillä mediassa, minkä takia koettiin kiinnostavaksi tutkia, miten Halla-aho ja hänen lukijansa näkyvät Halla-ahon verkkokolumneissa. Lisäksi blogi julkaisupaikkana antaa kirjoittajalle vapauksia, joita esimerkiksi sanomalehteen kirjoittavalla kolumnistilla ei ole. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisin kielellisin keinoin kirjoittajaan ja lukijaan viitataan, millaisissa semanttisissa puhefunktioissa viittauksia käytetään ja kuinka paljon viittauksia on. Aineistona oli 24 verkkokolumnia. Aineistoa analysoitiin kvalitatiivisesti Larjavaaran (2007) semanttisten puhefunktioiden kautta sekä kvantitatiivisesti laskemalla viittauskeinojen käyttöä teksteittäin ja puhefunktioittain. Kielellisten keinojen tarkastelu osoitti, että kirjoittajaan viitataan yksikön 1. persoonalla, nollapersoonalla ja passiivilla, kirjoittajaan ja lukijaan yhdessä monikon 1. persoonalla, passiivilla, nollapersoonalla ja pronominilla ja lukijaan 2. persoonalla, puhutteluilmauksella ja nollapersoonalla. Kvantitatiivinen analyysi paljasti, että kirjoittajaan viitataan useammin kuin kirjoittajaan ja lukijaan yhdessä ja lukijaan viitataan vähiten. Viittauskeinoista yleisimmät ovat 1. ja 2. persoona. Kvalitatiivinen tarkastelu osoitti, että kirjoittaja tulee selkeimmin esille assertiivisissa tapauksissa, joissa hän näyttäytyy kirjoittajana, kriitikkona ja kertojana. Suurin osa tapauksista on kirjoittajaan ja kirjoittajaan ja lukijaan yhdessä viittaavia ekspressiivisiä tapauksia, joissa mielipiteet ja asenteet ilmaistaan mahdollisimman yleisenä nollapersoonan kautta. Direktiivisillä tapauksilla ohjataan ja neuvotaan lukijaa, ja poeettisissa tapauksissa kirjoittaja näyttäytyy hauskuuttajana. Kooperatiiviset tapaukset ovat pääosin metatekstiä, jolla kirjoittaja sekä auttaa lukijaa seuraamaan tekstiä että ottaa hänet mukaan toimintaan. Tutkimus liittyy tekstilajipiirteisiin, ja tulosten pohjalta voidaan päätellä, että kirjoittajaan viittaaminen etenkin yksikön 1. persoonalla on olennainen piirre blogissa julkaistavissa verkkokolumneissa.

Uuden ja erilaisen elämäntilanteen, kuten uuden kulttuurisen ympäristön, kohtaaminen edellyttää aina tavalla tai toisella uuteen elämäntilanteeseen ja uuteen ympäristöön sopeutumista. Useat tutkijat määrittelevät sopeutumisen prosessiksi, joka aiheutuu erilaisten ihmisten ja ympäristöjen kohtaamisesta ja välittömästä kontaktista, (esim. Berry 1997; Liebkind 2000; Redfield, Linton & Herskovits 1936). Käsitetäänkö prosessi ainoastaan yksipuolisena muutoksiin reagointina, kuten psykologisina muutoksina ja käyttäytymisen muutoksina, vai vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa vuorovaikutuksen osapuolet yhdessä luovat merkityksiä muutosten keskellä, riippuu näkökulmasta. Tässä artikkelissa sopeutumista tarkastellaan vuorovaikutuksen näkökulmasta. Sopeutuminen nähdään vuorovaikutusprosessina, jossa henkilö pyrkii luomaan ja ylläpitämään vuorovaikutussuhteita, jotka tukevat henkilön psyykkistä hyvinvointia ja auttavat häntä toimimaan uudessa tai muuttuneessa ympäristössä. Vaikka vuorovaikutuksen näkökulmasta sopeutuminen nähdään dynaamisena, jatkuvasti muuttuvana prosessina, sopeutumisella, ja siis vuorovaikutussuhteilla, voidaan silti nähdä olevan myös tavoite. Vuorovaikutussuhteiden merkitys ja tavoite on tukea henkilön psyykkistä hyvinvointia ja kykyä toimia uudessa ympäristössä. Vuorovaikutuksen näkökulmasta sopeutumisen tavoite ei kuitenkaan ole staattinen, täysin saavutettavissa oleva tila, vaan näkökulman mukaan sopeutumiselle asetetut tavoitteet muuttuvat tilanteen, kontekstin ja kulloisenkin vuorovaikutussuhteen mukaan. Kun sopeutumista tarkastellaan vuorovaikutuksellisena prosessina, oleellisinta ei Kimin (2001, 38) mukaan ole itse tavoite, vaan siihen tähtäävän prosessin ymmärtäminen. Tässä artikkelissa ei niinkään tarkastella psyykkistä hyvinvointia ja kykyä toimia uudessa tai muuttuneessa ympäristössä sinänsä, vaan näitä tavoitteita lähestytään tarkastelemalla sitä, mikä merkitys vuorovaikutussuhteilla uudessa tai muuttuneessa ympäristössä voi olla. Tällöin vuorovaikutussuhteita ei nähdä ainoastaan välineellisesti sopeutumisen tavoitteiden saavuttamisessa, vaan keskeisinä ilmiöinä ja entiteetteinä, joissa annetaan ja vastaanotetaan tukea, vaihdetaan informaatiota ja luodaan merkityksiä.

peerReviewed

peerReviewed