Search

Pragmatistisen filosofian käsitys tiedosta ja totuudesta on puhuttanut filosofeja ja lähialojen edustajia vuosikymmenestä toiseen. Tämän lehden numerossa 3/2019 Sami Pihlström teki monia hyödyllisiä täsmennyksiä näihin ongelmiin. Koska hän kutsuu näkökulmaansa metafilosofiseksi, on kuitenkin aihetta mainita, ettei hän ottanut esille pragmatismin perustavinta metafilosofista oletusta, sen oletusta prosessiontologiasta.

Mind, self, and society / George Herbert Mead ; edited by Charles W. Morris ; annotated edition by Daniel R. Huebner and Hans Joas. Chicago ; London : The University of Chicago Press, 2015.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. This work purports to show the relevance of classical pragmatistic philosophy for sociology and social theory, from the historical as well as systematic point of view. It brings out that representatives of the pragmatistic tradition have developed a new interpretation about the basic nature of human action, one based on the idea of 'reflexive habituality', as it is called here. It maintains further that not only the philosophers but also some systematic social scientists of this tradition have held this view. Of the latters, Thorstein Veblen, William Thomas and Arthur Bentley are most notable names. It turns out that at the previous turn of the century there emerged in the United States a social theoretic tradition of its own, one that in many respects stands comparison with the classical tradition of sociology in Europe. The unifying ingredient in the former tradition is the pragmatistic interpretation of action, where action is understood as a habitual process, yet as a process guided by the self-reflexion of the acting subject. In the latter respect this interpretation of action comes close to those basic results that modern cognitive scientists have recently obtained. Accordingly, the pragmatistic interpretation of action is more general than the one that prevails in sociology and related fields, the one that has its starting point in the rationality of action. The pragmatistic interpretation does not contradict the latter one, but rather is able to embrace it as a special case. This is due to the fact that the pragmatistic interpretation of human rationality also is more general than the one known as the theory of 'rational choice'. All these important facts, however, are conspicuously absent in general histories of sociology and social theory. Accordingly, the present work puts forward the following three theses as the basic results that it has achieved: (i) In the history of sociology there is not one but two such traditions that deserve to be called classical. (ii) As regards the problem of action in sociological analysis, it is the American pragmatistic tradition that offers the more enduring alternative. (iii) The interpretation of the history of sociology that has its starting-point in the thought of Talcott Parsons has outlived its relevance. Työ tarkastelee Yhdysvaltain pragmatistisen filosofian relevanssia sosiologialle ja yhteiskuntateorialle, sekä historiallisesta että systemaattisesta näkökulmasta. Siinä osoitetaan että pragmatismin klassiset filosofit ovat kehittäneet uudenlaisen, 'refleksiivisen habituaalisuuden' ajatukseen perustuva tulkinnan inhimillisen toiminnan yleisestä luonteesta. Edelleen osoitetaan, että tämä peruskäsitys ei esiinny ainoastaan näillä filosofeilla, vaan myös eräillä systemaattisen yhteiskuntatieteen ja yhteiskuntateorian merkittävillä edustajilla Yhdysvalloissa. Jälkimmäisistä ovat tässä yhteydessä tärkeitä erityisesti Thorstein Veblen, William I. Thomas ja Arthur Bentley. Osoittautuu, että Yhdysvalloissa syntyi edellisessä vuosisadan vaihteessa oma yhteiskuntateoreettinen ajattelutraditionsa, joka monessa suhteessa vetää vertoja Euroopan klassiselle sosiologialle. Sitä yhdistää siis erityisesti tuo pragmatistisesta filosofiasta omaksuttu tulkinta toiminnasta habituaalisena, mutta silti samanaikaisesti toimijan itsereflektion ohjaamana prosessina. Tässä suhteessa tämä tulkinta tulee monessa suhteessa lähelle niitä tuloksia, joita modernit kognitiotietelijät ja heihin pohjaavat teoreetikot ovat toiminnan yleisestä luonteesta viime vuosina saavuttaneet. Pragmatistinen peruskäsitys on siten yleisempi kuin sosiologiassa ja lähitieteissä tavallinen, toiminnan rationaalisuuteen viittaava ja vetoava toimintateoria. Niinpä se ei ole jälkimmäisen kanssa varsinaisessa ristiriidassa, vaan pystyy sisällyttämään sen itseensä erikoistapauksena. Näin siksi, että myös pragmatismille tunnusomainen ajatus inhimillisen rationaalisuuden luonteesta on yleisempi kuin nk. 'rationaalisen valinnan' ajatukseen pohjaavat tulkinnat. Näistä tärkeistä tosiasioista ei kuitenkaan näy jälkeäkään sosiologian ja yhteiskuntateorian tavanomaisissa oppihistorioissa. Työ esittääkin siten perustuloksinaan kolmea väittämää: (i) Sosiologian historiassa on, ei yksi vaan kaksi ajatteluperinnettä, joita tulee kutsua klassisiksi. (ii) Mitä tulee toiminnan yleiseen ongelmaan sosiologiassa, näistä kahdesta perinteestä Yhdysvaltain pragmatistinen traditio edustaa kestävämpää ajattelua. (iii) Talcott Parsonsin käsityksistä juurensa juontava vallitseva tulkinta sosiologian historiasta on kypsä romutettavaksi. Pragmatistinen ajattelu oli ennen häntä käsitellyt ja jopa ratkaissut monia niistä ongelmista joiden parissa hän ja hänen seuraajansa painiskelivat.

This dissertation is an ethnographic study of the roles and meanings that ethnicity has for the daily life in Finnish male prisons. I study how ethnic and racial demarcations manifests in the prison environment and how they are used in steering social relations. Moreover, this is a study of equality in the societal institution that exercises the most coercive power over the people in it. The statistics demonstrate a twentyfold increase in the number of imprisoned foreign nationals since the beginning of the 1990s, and although this is only one indicator of the variety of ethnic backgrounds, the change in the prisoner population begs the question of what we know about the social reality of our prisons today. This research is situated within the tradition of sociological prison studies, which aim to comprehend social life in closed institutions. It draws from pragmatist philosophy, which has directed the focus on collective action in its specific context and on recognizing its creativity and fallibility. At its centre is the socially shared understanding of the prison everyday life. The ethnographic data was collected in three closed male prisons during nine months of fieldwork, including 68 interviews. First, I illustrate how ethnic and racial categories are constructed, acted out, and established in the prison material space. The spatial organization of social order has strong symbolic meaning that points to the borders, social segregation, and hierarchy of ethnic and racial categories. The segregation is maintained by violence, and it has concrete consequences for prisoners’ capacity to attend workshops and training during their sentences. I then show how the hierarchy of ethnic and racial categories is mediated by contextual stereotypes, which tie together ethnic prejudices and prisoner culture. The interconnection with prisoner culture, connects the ethnic stereotypes further with masculine ideals which affects prisoners’ masculine statuses. Ethnicity as externally defined categories and stereotypes is highly influential on social life in Finnish prisons. Ethnicity has, however, also meanings for internal understanding of collective identification and belonging. Ethnically and racially defined groups form distinct coping practices that come close to the idea of separate prisoner cultures. The Finnish ethnic majority members form the majority also of the prison population and these prisoners hold a privileged position both among prisoners and in the institution. Within institutional arrangements, religious, linguistic, and national minorities face various difficulties, which should be removed or relieved. Moreover, attention should be paid to the racist conduct of some officers. The meanings of ethnicity in social relations in prison are undergoing a constant process of change. Ethnic hierarchy is not an indigenous aspect of prisoner culture (or criminal subculture) and since it has no integral role in coping in prison environment, it is more malleable than many other aspects of prisoner culture. Furthermore, I claim that ethnic hierarchy poses a threat to the existence of one dominant prisoner culture. Finnish prisons can take two possible paths. In the first scenario, ethnic hierarchy remains rigid or becomes stronger, and prisoners who are excluded from the opportunities and prestige of the dominant prisoner culture form parallel cultures that become antagonist in relation to it. This scenario might be enhanced as the number of ethnic minority prisoners grows. In the second scenario, prisoners find their position equal in the institutional arrangements and within the prisoner community regardless of their ethnicity. In this case, there is no such pressure to create separate coping practices and challenge the existing social order. Thus, the hierarchical element of prisoner culture would be preserved, but the significance of ethnicity and racial distinctions in it diminishes. Tämä väitöskirja on etnografinen tutkimus etnisyyden merkityksistä Suomalaisten miesvankiloiden sosiaalisessa arjessa. Tutkin, miten etniset ja rodulliset eronteot ilmenevät vankilaympäristössä ja sen sisäisissä sosiaalisissa suhteissa. Tarkastelen myös yhdenvertaisuuden toteutumista instituutiossa, jossa rauhanajan yhteiskunta käyttää laajinta pakkovaltaa kansalaisiinsa. Tilastot kuvaavat, miten ulkomaalaisvankien määrä on 1990-luvulta yli kaksikymmenkertaistunut. Vaikka tämä on vain yksi indikaattori, joka viittaa vankien moninaisiin etnisiin ja maantieteellisiin taustoihin, herättää muutos kysymyksen, mitä tiedämme siitä, minkälaiseksi sosiaaliseksi ympäristöksi vankila on viime vuosikymmeninä muotoutunut. Tutkimuksen aineisto on kerätty osallistumalla vankilan arkeen ja havainnoimalla sitä yhdeksän kuukauden aikana ja haastattelemalla vankeja ja vankiloiden henkilökuntaa. Aineistonkeruu sijoittui pääasiassa kahteen suljettuun miesten vankilaan. Haastatteluja on tehty yhteensä 68. Tutkimuksessa kuvaan ensin, miten etniset ja rodulliset kategoriat ilmenevät ja muodostuvat toiminnassa ja erityisesti siinä, miten vangit käyttävät tilaa. Sosiaalisen järjestyksen organisoitumisella tilaan on vahva symbolinen merkitys, sillä se viittaa kategorioiden rajoihin, erotteluihin ja hierarkiaan. Etnistä erottelua vankilatilassa ylläpidetään väkivallalla ja sillä on konkreettisia seurauksia vankien mahdollisuuksiin osallistua työtoimintaan ja koulutukseen. Seuraavaksi osoitan, miten vankilassa muodostuu kontekstisidonnaisia etnisiä ja rodullisia stereotypioita, joita käytetään kategorioiden välisen hierarkian ylläpitämiseen. Näissä stereotypioissa kietoutuvat yhteen etniset ennakkoluulot ja vankilakulttuuri normeineen ja moraalisine käsityksineen. Näin etniset stereotypiat nivoutuvat myös vankilan maskuliinisiin ideaaleihin, mikä puolestaan vaikuttaa vankien maskuliiniseen statukseen. Ulkopuolelta määriteltyinä kategorioina ja stereotypioina etniset ja rodulliset erottelut vaikuttavat merkittävästi vankilan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Etnisyys merkitsee kuitenkin myös kollektiivista identifioitumista ja ryhmäytymistä. Yhtäältä ulossulkemisen ja toisaalta etnisen identifioitumisen varaan syntyy ryhmiä, jotka muodostavat omia kollektiivisia selviytymiskeinojaan. Näistä selviytymiskeinoista voi puhua myös erillisinä vankilakulttuureina. Valtaväestön edustajat muodostavat enemmistön myös vankilassa, ja näillä vangeilla on etuoikeutettu asema paitsi vankiyhteisössä myös vankilainstituution puitteissa. Uskonnolliset, kansalliset ja kielivähemmistöt kohtaavat erilaisia vaikeuksia, joihin tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota vankila-arjen käytäntöjä suunniteltaessa. Joidenkin vartijoiden rasistisen käytöksen kitkeminen edellyttäisi myös enemmän panostusta. Etnisyyden merkitys vankihierarkiassa ja vankien ja henkilökunnan välisissä suhteissa on jatkuvassa käymistilassa. Koska vankiloiden etninen ja rodullinen hierarkia ei ole vankilakulttuurin (tai rikollisen alakulttuurin) sisäsyntyinen ominaisuus, on tämä hierarkia joustavampi muutoksille kuin monet muut vankien väliseen hierarkiaan kytkeytyvät säännöt ja normit. Väitän myös, että etninen ja rodullinen hierarkia on riski yhden vankikulttuurin olemassaololle. Karrikoidusti esitettynä suomalaisilla vankiloilla on edessään kaksi mahdollista suuntaa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa etninen ja rodullinen hierarkia säilyy ankarana tai voimistuu, ja vangit, joiden kohdalla vankikulttuurin tarjoamat mahdollisuudet ja hyödyt jäävät tavoittamattomiin, muodostavat rinnakkaisia kulttuureja ja vihamielisesti toisiinsa suhtautuvia ryhmittymiä. Toisen vaihtoehdon edellytys on, että etniseen taustaansa ja ulkoisiin piirteisiinsä katsomatta vangit voivat kokea olevansa tasa-arvoisesti kohdeltuja vankilainstituutiossa ja vankiyhteisössä, jolloin heillä ei ole tarvetta erillisten ja vihamielisten selviytymiskeinojen muodostamiselle. Tällöin vankikulttuurin hierarkkisuus säilyy, mutta etnisten ja rodullisten erontekojen merkitys siinä vähenee. Tutkimuksessani osoitan, miten etnisyyden merkitys vankien välisessä hierarkiassa on vähentynyt ja miten taustalla vaikuttaa erityisesti vangittujen henkilöiden elinpiirin muuttuminen vankilan ulkopuolella. Vaikka tämä muutos näyttäytyi tutkimuksen aineistonkeruun aikana voimakkaana, on tulevaisuutta vaikea ennustaa. Mahdolliset kehityskulut ja niiden seuraukset on tärkeää tunnistaa vankiloissa, jotta yksilöiden oikeudet yhdenvertaisuuteen toteutuvat ja jotta konflikteja vankiryhmien välillä voidaan ehkäistä.

This study offers an overall interpretation of the sociologist and anthropologist Edward Westermarck’s (1862–1939) moral and social theory. It focuses on the key elements of Westermarck’s theory of moral emotions as presented in The Origin and Development of the Moral Ideas (1906-08) and summarized in Ethical Relativity (1932), and examines the importance of his work for understanding and explaining a wide range of social and moral phenomena that may be observed in all social environments. The study has two main aims. First, it lays out the key features of Westermarck’s theory of moral judgement, the nature of retributive emotions in which moral judgements are based, and the various psychological and social elements influencing them. At the same time, it shows that Westermarck’s account of morality is an ambitious and wide-ranging analysis of the fundamentals of human social behaviour and social reality. By combining the moral-psychological and sociological aspects of Westermarck’s work, the study reconstructs his understanding of emotions, and the different forms of emotional contagion in particular, as the fundamental elements of human sociality. What emerges is that at the heart of Westermarck’s theory-building is his neglected account of sympathy, proving to be crucial to his understanding of morality and human social life. The second aim of this study is to examine Westermarck’s thought in the context of his main sources of inspiration, enabling a better understanding of his work. In this regard, it highlights the importance of Darwinian evolutionism to the different aspects of Westermarck’s project, especially to his approach to the human mind. In addition, the study demonstrates how Westermarck’s theory of moral emotions developed out of, and in response to, David Hume’s and Adam Smith’s moral philosophy, combining their views on human nature, moral sentiments, and sympathy with Darwinian evolutionary thinking. The first part of this work focuses on the central elements in Westermarck’s moral and social theory, especially with respect to the nature of moral emotions, the role of sympathy and society, reciprocity, the emergence and maintenance of moral norms, and moral responsibility. The remaining part of the study expands upon and deepens these discussions by looking at Westermarck’s theory of moral emotions in relation to the sentimentalist tradition in British moral philosophy, whose importance Westermarck himself emphasised as the background for his thinking. Today, his legacy serves as an example of sociological theory-building that is not organized around the dualisms of nature/culture and animal/human which penetrate much of the social sciences. The study demonstrates Westermarck’s sociological relevance and broadens the view of Westermarck as the forerunner of modern evolutionary approaches to morality. Väitöskirja tarjoaa kokonaistulkinnan sosiologi, antropologi Edvard Westermarckin (1862–1939) moraali- ja yhteiskuntateoriasta. Se keskittyy The Origin and Development of the Moral Ideas (1906–08) ja Ethical Relativity (1932) -teoksissa esitettyyn teoriaan moraalitunteista ja hänen tapaansa analysoida ja selittää kaikissa ihmisyhteisöissä havaittavia moraaliin liittyviä ilmiöitä. Tutkimuksella on kaksi päätavoitetta. Ensinnäkin se tarkastelee Westermarckin moraaliarvostelmia koskevan teorian pääpiirteitä, palkitsevien ja rankaisevien moraalitunteiden luonnetta sekä niihin vaikuttavia psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Samalla tutkimus osoittaa Westermarckin esittäneen laaja-alaisen ja yksityiskohtaisen tarkastelun inhimillisen sosiaalisen käyttäytymisen ja yhteisöelämän perustasta. Tuloksena on kokonaiskuva Westermarckin moraalipsykologisesta ja sosiologisesta tutkimustyöstä, jonka ytimessä on käsitys tunteista ja erityisesti tunteiden jakamisesta ja tarttumisesta ihmisen sosiaalisuuden keskeisinä rakenneosina. Erityisen tärkeäksi osoittautuu teoria sympatiasta, jota Westermarck soveltaa monien sosiaalisten ja moraalisten ilmiöiden tarkastelussa. Tutkimuksen toisena tavoitteena on analysoida Westermarckin moraalitunneteorian yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia suhteessa hänen keskeisimpiin edeltäjiinsä. Tältä osin väitöskirja osoittaa darwinilaisen evoluutioteorian merkityksen Westermarckin moraalitutkimuksen eri osa-alueille ja ennen kaikkea ihmismieltä koskeville käsityksille. Lisäksi tutkimus tuo esiin, kuinka Westermarck kehitti moraaliteoriansa yhdistämällä David Humen ja Adam Smithin moraalifilosofiaan sisältyviä käsityksiä ihmisluonnosta, moraalitunteista ja sympatiasta darwinilaiseen evoluutioajatteluun. Väitöskirjan alkupuoli keskittyy Westermarckin moraali- ja yhteiskuntateorian ydinkysymyksiin liittyen moraalitunteiden luonteeseen, sympatian ja yhteiskunnan merkitykseen, vastavuoroisuuteen, moraalisten normien muodostumiseen, säilymiseen ja muuttumiseen sekä moraaliseen vastuunalaisuuteen. Tutkimuksen loppuosa tarkastelee Westermarckin moraaliteoriaa suhteessa aikaisempaan brittiläiseen moraalitunnefilosofiaan, jonka merkitystä hän itse korosti tutkimustyönsä lähtökohtana. Westermarckin perintö toimii esimerkkinä sosiologisesta teorianmuodostuksesta, joka ei pohjaudu luonnon ja kulttuurin tai ihmisten ja eläinten erotteluun. Väitöskirja avartaa käsitystä Westermarckin tutkimustyön sosiologisesta merkityksestä sekä laajentaa kuvaa hänestä evoluutioteoreettisen moraalitutkimuksen edelläkävijänä.

Public and academic discussion of gambling has been characterised by numerous contradictions. Although definitions of gambling as a sinful activity or even as a crime are now things of the past, the contemporary debate on whether gamblinkö-g is actually a social problem, an individual problem, a socially beneficial activity or perhaps just another form of consumption has been heated. This study maintains that no such conclusive definition of the social role of gambling can be found because societies discuss gambling differently based on contextual conditions. The research question asks whether the understandings of gambling differ between two European societies, Finland and France, and if so, how these differences are manifested. To answer this question a comparative study has been conducted. The research data consist of group interviews conducted among gamblers in Finland and in France, along with legal texts that regulate gambling in each country. Finland and France were chosen for this study owing to practical constraints but also to represent two European countries with differing gambling traditions but with similar overall availability of gambling opportunities. This made it possible to analyse institutional differences related to provision and legislation, as well as to compare cultural differences related to habits of thought and deep cultural structures. The study argues that social contexts influence not only the kind of gambling offers made available, but also how gambling is discussed, how it is justified, how it is understood and even how ensuing problems are conceptualised. Sociological theory is used to show that the way we understand social concepts such as gambling is specific to a particular cultural and institutional context. The results show that Finland and France differ in terms of how their gambling legislation has been justified and in how gamblers themselves discuss the activity. Differences were found in relation to what was considered an acceptable reason to gamble, what was considered the cause of problem gambling and how well the gambling offers of their respective countries were accepted. It is argued here that these differences reflect separate historical traditions of gambling, varying institutional organisations providing gambling opportunities, cultural differences in how blame is assigned, and varying conceptualisations of individuality in Finland and France. The analysis supports the hypothesis, showing that the way gambling is understood depends on the social context. The comparative analysis also demonstrates that gambling is a social issue and should be treated as such when its consequences, its availability or its importance to societies are discussed. Rahapelaamista koskeva julkinen ja akateeminen keskustelu on ollut hyvin jakautunutta ja lokeroitunutta. Vaikka länsimaisessa ajattelussa rahapelaamista ei enää pidetäkään rikoksena tai syntinä, myös nykypäivänä kiistellään siitä, pitäisikö pelaamista tutkia sosiaalisena ongelmana, henkilökohtaisena ongelmana, sosiaalisesti hyödyllisenä harrastuksena tai ehkä vain yhtenä kulutuksen muotona. Tässä tutkimuksessa korostetaan, ettei pelaamista voi määritellä vain yhdellä tavalla, sillä rahapelaamisen määritelmät riippuvat aina sosiaalisesta kontekstista. Tutkimus kysyy, miten rahapelaaminen ymmärretään kahdessa eurooppalaisessa maassa, Suomessa ja Ranskassa, ja millaisia eroja ymmärryksissä on. Kysymykseen on vastattu kvalitatiivisin menetelmin. Tutkimusaineisto koostuu suomalaisten ja ranskalaisten viihdepelaajien kanssa tehdyistä ryhmähaastatteluista, sekä lakiteksteistä, joilla rahapelaamista säädellään näissä kahdessa maassa. Suomi ja Ranska valikoituivat tutkimuskohteiksi käytännön syistä, mutta myös siksi, että maat edustavat erilaisia rahapelaamiseen liittyvien perinteitä sekä samankaltaista rahapelien saatavuutta. Tämän ansiosta analyysi ylettyy paitsi rahapelitarjonnan ja -lainsäädännön institutionaalisten erojen vertailuun, mutta myös kulttuuristen erojen ja syvärakenteiden tutkimiseen. Tutkimus osoittaa, että sosiaaliset kontekstit vaikuttavat paitsi pelitarjontaan, myös siihen, miten peleistä keskustellaan, miten pelaamista ja pelitarjontaa oikeutetaan, miten pelaaminen ymmärretään ja miten mahdolliset ongelmat käsitteellistetään. Sosiologisen teorian avulla tutkimuksessa keskustellaan siitä, kuinka eri institutionaalisissa ja kulttuurisissa konteksteissa rahapelaamisen kaltaiset käsitteet voidaan ymmärtää eri tavoin. Tuloksista tulee ilmi, että Suomi ja Ranska eroavat toisistaan sekä siinä, kuinka rahapelilainsäädäntöä on oikeutettu, että siinä, miten pelaajat keskustelevat pelaamisesta. Pelaajien käsitykset hyväksyttävistä syistä pelata, ongelmapelaamisen syistä sekä maan pelitarjonnan hyväksyttävyydestä erosivat. Tutkimuksessa esitetään, että nämä erot heijastelevat erilaisia rahapelaamiseen liittyviä historiallisia perinteitä, erilaista rahapelitarjontaa, mutta myös kulttuurisia eroja vastuun ja individualismin suhteen. Analyysi tukee hypoteesia, jonka mukaan se, miten pelaaminen ymmärretään, riippuu sosiaalisesta kontekstista. Rahapelaaminen on sosiaalinen ilmiö, ja tämä sosiaalinen perusta tulisi pitää mielessä myös kun pelaamisen vaikutuksista, tarjonnasta tai tärkeydestä yhteiskunnalle keskustellaan.

Pragmatism has sometimes been taken as a catchphrase for epistemological stances in which anything goes. However, other authors argue that the real novelty and contribution of this tradition has to do with its view of action as the context in which all things human take place. Thus, it is action rather than, for example, discourses that should be our starting point in social theory. The introductory section of the book situates pragmatism (especially the ideas of G. H. Mead and John Dewey) within the field and tradition of social theory. This introductory also contextualizes the main core of the book which consists of four chapters. Two of these chapters have been published as articles in scientific journals and one in an edited book. All of them discuss the core problem of social theory: how is action related to social structures (and vice versa)? The argument is that habitual action is the explanation for the emergence of social structures from our action. Action produces structures and social reproduction takes place when action is habitualized; that is, when we develop social dispositions to act in a certain manner in familiar environments. This also means that even though the physical environment is the same for all of us, our habits structure it into different kinds of action possibilities. Each chapter highlights these general insights from different angles. Practice theory has gained momentum in recent years and it has many commonalities with pragmatism because both highlight the situated and corporeal character of human activity. One famous proponent of practice theory is Margaret Archer who has argued that the pragmatism of G. H. Mead leads to an oversocialized conception of selfhood. Mead does indeed present a socialized view of selfhood but this is a meta-sociological argument rather than a substantial sociological claim. Accordingly, one can argue that in this general sense intersubjectivity precedes subjectivity and not the other way around. Such a view does not indicate that our social relation would necessarily "colonize" individual action because there is a place for internal conversations (in Archer s terminology); it is especially in those phases of action where it meets obstacles due to the changes of the environment. The second issue discussed has the background assumption that social structures can fruitfully be conceptualized as institutions. A general classification of different institution theories is presented and it is argued that there is a need for a habitual theory of institutions due to the problems associated with these other theories. So-called habitual institutionalism accounts for institutions in terms of established and prevalent social dispositions that structure our social interactions. The germs of this institution theory can be found in the work of Thorstein Veblen. Since Veblen s times, these ideas have been discussed for example, by the economist Geoffrey M. Hodgson. His ideas on the evolution of institutions are presented but a critical stance is taken towards his tendency of defining institutions with the help of rules because rules are not always present in institutions. Accordingly, habitual action is the most basic but by no means the only aspect of institutional reproduction. The third chapter deals with theme of action and structures in the context of Pierre Bourdieu s thought. Bourdieu s term habitus refers to a system of dispositions which structure social fields. It is argued that habits come close to the concept of habitus in the sense that the latter consists of particular kinds of habits; those that are related to the reproduction of socioeconomic positions. Habits are thus constituents of a general theory of societal reproduction whereas habitus is a systematic combination of socioeconomic habits. The fourth theme relates to issues of social change and development. The capabilities approach has been associated with the name of Amartya Sen, for example, and it underscores problems inhering in economistic ways of evaluating social development. However, Sen s argument has some theoretical problems. For example, his theory cannot adequately confront the problem of relativism. In addition, Sen s discussion lacks also a theory of the role of the public. With the help of arguments derived from pragmatism, one gets an action-based, socially constituted view of freedom in which the role of the public is essential. In general, it is argued that a socially constituted view of agency does not necessarily to lead to pessimistic conclusions about the freedom of action. Yhteiskuntatieteiden ja yhteiskuntateorian yksi visaisimmista peruskysymyksistä liittyy siihen, mikä on yksilöiden toiminnan ja yhteiskuntarakenteiden välinen suhde. Monet teoriat painottavat toista näistä näkökulmasta toisen kustannuksella. Tällöin saatetaan esimerkiksi väittää, että yhteiskuntarakenteet ovat puhtaasti yksilöllisten valintojen summa. Tässä tutkimuksessa peruskysymystä tarkastellaan pragmatismina tunnetun ajattelusuuntauksen avulla. Pragmatismi on perinteisesti korostanut käytäntöjen ja toiminnan keskeisyyttä. Perusoletus on se, että sosiaalisesti tavanmukaistunut (habitual) toiminta on omiaan tuottamaan ja myös ylläpitämään yhteiskuntarakenteita. Niinpä tuttu sosiaalinen tilanne yleensä saa ihmiset toimimaan niin kuin on ennenkin toimittu. Joskus totutuista kaavoista toki myös poiketaan, mutta tämä vaatii erityistä paneutumista asiaan ja on helpompaa silloin, kun tilanne kannustaa siihen esimerkiksi muuttuvien olosuhteiden kautta. Vaikka elämmekin kaikki samassa fysikaalisessa maailmassa, toimintatapamme järjestävät ympäristön erilaisiksi toimintamahdollisuuksiksi. Väitöskirja koostuu yhteenvetoluvusta ja neljästä muusta luvusta. Kussakin näistä neljästä luvusta sovelletaan tutkimuksen perusajatusta tiettyyn nyky-yhteiskuntateoreettiseen teemaan. G. H. Meadin pragmatismia on tulkittu niin, että sen on katsottu johtavan ylisosiaaliseen ja yksilöllisyyttä vähättelevään näkemykseen minuudesta. Mead nimittäin argumentoi, että itsetietoisuus syntyy prosessissa, jossa lapsi oppii pikkuhiljaa ennakoimaan muiden asenteita suhteessa itseensä. Mead todellakin edustaa tällaista näkemystä, mutta hän käsittelee lähinnä itsetietoisuuden ja sosiaalisuuden ennakkoehtoja eikä niinkään sano mitään minuuden kulloisestakin sisällöstä. Itse asiassa voidaan väittää, että itsetietoisuus ja oman toiminnan reflektoiminen tulevat mahdolliseksi juuri siitä syystä, että lapsi oppii suhtautumaan itseensä objektina. Tällainen tietoinen reflektio ei kuitenkaan luonnehdi toimintaamme jatkuvasti ja reflektiokin nojaa aiemmin muodostuneisiin sosiaalisiin toimintatapoihin. Yhteiskuntarakenteiden olemuksesta on viime vuosina käyty vilkasta keskustelua puhumalla instituutioista. Tutkimus käsittelee erilaisia instituutioteorioita ja esittää, että niiden rinnalle voidaan hahmottaa niin sanottu habituaalinen instituutioteoria. Tässä teoriassa esimerkiksi säännöt tai tiedolliset diskurssit eivät näyttele itsenäistä roolia, sillä ne saavat merkityksensä osana tavanmukaistuneita toimintaprosesseja. Monet toimintatavoistamme liittyvät sosioekonomiseen asemaan ja taustaan. Näin ollen esimerkiksi koulutus korreloi vahvasti sen kanssa, millaisia toimintatapoja kullakin sattuu olemaan. Edesmennyt ranskalaissosiologi Pierre Bourdieu korosti habitus-käsitteellään juuri sosioekonomisten asemien merkitystä, mutta on hyvä huomata, että suinkaan kaikki toimintatapamme eivät ole sosioekonomisen aseman sanelemia. Ihmiset eivät muutoinkaan ole vain tapojensa orjia, sillä toimintatapojen muuttamisen tapa on sekin mahdollinen, mikäli ympäristö siihen kannustaa. Voidaan myös väittää, että yhteiskunnallista kehitystä voi mitata sen mukaan, missä määrin ihmisten toimintamahdollisuudet (capabilities) voivat toteutua. Esimerkiksi taloustieteen nobelisti Amartya Sen on korostanut tätä näkökohtaa. Senin teoriassa on kuitenkin ongelmia, sillä se ei kunnolla tarkastele relativismin ongelmaa eikä sitä, mikä on julkisen keskustelun rooli kehityksen arvioimisessa. Klassisten pragmatistien, G. H. Meadin ja John Deweyn argumentteja yhdistelemällä voidaan muodostaa näkemys, jossa toimintamahdollisuuksien voimakas riippuvuus sosiaalisesta kontekstista myönnetään, mutta jossa ei kuitenkaan päädytä pessimistisiin näkemyksiin toiminnan vapausasteista.