Search

An experiment was carried out to determine the apparent metabolizable energy (AME) and coefficient of apparent ileal digestibility (CAID) of nutrients of two pea cultivars (Pisum sativum L. ʻSohviʼ and ʻKaritaʼ), two fava bean cultivars (Vicia Faba L. ʻKontuʼ and ʻUkkoʼ) and one blue (narrowleaf) lupin cultivar (Lupinus angustifolius ʻPershatsvetʼ) in 144 5-week-old broilers. The methods used were excreta collection and slaughter method. A total of six feeding treatments including the basal diet were tested. Pea, faba bean and lupin diets consisted of 500 g of basal diet with 500 g of legume grain per kg respectively. Chromium (Cr) mordant straw (1.7 g/kg each feed) was included in the diets as an indigestible marker and the diets were pelleted. The CAID of nutrients for the individual test legume seeds was calculated by the difference. Essential amino acid content was highest in faba beans, moderate in peas and lowest in lupin. The AME of pea cv. Karita (13.8 MJ/kg DM) was higher (P ≤ 0.05) than that of faba beans (≤ 12.4 MJ/kg DM), while AME of pea cv. Sohvi (12.2 MJ/kg DM) did not differ (P > 0.05) from that of faba beans. The AME (7.0 MJ/kg DM) and the CAID of dry matter, organic matter and ash of lupin were lower than in pea and faba bean (P ≤ 0.05). The CAID of lysine and methionine were higher (P ≤ 0.05) in peas (lysine ≥ 0.858, methionine ≥ 0.831) than in faba bean cv. Kontu (lysine = 0.869, methionine = 0.714). The CAID of lysine and methionine in lupin and faba bean cv. Ukko (lysine ≥ 0.891, methionine ≥ 0.791) did not differ (P > 0.05) from other legume varieties. The CAID of cystine was higher (P ≤ 0.05) in peas and lupin (≥0.671) than in faba beans (≤0.516). The CAID of threonine varied from 0.770 (faba bean cv. Kontu) to 0.852 (pea cv. Sohvi), but did not differ statistically among cultivars (P > 0.05). In conclusion, peas cv. Karita and cv. Sohvi were a good source of energy and amino acids and their amino acids were well digested except for cystine which was moderately digested in cv. Karita. Faba beans were a moderate source of energy and have a good digestibility of lysine, but digestibility of the most amino was found to be relatively low. Most amino acids, in particular lysine was well digested in blue lupin, but it was a poor source of AME. The poor energy value of blue lupin was related to its poor apparent ileal digestibility of dry and organic matter.

ICOPP -tutkimushankkeessa tehdyn kokeen tavoitteena oli määrittää luonnonmukaisesti tuotetun, EU:ssa sioille toistaiseksi kielletyn eläinperäisen rehuaineen, mustasotilaskärpäsen (Hermetia illucens) toukista valmistetun jauhon, aminohappojen standardoitu ohutsuolisulavuus porsailla. Jauhot oli tuotettu FiBL -luomututkimuslaitoksessa Sveitsissä. Kokeessa oli kaksi hiilihydraattipohjaisella alustalla kasvatettua toukkaerää, joista ensimmäisessä rasva oli erotettu mekaanisesti, toisessa heksaaniuutolla. Koe-eläiminä oli 40 risteytysporsasta (alkupaino 17 kg) pariruokinnalla. Koeruokintoja oli viisi: 1) vähäproteiininen rehu aminohappojen endogeenisen perustason erityksen määritystä varten, 2) rehu, jossa oli erän 1 toukkajauhoa 10,2 %, 3) rehu, jossa oli erän 1 toukkajauhoa 20,4 %, 4) rehu, jossa oli erän 2 toukkajauhoa 9,3 % ja 5) rehu, jossa oli erän 2 toukkajauhoa 18,6 % rehun kuiva-aineessa (KA). Ryhmien 2‒5 rehuissa oli lisäksi heravalkuaisjauhetta 22,9 % rehun KA:ssa. Kokeen lopussa siat lopetettiin aminohappojen ohutsuolisulavuuden määrittämistä varten. Erän 1 toukkajauho sisälsi 629 g raakavalkuaista, 185 g raakarasvaa, 318 g NDF ja 51 g tuhkaa/kg KA. Vastaavat arvot toisen erän toukkajauholle olivat 705 g, 90 g, 287 ja 53 g/kg KA. Hyönteisten sisältämä kuitu on selluloosaa muistuttavaa kitiiniä ja siihen sitoutuneen typen (ADF-N) käyttökelpoisuus on huono. Kokeen toukkajauhojen kokonaistypestä noin 12 % oli ADF-typpeä. Erän 1 toukkajauhossa oli 31,7 g lysiiniä, 24,3 g treoniinia, 12,0 g metioniinia, 3,5 g kystiiniä ja 39,6 g/kg KA valiinia. Vastaavat arvot toisen erän toukkajauholle olivat 37,8 g, 27,4 g, 14,1 g, 3,7 g ja 44,2 g/kg KA. Toukkaerä, toukkajauhon lisäystaso tai porsaiden sukupuoli eivät vaikuttaneet koedieettien aminohappojen näennäiseen ohutsuolisulavuuteen (AID). Mekaanisesti erotetun toukkajauhon (erä 1) standardoidut (SID) aminohappojen ohutsuolisulavuudet olivat suurempia verrattuna heksaaniuutettuun toukkajauhoon (erä 2). Välttämättömien aminohappojen SID oli ensimmäisessä toukkajauhoerässä 81,3 ‒ 94,8 % ja toisessa toukkajauhoerässä 64,0 – 81,8 %. Lysiinin standardoitu ohutsuolisulavuus oli ensimmäisessä toukkajauhoerässä 81,3 %, metioniinin 90,7 %, kystiinin 49,8 %, treoniinin 82,5 % ja valiinin 92,9 %. Vastaavat sulavuudet toisessa toukkajauhoerässä olivat 77,2 %, 81,8 %, -10,8 %, 64,0 % ja 73,6 %. Mustasotilaskärpäsen toukkien käyttö valkuaisrehuna edellyttää rasvan erottamista, koska toukat sisältävät noin 380 g raakarasvaa/kg ka. Mekaaninen rasvan erotus on aminohappojen sulavuudelle edullisempi kuin heksaaniuutto. Kitiiniin sitoutunut käyttökelvoton typpi on huomioitava ruokinnan suunnittelussa. Kalajauhoon verrattuna toukkajauhossa on vähemmän välttämättömiä aminohappoja ja niiden sulavuus on huonompi. Toukkajauhon tuotannon kannattavuutta tulisi selvittää.

ICOPP -tutkimushankkeessa tehdyn kokeen tavoitteena oli määrittää Ruotsissa luonnonmukaisesti tuotetun, EU:ssa sioille toistaiseksi kielletyn eläinperäisen rehuaineen, sinisimpukkajauhon (Mytilus edulis), ravintoaineiden kokonaissulavuus ja aminohappojen standardoitu ohutsuolisulavuus (SID) porsailla. Jauho oli valmistettu kuorituista sinisimpukoista. Koe-eläiminä oli 24 risteytysporsasta (alkupaino noin 19 kg) pariruokinnalla. Koeruokintoja oli aluksi kaksi: 1) vähäproteiininen rehu aminohappojen endogeenisen perustason erityksen määritystä varten, 2) rehu, jossa sinisimpukkajauho oli ainoa valkuaisen lähde, 30 % rehun kuiva-aineessa (KA). Sinisimpukkaryhmän porsaat sairastuivat ripuliin, joten ravintoaineiden kokonaissulavuutta ei voitu määrittää. Sinisimpukkarehua laimennettiin heravalkuaisjauhoa sisältävällä rehulla. Muutosten jälkeen sinisimpukkakäsittelyt olivat: sinisimpukkajauhoa 12 % rehun KA:ssa ja sinisimpukkajauhoa 18 % rehun KA:ssa. Kokeen lopussa siat lopetettiin aminohappojen ohutsuolisulavuuden määrittämistä varten. Sinisimpukkajauho sisälsi 684 g raakavalkuaista, 105 g raakarasvaa ja 94 g tuhkaa/kg KA. Lysiiniä oli 47,8 g, treoniinia 30,6 g, metioniinia 17,0 g, kystiiniä 8,4 g ja valiinia 29,8 g/kg ka. Koerehujen aminohappojen näennäiset ohutsuolisulavuudet (AID) olivat 69,9 ‒ 84,9 % alemmalla sinisimpukkatasolla ja 77,9 ‒ 87,2 % ylemmällä sinisimpukkatasolla. Sinisimpukkajauhon välttämättömien aminohappojen AID oli 66,3 ‒ 88,5 % alemmalla sinisimpukan lisäystasolla ja 71,8 ‒ 87,6 % ylemmällä sinisimpukkatasolla. Lysiinin ja metioniinin AID oli parempi ylemmällä sinisimpukkatasolla. Aminohappojen endogeeninen perustason eritys oli tavanomaista suurempi tässä kokeessa, joten sinisimpukkajauhon aminohappojen SID:n laskemiseen käytettiin kolmen muun ICOPP-projektin sulavuuskokeen endogeenisen erityksen keskiarvoja. Koska aminohappojen AID:n hajonta oli suurta alemmalla sinisimpukkatasolla, SID-arvot laskettiin käyttämällä ainoastaan suuremman sinisimpukkatason havaintoja. Sinisimpukkajauhon välttämättömien aminohappojen SID -arvot olivat 80,9 ‒ 92,5 %. Lysiinin SID oli 89,7 %, metioniinin 89,1 %, kystiinin 71,3 %, treoniinin 80,9 % ja valiinin 89,7 %. Tulokset osoittavat sinisimpukkajauhon sisältävän lähes kalajauhon veroisesti aminohappoja, mutta niiden sulavuus ei ole yhtä hyvä kuin kalajauhossa. Tärkeimpien aminohappojen sulavuus on verrattavissa soijarouheeseen. Sinisimpukkajauhon runsas käyttö aiheutti ripulia porsaille ja Ruotsissa samalla erällä tehdyssä kokeessa myös broilereille. Käyttömäärää pienennettäessä ripulia ei ollut. Sinisimpukkajauhon käyttö rehuna edellyttää lainsäädännön muutoksia ja tuotannon taloudellisuus tulisi myös selvittää

The selection of animals for improved performance affects the profitability of pig fattening and has environmental consequences. The goal of this paper was to examine how changes in genetic and market parameters impact the biophysical (feeding patterns, timing of slaughter, nitrogen excretion) and economic (return per pig space unit) results describing pig fattening in a Finnish farm. The analysis can be viewed as focusing on terminal line breeding goals. An integrated model using recursive stochastic dynamic programming and a biological pig growth model was used to estimate biophysical results and economic values. Combining these models allowed us to provide more accurate estimates for the value of genetic improvement and, thus, provide better feedback to animal breeding programs than the traditional approach, which is based on fixed management patterns. Besides the benchmark scenario, the results were simulated for 5 other scenarios. In each scenario, genotype was improved regarding daily growth potential, carcass lean meat content, or the parameters of the Gompertz growth curve (maturing rate [], adult weight of protein [α], and adult weight of lipid mass []). The change in each parameter was equal to approximately 1 SD genetic improvement (ceteris paribus). Increasing , , daily growth potential, or carcass lean meat content increased the return on pig space unit by €12.60, €7.60, €4.10, or €2.90 per year, respectively, whereas an increase in decreased the return by €3.10. The genetic improvement in and resulted in the highest decrease in nitrogen excretion calculated in total or per kilogram of carcass gain but only under the optimal feeding pattern. Simulated changes in the Gompertz growth function parameters imply greater changes in ADG and lean meat content than changes in scenarios focusing on improving ADG and lean meat content directly. The economic value of genetic improvements as well as the quantity of nitrogen excreted during the fattening period largely depends on feeding. Improved genotypes can require changes in pig management pattern. Estimating the influence of the genotype on the nitrogen excretion without considering changes in the management pattern can result in flawed conclusions. To improve overall economic performance and to decrease the environmental footprint of fattening pig production, the pig producer can adjust the herd management pattern according to the pigs' genetics.

The study compared properties of Finnish Landrace×Yorkshire crossbred sows mated with Finnish Landrace (FL), Norwegian Landrace (NL), Norwegian Duroc×Norwegian Landrace (NDL), or Swedish Hampshire (SH) boars. The focus was to study the cross-sectional area of loin, cross-sectional area and number of muscle fibres, loin colour and pH value as well as the ratio of water to protein in the loin. The four studied crosses were quite similar having only small differences in carcass and meat quality. The carcass lean content was the lowest in NDL. The loins of FL and NL were longer than the loins of NDL and of SH. The cross-sectional area of loin was the largest in SH. The loin of FL was lighter in colour and the loin of SH was redder than the loins of the other crosses studied. The protein content was lower and the ratio of water to protein higher in loin of SH than in the other crosses.

Tausta. Ihmisten ravitsemustutkimuksessa tutkimusongelman kannalta oleellisten kudosnäytteiden saaminen on yleensä haasteellista eettisistä syistä. Eläinmalleina jyrsijät ovat yleisimpiä, mutta niissä näytteiden käytettävyyttä rajoittaa näytteen koko ja jonkin verran eroavat metaboliat (esim. kolesteroli). Sikaa pidetään aineenvaihdunnaltaan ihmisen kaltaisena ja sioista saatavien näytteiden koko on tutkimuksen näkökulmasta parempi kuin jyrsijämalleissa. Veri- ja kudosnäytteistä voidaan mitata tunnettuja fenotyyppiä kuvaavia markkereita ja samoista näytteistä voidaan määrittää geneettisiä parametreja. Lisäksi näytteistä voidaan määrittää metabolomia ja tarvittaessa myös geenien polymorfiaa. Tämä koe oli pilottikoe usean sukupolven kokeelle, jossa testataan lihavuuden mahdollista periytymistä ja sen estämistä. Tavoitteet. Tavoitteena oli selvittää, soveltuuko suomenmaatiaissika ihmismalliksi monen sukupolven koetta varten. Kokeessa selvitettiin sikojen painonkehitys, rasvoittuminen ja kiimaantuloaika ihmisravitsemusta muistuttavalla ruokinnalla, jossa energianlähteenä oli tavanomaisten rehuraaka-aineiden lisäksi sokeria, margariinirasvaa ja voita. Kokeen suoritus. Yhteensä 43 suomenmaatiaisimisää kasvatettiin 135-140 kg elopainoon kaksivaiheisella ruokinnalla. Ruokintaryhmät olivat 1) kontrolli eli tavanomainen ensikkoruokinta, 2) rehussa 8,4 % lisärasvaa ja 15 % sokeria, 3) rehussa 14,6 % lisärasvaa ja 15 % sokeria ja 4) rehussa 13,9 % lisärasvaa, 10 % sokeria ja 10 % vehnänlesettä kuitulähteeksi. Ryhmissä 2-4 kontrollirehun kilot korvattiin asteittain koerehulla 7 viikon totutusjakson aikana. Tulokset. Sikojen kasvujen keskiarvot ryhmissä 1, 2, 3 ja 4 koko kokeen aikana olivat 1009, 996, 975 ja 992 g/pv. Selkäsilavan paksuus teurastamolla mitattuna oli koko aineistossa välillä 14,9-18,2 ja imisien kiimaan tuloikä oli ryhmissä 1-4 149-159 d, mutta erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Laskimoveressä ryhmien välisiä eroja oli vain kokeen lopussa, noin 130-140 kg painossa. Tuolloin ryhmän 4 sioilla oli veressä enemmän granulosyyttejä kuin ryhmässä 1 (7,01x106 vs. 5,34x106 solua/ml, P

Pyrkimys alentaa vieroitusikää ja kasvattaa pahnuekokoa voi aiheuttaa ongelmia. Emakolla tulisi olla riittävästi toimivia nisiä kaikille porsaille, muuten imetystilanne on rauhaton. Lisäruokinta on aloitettava varhain, vaikka porsaiden ruoansulatuselimistö ei ole vielä täysin kehittynyt sulattamaan kiinteää ja pääosin kasviperäistä rehua. Pikkuporsaille tarkoitetut täysrehut ovat pienirakeista, paljon valkuaista ja erilaisia haju- ja makuaineita sisältäviä, mutta onko niiden hyvin runsas syönti imeväisikäiselle por-saalle kaikilta osin hyväksi? Aikaisemmassa tutkimuksessamme mahahaavaisia porsaita oli enemmän pahnueissa, joissa porsaat söivät enemmän totutusrehua pahnueaikana. Tässä tutkimuksessa porsaat saivat 10 päivän iästä lähtien totutusrehuina joko kaupallista rakeistettua prestartterirehua tai jauhomaista vilja-puolitiivisteseosta, joka on tarkoitettu käytettäväksi vasta vieroituksen jälkeen. Oletuksena oli, että vilja-tiivistepohjainen porsasrehu jauhomaisena voisi olla parempi vaihtoehto mahanterveyden kannalta kuin rakeistettu porsasrehu. Mahanterveyttä tutkittiin vieroitetulla ja välitysikäisillä porsailla. Kokeessa seurattiin myös porsaiden tuotantotuloksia pahnueaikana ja välikasvattamossa, missä vilja-puolitiivisteseos pysyi samana ja prestartteri vaihdettiin rakeistettuun porsasrehuun. Pahnueaikana ja heti vieroituksen jälkeen porsaat söivät vilja-puolitiivisterehua vähemmän kuin rakeista porsasrehua ja vilja-puolitiivisterehua syöneet porsaat kasvoivat myös hieman huonommin kuin raerehua syöneet porsaat. Vilja-puolitiiviste ruokinnan pahnueissa oli tosin keskimäärin puolitoista porsasta enemmän imetettävänä kuin raemaisella ruokinnalla. Välikasvatusvaiheessa vilja-puolitiivisterehulla ruokittaessa porsaiden kasvu ja rehuhyötysuhde olivat merkitsevästi parempia kuin raemaisella rehulla ruokittaessa. Aikaisemmissa kokeissa olemme todenneet, että kipua aiheuttavia mahahaavoja on paljon jo välitysikäisillä porsailla (39 %, n=64). Tässä kokeessa vieroitusikäisillä porsailla (n=66) mahalaukun limakalvovaurioita oli enemmän rakeista prestartteria syöneillä porsailla, kuin jauhorehua syöneillä porsailla (76 vs. 52 %, p=0,04). Välitysikäisillä porsailla (n=66) ryhmien välillä ei ollut merkitsevää eroa, mutta sielläkin rakeista rehua syöneillä porsailla mahalaukun limakalvomuutoksia oli määrällisesti enemmän kuin vilja-tiivisterehua syöneillä porsailla (67 vs. 52 %). Tulosten perusteella jo vieroitusikäisillä porsailla on huomattavan paljon mahalaukun limakalvomuutoksia, jotka edetessään mahahaavaksi aiheuttavat kipua porsaille. Jauhomainen rehu vaikuttaisi olevan porsaiden mahanterveyden kannalta parempi vaihtoehto. Vilja-puolitiivisteruokinta ei ollut porsaiden kasvun kannalta juurikaan huonompi vaihtoehto ja rehuhyötysuhde oli välikasvatuksessa vilja-puolitiivisteruokinnalla jopa hieman parempi kuin raeruokinnalla.

Emakoita ruokitaan yhä useammin liemellä, ja tiloilla on käytössä useita erimerkkisiä liemiruokintalaitteita. Liemiruokintalaitteet voidaan jakaa toimintaperiaatteen mukaan kahteen ryhmään: niihin joissa on aina jäännösrehua putkistossa ja niihin jotka tyhjäävät putkiston rehusta ruokintojen välillä joko veden tai höyryn avulla. Liemiruokinnan etuna on mahdollisuus hyödyntää joustavasti nestemäisiä sivutuoterehuja, erilaisia viljoja ja muita kuivia rehuaineita niiden saatavuuden ja hintojen vaihtelun mukaan. Liemirehuseoksia tehdään myös kuivista rehuista ja vedestä. Liemiruokintatutkimus on painottunut erilaisten sivutuoterehujen rehuarvon ja tuotantovaikutusten määrittämiseen ja liemirehujen mikrobikäymisen tutkimiseen. Ruokintalaitteiden toimivuudesta ja liemirehuseosten laadun tasaisuuteen vaikuttavista tekijöistä löytyy kuitenkin niukasti julkaistua tietoa. Käytännössä on usein nähty, ettei kaukaloon tuleva rehu ole aina yhtä paksua ja erityisesti kivennäisten epäillään lajittuvan rehunjakolinjastossa. Liemirehun koostumusvaihteluun voivat vaikuttaa sivutuoteliemien koostumuksen vaihtelu, rehukomponenttien fysikaaliset ominaisuudet ja ruokintalaitteen säädöt ja linjaston rakenne. Tavoitteenamme oli selvittää tiloilta kerättyjä näytteitä analysoimalla, miten hyvin tiineiden ja imettävien emakoiden saama liemirehu vastaava seoksen optimoitua ja koneelle laitettua reseptiä, ja vaikuttaako liemiruokkijan toimintaperiaate sikojen saaman liemen koostumukseen. Tutkimuksessa oli mukana 12 eteläpohjalaista tilaa, missä emakoiden liemirehut sekoitettiin vähintään kahdesta rehukomponentista. Tiloilla oli eri valmistajien liemiruokkijoita (Pellon Group, Big Dutch-man, Howema, Weda ja Schauer), jotka jaettiin toimintaperiaatteen mukaan kahteen ryhmään: laitteisiin, joissa oli aina jäännösrehua putkistossa ja niihin jotka tyhjäävät putkiston rehusta ruokintojen välillä. Syksyn 2010 tilakäynneillä kerättiin koontinäytteitä tiineys- ja imetysrehuista. Osalla tiloista otettiin myös venttiilinäytteitä, koska liemi oli jo silmämääräisesti havaiten vetistä linjaston lopussa. Talven 2011 tilakierroksella kaikkien tilojen näytteet otettiin tiineiden ja imettävien emakoiden ruokintapiirin alusta, keskeltä ja lopusta. Jäännösrehullista laitteista näytteet otettiin jakoputken päästä venttiilin päästäessä rehua kaukaloon. Vesipesulinjastoissa velli ei tullut tasaisena massana kaukaloon, vaan usein ensin tuli vetisempää lientä. Siksi näytteet päädyttiin ottamaan kaukalosta perusteellisen sekoittamisen jälkeen. Koontinäytteistä tehtyjen rehuanalyysien perusteella tiineiden ja imettävien emakoiden liemet olivat koostumukseltaan erilaisia, ja pääsääntöisesti emakot saivat tuotantovaiheeseen sopivaa lientä. Jäännösrehuputkistojen liemissä oli terve maitohappokäyminen ja hieman alempi pH kuin pestävien putkistojen liemissä. Jäännösrehulaitteissa liemen kuiva-ainepitoisuus vaihteli vähän linjaston eri osissa ja oli melko lähellä tavoitetta. Sen sijaan putkiston tyhjäävien laitteiden liemen kuiva-ainepitoisuus laski linjaston loppua kohti, ja mitatun ja tavoitellun kuiva-ainepitoisuuden välinen ero suureni. Tiloilla ongelma oli hyvin tiedostettu ja koneen jälkiä korjattiin jakamalla emakoille lisärehua käsin. Venttiilinäytteiden analysointi osoitti, että liemen kuiva-aineen tuhka- ja valkuaispitoisuus pysyivät samanlaisina linjaston alussa ja lopussa. Kuiva-aineen fosforin, natriumin ja sinkin pitoisuuksissa ei myöskään havaittu eroja näytteenottopaikan suhteen. Kuiva-aineen kalsiumpitoisuus ja kalsiumin ja fosforin suhde kuitenkin pienenivät linjaston loppua kohti. Laskevan kuiva-ainepitoisuuden vuoksi vesipesulinjastojen loppupään liemissä oli tuorepainoa kohti vähemmän valkuaista ja kivennäisaineita kuin jäännösrehullisten laitteiden liemissä. Jostain syystä putkiston tyhjentävissä laitteissa rehua eteenpäin työntävä vesipatsas näytti sekoittuvan erilailla erilaisiin liemiin. Tulosten perusteella emakoiden liemirehuseosten kuiva-ainepitoisuus vaihtelee rehunjakolinjaston eri osissa, ja vaihtelua on enemmän putkiston tyhjäävissä ja pesevissä kuin jäännösrehullisissa liemiruokintalaitteissa. Ravintoaineista erityisesti kalsium näyttää lajittuvan linjastossa, mikä voi johtaa emakoiden kannalta liian matalaan kalsiumin ja fosforin suhteeseen.

Emakon pahnuekoko vaihtelee suuresti, ja pahnuekoon kasvaessa myös kuolleena syntyneiden porsaiden lukumäärä kasvaa. Suurin osa elävänä syntyneiden porsaiden kuolemista tapahtuu ensimmäisten elinpäivien aikana. Pieni syntymäpaino ja heikko elinvoima lisäävät porsaan riskiä menehtyä ensimmäisten elinpäivien aikana joko emakon ruhjomana tai nälkiintymisen ja kylmettymisen seurauksena. Toisaalta pienikin porsas voi kasvaa normaalisti teurastukseen saakka, mutta isompana syntyneitä hitaammin. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten pahnuekoko vaikuttaa porsaan syntymäpainoon ja sen hajontaan, ja mikä on syntymäpainon merkitys porsaan selviytymisen, kasvun ja teuraslaadun kannalta. Aineistona oli 59 norjanmaatiasrodun ensikkoa, jotka oli siemennetty duroc-karjuilla. Pahnueisiin syntyi yhteensä 665 porsasta, joista 45 syntyi kuolleena. Pahnueisiin syntyi keskimäärin 11,5 porsasta, joista 10,5 elävänä. Pahnueen porsaiden keskimääräinen syntymäpaino pieneni 45 g ja pahnueen pienimmän porsaan paino 81 g pahnuekoon kasvaessa porsaalla. Samalla myös syntymäpainojen variaatiokerroin suureni. Porsaan syntymäpainon ja kasvunopeuden välillä oli positiivinen korrelaatio. Syntymäpainon ja kasvun välinen yhteys on luonnollisesti suurin, kun porsaan ravinnon saanti on emakon tuottaman maidon varassa (r = 0,45, P < 0,001). Syntymäpainon ja kasvunopeuden välinen yhteys heikkeni porsaan kasvaessa, mutta vaikutti kuitenkin päiväkasvuun syntymästä teurastukseen saakka (r = 0,35, P < 0,001). Pieni syntymäpaino lisäsi porsaan riskiä menehtyä kasvatuksen aikana. Enintään 1 kg painoisina syntyneistä porsaista 37 % kuoli kasvatusaikana, ja näistä suurin osa jo ennen välitystä. Elävänä syntyneiden porsaiden kuolleisuus pieneni porsaiden syntymäpainon kasvaessa. Porsaan vieroituspaino ja kasvu ennen vieroitusta suurenivat lineaarisesti syntymäpainon kasvaessa. Syntymäpainon lisäksi imevien porsaiden kasvuun ja vieroituspainoon vaikutti emakon imettämien porsaiden lukumäärä. Kasvu hidastui ja vieroituspaino pieneni imetettävien porsaiden lukumäärän kasvaessa. Syntymäpainon ja välikasvatusajan kasvun välillä havaittiin käyräviivainen yhteys, kuten myös kasvussa syntymästä välitykseen. Kun analysointiin otettiin mukaan vain ongelmitta teurastukseen asti kasvaneet siat, emakon imettämien porsaiden lukumäärä vaikutti myös näiden vaiheiden kasvuun. Porsaan syntymäpainolla ei ollut kuitenkaan merkitsevää vaikutusta lihasikojen kasvuun. Sen sijaan syntymän ja teurastuksen välisen päiväkasvun välillä oli positiivinen yhteys ja elinikäinen päiväkasvu suureni lineaarisesti syntymäpainon kasvaessa. Syntymäpainolla oli käyräviivainen vaikutus sikojen teurastusikään, ja vaikutus oli erilainen tanskalaisen ja norjalaisen duroc-isälinjan jälkeläisissä. Tanskalaisen durocin jälkeläisillä pienimmät syntymäpainot pidensivät teurastusikää voimakkaammin kuin norjalaisen durocin jälkeläisillä Syntymäpaino ei kuitenkaan vaikuttanut merkitsevästi ruhon tai sen osien (kinkku, selkä, kylki, lapa) lihaprosenttiin. Tulosten perusteella porsaan syntymäpainolla on merkitystä porsaan selviytymisen ja kasvun kannalta. Syntymäpainon vaikutus on suurin imetyksen ja välikasvatuksen aikana, mutta se näkyy myös sikojen kasvunopeudessa syntymästä teurastukseen. Enintään kilon painoisilla porsailla on suurin riski menehtyä kasvatusaikana. Ne myös kasvavat porsasvaiheessa hitaasti ja selviävät harvemmin koko kasvatusajan ongelmitta teurastukseen saakka. Syntymäpaino vaikuttaa porsaiden kasvuun syntymästä välitykseen, muttei enää lihasikojen kasvuun. Pahnue- ja välikasvatusajan hitaammasta kasvusta johtuen siat saavuttavat teuraspainotavoitteen vanhempina. Syntymäpaino ei kuitenkaan vaikuta ruhojen lihakkuuteen.

Vesiensuojelun tavoitteet edellyttävät maataloudelta vesistöjä rehevöittävän ravinnekuormituksen vähentämistä. Kotieläintiloilla tämä tarkoittaa peltoviljelyyn ja lannan käsittelyyn kohdistuvien toimenpiteiden lisäksi eläinten ruokinnan optimointia niin, että lantaan siirtyy mahdollisimman vähän ravinteita. Sianlannan fosforipitoisuuden minimoimiseksi tarvitaan tietoa sikojen ravinnontarpeesta eri tuotantovaiheissa, käyttökelpoisen fosforin määrästä eri rehuissa ja fytaasivalmisteiden tehokkuudesta. Tämä kirjoitus käsittelee MTT:n Ympäristöä säästävä sikojen ruokinta -hankkeen tutkimuksia ruokinnan mahdollisuuksista vähentää sianlantaan erittyvän fosforin määrää, ja ruokinnan vaikutuksista helposti huuhtoutuvan fosforin määrään sian lannassa. Fosfori varastoituu kasvien siemeniin pääasiassa fytiinihappona, jota yksimahaisten eläinten ruuansulatusentsyymit eivät juuri pysty pilkkomaan. Viljojen fosforista 72 – 95 % oli sitoutuneena fytiinihappoon, ja fytiinihapon pitoisuus korreloi positiivisesti fosforipitoisuuden kanssa. Vehnässä ja ohrassa oli luontaista fytaasia joka edesauttaa fytiinihapon pilkkoutumista sian ruuansulatuskanavassa. Kaurassa, palkoviljoissa ja lämpökäsitellyissä valkuaisrehuissa fytaasiaktiivisuutta ei löytynyt juuri lainkaan. Sianrehujen fosforipitoisuudet vaihtelevat 4 – 7 g/kg KA, ja niissä on fytaattifosforia 2,5 – 3 g/kg KA raaka-aineista ja rehuseoksen käyttötarkoituksesta riippuen. Rehujen fosforin käyttökelpoisuutta sioille arvioidaan usein fosforin näennäisen kokonaissulavuuden perusteella. Siihen vaikuttavat sekä rehun fytiinihappopitoisuus että luontaisen fytaasin aktiivisuus. Luontaisen fytaasin ansiosta varsinkin vehnän, mutta myös ohran fosforin sulavuus paranee, kun viljaa ei lämpökäsitellä. Rehuoptimoinnin helpottamiseksi mikrobifytaasin sulavuusvaikutuksen arviointiin on annettu erilaisia muuntokerotoimia, mutta ne vaihtelevat suuresti ei lähteiden välillä. Fytaasin vaikutus fosforin sulavuuteen ei ole suoraviivaista, ja sulavuuden muutos pienenee fytaasiannoksen kasvaessa. Erilaiset fytaasit ovat vaikutukseltaan hieman erilaisia, ja niiden tehoon vaikuttavat myös rehujen fytiinihappopitoisuus ja muut ominaisuudet. Niinpä monien fytaasivalmisteiden vaikutusten laittaminen samalle asteikolle ruokinnan suunnittelua varten ei ole helppoa. Sikojen fosforin tarve voidaan määrittää empiirisesti tuotantokokeiden avulla tai laskea faktoriaalisesti elintoimintojen ylläpitoon ja tuotantoon eli kasvuun, jälkeläisten tuottamiseen ja maidontuotantoon tarvittavan fosforimäärän summana. Tulevaisuudessa eläinaineksen ominaisuudet on todennäköisesti otettava huomioon fosforisuosituksia annettaessa, jotta lannan ravinnepitoisuuksien minimointiin tähtäävä ruokinta ei vaaranna luuston kehitystä ja riittävää lujuutta. Sikojen ravinnontarpeen mukaan muuttuva monivaiheinen ruokinta alentaa lannan fosforipitoisuutta 5 – 10 %. Vaiheruokinnan mahdollisuuksia ei ole kuitenkaan vielä täysin hyödynnetty. Tilakyselyn perusteella lihasioilla oli 1-, 2- ja 3-vaiheruokinta 37, 49 ja 23 % vastanneista. Emakoiden ruokinnassa 81 % käytti erillisiä tiineys- ja imetysrehuja. Yleisimmät vaiheruokinnan käytön esteet olivat jatkuvatäyttöiset osastot ja riittämätön rehujen varastotila. Fosfaattien huikea hinnannousu on vasta viime vuosina laajentanut fytaasin käytön lähes kaikkiin sikojen täysrehuihin ja myös täydennysrehuihin. Fytaasilla voidaan korvata osa sianrehujen fosfaatista sikojen kasvun, liikuntakyvyn ja luiden lujuuden pysyessä hyvinä, ja se alentaa lannan fosforipitoisuutta 20 – 30 %. Yli 80-kiloisten lihasiko-jen rehussa fosfaattia ei tarvita välttämättä lainkaan, kun rehussa on fytaasia. Mitä alemmaksi sianrehujen fosforipitoisuus saadaan laskettua, sitä vähemmän lannassa myös on fosforia. Vesiuuttoisen fosforin katsotaan ennustavan lantafosforin huuhtoutumisalttiutta. Sianlannan fosforista noin 90 % oli epäorgaanista fosforia. Rehun fosfaattipitoisuus ei vaikuttanut vesiuuttoisen fosforin määrään lannassa, mutta rehun kalsium-fosforisuhteen suurentaminen pienensi sitä. Fosfaatin osittainen korvaaminen fytaasilla alensi selvästi sonnan fosforipitoisuutta ja vähensi helppoliukoisen fosforin määrää. Helppoliukoista fosforia oli hieman enemmän liemimäisiä viljavalkuaisrehuja sisältäneillä ruokinnalla kuin ohra-soijaruokinnoilla. Maaperän happamuudesta riippuen osa hitaasti liukenevasta fosforista voi siirtyä helppoliukoiseen fraktioon ja siten altistua huuhtoutumiselle.

Rotuja vertailevien tutkimusten puutteiden vuoksi ei ole selvää käsitystä siitä, mikä käytettävissä olevista rotuyhdistelmistä on koko tuotantoketjun kannalta taloudellisesti järkevin. Rotuja vertailtaessa on tarkasteltava niiden eroja koko tuotantoketjussa, ei vain yksittäisiä ominaisuuksia jossain tuotantovaiheessa. Tässä raportoidut porsaiden tuotantotulokset ovat tutkimuksesta, jossa selvitetään lihantuotanto-ominaisuuksien sekä lihan laadun taloudellinen arvo koko tuotantoketjun kannalta sekä kokonaisuuden kannalta kustannustehokkain risteytysohjelma. Kokeeseen tuotettiin yhteensä 81 pahnuetta (kaikkiaan 945 porsasta). Koeporsaat tuotettiin kotimaisten maatiais- ja yorkshirerotujen risteytysensikoilla. Isinä olivat suomenmaatiais-, norjanmaatiais-, norjanduroc x maatiais- ja ruotsinhampshirekarjut (M, NM, DM ja H). Siemennyksiin käytettiin yksilökarjujen spermaa ja isinä mahdollisimman monta eri karjua. Ensimmäiset pahnueet tuotettiin siten, että kutakin roturyhmää kohti siemennettiin kuusi ensikkoa. Seuraavissa pahnueissa käytettävä isärotu oli aina eri rotu kuin aikaisemmin tuotettujen pahnueiden rotu, jolloin emäaineksen vaikutus tuloksiin saatiin minimoiduksi. Tiineysaikana annettiin tiineysrehua 2,4 ry/pv 1. tiineydessä ja 2. ja 3. tiineydessä samaa rehua kuntoluokan edellyttämät annokset. Imetysaikana annettiin rehua 2,5 ry/pv emakon ylläpitoon ja 0,6 ry/pv/porsas. Syntymä- ja vieroituspainot punnittiin. Porsaskuolemat merkittiin pahnuekortille. Joitakin pahnueita jouduttiin tasaamaan, tasaus tehtiin vuorokauden sisällä syntymästä. Heikoille ja pienille porsaille annettiin tarvittaessa syntymän jälkeen elvytysvalmistetta. Vieroitusikä oli keskimäärin 28 päivää. Värillisillä roduilla (DM, H) siemennetyille emakoille syntyi hieman enemmän porsaita (yhteensä ja elävänä) kuin maatiaisroduilla (M, NM) siemennetyille emakoille. Vieroitusvaiheessa NM-porsaita oli vähiten pahnuetta kohti, mutta niiden vieroituspaino oli suurin. Tämä heijastui myös pahnuepainoon vieroitettaessa, joka oli suurin NM-porsailla. Porsaiden kuolleisuus M-pahnueissa oli suurin syntyessä, mutta pienin syntymän ja vieroituksen välillä. Tästä ilmeisesti johtui, että vieroitettujen porsaiden lukumäärässä vain NM-pahnueet erottuivat joukosta. Porsaiden kokonaiskuolleisuus syntymän ja vieroituksen välillä oli pienin M-pahnueissa ja suurin DMpahnueissa. Tämän tutkimuksen aineisto oli kuitenkin niin pieni, että pahnuetasolla isärotujen välisten erojen testaaminen tilastollisesti ei ollut mielekästä. Porsaiden päiväkasvu pahnueaikana oli 283-298 g/pv. H-porsaat kasvoivat hitaimmin ja NM-porsaat nopeimmin, mutta erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Tuotannollis-taloudellisesti edullisimman isärotuvaihtoehdon määrittämiseksi on analysoitava porsaiden koko elinkaaren tuotantotulokset.

Sianjalostuksen tarpeita varten on kehitetty tietokoneohjattuja ruokinta-asemia, joissa sikojen yksilöllisen rehunkulutuksen mittaaminen onnistuu helposti ja edullisesti suuressakin ryhmässä. Ruokinta-asemat soveltuvat myös sikojen syöntikäyttäytymisen tutkimiseen. Tässä tutkimuksessa selvitettiin lihasikojen syöntikäyttäytymistä ja yksilöllistä rehunkulutusta ryhmäkasvatuksessa, kun siat saavat syödä rehua vapaasti ruokinta-asemasta. Lisäksi tutkimuksessa verrattiin ruokinta-asemasta ja kaukalosta ruokittujen sikojen rehunkulutusta ja kasvua sekä suositusten mukaisella 3-vaiheruokinnalla että uudella 2-vaiheruokinnalla, missä tavanomaista pidemmän alkukasvatuksen jälkeen sioille syötettiin yli 80-kiloisille sioille tarkoitettua loppukasvatusrehua. Tutkimuksessa kasvatettiin yhteensä 200 lihasikaa Suomen Sianjalostus Oy:n Längelmäen keskuskoeasemalla. Siat olivat 16,4 m2:n osaritiläkarsinoissa, 10 sikaa/karsina. Karsinoissa oli joko Schauerin ruokinta-asema tai kaukalo, ja molemmista siat saivat syödä rehua vapaasti. Sioilla oli joko ruokintasuositusten mukainen 3-vaiheruokinta (1-rehua 25 pv, 2-rehua 28 pv ja 3-rehua teurastukseen saakka) tai uusi 2-vaiheruokinta, jossa 1-rehua syötettiin 39 pv ja sen jälkeen 3-rehua teurastukseen saakka. Ruokinta-asema rekisteröi jokaiselta käyntikerralta sian saapumis- ja lähtöajan ja punnitsi syödyn rehumäärän. Lisäksi Spotmix-rehunjakolaitteisto rekisteröi karsinakohtaisesti sioille vuorokauden aikana jaetun rehumäärän. Siat punnittiin kuudesti kokeen aikana ja ne teurastettiin 81–88 pv kasvatuksen jälkeen. Siat oppivat käyttämään ruokinta-asemaa ensimmäisten kolmen koepäivän aikana. Yksilölliset erot käytön oppimisessa olivat kuitenkin suuria. Syöntikertojen lukumäärä per vrk suureni sikojen kasvaessa, mutta syöntikerrat lyhenivät. Siat käyttivät syömiseen sekä kokeen alussa että lopussa n. 60 min/vrk. Kasvatuksen keskivaiheilla syömiseen kului n. 70 min/vrk. Yhdellä syöntikerralla syöty rehumäärä ja syöntinopeus suurenivat sikojen kasvaessa. Siat kävivät syömässä pääasiassa päiväaikaan. Aamupäivällä (klo 8–12) syöntikerrat olivat lyhyitä, alle 2 min pituisia, kun taas muina aikoina ne kestivät 2–3 min. Syöntikertojen pitenemisen myötä annokset suurenivat. Sikojen tunnissa syömä rehumäärä oli suurin klo 15–17 välillä. Vuorokauden aika ei vaikuttanut syöntinopeuteen. Ruokinta-asema oli käytössä keskimäärin 11 h/vrk ja käyttöaste oli suurimmillaan (jopa yli 50 min/h) iltapäivän tunteina. Alkukasvatuksessa aseman käyttöaste oli selvästi kaksihuippuinen: siat kävivät asemalla melko vilkkaasti aamulla 7–8 maissa ja erittäin vilkkaasti iltapäivän tunteina. Keskikasvatuksessa syönnin huippu oli edelleen iltapäivällä, mutta siat söivät melko vilkkaasti koko aamupäivän ajan. Keskikasvatuksessa asema oli käytössä lähes 12 h/vrk. Yösyömisen osuus pysyi melko samanlaisena koko kasvatuksen ajan. Kolmivaiheruokinnassa rehun vaihtuminen 1-rehusta 2-rehuksi 5. ruokintaviikon alussa ei vaikuttanut sikojen rehunkulutukseen, mutta 2-vaiheruokinnassa siirtyminen 1-rehusta 3-rehuun 7. ruokintaviikon alussa hidasti syöntinopeutta ja pienensi rehun syöntiä parin viikon ajan. Koko kasva-tusajan rehunkulutuksessa ja sikojen kasvussa ei ollut merkitseviä eroja 2- ja 3-vaiheruokinnan välillä, mutta 2-vaiheruokinnalla ruhon lihaprosentti oli hieman parempi. Siat söivät kaukalosta keskimäärin 15 % enemmän rehua kuin ruokinta-asemasta, ja rehuhyötysuhdekin oli huonompi, mutta kasvunopeudessa ei ollut merkitsevää eroa. Hännänpurentaa oli vain ruokittaessa ruokinta-asemasta, ja se ilmeni pääasiassa kasvatuksen keskivaiheilla, kun aseman käyttöaste oli suurimmillaan.

Kahdessa ruokintakokeessa lihasioilla vapaalla ruokinnalla tutkittiin rehun olomuodon (jauho, rae), energiaväkevyyden (0,93 ja 1,08 RY/kg) sekä rodun ja sukupuolen vaikutusta rehunsyöntiin, kasvuun, rehun hyväksikäyttöön ja teurastuloksiin. Osakokeessa 1 porsaiden isärodut olivat maatiainen tai yorkshire (MY) tai norjanduroc x maatiais -risteytys (DM). Emakot olivat maatiais-yorkshire -risteytyksiä. Osakokeessa 2 näiden rotujen lisäksi oli HM-risteytykset, joiden isärotuna oli puhdasrotuinen ruotsinhampshire. Siat kasvatettiin parikarsinoissa sukupuolet erikseen. Sikoja oli yhteensä 376, joista MY-sikoja oli 140, DM-sikoja 144 ja HM-sikoja 92 kpl. Kussakin roturyhmässä oli imisiä ja leikkoja suunnilleen sama määrä. Eläimet otettiin kokeeseen n. 70 päivän iässä, jolloin keskimääräinen elopaino oli 26,6 kg. Keskimäärin 80 päivän koejakson jälkeen eläimet menivät teuraaksi, elopaino oli 112,8 kg. Siat kasvatettiin parikarsinoissa imisät ja leikot erikseen. Eläimet punnittiin viikon välein, samoin karsinan rehunkulutus mitattiin viikon välein. Rehut olivat vehnä-soijarouhepohjaisia. Ero energiaväkevyydessä saatiin korvaamalla vehnää joko ohrarehulla tai tärkkelyksellä ja pienellä määrällä rypsiöljyä. Toinen osa rehuseoksesta rakeistettiin. Sioilla oli kaksivaiheruokinta. Rehun rakeistus vähensi rehun syöntiä. Koska kasvunopeuteen ei ollut vaikutusta, rehun hyväksikäyttö oli parempi verrattuna jauhoruokintaan. Rakeistuksen ja rodun välillä oli syönnissä merkitsevä yhdysvaikutus. MY-sioilla rakeistus vähensi syöntiä enemmän kun HM-sioilla, ja DM-sioilla rakeistus ei vaikuttanut rehun syöntiin. Rehun energiaväkevyyden lisääminen lisäsi kasvua, vähensi rehun syöntiä ja paransi hyväksikäyttöä (kgKA/kasvukg). Rehuyksiköissä mitattuna hyväksikäytössä ei ollut eroa. Väkevä dieetti lisäsi myös silavan paksuutta ja vähensi teurastappiota, mutta vähensi lihaprosenttia. Leikot kasvoivat imisiä nopeammin, mutta söivät rehua enemmän, ja rehun hyväksikäyttö oli huonompi kuin imisillä. Leikot myös rasvoittuivat enemmän ja lihaprosentti jäi pienemmäksi verrattuna imisiin. Kolmiroturisteytyksistä HM-risteytykset kasvoivat paremmin kuin DM-risteytykset. DM- ja MY-risteytysten välillä ei ollut kasvussa eroa (1106, 1075, 1073 g/pv). Sekä DM- että HM-risteytykset söivät enemmän rehua (2,63, 2,56 ja 2,38 kg KA/pv) ja käyttivät enemmän rehua kasvukiloa kohti kuin MY-risteytykset (2,37, 2,38 ja 2,27 kg KA/kasvukg, HM-, DM- ja MY-siat). HM- ja DM-siat rasvoittuivat enemmän, ja niiden lihaprosentti pienempi kuin (58,0, 57,8 ja 59,3 %), mutta ulkofileen paksuus oli suurempi (55,3, 53,9 ja 52,4 mm) kuin MY-sioilla.

This study investigated the effect of dietary protein supply on growth performance, carcass composition and size of organs in pigs slaughtered at the age of 165 ± 2 d. In addition, we analysed muscle fibre properties and glycolytic potential of light muscles longissimus lumborum (LD), semimembranosus (SM), and gluteus superficialis (GS), and dark muscles infraspinatus (IS) and masseter (M) of 20 gilts and 20 barrows. Of these pigs, 16 were Finnish Landrace, 16 were Finnish Yorkshire, and 8 were crosses of these breeds. The pigs were fed low-or high-protein diets formulated to contain 6.0 and 9.5 g of apparent ileal digestible lysine/feed unit (1 fu = 9.3 MJ NE), respectively. The pigs were fed according to a restricted weight-based feeding scale (13–30 MJ NE/d). Lean meat, fat, bones, and skin of the carcasses as well as organs were dissected and weighed. The pH value was measured 45 min post mortem from LD, and 24 h post mortem from LD, SM and GS. Drip loss, lightness (L⁎) and redness (a⁎) were measured from LD, SM and GS. Pigs with a low-protein supply showed a lower growth rate (P 0.05). We found no such differences in the dark muscles studied. We also took into account the effect of both the breed and sex on the studied properties. The low-protein diet increased glycolytic potential in porcine LD and SM, and decreased the pH value measured 45 min post mortem from LD. The dietary protein supply affected no other meat quality traits studied. A more rapid drop in pH in LD resulted in a lighter and less red meat with higher drip loss.

Porsasrehuihin lisätään orgaanisia happoja tai happoseoksia parantamaan porsaiden kasvua ja rehuhyötysuhdetta sekä vähentämään ripulin esiintymistä vieroituksen jälkeen. Useat nestemäiset hapot ovat kuitenkin pistävän hajuisia ja syövyttäviä, mikä hankaloittaa niiden käsittelyä rehunvalmistuksessa. Nestemäisten happojen imeyttäminen kiinteään kantaja-aineeseen helpottaisi happojen käsittelyä, mutta kantaja-aineen vaikutusta happojen tehoon ei tunneta. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, miten happoseosten lisääminen porsasrehuun joko nestemäisenä tai piimaakantajaaineeseen imeytettynä vaikuttaa vieroitettujen porsaiden kasvuun, rehuhyötysuhteeseen, ripulisuuteenja sonnan E. coli –bakteerien määrään. Tutkittavat kaksi happoseosta olivat muurahaishapponatriumformiaatti- fosforihappopohjaisia ja niissä oli sama määrä joko kaliumsorbaattia tai maitohappoa. Molempia happoseoksia lisättiin rehuihin 4,9 g/kg joko nestemäisenä tai piimaahan imeytettynä. Piimaata oli sekä hapottomassa että happoseoksia sisältäneissä rehuissa 0 tai 5,1 g/kg. Sorbaattia ja maitohappoa sisältäneet happoseokset laskivat porsasrehun pH:n 5,5:stä 5,2 ja 5,1:een.Kokeessa oli 384 vieroitettua porsasta 48 pahnueesta. Porsaat vieroitettiin 25-36 päivän ikäisinä. Porsaat kasvatettiin neljän porsaan karsinoissa ja jokaisessa koekäsittelyssä oli 16 karsinaa. Porsaat olivat kokeessa 25 päivän ajan ja ne saivat rakeistettua rehua automaatista vapaasti. Ripulihavainnot (ulosteen kiinteys) merkittiin ylös päivittäin. Porsailta kerättiin sotanäytteitä (12 karsinasta per käsittely) 5, 10 ja 20 päivän kuluttua vieroituksesta ja näytteistä määritettiin vesipitoisuus sekä E. coli –bakteerien kokonaismäärä ja hemolyyttisten E. coli –pesäkkeiden osuus. Porsaiden vieroituspaino oli piimaata sisältäneillä ruokinnoilla pienempi (10,0 vs. 10,3 kg, P < 0,05) kuin kantaja-aineettomilla ruokinnoilla, mikä johtui hieman nuoremmasta vieroitusiästä (30,5 vs. 31,4 pv). Kantaja-aineettomien ja piimaata sisältäneiden ruokintojen välinen porsaiden painoero kasvoi kokeen edetessä 1,3 kg:n suuruiseksi, sillä kantaja-aineen käyttö hidasti porsaiden kasvua (306 vs. 342 g/pv, P < 0,05). Piimaan kasvua hidastava vaikutus oli lähes merkitsevä (P = 0,06) silloinkin, kun vieroituspainoa käytettiin kasvujen analysoinnissa kovariaattina. Piimaan käyttö huononsi myös rehuhyötysuhdetta (1,86 vs. 1,72 kg ka/kasvu kg, P < 0,05). Porsaat kasvoivat hapottomilla sekä S- ja M-happoseoksia sisältäneillä ruokinnoilla keskimäärin 307, 334 ja 330 g/pv ja käyttivät rehua 1,86, 1,78 ja 1,74 kg kuiva-ainetta kasvukiloa kohti. Kumpikaan happoseoksista ei kuitenkaan vaikuttanut merkitsevästi porsaiden kasvuun eikä rehuhyötysuhteeseen. Happoseokset eivät vaikuttaneet ripulipäivien lukumäärään, eikä ripulin vakavuutta kuvaavaan ripuli-indeksin suuruuteen. Piimaakantaja-aine pienensi ripuli-indeksiä ensimmäisten 11 päivän aikana vieroituksen jälkeen kantaja-aineettomaan ruokintaan verrattuna (3,7 vs. 5,1, P < 0,05), mutta ei enää myöhemmin. Sontanäytteet kerättiin 5, 10 ja 20 pv vieroituksen jälkeen, jolloin 57, 65 ja 54 %:ssa näytekarsinoista havaittiin ulosteen löystymistä tai ripulia. Sonnan vesipitoisuus pieneni suoraviivaisesti ajan myötä vieroituksen jälkeen, mutta E. coli –bakteerien määrä ja hemolyyttisten E. coli -pesäkkeiden osuus olivat suurimmillaan 10 pv vieroituksesta ja pienimmillään 20 pv vieroituksesta. Happoseoksilla ja kantaja-aineella ei ollut merkitsevää vaikutusta sonnan vesipitoisuuteen, E. coli–bakteerien kokonaismäärään eikä hemolyyttisten E. coli -pesäkkeiden osuuteen. Tulosten perusteella 5,1 g piimaakantaja-ainetta kg:ssa porsasrehua huononsi porsaiden kasvua ja rehuhyötysuhdetta, vaikka se pienensikin ripulin vakavuutta kuvaavaa ripuli-indeksiä ensimmäisten 11 päivän aikana vieroituksen jälkeen. Useista hapoista ja suoloista koostetut happoseokset eivät 4,9 g/kg lisäystasolla vaikuttaneet merkitsevästi porsaiden kasvuun, rehuhyötysuhteeseen eikäripulisuuteen, eivätkä kantaja-aine ja happoseokset vaikuttaneet sonnan E. coli –bakteerien määrään.

In 2000, EU regulations for organic animal production set new guidelines for organic pig feeding requiring that this be based on mainly home-grown organic feedstuffs. Doubts were however raised whether these feeding regimes can maintain good growth performance and carcass quality of pigs. Three experiments were carried out to study different organic feeding regimes in weaned piglets and fattening pigs. In Experiment 1, we evaluated the use of peas and faba beans (0, 120, or 240 g kg-1) in diets for weaned piglets. Piglets fed pea diets performed as well as those fed the control diet, whereas the highest faba bean level resulted in reduced feed intake and growth performance. In Experiment 2, we studied the replacement (0, 33, or 67%) of rapeseed cake with blue lupins in fattening pig diets. The dietary lupin level had a quadratic effect on the weight gain of growing pigs, the best performance being observed at the 33% replacement level. However, dietary lupin level did not influence weight gain during the finishing period and total fattening. Back fat became softer with increasing dietary lupin levels. In Experiment 3, different protein supplements were compared in organic diets from weaning to slaughter. In two-phase feeding, the best performance was observed when whey protein was used as the protein supplement, followed by soya bean cake + whey protein and rapeseed cake + fish meal. The effects of a one-phase organic feeding regime with cold-pressed rapeseed cake + whey protein did not differ from those of the two-phase organic feeding regimes. Fattening pigs fed organic diets required from two to seven days longer to reach slaughter weight than those fed conventional diets. Pigs fed organic diets had fatter carcasses, but the eating quality of organic pork did not differ from that of pork from pigs fed conventional diets. Feed costs and the circulation rate of pigs, weaners in particular, were greater and carcass prices lower in the organic feeding regimes than in the conventional ones., Vuonna 2000 voimaan tulleet EU:n luonnonmukaisen kotieläintuotannon säädökset muuttivat luonnonmukaisestituotettavien sikojen ruokintaa. Sikojen ruokinnan tuli perustua pääasiassa tilalla luonnonmukaisesti tuotettuihin rehuihin, tavanomaisesti tuotettujen rehujen käyttöä rajoitettiin ja puhtaiden aminohappojen käyttö kiellettiin. Uudet säädökset herättivät epäilyjä siitä, säilyvätkö luomusikojen hyvä kasvu ja ruhon laatu myös uusien säädösten mukaisilla ruokinnoilla. Kolmessa kokeessa selvitettiin luonnonmukaisen tuotannon säädösten mukaisten ruokintavaihtoehtojen vaikutuksia porsaiden ja lihasikojen tuotantotuloksiin sekä sianlihan syöntilaatuun. Ensimmäisessä kokeessa tutkittiin herneen ja härkäpavun käyttömäärän (0, 120 tai 240 g/kg rehua) vaikutusta vieroitettujen porsaiden kasvuun ja rehun hyväksikäyttöön. Herneruokinnoilla olleet porsaat kasvoivat yhtä hyvin kuin kontrolliryhmän porsaat. Sen sijaan suurin härkäpapumäärä pienensi rehun kulutusta ja hidasti kasvua. Myös kasvun hajonta oli herne- ja papuruokinnoilla suurempi kuin kontrolliryhmässä. Toisessa lihasikojen kasvatuskokeessa korvattiin luomuruokintojen rypsipuristeesta 0, 33 tai 67 % sinilupiinilla. Alkukasvatuksessa sikojen kasvu oli luomuruokinnoilla paras, kun kolmannes rypsistä oli korvattu tutkimuskeskuslupiinilla, mutta suurempi määrä lupiinia hidasti kasvua. Loppukasvatuksen ja koko kokeen aikaiseen kasvuun lupiinin osuus ei vaikuttanut. Lupiinin osuuden suuretessa sikojen selkäsilava pehmeni. Kolmannessa kasvatuskokeessa tutkittiin erilaisten valkuaistäydennysten vaikutusta sikojen kasvuun ja rehuhyötysuhteeseen sekä ruhon ja lihan laatuun luomuruokinnoilla vieroituksesta teurastukseen. Kaksivaiheisilla luomuruokinnoilla sikojen kasvu oli paras, kun kotoisia rehuja täydennettiin heravalkuaisella, seuraavaksi paras, kun valkuaistäydennyksenä olivat soijapuriste ja heravalkuaisjauhe, ja huonoin, kun valkuaistäydennyksenä olivat rypsipuriste ja kalajauho. Kylmäpuristettua rypsiä ja heravalkuaisjauhetta sisältäneellä yksivaiheruokinnalla olleiden sikojen kasvu ei eronnut muista kaksivaiheisista luomuruokinnoista. Luomuruokinnoilla olleiden lihasikojen kasvatusaika oli kahdesta seitsemään päivään pidempi tavanomaiseen ruokintaan verrattuna. Luomuruokinnoilla olleiden sikojen ruhot olivat rasvaisempia kuin tavanomaisella ruokinnalla, mutta sianlihan syöntilaadussa ei ollut eroja. Luomuruokinnoilla rehukustannus ja sikojen kiertonopeus olivat suurempia ja ruhon arvo pienempi kuin tavanomaisella ruokinnalla.

ei saatavilla

ei saatavilla

Two experiments were carried out to study the effects of using the new faba bean (Vicia faba L.) cultivar Kontu as a domestic protein source for growing-finishing pigs.In Experiment 1,120 pigs were used with a body weight (BW)of 25–110 kg to study the effects of replacing 0, 25, 50, 75,and 100%of rapeseed meal with faba beans in barley +rapeseed meal based diets. Restrictedly fed grower and finisher diets contained 137–317 and 114–260 g kg–1 faba beans, respectively. A barley +soya bean meal based diet was included as a control. The replacement of rapeseed meal with faba beans exerted a quadratic effect on daily weight gain and on the feed conversion ratio of pigs in the growing period and during total fattening (P, Härkäpapu (Vicia faba L.) on palkokasvi,joka on siementen melko suuren valkuaispitoisuuden (raakavalkuaista 300 g kg–1 kuiva-ainetta)vuoksi potentiaalinen soijaa korvaava kotimainen valkuaisrehu. Kahdessa kasvatuskokeessa selvitettiin uuden Kontu härkä papulajikkeen sopivuutta lihasikojen valkuaisrehuksi ja härkä papuruokintojen vaikutusta lihan laatuun.Ensimmäisessä kasvatuskokeessa verrattiin ohra-soijarouhe- ja ohra-rypsirouhepohjaisia ruokintoja ohra-rypsirouhe-härkä papuruokintoihin, joissa rypsirouheesta 25, 50, 75 tai 100 % korvattiin härkäpavulla. Alkukasvatusrehuissa oli 137–317 ja loppukasvatusrehuissa 114–260 g/kg papua. Kokeessa oli 120 lihasikaa, jotka kasvatettiin pareittain 25 kg alkupainosta 110 kg loppupainoon. Korvattaessa 75–100 % rypsirouhetta härkä pavulla sikojen päivä kasvu ja rehuhyötysuhde huononivat alkukasvatuksessa verrattuna ohra-soijarouhe- ja hra-rypsirouhepohjaisiin ruokintoihin. Rehun syönti pieneni, kun rypsi korvattiin kokonaan härkä pavulla. Loppukasvatuksessa sikojen päivä kasvussa ja rehuhyötysuhteessa ei ollut eroja erilaisten ruokintojen välillä. Koko kasvatusajan päiväkasvu ja rehuhyötysuhde oli paras, kun 50 % rypsirouheesta korvattiin härkä pavulla. Tällä ruokinnalla siat kasvoivat paremmin kuin ohra-rypsirouheruokinnalla, ja rehuhyötysuhde oli parempi kuin ohra-rypsirouhe- tai ohra-soijarouheruokinnalla. Rypsirouheen asteittainen korvaaminen härkä pavulla ei vaikuttanut sikojen teuraslaatuun tai lihan aistinvaraiseen laatuun, mutta tummensi selkä lihaksen väriä. Toisessa kasvatuskokeessa selvitettiin härkä papuruokinnan vaikutusta lihan väriin ja pH:hon. Kokeessa oli 20 lihasikaa, joille syötettiin ohra-soijarouhe- tai ohra-härkäpapupohjaista rehua 25–107 kiloisina. Selkä lihaksen pH oli 24 h teurastuksesta korkeampi ohra-härkä papu- kuin ohra-soijarouheruokinnoilla, mutta lihan värissä ei havaittu eroja. Tulosten perusteella härkä papua suositellaan lihasikojen alkukasvatusrehuun korkeintaan 200 g/kg, sillä suuremmat määrät voivat huonontaa kasvua. Loppukasvatuksessa härkäpavun käytölle ei ole rajoitteita. Härkäpapu saattaa tummentaa lihan väriä, mutta tämä ilmiö vaatii lisätutkimusta.

Porsaiden ripulit ovat varsinkin vieroitusvaiheessa yleisiä. Ne aiheuttavat jonkin verran kuolleisuutta ja hidastavat porsasvaiheen kasvunopeutta. Se miten ripuli vaikuttaa myöhempään kasvuun ja teurasominaisuuksiin, jää usein selvittämättä, koska porsasvaiheen tiedot eivät seuraa porsaan mukana myöhempiin vaiheisiin. Tässä kokeessa seurattiin porsasajan ripulin vaikutusta sekä välitysvaiheen kasvuun, lihasikavaiheen kasvuun sekä teurasominaisuuksiin Rotupossu-hankkeessa kerätyn aineiston pohjalta. Koe tehtiin MTT:een Hyvinkään koesikalassa. Ripulihavainnot oli kerätty karsinakohtaisesti päivittäin vieroituksen jälkeen välikasvatusvaiheessa. Keston lisäksi myös ripulin vaikeusaste merkittiin ylös ja ripulin kestoa ja vaikeutta kuvaamaan käytettiin näistä muodostettua ripuli-indeksiä. Ripulitiedot koostettiin selittäviksi muuttujiksi summaamalla ripuli-indeksit (0-40) ja jakamalla ne seitsemään luokkaan. Täydelliset kasvu- ja teurastiedot oli koottu sekä varsinaiseen rotuvertailuun otetuille (311 sikaa) että rotuvertailututkimuksessa syntyneille, mutta kokeen ulkopuolella kasvatetuille porsaille (439 sikaa). Koska vaikutukset olivat molemmissa osa-aineistossa samansuuntaiset ja ripulihavainnot oli tehty vaiheessa, kun porsaita ei ollut jaettu kokeeseen, kaikki siat käsiteltiin yhdessä. Aineisto analysoitiin SAS 9.2 ohjelmistolla käyttäen sekamallia. Mallissa oli satunnaistekijänä pahnue, ja kiinteinä rotu, sukupuoli, koeluokka (rotuvertailu tai muu käyttö) ja luokiteltu ripuli-indeksi sekä kiinteiden tekijöiden yhdysvaikutukset. Yhdysvaikutukset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä, joten ne jätettiin lopullisissa analyyseissä pois. Tutkitut muuttujat olivat kasvunopeus vieroituksesta välitykseen (välikasvatusvaihe), kasvunopeus välityksestä teurastukseen (lihasikavaihe), lihaprosentti ja teurastappio. Ripulihavaintoja oli eniten kahden viikon sisällä vieroituksesta, jonka jälkeen ne olivat harvinaisia. Välitysvaiheen kasvunopeuteen ei ripuli-indeksillä ollut mitään vaikutusta. Paras lihasikavaiheen kasvu oli jonkin verran ripulia sairastaneiden karsinoiden porsailla. Voimakas ja pitkäkestoinen ripuli (ripuliluokka 6 -7) näytti heikentävän kasvunopeutta, mutta tämäkään vaikutus ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Lihaprosentti näytti hieman paranevan ripuli-indeksiluokan kasvaessa. Teurastappion ja ripulin välillä ei ollut havaittavissa mitään yhteyttä. Vaikka rotuyhdistelmissä oli jonkin verran eroja ripuliin sairastuvuudessa, ei ripulin huomioon ottaminen tilastollisessa mallissa vaikuttanut rotuyhdistelmien eroihin. Koska ripulihavainnot olivat pahnue/karsinakohtaisia, ne eivät täysin kuvaa yksittäisen eläimen sairastavuutta ja sen vaikutusta mitattuihin ominaisuuksiin. Porsaat kuitenkin jakaantuivat välikasvatuksen jälkeen useaan karsinaan ja ruokinnoille, jonka vuoksi esim. pahnueen keskiarvotuloksia ei voitu käyttää yksilötulosten sijasta tuotantotulosten kuvaajana.Tässä tutkimuksen sikojen lievällä vieroitusripulilla ei ollut tilastollisesti merkitsevää vaikutusta sikojen kasvuun eikä teurasominaisuuksiin eikä myöskään rotuvertailun tuloksiin.

A preference test and a performance trial were carried out to examine weaned piglets’ feed intake response to diets containing either lactic acid,formic acid,calcium formate,or sodium benzoate (8 g kg-1 feed).In Experiment 1, throughout a 21-d post-weaning period,30 entire litters (306 piglets) weaned at the age of 30 d were allowed to choose between two organic-acid-supplemented diets. All of the four different organic-acid-supplemented diets were tested in pairs against each other,and the six possible combinations were lactic acid +formic acid,lactic acid +calcium formate,lactic acid + sodium benzoate,formic acid +calcium formate,formic acid +sodium benzoate,and calcium for-mate +sodium benzoate.Piglets preferred diets supplemented with sodium benzoate to ones supplemented with formic acid or calcium formate.The acceptability of diets supplemented with lactic acid,formic acid,or calcium formate was similar.In Experiment 2,until the age of 58 d,60 piglets from 10 litters weaned at the age of 28 or 38 d were fed non-acidified diets or ones supplemented with lactic acid,formic acid,calcium formate,or sodium benzoate.Feed consumption did not differ between piglets fed non-acidified and those fed organic-acid-supplemented diets. Growth performance was reduced by dietary calcium formate supplementation, while the performance of piglets fed other organic-acid-supplemented diets did not differ significantly from those fed the non-acidified control diet.The frequency of post-weaning diarrhoea was highest in piglets fed diets supplemented with calcium formate and lowest in piglets fed diets supplemented with formic acid., Valinta-ja kasvatuskokeissa selvitettiin porsasrehunmaitohappo-, muurahaishappo-, kalsiumformiaatti- ja natriumbentsoaattilisäysten (8 g/kg rehua) vaikutusta vieroitettujen porsaiden rehun sy ö ntiin. Valintakokeessa oli 30 pahnuetta (306 porsasta),jotka vieroitettiin 30 päiväniässä .Orgaanista happoa sisältäviä rehuja testattiin pareittain ja tutkitut kuusi yhdistelmää olivat maitohappo/muurahaishappo, maitohappo/kalsiumformiaatti, maitohappo/natriumbentsoaatti, muurahaishappo/kalsiumformiaatti, muurahaishappo/natriumbentsoaatti ja kalsiumformiaatti/natriumbentsoaatti. Vieroituksesta 21 päivän ajan porsailla oli mahdollisuus syödä vapaasti automaattista jompaa kumpaa tarjolla ollutta orgaanista happoa sisältävää rehua. Porsaat söivät mieluummin natriumbentsoaattia kuin muurahaishappoa tai kalsiumformiaattia sisältävää rehua. Maitohappoa,muurahaishappoa tai kalsiumformiaattia sisältä neiden rehujen maittavuudessa ei ollut eroja. Kasvatuskokeessa oli 60 porsasta 10 pahnueesta,jotka oli vieroitettu 28 tai 38 päivän iässä. Porsaat saivat syödä vapaasti lisäaineetonta tai maitohappoa, muurahaishappoa, kalsiumformiaattia tai natriumbentsoaattia sisältävää rehua vieroituksesta 58 päivänikään. Lisäaineettoman ja orgaanisia happoja sisältäneiden rehujen kulutuksessa ei ollut eroja. Rehun kalsiumformiaattilisäys heikensi porsaiden kasvua lisäaineettomaan ruokintaan verrattuna. Muut happolisäykset eivät vaikuttaneet porsaiden kasvuun. Ripulia esiintyi eniten porsailla, joiden rehuun lisättiin kalsiumformiaattia, ja vähiten niillä, joiden rehuun lisättiin muurahaishappoa.

Both digestibility and performance experiments were carried out to evaluate the nutritive value of triticale for growing-finishing pigs.In experiment 1,the apparent ileal and faecal digestibility of nutrients in barley (Hordeum vulgare cv.Viivi)and two triticale (Tritico secale cultivars, Moreno and Ulrika, were measured using six cannulated barrows with a body weight (BW)of 82-107 kg.In experiment 2,132 pigs were used over 25-100 kg BW to study the effects of replacing barley in a barley-soyabean meal-based diet with graded amounts of triticale cv.Moreno (25,50,75,or 100%) and cv.Ulrika (50 or 100%).The apparent ileal and faecal digestibilities of dry matter and organic matter were higher for both triticale cultivars than for barley (P 0.05).The apparent ileal digestibility of lysine averaged 65.6, 70.8, and 70.5% for barley and triticale cv.Moreno and Ulrika,respectively.The net energy content of triticales (11.5 MJ kg-1 DM)was 0.4 MJ kg -1 DM higher than that of barley.The replacement of barley with the triticale cultivars Moreno and Ulrika exerted a positive quadratic effect on daily weight gain and the feed conversion ratio of pigs from 50 to 100 kg and from 25 to 100 kg BW (P, Ruisvehnä lajikkeiden Ulrika ja Moreno sekä ohralajikkeen Viivi ravintoaineiden ohutsuoli-ja kokonaissulavuudet selvitettiin kuudella ohutsuolikanyloidulla leikkosialla 82-107 kg elopainoisina. Lisäksi kasvatuskokeessa 25,50,75 tai 100% ohrasta korvattiin Morenolla tai 50 tai 100% Ulrikalla.Kasvatuskokeessa oli 132 lihasikaa,joiden aloituspaino oli 25 kg. Ruisvehnien kuiva-aineen ja orgaanisen aineen näennäiset ohutsuoli-ja kokonaissulavuudet olivatparempia kuin ohran. Ohran ja ruisvehnien valkuaisen ja aminohappojen sulavuuksissa ei sen sijaan ollut eroja.Ruisvehnien kuiva-aineen nettoenergia-arvo oli 0,4 MJ/kg suurempi kuin ohran, mutta aminohappopitoisuuden suhde energiapitoisuuteen pienempi kuin ohran. Sikojen päiväkasvu ja rehuhyötysuhde paranivat loppukasvatuskaudella korvattaessa ohraa ruisvehnällä. Korvattaessa ohraa yli 75 % Morenolla tai yli 50 %Ulrikalla, kasvu ja rehuhyö tysuhde alkoivat kuitenkin huonontua.Ruhon lihaprosentti laski korvattaessa ohraa Morenolla ja Ulrikalla.Tämän vuoksi ruisvehnää voidaan käyttää 50-75 % lihasikojen rehun ohrasta.

A total of 160 growing–finishing pigs with initial body weights of 27 kg and originating from eight farms were used in a performance trial to investigate the effects of dietary fibre content (medium or high) and growth-promoting feed additives (none, avilamycin, formic acid or formic acid–sorbate blend) on pig growth, the feed to gain ratio and the incidence of diarrhoea. Medium-fibre grower and finisher diets [188 and 196 g neutral detergent fibre (NDF)/kg dry matter (DM)] were composed of barley and soybean meal and the respective high-fibre diets (239 and 284 g NDF/kg DM) of barley, oats, barley fibre, peas, soybean meal and vegetable oil. Both medium- and high-fibre diets were similar in net energy (8.7 MJ/kg) and ileal digestible lysine content (8.0 and 6.6 g/kg for grower and finisher diets, respectively). Avilamycin (40 mg/kg) was added to grower diets only whereas formic acid (8 g/kg) and formic acid–sorbate blend (8 g/kg formic acid and 0.4 g/kg potassium sorbate) were added to both grower and finisher diets. No diet×additive interactions were observed in the performance or carcass characteristics of pigs. Dietary fibre content did not affect the growth or feed to gain ratio of pigs. In the growing period, pigs fed diets with avilamycin, formic acid or formic acid–sorbate blend grew faster and had a lower feed to gain ratio than did those fed diets without additives. The differences between the additives were not significant. In the finishing period, pigs fed acidified diets grew faster and utilised feed more efficiently than did those in the avilamycin group. Furthermore, formic acid–sorbate blend enhanced pig performance more than did plain formic acid. For the total fattening period, the average growth rates were 856, 878, 896 and 930 g/day and the feed to gain ratios 2.55, 2.51, 2.43 and 2.32 kg DM/kg gain for diets without additives and with avilamycin, formic acid and formic acid–sorbate blend, respectively. Additives improved the growth and feed to gain ratio compared to diets without additives. Performance was better with organic acid supplementation of grower and finisher diets than with avilamycin supplementation of grower diet only. In addition, formic acid–sorbate blend improved the feed to gain ratio more than did plain formic acid. In the growing period, additives decreased the incidence of diarrhoea in the medium-fibre diet. In the high-fibre diet, the incidence of diarrhoea was generally low, except in the avilamycin treatment. We concluded that formic acid and formic acid–sorbate blend were equally effective alternatives to the antibiotic avilamycin in grower diets. Since organic acids can be added to finisher diets as well, their use resulted in further improvements in pig performance compared to avilamycin which can be used in grower diets only. The efficacy of formic acid as a growth promoter was intensified with sorbate addition.

An experiment was conducted with 192 growing and finishing pigs in order to evaluate the phosphorus (P) requirement of the pigs and the efficacy of Aspergillus niger phytase on a barley based diet, and to study phase feeding of P and phytase. The performance of the pigs and certain chemical and physical parameters of their tibia and fibula bones were used as criteria for the effectiveness of the treatments. The variables in diet formulation were microbial phytase addition of 500 FTU kg−1 (‐/+ ) and three P levels—high (HP), medium (MP) and low (7.7, 6.1 and 4.5 g of total P kg−1 dry matter, respectively). Two additional diets were combinations of the former: MP—LP—and MP + LP —. The medium P level was sufficient for the pigs from 30 kg up to slaughter at 100 kg with the growth level of 900 g day and feed conversion ratio (FCR) of 2.60, but the lowest P level led to an impaired average daily gain (ADG) and FCR. Microbial phytase improved the ADG (P < 0.05) and FCR of pigs (P < 0.05) on LP diet. No signs of...

The effect of a thermotolerant 6-phytase produced by Trichoderma reesei on performance and apparent total tract digestibility (ATTD) of P and Ca was evaluated in 192 weaned piglets (randomized block design; 16 replicates; 2 piglets each). Diets based on wheat (Triticum aestivum), barley (Hordeum vulgare), oat (Avena sativa), soybean (Glycine max) meal, and whey protein with adequate [positive control (PC)] or reduced [negative control (NC)] Ca and P levels were fed for 46 d after weaning. The PC and NC diets contained 8.0 and 6.4 g/kg Ca and 2.9 and 1.9 g/kg digestible P, respectively. Pelleted diets contained 0, 500, or 1000 phytase units (FTU)/kg. Growth performance and G:F were measured during starter (25 d) and weaner pig (21 d) periods. The ATTD of Ca and P was determined by spot sampling at the end of the weaner pig period (8 pens per treatment over 5 consecutive d). Data were analyzed using a mixed model with random block effect and fixed effect of dietary P and phytase level and their interaction. Dietary P level did not affect ADG or G:F of piglets over the entire feeding period (P0.10) whereas phytase increased G:F (P0.05). During the starter period, phytase linearly enhanced (P0.05) ADG (258, 266, and 292 g) and G:F (639, 677, and 664 g gain/kg feed DM) without further increase in the weaner pig period (P0.10). A P × phytase interaction (P0.05) was observed for ATTD of P, more so for NC (48, 61, and 68%, respectively) than PC diets (52, 62, and 61%). The ATTD of Ca was higher (P0.05) for PC than NC diets (68 vs. 58%) and increased quadratically by phytase (61, 65, and 63%). In conclusion, the phytase tested enhanced piglet performance during the postweaning period and increased ATTD of P and Ca.

Nutrient digestibility and protein utilization responses in pigs to the expanding process of wheat bran were evaluated. The digestibility and nitrogen balance study was conducted with nine finishing barrows (live weight of 75-93 kg) using a two-period reversal design with a 2 x 2 factorial arrangement of treatments. Wheat bran, untreated or expanded with a Kahl expander at a temperature of 105- 110°C, was included at two levels of 150 or 300 g kg-1 in barley-based diet supplemented with minerals and vitamins and fortified with lysine. The level of wheat bran in the diet had a diminishing effect on organic matter (OM), neutral detergent fibre (NDF), and hemicellulose (HC) digestibilities of the diet and tended to decrease those of crude protein (CP) and ash. Expanding of the wheat bran affected a non-significant improvement on ether extract (EE), NDF, acid detergent fibre (ADF) and HC digestibilities of the diet. Nutrient digestibilities of wheat bran and expanded wheat bran computed by regression were 0.64, 0.67 for OM; 0.70, 0,70 for CP; 0.47, 0.63 for EE; 0.35, 0.40 for NDF and 0.01, 0,16 for ADF, respectively. Feed values of untreated and expanded wheat bran were 11.45 and 12,08 MJ ME kg 1 DM, 7.84 and 8.02 MJ NE kg-1 DM and digestible crude protein 1 13 and 1 10g kg-1 DM respectively. The expanding process had no effect on nitrogen retention or protein utilization parameters measured. Processing of wheat bran with an expander had only a slight improving effect on the nutritive value of bran in pig diets., Tutkimuksessa selvitettiin ekspanderkäsittelyn vaikutusta lihasioille syötettävän vehnänleseen ravintoaineiden sulavuuteen ja valkuaisen hyväksikäyttöön. Tutkimus tehtiin 2x2 faktorikokeena 75-93 kg elopainoisilla lihasioilla. Vehnänlese käsiteltiin Kahlekspanderilla, jolloin tuotteen lämpötila nousi 105-110°C:een. Ohrapohjaiseen rehuseokseen lisättiin 150 tai 300 g kg-1 joko ekspandoitua tai käsittelemätöntä vehnänlesettä. Prosessointi ei vaikuttanut leseen kemialliseen koostumukseen. Vehnänleseen lisäystaso vaikutti dieetin ravintoaineiden, varsinkin kuitujakeiden, sulavuuksia alentavasti. Ekspander-käsittely puolestaan paransi lievästi dieetin ravintoaineiden sulavuutta. Prosessoidun vehnänleseen raakarasvan (0,63 vs. 0,47) ja happodetergenttikuidun (0,01 vs 0,16) sulavuudet olivat korkeampia kuin käsittelemättömän leseen. Ekspandoidun vehnänleseen rehuyksikköarvoksi saatiin 0,862 kg-1 kuiva-ainetta ja vastaavasti käsittelemättömälle0,843 ry kg-1 kuiva-ainetta, Ekspanderkäsittely ei vaikuttanut valkuaisen hyväksikäyttöön typpitaseparametrien perusteella arvioituna. Tutkimuksen perusteella ekspanderprosessointi parantaa vain hyvin vähän vehnänleseen rehuarvoa, mikä tukee aikaisempia tutkimustuloksia muiden rehuraaka-aineiden ekspandoinnista.

Six 34-kg barrows were fitted with a post-valve T-caecum cannula and assigned to six dietary treatments according to a 6 × 5 change-over design to study how a mixture of formic acid, sorbate, and benzoate (0 or 8.4 g/kg feed) influences apparent ileal and faecal digestibility coefficients, bacterial nitrogen (N) flow, microbial metabolite concentrations, and passage rate in pigs fed isoenergetic diets with medium, high, or very high fibre content (neutral-detergent fibre (NDF): 199, 224, and 248 g/kg dry matter, respectively). These barley and soya-bean meal based diets contained 0, 75, and 150 g/kg barley fibre (NDF: 577 g/kg) and 0, 8, and 16 g/kg rapeseed oil, respectively. The dietary organic acid mixture improved the apparent ileal digestibility of 14 of the 17 amino acids analysed (P 0.05). As assessed on the basis of diaminopimelic acid flow, bacterial N flow was increased by both the dietary organic acid mixture and increased dietary fibre levels (P 0.05). The results show that a dietary organic acid mixture has a positive effect on the apparent ileal digestibility of most amino acids irrespective of dietary fibre levels. This could be at least partly related to changes in bacterial N flow in the ileum. However, different bacterial markers showed opposite effects on bacterial N flow, which makes it questionable to use a constant bacterial marker / bacterial N ratio to estimate bacterial N flow. Increasing levels of dietary fibre had negative effects on the apparent ileal amino acid digestibilities and shortened the mean retention time of digesta in the large intestine.

A balance experiment was conducted with 9 barrows at live weight from 25 to 75 kg. The experiment had a 9 × 6 cyclic change-over design and the treatments were arranged factorially. The factors were three protein sources: soya bean meal (SBM), low ash meat and bone meal [MBL, 208 g ash/kg dry matter (DM)], and high ash meat and bone meal (MBH, 330 g ash/kg DM); and three protein supplementation levels: 20, 45 and 70 g crude protein/kg DM. The apparent digestibility of crude protein was SBM 0.897, MBL 0.755 and MBH 0.748. The nitrogen (N) retention increased linearly (p

The present study was conducted in order to evaluate the use of slaughter offal preserved by lactic acid fermentation in pig diets. Offal was first ground, autoclaved, and mixed with 70 kg sugar beet molasses per 1000 kg. After that it was inoculated with 2x105 lactic acidbacteria/g and incubated at 35°C for three days. The final pH ofthe fermented product was 3.80. The ensiled slaughter offal (ESO) contained 239 g dry matter (DM)/kg. and 319 g crude protein (CP) and 403 g crude fat (CF)/kg DM. CP contained 47 g lysine, 33 g threonine, 16 g methionine, and 8 g cystine/kg. A digestibility and nitrogen (N) balance assay was conducted with eight barrows using a 2x4 factorial arrangement in a 8x4 cyclic change-over design. The factors were protein source and protein level. Barley-based diets were supplemented with increasing levels (0, 20,40, and 60 g CP/kg) of ESO or soyabean meal (SBM). Increasing the protein supply led to a linear increase in the digestibility of CP (p, Tutkimuksessa selvitettiin tuoresäilötyn teurasjätteen käyttökelpoisuutta valkuaislähteenä lihasikojen ruokinnassa. Pääasiassa elimistä jaruoansulatuskanavan kudoksista koostuvaa teurasjätettä kuumennettiin autoklaavissa 130 °C:ssa 30 minuutin ajan. Kuumaan teurasjätteeseen lisättiin 70 kg sokerijuurikasmelassia per 1000 kg. Seoksen jäähdyttyä siihen lisättiin maitohappobakteerivalmistetta ja sen annettiin käydä ilmatiiviissä siilossa 3 vrk. Tuoresäilötyn teurasjätteen ravintoaineiden sulavuutta ja valkuaisen hyväksikäyttöä tutkittiin sulavuus- ja typpitasekokeessa, joka tehtiin 8 lihasialla 8x4 syklisenä jaksokokeena. Sioille syötettiin ohrapohjaisia rehuseoksia, joihin oli lisätty kasvava määrä joko tuoresäilötyn teurasjätteen tai soijarouheen valkuaista. Dieettien raakavalkuaispitoisuudet olivat 105-165 g/kg ka. Valkuaislähteen osuudella dieetissä oli lineaarinen vaikutus ravintoaineiden sulavuuksiin. Raakavalkuaisen sulavuudessa ei ollut eroja valkuaislähteiden välillä, mutta raakarasvan sulavuus oli suurempi teurasjätettä sisältävillä dieeteillä. Tuoresäilötyn teurasjätteen raakavalkuaisen sulavuudeksi saatiin regressiomenetelmällä laskettuna 0,898 ja raakarasvan 0,789. Korkeasta rasvapitoisuudesta johtuen tuoresäilötyn teurasjätteen energia-arvo oli korkea, 1,66 ry/kg ka. Tuoresäilötty teurasjäte ja soijarouhe olivat lähes samanarvoisia valkuaislähteitä ohrapohjaisilla dieeteillä. Typen pidättymisessä ei ollut eroja valkuaislähteiden välillä. Virtsan typpeä erittyi teurasjätettä sisältävillä dieeteillä enemmän kuin soijarouhedieeteillä, mutta urea-N erityksessä ei eroa esiintynyt. Tuoresäilöttyä teurasjätettä saaneet siat kasvoivat huonommin kuin soijarouhe dieeteillä oileet siat, mikä todennäköisesti johtuipienemmästä lysiinin saannista. Kasvatuskokeessa (226 lihasikaa) vilja-tiiviste -ruokintaa verrattiin ruokintaan, jossa osa tiivisteestä korvattiin tuoresäilötyllä teurasjätteellä. Tuoresäilötyn teurasjätteen osuus oli 0,20 rehun kuiva-aineesta. Sikojen kasvussa, rehun kulutuksessa jarehun hyväksikäytössä ei ollut eroja ruokintojen välillä. Teurastappioprosentti oli suurempi vilja-tiiviste ruokinnalla, mutta silavan paksuudessa sekä longissimus dorsi -lihaksen kemiallisessa koostumuksessa ja aistinvaraisessa laadussa ei ollut eroja ruokintojen välillä.

A 2 × 4 factorial experiment was conducted with 80 growing-finishing pigs to evaluate effects of barley storage (stored barley harvested the previous year or freshly harvested barley) and supplemental vitamin E (0, 40, 80 or 160 mg/kg as all-rac-a-tocopheryl acetate) on pig performance and the storage stability and eating quality of frozen pork. Pigs were fed isoenergetic barley-soybean meal diets and vitamin E was rationed on the top of feed, a 2-d dose at a time. Stored and freshly harvested barley contained 33.5 and 31.2 mg/kg of vitamin E in the beginning and 33.0 and 38.7 mg/kg at the end of the study, respectively. Supplemental vitamin E had a quadratic effect on pig growth (P < 0.05), the greatest weight gains being observed with 40 mg/kg of supplemental vitamin E in both barley diets. Vitamin E supplementation increased linearly serum (P < 0.001) and quadratically back fat a-tocopherol (P < 0.01). Plasma gluthathione peroxidase activity increased as pigs grew older (P < 0.001), and at slaughter it decreased linearly with supplemental vitamin E (P < 0.05). Dietary vitamin E supplementation did not affect the content of thiobarbituric acid reactive substances (TBARS) or the organoleptic quality of pork stored frozen (-18°C) for 16 weeks. The TBARS content of pork increased with time (0 to 8 d) thawed meat was displayed under fluorescent light at 8°C (P < 0.001) which was detected as a poorer taste. In conclusion, supplemental dietary vitamin E above 40 mg/kg feed does not improve pig performance nor the storage stability or eating quality of frozen pork when freshly harvested or stored barley from good harvest conditions is fed to growing-finishing pigs., Kasvatuskokeessa selvitettiin E-vitamiinilisäyksen (all-rac-a-tokoferyyliasetaattina) tarvetta ruokittaessa lihasikoja vastapuidulla, kuivatulla ohralla. Lisäksi selvitettiin, voidaanko tavanomaiseen rehuun lisätyllärunsaalla E-vitamiinimäärällä parantaa sianlihan pakastussäilyvyyttä ja syöntilaatua. Vastapuitu ja edelliskesänä puitu ohra olivat samaa Pohto-lajiketta, joita korjattaessa olosuhteet olivat hyvät. Koe aloitettiin kuukauden kuluttua ohran puinnista. Vastapuidun ohran E-vitamiinipitoisuus oli kokeen alussa 2,3 mg/kg pienempi ja lopussa 5,7 mg/kg suurempi kuin varastoidun ohran. Koe oli 2 × 4 faktoriaalinen. Kummastakin ohrasta tehtyihin seoksiin lisättiin E-vitamiinia 0, 40, 80 ja 160 mg/kg. Yhteensä 80 sikaa, joiden alkupaino oli keskimäärin 26,6 kg, jaettiin kahdeksaan ruokintaryhmään yksilöruokinnalle. Siat saivat rehua 1,2-2,8 ry/pv 15 viikon ajan. Jokaisen ryhmän viidestä siasta otettiin verinäytteet ennen kokeen alkua, 30 päivän kuluttua kokeen alkamisesta ja teurastuksen yhteydessä E-vitamiinin ja glutationiperoksidaasientsyymin aktiivisuuden määritystä varten. Samojen sikojen ruhoista otettiin kyljysnäytteet silavan E-vitamiinimääritystä varten ja jokaisen E-vitamiinitason 5 eläimestä kyljysnäytteet lihan pakastusvarastoinnin kestävyysmääritystä varten. Viimeksi mainitut näytteet olivat pakastettuina vakuumipakkauksissa (-18°C) 16 viikon ajan. Sulatuksen jälkeen ne siirrettiin päivänvalolampun alle (+8°C). Näytteistä määritettiin tiobarbituurihappoon reagoivat yhdisteet (TBARS) eli rasvan hapettumista kuvaava TBARS-luku päivänvaloon siirtopäivänä ja 3. ja 8. päivänä siirron jälkeen. Lisätty E-vitamiini paransi sikojen kasvua vain 40 mg/kg lisäystasolla. Eri ohrilla ruokittujen sikojen kasvu oli samanlainen. E-vitamiinilisäys lisäsi veren seerumin a-tokoferolipitoisuutta. Silavan a-tokoferolipitoisuus suureni myös rehuun lisätyn E-vitamiinin myötä. Vastapuidulla ohralla ruokittaessa silavan a-tokoferolipitoisuus oli hieman suurempi kuin varastoidulla ohralla ruokittaessa, johtuen ilmeisesti vastapuidun ohran E-vitamiinipitoisuuden kohoamisesta kokeen aikana. Sikojen plasman glutationiperoksidaasiaktiivisuus kohosi iän myötä, mutta väheni E-vitamiinipitoisuuden lisääntyessä rehussa teurastuksen yhteydessä otetussa näytteessä. Ilmeisesti lisääntynyt E-vitamiini yhdessä seleenin kanssa suojasi solukalvoja kuljetuksen ja teurastuksen aikana. Rehuun lisätyllä E-vitamiinilla ei ollut vaikutusta lihan pakastussäilyvyyteen, makuun, mureuteen eikä mehukkuuteen. Ruokittaessa sikoja vastapuidulla, hyvissä olosuhteissa korjatulla kuivatulla ohralla, riittää E-vitamiinilisäykseksi 40 mg/ry. Suuremmat lisäykset eivät parantaneet lihan pakastusvarastointikestävyyttä eivätkä syöntilaatua.

The growth-promoting effects of two dietary acidifiers based on formic acid were studied with 320 fattening pigs from ca 21 kg to ca 105 kg of body weight. The sorbate-coated formic acid contained formic acid and ammonium formate which were absorbed in diatomaceous earth and coated with potassium sorbate. The investigated liquid blend contained formic and lactic acids as the major components. These acidifiers were added to grower and finisher diets at levels of 3, 6, and 12 g kg-1 of feed. The grower and finisher diets in the negative control treatment contained no growth promoters, but the grower diet in the positive control treatment was supplemented with avilamycin (40 mg kg-1). The investigated acidifiers did not influence the performance of growing pigs (P > 0.05). In finishing pigs, all additions of the sorbate-coated formic acid improved daily weight gain compared to the negative control (P < 0.05), whereas the feed conversion ratio was improved by additions of 3 and 12 g kg-of the acidifier. During the total fattening period, 6 and g kg-of the sorbate-coated formic acid improved daily weight gain compared to the situation in the negative control (P < 0.05), and g kg-improved the feed conversion ratio (P < 0.05). The addition of 3 g kg-of the blend of formic and lactic acids improved the daily weight gain of the finishing pigs and during the total fattening period, whereas the feed conversion ratio was improved by all the addition levels (P < 0.05). The growth promoting effect of the two acidifiers did not differ significantly, and no significant linear or quadratic trends were found in the pigs’ performance results between the addition levels from 3 to 12 g kg-1. The sorbcarcass quality of the pigs was not influenced by the acidifiers (P > 0.05). The frequency of severe gastric alterations tended to be smaller when the diets contained 12 g kg-of the sorbate-coated formic acid (P = 0.07), but the results of the other acidifier treatments did not differ significantly from those in the negative control. In conclusion, both the sorbate-coated formic acid and the blend of formic and lactic acids have a growth-promoting effect in fattening pigs already in small dosages, but they do not influence carcass quality or cause gastric alterations., Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kahden muurahaishappopohjaisenhappovalmisteen tehoa pieninä pitoisuuksina lihasikojen kasvun edistäjänä. Sorbaatilla päällystetty muurahaishappo sisälsi piimaahan imeytettyä muurahaishappoa ja ammoniumformiaattia, joka oli päällystetty kaliumsorbaatilla. Tässä kiinteässä happovalmisteessa oli noin 50 % piimaata, ja sorbiini- ja muurahaishapon suhde oli siinä 5,2:100 100-prosenttisina happoina. Muurahais-maitohapposeos sisälsi pääasiassa muurahais- ja maitohappoa, ja tässä nestemäisessä happovalmisteessa maito- ja muurahaishapon suhde oli 28:prosenttisina happoina. Tutkimuksessa oli 320 lihasikaa, jotka kasvatettiin noin 21 kg painosta noin 105 kg painoon. Molempia happovalmisteita lisättiin lihasikojen alku- ja loppukasvatusrehuihin 3, 6 tai g/kg. Negatiivisena kontrollina oli lisäaineeton ruokinta ja positiivisena kontrollina ruokinta, jossa alkukasvatusrehuun lisättiin avilamysiini-antibioottia 40 mg/kg. Kumpikaan happovalmiste ja avilamysiini eivät vaikuttaneet merkitsevästi sikojen kasvuun, eikä rehuhyötysuhteeseen alkukasvatuksen aikana. Loppukasvatuksessa sikojen kasvu parani, kun sorbaatilla päällystettytyä muurahaishappoa lisättiin rehuun 3–12 g kg-1. Rehuhyötysuhde parani, kun tätä valmistetta lisättiin 3 tai g kg-Koko kasvatusajan kasvu oli kahdella suurimmalla lisäystasolla parempi kuin negatiivisessa kontrolliryhmässä, ja suurin lisäys paransi rehuhyötysuhdetta. Pienin muurahais-maitohapposeoksen lisäys paransi sikojen kasvua loppukasvatuksessa ja koko kokeen aikana, ja kaikki lisäystasot paransivat rehuhyötysuhdetta negatiiviseen kontrolliryhmään verrattuna. Happovalmisteet eivät vaikuttaneet ruhojen teuraslaatuun. Negatiiviseen kontrolliryhmään verrattuna vakavia mahahaavaan viittaavia muutoksia havaittiin hieman vähemmän, kun rehuun lisättiin 12 g kg-1 sorbaatilla päällystettyä muurahaishappoa. Muissa happolisäysryhmissä havaittujen mahalaukun muutosten määrä ei eronnut negatiivisesta kontrolliryhmästä. Tulosten perusteella kiinteä, kantaja-aineeseen imeytetty ja sorbaatilla päällystetty muurahaishappo ja muurahais-maitohapposeos edistävät lihasikojen kasvua ja parantavat rehuhyötysuhdetta jo pieninä lisäysmäärinä, mutta nämä happovalmisteet eivät vaikuta ruhon teuraslaatuun, eivätkä aiheuta mahahaavaan johtavia muutoksia sian mahalaukussa.

The present study was carried out to determine the effect of two microbial phytases, Aspergillus niger (FINASEâ FP-500, 291 PU (phytase units)/g) and Trichoderma reesei phytase (FINASEâ P, 5880 PU/g) on phosphorus (P) and calcium (Ca) utilisation and ileal P and Ca digestibility in broiler chickens fed diets based on maize and soybean meal. A total of 96 Ross broiler chickens housed four birds to a cage were used. Four dietary treatments consisted of a positive control supplemented with dicalcium phosphate (17 g/kg), a negative control without inorganic P, basal diet without inorganic P supplemented with Aspergillus niger phytase (2.6 g/kg) and basal diet without inorganic P supplemented with Trichoderma reesei phytase (0.13 g/kg). Both phytases provided 750 PU/kg feed. P retention per unit intake was lowest and P excretion highest in birds fed the positive control diet with inorganic P (P, Sulavuus- ja tasekokeessa selvitettiin kahden erilaisen fytaasientsyymilisäyksen vaikutuksiamaissi-soijarouherehuseosta saaneiden broilereiden fosforin hyväksikäyttöön ja eritykseen. Tutkittavat fytaasientsyymivalmisteet, FINASEâ FP-500 ja FINASEâ P, oli tuotettu kahdella erilaisella mikrobikannalla, Aspergillus nigerillä tai Trichoderma reeseillä. Kokeessa oli 96 broilerpoikasta, joiden ikä kokeen alussa oli 21 ja lopussa 37 vuorokautta. Broilereita pidettiin kolmikerroksisessa häkkipatterissa neljän eläimen häkeissä. Rakeistetun koerehun pääasiallisina raaka-aineina olivat maissi ja soijarouhe. Koekäsittelyjä oli neljä: positiivinen vertailu, jossa dikalsiumfosfaattitäydennys, negatiivinen vertailu ilman epäorgaanista fosforitäydennystä sekä kaksi rehua ilman epäorgaanista fosforia, joihin oli lisätty joko Aspergillus tai Trichoderma pohjaista fytaasientsyymiä. Molemmat fytaasientsyymilisäykset paransivat selvästi maissi-soijarouhe-rehun fosforin käyttökelpoisuutta ja vähensivät ulosteissa erittyvän fosforin määrää. Kasvifosforin hyväksikäyttö parani 38,5 %:sta 51,1%:iin verrattuna rehuun, joka ei sisältänyt epäorgaanista fosforia tai fytaasientsyymiä. Myös fosforin ohutsuolisulavuus parantui fytaasientsyymin vaikutuksesta. Sekä Aspergillus että Trichoderma fytaasin vaikutukset fosforin hyväksikäyttöön olivat samanlaiset. Fytaasientsyymi paransi myös rehun kalsiumin hyväksikäyttöä, mutta vaikutukset muiden ravintoaineiden hyväksikäyttöön tai sulavuuteen olivat vähäisiä.

An in vitro gas production technique was used to screen different organic acids (formic, propionic, lactic, citric, and fumaric acid), organic salts (calcium formate, potassium sorbate, and sodium benzoate), and inorganic phosphoric acid for their ability to modulate microbial fermentation in the digestive tract of piglets. For the incubation, 40 ml of culture medium (53% buffer, 45% frozen ileal digesta, and 2% fresh faeces) was dispensed in vessels containing 5 ml of buffer, 0.5 g of feed, and 20 ìl of liquid or 20 mg of solid acidifiers. Gas production was measured every 15 min during the 24 h incubation at 39°C, and a Gompertz bacterial growth model was applied to the gas production data. Formic acid was the only acid that reduced the maximum rate of gas production (ìm) compared to that in the control treatment (P < 0.05). The ìm was slower in vessels with formic acid than in those with calcium formate, citric acid, and potassium sorbate (P < 0.05) Calcium formate increased the ìm compared to the control treatment (P < 0.05). The maximum volume of gas produced and the lag time did not differ between different acidifiers (P > 0.05). When investigating formic-acid-based mixtures that contained 1–5% of potassium sorbate and/or sodium benzoate, the estimated parameters for the Gompertz growth model did not differ from those for treatments with plain formic acid (P > 0.05). However, concentrations of total volatile fatty acids, acetic acid, propionic acid, and n-butyric acid were reduced by all the mixtures (P < 0.05), but not by plain formic acid (P > 0.05). In conclusion, organic acids and salts were found to differ in their ability to modulate microbial fermentation in the digestive tract of piglets. Mixing formic acid with potassium sorbate or sodium benzoate changed fermentation patterns, and the possibility to use them to enhance the antimicrobial effect of formic acid should be investigated further in vivo., In vitro -kaasuntuotantomenetelmalla selvitettiin erilaistenorgaanisten happojen (muurahais-, propioni-. maito-, sitruuna ja fumaarihappo) ja suolojen (kalsiumformiaatti, kaliumsorbaatti ja natriumbentsoaatti) seka epaorgaanisen fosforihapon mahdollisuutta muokata mikrobifermentaatiota porsaan ruoansulatuskanavassa. Lasipulloihin laitettiin inkubaatiota varten 40 ml seosta, jossa oli 53 % puskuria, 45 % ohutsuolen ruokasulaa ja 2 % sontaa, seka 5 ml puskuria, 0,5 g rehua ja 20 ƒÊl nestemaisia tai 20 mg kiinteita happoja ja suoloja. Kaasuntuotanto mitattiin automaattisesti 15 minuutin valein seuraavan 24 h ajan. Muurahaishappo oli ainoa, joka hidasti maksimaalista kaasun muodostumisnopeutta kontrolliin verrattua. Muurahaishappoa sisaltaneissa pulloissa kaasua muodostui hitaammin kuin kalsiumformiaattia, sitruunahappoa ja kaliumsorbaattia sisaltaneissa pulloissa. Kalsiumformiaatti nopeutti kaasun muodostumista kontrolliin verrattuna. Muodostuneen kaasun kokonaismäärässä ei ollut merkitseviä eroja happojen ja suolojen välillä. Kun tutkimme muurahaishappopohjaisia seoksia, joissa oli 1–5 % natriumbentsoaattia ja/tai kaliumsorbaatia, kaasun muodostumista kuvaavat parametrit eivät eronneet puhtaan muurahaishapon vaikutuksesta. Kaikki muurahaishappopohjaiset seokset pienensivät haihtuvien rasvahappojen, etikkahapon, propionihapon ja n-voihapon pitoisuutta fermentaationesteessä, mutta ei pelkkä muurahaishappo. Johtopäätöksenä on, että orgaanisilla hapoilla ja niiden suoloilla on erilainen kyky muokata mikrobifermentaatiota porsaan ruuansulatuskanavassa. Lisäämällä natriumbentsoaattia tai kaliumsorbaattia muurahaishappoon voidaan muuttaa fermentaation tyyppiä.

Two hundred and forty piglets were used in a 2 x 6 factorial experiment to study the effects of weaning age (26 or 36 d) and four formic acid-based feed additives on the performance of pigs from weaning to slaughter. Either formic acid (F) or a mixture of formic acid, propionic acid, and potassium sorbate (FPS) or a mixture of formic acid, propionic acid, and sodium benzoate (FPB) or formic acid in a diatomaceous earth carrier (FD) were added to the diets of weaned piglets (from weaning to 60 d of age) and growing (18-46 kg) and finishing pigs (46-107 kg) to provide 8, 6, and 6 g acid per kg feed, respectively. The negative control treatment's (C) diets contained no growth promoters, whereas the positive control treatment's weaner and grower diets were supplemented with 40 mg/kg of avilamycin (A). The piglets weaned at the age of 26 and 36 d weighed 7.6 and 10.7 kg at weaning (p0.001), and 18.5 and 17.9 kg at the age of 60 d (p0.05), respectively. There was a weaning age x feed additive interaction in the weight gain of piglets after weaning (p0.05). The weight gain of piglets weaned on day 26 was enhanced by A, FPS, and FD (p0.05), and that of piglets weaned on day 36 by A and FPB (p0.05). The feed conversion ratio was not affected by weaning ages but was decreased in groups A, F, FBS, and FPB (p0.05). The severity of post-weaning diarrhoea was less in groups A, F, FPS, and FD than in C (p0.05). In piglets weaned on day 26, faecal water content and the total Escherichia coli count were highest 9 d after weaning. The total E. coli count was reduced only by FD (p0.05). Increased faecal water content was characterized by increased faecal Na+ and decreased K+ concentrations. Weaning age did not influence performance or carcass quality in the growing-finishing pigs. Feed additives did not affect weight gain in the growing pigs, but FPS and FPB enhanced weight gain during finishing period and total fattening (p0.05). In summary, the pigs' growth performance from weaning to slaughter was not affected by weaning age but it was enhanced by mixtures of formic and propionic acids with small amounts of sorbate or benzoate.

Three 2 x 4 factorial experiments were carried out from August to September with 30 juvenile male mink, 24 raccoon dogs, and 24 blue foxes to investigate the effect of dietary glycine supply (low or high) on the efficiency of these species to excrete hippuric acid with incremental benzoate intake (0, 1, 2, or 4 mmol/kg BW). For mink, two additional treatments with 1 or 2 mmol/kg BW of ethyl benzoate were included. A basal low-glycine diet was formulated to meet the minimum protein requirements of fur animals (30% of ME). This diet was supplemented with 0 or 3 g/kg of glycine, or with 0, 1.0, 2.07, or 4.15 g/kg of sodium benzoate for mink and blue foxes, and with 0 or 4.5 g/kg of glycine and 0, 1.58, 3.17, or 6.34 g/kg of sodium benzoate for raccoon dogs, respectively. Two additional diets with .76 or 1.53 g/kg of ethyl benzoate were made for mink. Fecal and urinary benzoic and hippuric acid excretion were measured for 3 d. The 24-h recovery of [14C]benzoic acid injected intraperitoneally was measured from urine, the liver, and the kidneys. All animals appeared healthy and no clinical signs of benzoate overdose were observed. Dietary benzoate level did not affect ADFI or ADG in any species. Glycine supplementation lowered ADFI in mink. The majority of ingested benzoates were absorbed from the gut (over 95%), except in blue foxes, which excreted 6 to 15% of ingested benzoates in feces with incremental increases in benzoate intake. Urinary free benzoic acid excretion accounted for 10% of the ingested benzoates in blue foxes but less than 5% in mink and raccoon dogs. When benzoate intake was 1 mmol/kg BW, mink, blue foxes, and raccoon dogs excreted 71, 77, and 34% of ingested benzoates as hippuric acid in urine, respectively. With higher benzoate intakes, urinary hippuric acid excretion decreased quadratically with mink to 20%, and linearly with blue foxes and raccoon dogs to 45 and 16%, respectively. The hippuric acid pathway appears to be the principal route of benzoate elimination in the mink and blue fox, whereas, in the raccoon dog, other pathways appear to be more important. In mink, the elimination of ethyl benzoate did not differ from that of sodium benzoate. Because glycine conjugation is the primary route of benzoate elimination, it is recommended that benzoate content in fur animal feeds should not exceed 1 g/kg feed on an as-fed basis.

Kasvatuskokeessa selvitettiin, miten soijarouheen korvaaminen tuhkapitoisuudeltaan erilaisilla lihaluujauhoilla vaikuttaa sikojen tuotantotuloksiin ja teuraslaatuun, kun rehuseokset optimoitiin kayttokelpoisen lysiinin perusteella. Lysiinin kayttokelpoisuus maaritettiin kemiallisesti 1-fluoro-2,4-dinitrobentseeni (FDNB) -menetelmalla.Tutkittavissa lihaluujauhoissa oli 205 ja 349 g tuhkaa/kg ja ne valmistettiin kuivasulatusmenetelmalla. Kokeessa oli mukana 50 sikaa, jotka jaettiin viiteen yhta suureen ryhmaan ja kasvatettiin yksilokarsinoissa 25 kilon alkupainosta noin 100 kilon loppupainoon. Kontrollina olleen ohra-soijarouheseoksen soijarouheen sulavasta raakavalkuaisesta korvattiin 33 tai 67% tuhkapitoisuudeltaan erilaisilla lihaluujauhoilla. Rehuseoksissa oli 7 g FDNB-reaktiivista lysiinia/rehuyksikko (ry). Rehuseosten kokonaissulavuudet maaritettiin merkkiainemenetelmalla 3., 6., 9. ja 12. koeviikolla, jolloin siat painoivat 30, 44, 65 ja 85 kg elopainoa. Teurastuksen yhteydessa kyljysselasta otettiin naytteet silavan rasvahappokoostumuksen ja lihan aistinvaraisen laadun maarittamista varten. Sikojen paivakasvu ja rehun hyvaksikaytto oli ohra-soijarouheruokinnalla parempi kuin lihaluujauhoruokinnoilla. Paivakasvu hidastui suoraviivaisesti, kun lihaluujauhon osuus rehuseoksessa kasvoi. Siat kasvoivat matalatuhkaista lihaluujauhoa sisaltaneilla ruokinnoilla hitaammin kuin runsastuhkaista lihaluujauhoa sisaltavilla ruokinnoilla. Heikentyneiden tuotantotulosten perusteella FDNB-reaktiivinen lysiini yliarvioi lihaluujauhojen kayttokelpoisen lysiinin maaraa soijarouheeseen verrattuna, mika todennakoisesti johtui raaka-aineiden valisista eroista reaktiivisen lysiinin imeytymisessa. Rehun kokonaissulavuus parani sikojen elopainon kasvaessa muutoksen ollessa suurin elopainovalilla 44-65 kg. Lihaluujauho muutti selkasilavan rasvahappokoostumusta siten, etta oljyhapon osuus rasvahapoista kasvoi selvasti. Muutos havaittiin myos silavan pehmenemisena. Lihaluujauhoruokinnat eivat vaikuttaneet haitallisesti lihan syontilaatuun.

The experiment was conducted to study whether wheat bran (WB) phytase could improve the availability of intrinsic phosphorus (P) in commercial barley-soybean meal diets enough to replace the added inorganic P partly or completely in the diets of growing-finishing pigs (30-100 kg). Performance as well as certain chemical and physical parameters of the tibia and fibula bones were used as criteria for the WB phytase effect. The experiment was conducted using a 2x3 factorial arrangement. The factors were wheat bran (WB) level - either 0 (WB-) or 100 g/kg (WB+), and phosphorus level - high (HP), medium (MP) and low (LP) corresponding to 4.33 g, 2.99 g and 1.64 g digestible P per a feed unit (FU = 0.7 kg starch equivalent), respectively. The measured digestible P contents of the diets were 4.2, 4.2, 2.7, 2.5, 1.4 and 1.8 g/kg DM, respectively. A content of 2.5-2.7 g of digestible P/kg DM in the diet proved to be sufficient for the whole growing period, but the lowest phosphorus levels led to an impaired growth rate, feed consumption and feed conversion ratio. However, after reaching 60 kg live weight, the pigs on LPWB- and LPWB+ diets were able to grow and utilize feed as effectively as the other pigs. WB at a level of 100 g/kg had no significant effect on the performance, feed conversion ratio or carcass quality criteria of the pigs on any diet. WB phytase showed a positive effect on bone breaking strength on the LP diet.

One of the aims in domestic pig breeding has been to increase the size of litters resulting in variation in birth weight of piglets. Pig breeding has also resulted in increased body muscle mass. Muscles with the same size can consist either of large number of thin muscle fibres or small number of thick muscle fibres. Larger body muscle content means that in living animal the heart must pump blood to larger muscle mass than earlier. Our interest in this study was to investigate the relationship between the pig’s birth weight and (i) growth performance and carcass composition, (ii) the size of organs, and (iii) the mean muscle fibre cross-sectional area at slaughter. The study consisted of twenty pigs slaughtered at the age of 165±2 days. The day after the slaughter, the carcass composition was determined by dissecting the chilled carcass into lean, fat, bones, and skin and organs were weighed. The average cross sectional area of muscle fibres was determined from three fast-twitch muscles longissimus dorsi, semimembranosus, gluteus superficialis, and two slow-twitch muscles infraspinatus and masseter. The birth weight of pigs ranged from 0.9 to 2.2 kg. We found no clear relationships between the birth weight and the pig’s growth performance from birth to slaughter. When the birth weight increased the heart weight at slaughter increased as well (P < 0.01). The heart weight was higher in those pigs with high carcass weight (P < 0.05) and with the high weight of total muscle mass in the carcass (P < 0.001). The cross sectional area of muscle fibres in M. longissimus dorsi (P < 0.05), M. semimembranosus (P < 0.10), and M. gluteus superficialis (P < 0.05) was larger in those pigs with low birth weight compared to those found in pigs with high birth weight., Tutkimuksessa selvitettiin sikojen syntymäpainonyhteyttä niiden (i) kasvuun ja ruhon koostumukseen, (ii) elinten painoon ja (iii) lihassolujen paksuuteen teurasiässä. Tutkimus toteutettiin siten, että kaksikymmentä syntymäpainoltaan keskimäärin 1,6 kg:n painoista sikaa teurastettiin 165:n ±2 päivän ikäisinä. Sikojen elopaino oli teurastettaessa keskimäärin 107,6 kg ja ruhopaino 85,5 kg. Vuorokausi teurastuksen jälkeen jäähdytetyt ruhot leikattiin ja lihat, rasvat, sydän, maksa ja munuaiset punnittiin. Lihassolujen poikkipinta-ala mitattiin kolmesta vaaleasta ja kahdesta tummasta lihaksesta. Vaaleat lihakset olivat longissimus dorsi, semimembranosus ja gluteus superficialis ja tummat lihakset infraspinatus ja masseter. Tutkimuksessa syntymäpainolla ei havaittu olevan selkeää yhteyttä sian kasvuun eikä ruhon koostumukseen. Mitä painavampi eläin oli syntyessään, sitä suurempi oli sen sydän teurasiässä. Lihasmassan kasvaessa myös sydämen koko kasvoi. Maksan ja munuaisten painoon syntymäpaino ei vaikuttanut. Vaaleissa lihaksissa syntymäpainon ja lihassolujen keskimääräisen poikkipinta-alan välillä oli negatiivinen korrelaatio, eli samanikäisissä sioissa lihassolut olivat paksumpia syntymäpainoltaan pienemmillä kuin suuremmilla sioilla. Tummissa lihaksissa vastaavaa ei todettu.

The effects of the carbohydrate composition of finishing diet (fed from 80 to 107 kg of body weight) and the length of pre-slaughter fasting on pork quality were studied in a 2 × 2 factorial experiment with 80 crossbred pigs. The control finishing diet was based on barley and soybean meal, and the fibrous finishing diet was based on barley, barley fibre, faba beans, and rapeseed cake. These diets contained 465 and 362 g starch and 177 and 250 g dietary fibre per kg, respectively. The fasting times of 25 and 41 h were obtained by giving the pigs their last meal at different times. Longer fasting lowered the glycolytic potential of the longissimus lumborum muscle (P = 0.01), whereas the finishing diet had no effect. Different muscles responded differently to the treatments. Longer fasting increased the ultimate pH of the semimembranosus muscle (P = 0.02), but did not affect that of the longissimus lumborum and semispinalis capitis muscles. The finishing diets did not affect the ultimate pH of the investigated muscles. A diet × fasting time interaction was seen in the lightness of the semimembranosus muscle (P = 0.05). The fibrous diet resulted in darker meat than the control diet did in pigs that were fasted for 25 h (P < 0.05). Longer fasting darkened the meat colour in pigs fed the fibrous diet (P < 0.05) but not in those fed the control diet. The meat from the semispinalis capitis muscle was darker in pigs fed the fibrous than those fed the control diet (P = 0.04). The treatments did not affect the colour of the longissimus lumborum muscle. Longer fasting decreased drip loss from the meat of pigs fed the control diet (P < 0.05). The eating quality of the pork was not influenced by the finishing diets or the fasting time. The pigs also grew equally fast on both finishing diets. In conclusion, a moderate alteration in the carbohydrate composition of a finishing diet or longer pre-slaughter fasting can have some effects on pork quality in crossbred pigs, but these effects vary in different muscles., Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää 2 × 2 faktorikokeessa,miten loppukasvatusrehun hiilihydraattikoostumus ja teurastusta edeltävän paaston pituus vaikuttavat sianlihan laatuun. Lihasikojen kasvatuskokeessa 80 maatiais- ja yorkshirerotujen risteytyssikaa jaettiin pareittain, sukupuolet erikseen neljään koekäsittelyyn. Kontrollina olleessa ohra-soijarouhepohjaisessa loppukasvatusrehussa oli tärkkelystä 465 g/kg ja kuitua 177 g/kg. Kuitupitoisessa, ohraa, ohrakuitua, härkäpapua ja kylmäpuristettua rypsiä sisältäneessä loppukasvatusrehussa oli tärkkelystä 361 g/kg ja kuitua 250 g/kg. Loppukasvatusrehuja syötettiin 80 kilon elopainosta alkaen teurastukseen saakka eli noin neljä viikkoa. Teurastusta edeltäneet 25:n ja 41 tunnin paastot saatiin aikaan muuttamalla viimeisen rehuannoksen antamisajankohtaa. Kuljetus ja odotusaika teurastamossa olivat kaikilla sioilla samanlaiset. Siat kasvoivat kontrolliruokinnalla ja kuitupitoisella ruokinnalla yhtä nopeasti. Loppukasvatusrehu ja paaston pituus eivät vaikuttaneet ruhopainoon eivätkä lihaprosenttiin. Paaston pidentäminen pienensi ulkofileestä (M. longissimus lumborum) mitattua lihaksen glykolyyttistä potentiaalia, mutta ruokinta ei vaikuttanut siihen. Vaikka ruokinta ja paasto eivät muuttaneet ulkofileen loppupH- arvoa (24 tuntia teurastuksesta) tai väriä, pidempi paasto vähensi kudosnesteiden valumaa kontrollirehua syöneiden sikojen lihasta. Loppukasvatuksen ruokinta ei vaikuttanut sisäpaistin (M. semimembranosus) loppupH- arvoon, mutta pidempi paasto nosti sitä. Sisäpaistin värissä oli ruokinnan ja paaston välillä yhdysvaikutus. Kuitupitoinen rehu tummensi sisäpaistin väriä 25 tuntia paastonneilla sioilla, ja pidempi paasto tummensi kuitupitoista rehua syöneiden sikojen sisäpaistin väriä. Vaikka ruokinta ei vaikuttanut niskapaistin (M. semispinalis capitis) loppu-pH-arvoon, kuitupitoinen rehu tummensi sen väriä. Sen sijaan paaston pituudella ei ollut vaikutusta niskapaistin pH-arvoon eikä väriin. Loppukasvatuksen ruokinta ja paaston pituus eivät myöskään vaikuttaneet ulkofileestä määritettyyn lihan syöntilaatuun. Tulosten perusteella maltillinen loppukasvatusrehun tärkkelyspitoisuuden alentaminen ja kuitupitoisuuden lisääminen ja pitempi teurastusta edeltävä paasto voivat jossain määrin vaikuttaa tuoreen sianlihan laatuun, mutta vaikutukset ovat erilaisia eri lihaksissa.