Search

• Lasten kaltoinkohtelun riskitekijöitä ja niistä muodostuvia riskioloja on tutkittu runsaasti. • Kaltoinkohtelun ehkäisy on ollut hidasta, koska tieto riskioloista ei ole riittävän hyvin siirtynyt ­käytännön toiminnaksi. • Perheessä tapahtuvan lapsen kaltoinkohtelun riskioloja kuvaavassa hoitosuosituksessa on ­järjestelmällisesti koottu ja analysoitu monialainen tutkimustieto aiheesta. • Riskitekijät voivat liittyä vanhempaan, perheen tilanteeseen tai lapseen. • Hoitosuositus auttaa lasten ja perheiden kanssa työskenteleviä ammattilaisia sensitiivisessä ­riskitekijöiden ja riskiolojen arvioinnissa ja perheiden kohtaamisessa. • Hoitosuositus on tarpeen ottaa hyvinvointialueilla systemaattisesti käyttöön.

Väkivallan ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen edellyttävät tietoa, valppautta, valmiuksia, osaamista ja halua auttaa. Jokaisella kansalaisella on eettinen vastuu väkivallattomuudesta ja väkivaltaan puuttumisesta lähiyhteisössään. Väkivallan havaitsemiseen, tunnistamiseen ja siihen puuttumiseen liittyvä koulutus ja tiedottaminen ovat olleet pääosin väkivaltatyötä tekevien järjestöjen ja hankkeiden varassa. Useiden alojen ammatillisessa koulutuksessa perheväkivallan ilmiötä käsitellään, mutta tieto on hajanaista, ja ammatillisen osaamisen taso vaihtelee. Väkivaltatyön, koulutuksen ja tiedottamisen koordinaatio Suomessa ei ole tänä päivänä minkään tahon vastuulla, toteavat kirjoittajat.

Objectives. To describe how Finnish public health nurses identify and intervene in child maltreatment and how they implement the National Clinical Guideline in their work.Design and Sample. Cross-sectional survey of 367 public health nurses in Finland.Measures. A web-based questionnaire developed based on the content areas of the guideline: identifying, intervening, and implementing.Results. The respondents reported they identify child maltreatment moderately (mean 3.38), intervene in it better (4.15), and implement the guideline moderately (3.43, scale between 1 and 6). Those with experience of working with maltreated children reported they identify them betterP<0.001, intervene betterP<0.001, and implement the guideline betterP<0.001than those with no experience. This difference was also found for those who were aware of the guideline, had read it, and participated in training on child maltreatment, as compared to those who were not aware of the guideline, had not read it, or had not participated in such training.Conclusions. The public health nurses worked quite well with children who had experienced maltreatment and families. However, the results point out several developmental targets for increasing training on child maltreatment, for devising recommendations for child maltreatment, and for applying these recommendations systematically in practice.

Artikkelissa kuvataan naisten kokemuksia omasta väkivaltaisesta käyttäytymisestään parisuhteessa sellaisena kuin he sen kokevat. Väkivallan merkitykset aktivoituivat ja syntyivät parisuhteen vuorovaikutuksessa. Kolme tuloksia kuvaavaa pääteemaa, väkivallan kieltäminen, väkivallan oikeuttaminen sekä havahtuminen ja muutoksen etsiminen eivät ole hierarkkisia, vaan muodostavat kehämäisen prosessin ja ovat osittain päällekkäisiä. Tulokset antavat uutta ymmärrystä naisten kokemuksista ja heidän väkivallalleen antamista merkityksistä. Väkivalta koskettaa kaikkia naisen eksistenssin eri tasoja. Väkivaltaisesti käyttäytyvien naisten auttamiseksi tarvitaan auttamismenetelmiä, joissa tunnistetaan parisuhteen dynamiikka, vuorovaikutus, tunteiden ilmaisu- ja ongelmanratkaisutavat, väkivaltaan liittyvät motiivit, kontekstit ja merkitykset.

Parisuhdeväkivaltakeskustelu ja -tutkimus ovat viime vuosikymmeninä painottuneet naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Uhritutkimuksissa on tarkasteltu vain naisuhrien kokemuksia. Naisen ja miehen kokemusten samankaltaisuutta ja erilaisuutta on tutkittu vähän. Miesten väkivaltaista käyttäytymistä parisuhteessa on tutkittu lähinnä naisten kokemuksina. Tämän fenomenologisen tutkimuksen tarkoituksena on kuvata naisten ja miesten kokemuksia parisuhdeväkivaltaan johtavista tekijöistä, väkivallan kohteeksi joutumisesta sekä omasta väkivaltaisesta käyttäytymisestään. Tutkimus on osa Tampereen yliopiston hoitotieteen laitoksella toteutuvaa, Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, jossa kehitetään ja arvioidaan varhaisvaiheen interventioita perheväkivallan tunnistamiseksi ja moniammatillisen yhteistyön kehittämiseksi. Tutkimusaineisto koottiin 24:ltä naiselta ja 10:ltä mieheltä. Tulosten mukaan lapsuudessa koetut emotionaaliset laiminlyönnit, kaltoinkohtelu, riittämätön vanhemmuus ja sukupuoli-identiteetin kehittymisen häiriöt altistavat parisuhdeväkivallalle. Parisuhteen solmimisen väärät motiivit ja väärät odotukset tuottavat väkivallalle altistavia pettymyksiä. Arvojen ja elämäntapojen erilaistuminen sekä heikko kommunikaatio johtavat keskinäisen kunnioituksen katoamiseen, puolisot vieraantuvat ja luopuvat suhteen hoitamisesta ja yhteyden vaalimisesta. Puolisoiden vieraantuessa suhde muuttuu valtataisteluksi. Myös ulkoiset olosuhteet kuormittavat parisuhdetta. Parisuhdeväkivalta liittyy suhteen vuorovaikutuksen vääristymiseen ja on fyysistä väkivaltaa monimuotoisempaa. Miesten ja naisten väkivallan kokemukset ovat hyvin samankaltaisia. Olemassaolon oikeuden loukkaaminen, ihmisarvon mitätöiminen, tunteiden, tarpeiden ja toiveiden huomiotta jättäminen ja vastuiden laiminlyöminen merkitsevät väkivaltaa. Seksuaalinen uskottomuus, perheyhteydestä erottaminen ja hylkääminen koetaan väkivaltana. Sekä naiset että miehet käyttävät kontrollia ja vapauden riistoa väkivallan keinoina, jos puoliso ei täytä heidän tarpeitaan eikä toimi toivotulla tavalla. He pyrkivät nujertamaan toisen ylivoimalla. Sanallinen väkivalta, syyttely ja alistaminen ovat tavallisia parisuhteissa. Niistä parisuhteista, joissa käytetään väkivaltaa, puuttuu kuulluksi tulemisen ja toisen huomioon ottamisen kokemus. Erityisesti eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyvissä ristiriidoissa ja uusperheissä lapset joutuvat väkivallan välikappaleiksi. Naisten ja miesten väkivallan kokemuksissa on myös eroja. Miehet pyrkivät naiseuden häpäisemiseen tai kahlitsevat naisen riippuvuussuhteeseen sekä uhkailevat ja rankaisevat naista. Naiset käyttävät ylivoiman saavuttamisen keinoina kaupankäyntiä, kiristämistä tai liittoutuvat tukijoukkojensa kanssa. Miehet käyttävät herkemmin fyysisiä voimakeinoja, naiset esineellistä väkivaltaa. Miehet eivät luota ammattiauttajiin: he pitävät auttamisjärjestelmää naismyönteisenä ja miesvihamielisenä. Sekä miesten että naisten on vaikea tunnistaa ja tunnustaa omaa väkivaltaisuuttaan. Molemmat ovat taipuvaisia kertomaan väkivallan kohteeksi joutumisesta mieluummin kuin omasta väkivallastaan. Sekasortoon ajautuneessa suhteessa naisilla ja miehillä on itsen ja puolison vahingoittamiseen ja tuhoamiseen liittyviä ajatuksia. Avun hakemiseen liittyy ulkoisia ja sisäisiä esteitä. Parisuhteen osapuolet tarvitsevat tietoa parisuhteen dynamiikasta, suhteen hoitamisesta ja väkivaltaa synnyttävistä tekijöistä. Parisuhde- ja avioliittotyön yhtenä tavoitteena tulisi olla parisuhdeväkivallan ennaltaehkäisy varhaisessa vaiheessa miehen ja naisen itsetuntemus-, vuorovaikutus- ja ristiriitojen ratkaisutaitoja kehittämällä. Väkivaltatyössä voisi avautua uusia näkökulmia, jos väkivaltaa tarkasteltaisiin sukupuolesta riippumattomana moraalisena, henkilökohtaisena ja ihmissuhteen ongelmana. Ammatillisen auttamistyön tulisi perustua molempien sukupuolten kuulemiseen. The purpose of this qualitative, phenomenological study is to describe intimate partner violence as experienced by women and men and to formulate a common structure of meanings of intimate partner violence. The data were gathered during the period 2000-­2004 by open-ended interviews with twenty-four (n = 24) women and ten (n = 10) men. The participants had experienced intimate partner violence or they had behaved violently themselves or they had experienced both in their partnership. The position of the partners as perpetrators or as victims was not determined beforehand. Sixteen women and all the ten men were interviewed two times by open-ended interview. Eight women were interviewed only once. The total number of interviews was 60 and the research material was 697 pages. (single-spaced) The data were analysed by applying the existential-phenomenological method developed by Colaizzi. The main categories describe the pair relationship as a circular process. The four main categories of factors leading to intimate partner violence are as follows: carrying one s past as baggage, disappointment at the hopes, estrangement and power struggle and burden due to circumstances. The eight categories describing experiences of becoming a victim of intimate partner violence were as follows: invalidation of the right to exist and human dignity, dismissal and desertion from the relationship, depriving of freedom, damaging by irresponsibility, smothering with superiority, remaining in a painful relationship, descent into chaos, searching for a new direction. Men s and women s violent behaviour was described by categories as follows: denying violence, justifying violence and waking up to the reality and beginning to move forward. The main categories are divided into sub-categories, which reveal common experiences of men and women and experiences of men and women. The categories are not hierargical. The research results enhance the understanding of the experiences of men and women. The results outline the common structure of intimate partner violence. The information may be useful in promoting women s, men s and families health, work with violence and in educating social and health care professionals. The results may also help partners to understand each other s experiences in a pair relationship.