Search

Snellmanin sivistyskäsite on jäänyt kasvatustieteellisessä keskustelussa 2000-luvulla vähäiselle huomiolle. Se on kuitenkin ajankohtainen useasta syystä. Sen ytimessä on aikalaisanalyysi: sivistyneen ihmisen ensimmäinen velvoite on ymmärtää aikansa vaatimukset ja tarttua ihmiskunnan suuriin kysymyksiin. Kansallisen sivistystyön on oltava panoksen antamista yleisinhimillisen kulttuurin kehitykseen ja kansojen välisiin rauhanomaisiin suhteisiin. Snellman määritteli psykologisista oppimisteorioista poiketen oppimisen ja tietämisen kulttuuriperinnön kriittiseksi omaksumiseksi ja kehittämiseksi edelleen yksilön toimintaa ohjaavan vakaumuksen muodostamiseksi. Sivistys, työ ja talous edellyttävät toisiaan. Aineellisen vaurauden on kuitenkin palveltava sivistystä. Sivistysyliopiston on eristyneisyyden sijaan avauduttava yhteiskuntaan. Sivistys on yhteiskunnan keskeisten vapauksien ja tasa-arvon perusta ja sovelias viitekehys elinikäiselle oppimiselle.

Kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellmanin (1806–1881) historiallinen ja kulttuurinen sivistyskäsite sopii uudelleen tulkittuna aikuiskasvatuspolitiikan ja -tutkimuksen lähtökohdaksi paremmin kuin kognitiiviset näkemykset oppimisesta tai ylikansallisten järjestöjen lanseeraama kompetenssin käsite. Sivistys vaatii ihmiseltä ymmärrystä aikakautensa suurista kysymyksistä sekä toimintaa niiden ratkaisemiseksi. Työ tulkitaan sivistyksen tilaksi, jonka kautta yksilö liittyy yhteiskuntaan ja osallistuu yhteisen hyvän rakentamiseen.

Snellmanilainen sivistyskäsite syventää keskustelua jatkuvasta oppimisesta. Se kuitenkin edellyttää uudenlaisia tutkimusavusteisia menetelmiä ja oppimisympäristöjä, joissa työntekijät, kehittäjät ja johtajat yhdessä kehittävät työtään ja osaamistaan ja tuottavat ratkaisuja ongelmiin.

Artikkeli käsittelee J. V. Snellmanin (1806–81) varhaisvaiheen filosofiaa ja sen suhdetta hänen 1840-luvun alun filosofiseen pääteokseensa Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys (Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit). Varhaisvaiheen filosofia viittaa Snellmanin julkaistuihin kirjoituksiin vuosina 1835–40 sekä luentokäsikirjoituksiin ja muihin muistiinpanoihin. Artikkelin keskiössä on Snellmanin varhainen luenta G. W. F. Hegelin (1770–1831) filosofiasta. Snellmanin filosofian on yleensä katsottu seuraavan Hegelin esikuvaa uskollisesti. Tämä pitää pääasiassa paikkansa, mutta toisaalta Snellman ei missään vaiheessa uraansa epäröinyt poiketa Hegelin viitoittamalta tieltä. Hän ei tosin juuri korostanut eroja itsensä ja saksalaisen esikuvansa välillä. Snellman esitti varhaisfilosofiassaan muun muassa omaperäisen tulkinnan Hegelin subjektiivisen hengen filosofiasta. Hän pyrki myös yhdistämään Hegelin kaksi logiikan pääesitystä yhdeksi kokonaisuudeksi. Snellman myös täydensi joiltain osin Hegelin systeemiä. Hegel ei esimerkiksi koskaan vastannut yksiselitteisesti kysymykseen siitä, tarvitseeko hänen systeeminsä itsenäisen johdannon. Snellman katsoi johdannon tarpeelliseksi ja esitti varhaisfilosofiassaan oman versionsa johdannosta. Snellmanin johdanto keskittyi itsetietoisuuden käsitteeseen, joka oli keskeisessä roolissa myös hänen vuonna 1841 julkaisemassaan teoksessa Persoonallisuuden idean spekulatiivisen kehittelyn yritys.