Search

Ilmastonmuutos on elinympäristöjen pirstoutumisen ja häviämisen ohella yksi tärkeimmistä luonnon monimuotoisuuden uhkista. Suojelualueverkostolla on tärkeä rooli luontokadon torjumisessa, mutta suojelusuunnittelun tulee huomioida ilmastonmuutoksen kaikkialle ulottuvat vaikutukset. SUMI-hankkeessa on tarkasteltu suojelualueiden lajien ja luontotyyppien altistumista maankäytön ja ilmastonmuutoksen vaikutuksille, metsien hiilensidonnan ja lahopuun määrän alueellista vaihtelua sekä suojelualueiden hoitoa muuttuvassa ilmastossa. Tuloksia on viety suoraan luonnonsuojelun toimijoiden käyttöön. Suojelualueet ovat keskeisiä lajien ja luontotyyppien säilymiselle sekä lajien siirtymiselle uusille suotuisille alueille. Vuosille 1961–2020 lasketut ilmastomuuttujat osoittavat kuitenkin, että ilmastonmuutos on jo muuttanut suojelualueiden olosuhteita. Muutokset ovat voineet vaikuttaa merkittävästi lajeihin ja ekosysteemeihin erityisesti alueilla, joilla muutos on ollut usean ilmastomuuttujan osalta voimakasta. Lajit ja luontotyypit voivat lisäksi altistua suojelualueita ympäröivien alueiden haitallisen maankäytön vaikutuksille. Esimerkiksi aapasuovyöhykkeen eteläosissa ojitukset ja kesien lämpeneminen uhkaavat aapasoiden vesitilannetta ja muita ominaispiirteitä. Pohjois-Suomen lajistoltaan arvokkaat aapasuot sen sijaan altistuvat tammikuun lämpötilan voimakkaalle muutokselle. Ilmastonmuutos ja ympäröivä maankäyttö vaikuttavat myös suojelualueiden metsälajiston säilymiseen ja lajien mahdollisuuksiin siirtyä suojelualueiden välillä. Suojelualueverkoston pinta-alaa on tärkeää kasvattaa alueilla, joilla metsälajisto altistuu molemmille uhkille. Tämä koskee etenkin maan eteläosaa, jossa maankäyttö on laajamittaista ja erityisesti kasvukauden ilmasto on lämpenemässä nopeasti. Myös suojelualueiden topografia vaikuttaa lajien säilymiseen: topografisesti vaihtelevat alueet voivat säilyttää levinneisyydeltään pohjoista metsälajistoa pidempään ja hidastaa lajien taantumista ilmaston lämmetessä. Metsäisten suojelualueiden laajentaminen tukisi sekä luontokadon että ilmastonmuutoksen torjumista: se vahvistaisi metsien hiilensidontaa ja metsälajiston monimuotoisuutta indikoivan lahopuun kertymistä. Erilaiset kaukokartoitus- ja skenaariomallinnusmenetelmät mahdollistavat paitsi ilmastoviisaiden suojelu- ja hoitotoimien suunnittelun myös niiden vaikuttavuuden seurannan. Climate is changing – do species and habitats follow the change? The final report of the project Finnish Protected Area Network in a Changing Climate (SUMI) Climate change is one of the greatest threats to biodiversity along with habitat fragmentation and habitat loss. Protected area networks have an important role in preventing biodiversity loss, but conservation planning also needs to consider the widespread impacts of climate change. The project ‘Finnish Protected Area Network in a Changing Climate’ has produced a large analysis dealing with the exposure of species and habitats of protected areas to the effects of land use and climate change, regional variation of carbon sequestration and dead wood in forests, and management of protected areas in a changing climate. Results of the project have been transferred directly to the conservation officials. Protected areas are essential in maintaining species and habitats and in supporting species dispersal to new suitable areas. Values of climate variables calculated in 1961–2020 show that the climatic conditions of protected areas have already changed. These changes may have affected species and habitats considerably, particularly in areas where several climate variables have changed significantly and simultaneously. Species and habitats may also be exposed to harmful land use around protected areas. For example, in the southern part of the aapa mire zone, ditching and warming summers threaten the water level of aapa mires and their other specific features. On the other hand, species in northern Finnish aapa mires are exposed to rapidly changing January temperatures. Climate change and surrounding land use also affect the survival of forest species in protected areas and the possibilities for species movement between protected areas. It is important to enlarge the protected area network of forests particularly in regions where forest species are exposed to both threats of climate change and land use. This is important particularly in southern Finland where land use is large-scale, and climate of growing season is warming rapidly. Moreover, the topography of protected areas affects species survival: topographically variable protected areas may preserve northern forest bird species longer and restrict the decline of species in a warming climate. Enlarging forested protected areas supports both mitigating biodiversity loss and climate change: it would strengthen carbon sequestration of forests and increase dead wood volume, which is crucial for forest species diversity. Different remote sensing and scenario modelling methods enable not only the planning of climate-wise conservation and management actions but also the monitoring of their effectiveness. Klimatet förändras – hinner arterna och naturtyperna med? Slutrapport för projektet Naturskyddsnätverket i ett föränderligt klimat (SUMI) Tillsammans med fragmenteringen och förlusten av livsmiljöer är klimatförändringen ett av de främsta hoten mot den biologiska mångfalden. Nätverket av skyddade områden spelar en viktig roll för att bekämpa naturbortfall, men naturskyddsplaneringen måste ta hänsyn till de utbredda effekterna av klimatförändringen. Projektet Naturskyddsnätverket i ett föränderligt klimat (SUMI) har producerat en omfattande analys av hur arter och naturtyper i skyddade områden påverkas av markanvändning och klimatförändringen, den regionala variationen av skogarnas kolbindning och mängden död ved samt skötsel av skyddade områden i ett föränderligt klimat. Resultaten av projektet har erbjudits till direkt bruk för naturvårdsaktörer. Naturskyddsområden är centrala för bevarandet av arter och livsmiljöer samt för att arter skall kunna förflytta sig till nya gynnsamma områden. Klimatvariabler som beräknats för åren 1961–2020 visar dock att klimatförändringen redan har förändrat förhållandena i naturskyddsområdena. Dessa förändringar har redan kunnat påverka arter och ekosystem avsevärt, särskilt i de områden där förändringen i flera klimatvariabler varit stor. Arter och livsmiljöer i naturskyddsområden kan också utsättas för effekterna av skadlig markanvändning i omkringliggande områden. Till exempel i de södra delarna av aapamyrzonen hotas vattensituationen och karaktärsdrag typiska för aapamyrar av uppdikning och allt varmare somrar, medan de värdefulla aapamyrarna i norra Finland utsätts för en kraftig temperaturförändring i januari. Klimatförändringen och den omgivande markanvändningen påverkar också bibehållandet av skogsartssammansättningen i naturskyddsområden och möjligheterna för arter att förflytta sig mellan skyddade områden. Det är viktigt att utöka ytan av naturskyddsområden där skogsartssammansättningen är utsatt för bägge hoten. Detta gäller särskilt i södra delen av landet, där markanvändningen är omfattande och klimatet särskilt under växtsäsongen snabbt blir allt varmare. De skyddade områdenas topografi påverkar också bevarandet av arter: topografiskt varierade områden kan längre bibehålla skogsarter med en nordligare utbredning och bromsa minskningen av arter då klimatet blir varmare. Utvidgandet av skyddade skogsområden skulle stödja kampen mot både naturbortfall och klimatförändringen: det skulle stärka kolbindningen i skogarna men också ansamlingen av död ved, vilket i sig antyder en hög mångfald av skogsarter. Olika metoder för fjärranalys och scenariomodellering möjliggör inte bara planering av klimatsmarta skydds- och skötselåtgärder, utan även uppföljning av deras effektivitet.

Additional file 1: Figure S1 The development of the forest age class distribution in the Vanajavesi catchment area over the simulation period 2012-2100. Figure S2 The simulated (a) and measured (b) mean age class distribution in the study area in the beginning of the simulation period. The simulated and measured estimates represent the Vanajavesi catchment in 2012-2016 and the surrounding Kanta-Häme region in 2009-2013 (Natural Resources Institute Finland 2020), respectively.

The carbon (C) cycle of forests and croplands contributes to human wellbeing by regulating climate, producing food, timber and energy, and providing habitats for species. In the future, climate change and the increasing use of natural resources may threaten the availability of these ecosystem services (ES). Sustainable environmental management requires spatially explicit information on the impacts of human activity on ES. Mapping C stocks and changes using overly simplified, land cover -based proxies might cause inaccuracy to the ES estimates. This dissertation introduces different approaches to quantify the C budget of terrestrial ecosystems in boreal and temperate regions. The overall objectives were to couple the estimates of C sequestration with ES assessments and to investigate the spatial variation of climate regulation in relation to other ES indicators. The specific objectives were 1) to examine the drivers of C sequestration of forests and croplands using process-based models, 2) to develop a framework for mapping the current status of forest C budget across boreal landscapes and 3) to identify and map synergies and trade-offs between regulating and provisioning ES in response to alternative forest management practices and climate change. Reasons for the observed decline in the C concentration of Finnish croplands on mineral soils in 1974-2009 were investigated in paper I. The soil C model applied was able to estimate the changes in the C stock of soil reliably based on information about the climatic conditions and the chemical composition of litter. The soil C stock of Finnish croplands declined in 1974-2009 because they produced less litter than the pre-cropland forests and this agricultural litter decomposed more rapidly. According to the sensitivity analysis, climate warming has not been a significant reason for the observed C loss yet. The effects of different climate change and forest management scenarios on the growth and C budget of forests were examined across a long latitudinal gradient in Europe in paper II. The simulated productivity of forests increased substantially in 2005-2095 throughout the studied gradient. Whole-tree harvesting caused a loss of soil C independent of the model used, demonstrating this pattern to be robust. Biomass growth was unexpectedly enhanced as a result of harvest residue extraction, revealing that the post-harvest microbial controls of stand productivity require further research. The results indicated that in the short-term, forest management affected the C budget more than climate change. An approach to quantify the C budget of boreal forested landscapes was developed in paper III by combining simulation modelling with extensive information on stand characteristics. The mapping framework produced reliable estimates of the current status of C budget in the study region in southern Finland. It was developed further in paper IV to map projections of climate regulation, biomass production and dead wood production in response to alternative forest management practices. Regular harvesting, affecting the stand age class distribution, was a key driver of the C stock changes in the studied catchment during the simulation period 2012-2100. Extracting branches and stumps enhanced energy-wood production but caused trade-offs for climate regulation, dead wood production and, consequently, forest biodiversity. The mapping framework developed in this dissertation allows for visualizing ES related to C cycling as high-resolution maps to support sustainable land use planning. It contributes to bridging the gap between ecosystem service assessments and simulation modelling. In addition, the simple structure of the approach is an advantage in comparison with some detailed simulation models. The modular structure of the mapping framework enables its flexible development with new data and models in the future. Metsät ja pellot vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin monin tavoin; ne sitovat ilmakehästä hiiltä, tarjoavat elinympäristöjä lajeille sekä tuottavat ruokaa, puutavaraa ja uusiutuvia energianlähteitä. Näiden ekosysteemipalveluiden kartoittamiseksi tarvitaan yksinkertaisia menetelmiä. Ekosysteemipalveluiden kartoittamisessa on usein jätetty huomiotta hiilivarastojen ja -virtojen muutokset ajan suhteen, mikä voi aiheuttaa suuriakin virheitä arviointiin. Tämän väitöskirjan keskeisinä tavoitteina oli kytkeä hiilensidonta ekosysteemipalveluarvioihin ja arvioida hiilensidonnan alueellista vaihtelua ja sen säätelymahdollisuuksia suhteessa muihin ekosysteemipalveluihin. Tässä väitöskirjassa kehitettiin erilaisia lähestymistapoja hiilitaseen arvioimiseen boreaalisen ja lauhkean vyöhykkeen alueilla. Suomen kivennäismaan peltojen hiilipitoisuus pieneni viime vuosikymmenien aikana, koska pellot tuottivat vähemmän kariketta kuin niitä edeltäneet metsät ja tämä karike oli koostumukseltaan nopeammin hajoavaa. Herkkyysanalyysin perusteella ilmaston lämpeneminen ei ole toistaiseksi ollut merkittävä syy peltojen hiilikatoon. Simulointitulosten perusteella ilmastonmuutos kiihdyttää metsien kasvua ja hiilensidontaa laajalla alueella Euroopassa. Hakkuutähteiden korjuu metsäbioenergian tuottamiseksi pienensi maaperän hiilivarastoa. Metsien käsittely vaikutti hiilitaseeseen enemmän kuin ilmastonmuutos lyhyellä aikavälillä. Boreaalisten metsien hiilitaseen kartoittamiseksi kehitettiin uusi menetelmä yhdistämällä simulaatiomallinnusta metsiköiden rakennepiirteitä koskevaan paikkatietoon. Kartoitusmenetelmä tuotti luotettavia arvioita hiilitaseen nykytilasta Suomessa. Lähestymistapaa sovellettiin selvittämään bioenergian tuotannon vaikutuksia eri ekosysteemipalveluihin maisematasolla. Säännöllisistä hakkuista johtuvat metsien ikärakenteen muutokset olivat tärkein metsien hiilivaraston muutoksiin vaikuttava tekijä tulevaisuudessa. Hakkuutähteiden ja kantojen korjuu aiheutti ristiriitoja hiilensidonnan, energiapuun tuotannon ja lahopuun tuotannon välillä. Väitöskirjassa kehitettyä kartoitusmenetelmää voidaan soveltaa havainnollistamaan hiilen sidonnan alueellista, pienipiirteistä vaihtelua suhteessa muihin ekosysteemipalveluihin, mikä tukee ekologisesti kestävää maankäytön suunnittelua. Kartoitusmenetelmän modulaarinen rakenne mahdollistaa sen joustavan kehittämisen uusilla malleilla ja aineistoilla tulevaisuudessa.

Ilmastoviisaan luonnonsuojelusuunnittelun perustana on tieto siitä, millä alueilla ilmasto muuttuu voimakkaimmin, mitkä suojelualueet, lajit ja lajipopulaatiot sekä luontotyypit ovat kaikkein alttiimpia muutokselle ja miten muutokseen sopeudutaan. SUMI-hankkeessa selvitettiin lämpösumman, tammikuun keskilämpötilan ja vuosittaisen vesitaseen muutosnopeutta ja pienilmastollisia muutoksia Suomen Natura 2000 -verkostossa. Lämpösumman ja tammikuun lämpötilan ennustetuissa muutosnopeuksissa on merkittäviä alueellisia eroja ja Natura-alueiden pienilmasto tulee muuttumaan huomattavasti. Avainasemassa on turvata lajit, joiden populaatioiden menestyminen liittyy nopeimmin muuttuviin ilmastotekijöihin. Suojelualuesuunnittelussa tulee painottaa suojelu- ja hoitotoimien joustavaa suunnittelua sekä varautua mittaviin olosuhteiden muutoksiin. Ennallistaminen ja luonnonhoito ovat tärkeitä keinoja lajien elinympäristöjen ja luontotyyppien tilan parantamiseksi muuttuvassa ilmastossa. Kohdentamalla ennallistamista ja luonnonhoitoa ilmastoviisaasti voidaan tukea lajien siirtymistä. Lajien ominaisuudet vaikuttavat niiden haavoittuvuuteen ilmastonmuutokselle; negatiiviset vaikutukset korostuvat pohjoisen viileisiin oloihin, kuten tunturi- ja suoelinympäristöihin, erikoistuneilla lajeilla, joiden leviämiskyky on rajoittunut. Eri eliöryhmillä nousi esille myös muita lajien haavoittuvuutta ilmastonmuutokselle heijastelevia ominaisuuksia, joita on tärkeää huomioida lajien hoito- ja suojelusuunnittelussa. Lajien ominaisuuksien perusteella tunnistettiin joukko ilmastonmuutokselle haavoittuvimpia lajeja, joihin suojelutoimia kannattaa kohdentaa. Luontodirektiivilajien - ja etenkin saman lajin populaatioiden - välillä oli selviä eroja lajien altistumisessa lämpösumman ja tammikuun lämpötilan muutosnopeuteen, sekä esiintymien ympäristön haitallisen maankäytön määrässä. SUMI-hankkeessa tarkasteltiin suojelualueverkoston merkitystä maalinnustolle sekä havaittujen että ennustettujen levinneisyysmuutosten osalta. Suojelullisesti arvokkaiden suo- ja tunturilajien lajimäärä pieneni sekä suojelualueilla että suojelemattomilla alueilla, kun taas kosteikkolajien määrä kasvoi koko maassa. Suojelualueet puskuroivat ilmastonmuutoksen negatiivisia vaikutuksia suojelullisesti merkittäville lajeille, mutta vaikutukset ovat jo nähtävissä niilläkin. Linnuston monimuotoisuuden kannalta suojelualueverkosto on perustettu ilmastonmuutoksen näkökulmasta oikeansuuntaisesti, mutta Etelä- ja Keski-Suomessa metsien suojelualueverkosto on riittämätön turvaamaan lintulajiston monimuotoisuuden. Ilmastonmuutoksen vaikutukset luontotyyppeihin ovat ensisijassa laadullisia. Herkimmiksi luontotyypeiksi on tunnistettu rannikon hauru- ja meriajokasvallit sekä primäärisukkessioon liittyvät luontotyypit, lumenviipymät, tunturikoivikot, tunturikankaat, virtavesien latvapurot, Tunturi-Lapin pienvedet, perinnebiotoopit, palsasuot, eteläiset aapasuot, lähteet ja lähdesuot sekä avoimet ja puoliavoimet kallioluontotyypit. Ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien luontaisten häiriöiden arvioidaan vaikuttavan positiivisesti metsien rakenteeseen lisäämällä kuolleen puun sekä runsaslahopuustoisten nuorten sukkessiovaiheiden ja lehtipuiden määrää. Monimuotoiset metsät ovat avainasemassa metsien ekosysteemipalveluiden ja sopeutumiskyvyn turvaamisessa. SUMI-hankkeessa kehitettiin laskentamenetelmää, jonka avulla voidaan arvioida metsän käsittelytapojen ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia metsien hiilitaseeseen tarkalla resoluutiolla. Alustavien mallinnustulosten mukaan puuston ja metsämaan hiilivarasto kasvoi sekä suojelumetsä- että talousmetsäskenaariossa Evon alueella vuosina 2013–2099. Suojelumetsä sitoi hiiltä hitaammin kuin talousmetsä mutta säilyi hiilen nieluna koko tarkastelujakson ajan. Yhdistämällä hiilitasearviot luonnon monimuotoisuutta kuvaaviin paikkatietoaineistoihin voidaan suojelualuesuunnittelussa priorisoida sekä ilmastohyödyiltään että luontoarvoiltaan parhaita kohteita.

nonPeerReviewed

Sikatalouden kannattavuushaasteet ovat monin tavoin kehittäneet sianlihantuotantoa tehokkaammaksi, mikä osaltaan on sekä vähentänyt ympäristövaikutuksia että aiheuttanut uusia haasteita. Toisaalta yleiset ihmistoiminnan ympäristövaikutusten vähentämistavoitteet luovat tarpeen kehittää myös sianlihantuotantoa edelleen nykyistä kestävämmäksi. Yksikkökoon ja tuotannon tehokkuuden kasvu sekä tuotannon keskittyminen on aiheuttanut mm. myös lannan alueellista keskittymistä, jolloin sen kestävä hyödyntäminen tuotantokeskittymissä alkaa olla paikoin haasteellista, ja riski ympäristöhaittoihin kasvaa. Toisaalta ympäristöhaasteet myös jarruttavat sikatalouden kehittämistä ja kasvua. Tilanne on erityisen haastava Varsinais-Suomessa, jossa on yli 25 % Suomen sioista ja peltomaan fosforipitoisuudet ovat jo varsin korkeita. Hankkeen tavoitteena oli selvittää sianlihantuotannon mahdollisuuksia toimia nykyistä kestävämmällä tavalla huomioiden energiaomavaraisuus, ravinteiden kierrätys, ympäristövaikutusten minimointi sekä maan rakenteen parantaminen esim. viljelykiertoja ja kehittynyttä lannankäsittelyä hyödyntäen. Erilaisten tehostamistoimenpiteiden vaikutuksia ravinne- ja energiataseisiin, taloudelliseen kannattavuuteen sekä elinkaarisiin ympäristövaikutuksiin arvioitiin agri- ja nurmisymbiooseiksi määriteltyjen toimintamallien avulla. Tulosten perusteella symbioosimuotoiseen toimintaan siirtyminen vähentää sianlihantuotannon ilmaston lämpenemistä aiheuttavia päästöjä noin 35 – 50 % nykytilaan verrattuna riippuen biokaasun hyödyntämistavoista. Symbiooseilla voidaan vähentää myös rehevöittäviä päästöjä ja toimintatapa on tilan kannalta mielekäs sekä ravinne- että energiataseen kannalta. Toimintamalli ei myöskään aiheuta tilalle lisäkustannuksia nykytilaan verrattuna. Symbiooseissa kuitenkin tarvitaan nykytilaa enemmän typpiravinteita ja myös käytetään enemmän orgaanisia lannoitteita, jonka vuoksi ammoniakkipäästöt kasvavat nykytilaan verrattuna. Toimintamallilla saavutettavien hyötyjen täysimääräinen toteutuminen edellyttääkin koko toimintaketjun eri vaiheiden optimointia ja hyvää hallintaa. Nurmen lisääminen viljelykiertoon, lannan prosessointi biokaasulaitoksessa yhdessä kasviperäisten massojen kanssa sekä mädätteen erottaminen neste- ja kuivajakeeseen mahdollistavat tilan omassa kierrossa olevien ravinteiden tehokkaamman hyödyntämisen ja vähentävät fosforihuuhtoumaa nykytilaan verrattuna. Typpihävikkien minimoimiseksi ravinnetuotteet on varastoitava katetuissa varastoissa, nestejakeet levitettävä sijoittamalla ja kuivajakeet mullattava välittömästi levityksen jälkeen. Näillä toimilla hallitaan myös ammoniakkipäästöjä. Metaanipäästöjen vähentämiseksi lanta on käsiteltävä biokaasulaitoksessa tuoreena ilman välivarastointia ja viipymän kaasunkeräyksen piirissä on oltava riittävä. Mikäli biokaasusta jalostetaan liikennepolttoainetta, niin jalostusprosessin tulisi sisältää poistokaasujen polttimen. Nykytiedon valossa symbioosimuotoinen toiminta tarkastelussa käytetyillä oletuksilla ei vielä kääntänyt maaperän hiilen vähenemistä varastoitumiseksi. Maaperän hiilivaraston muutosnopeuteen vaikuttavista toimista tarvitaankin vielä lisää tutkimustietoa. Mallinnuksen perusteella voidaan kuitenkin vahvistaa, että orgaanisella lannoitteella voidaan lisätä pitkään mineraalilannoitteilla viljellyn peltomaan hiilen määrää, ja että symbioosimuotoinen toiminta vähensi hiilipäästöjä kokonaisuutta tarkasteltaessa nykytilaan verrattuna. Maaperän rakennetta parantaa myös kevyempi lannan levityskalusto, mikä voi pitkällä aikavälillä nostaa satotasoja ja vähentää edelleen osaltaan ravinteiden huuhtoutumista.

Suomen ilmasto tulee muuttumaan jo lähivuosikymmeninä. Vuotuisen sademäärän on ennustettu lisääntyvän Suomessa 8 - 20 % ja lämpötilojen nousevan Suomessa 1,5 - 2 kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin, eli 2 - 6 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Ilmastonmuutoksella ennakoidaan olevan merkittävä vaikutus suojelualueverkoston kykyyn turvata luonnon monimuotoisuutta. Luonnonsuojelu onkin huomattavien haasteiden edessä, sillä suojelualuesuunnittelussa ei ole yleensä varauduttu voimakkaisiin muutoksiin. Näiden haasteiden hallintaa vaikeuttaa myös ilmastonmuutoksen vaikutusten ennustamiseen liittyvät epävarmuudet. Suojelualueverkoston riittävyyttä ja kykyä säilyttää luonnon monimuotoisuus muuttuvassa ilmastossa voidaan arvioida eliölajiston, luontotyyppien ja ekosysteemien levinneisyyden ja ekologisten piirteiden, sekä ilmaston-muutoksen voimakkuuden alueellisten erojen ja suojelualueiden biogeofysikaalisten tekijöiden avulla. Tietoa tarvitaan erityisesti lajien ja luontotyyppien herkkyydestä ilmastonmuutokselle. Maisematason arvioinneissa voidaan käyttää yleisluonteisia kriteereitä kuten suojelualueiden määrä ja puskurialueiden laajuus, ekologisten käytävien esiintyminen ja maisemamatriisin soveltuvuus lajien leviämiseen. Itse suojelualueita voidaan arvioida niiden koon, maanpinnan muotojen ja elinympäristöjen monipuolisuuden, pienilmastollisten refugioiden esiintymisen sekä paikallisen ilmastonmuutoksen voimakkuuden perusteella. Suojelualueverkoston arvioinnissa tulee huomioida myös verkoston ulkopuolisen maankäytön vaikutuksia, sillä suojelualueiden ulkopuolella monimuotoisuutta turvaavilla toimilla voidaan edistää verkoston sopeutumista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyvät toimet (esimerkiksi talousmetsissä) ja muu maankäyttö voivat toisaalta johtaa luonnon monimuotoisuudelle haitallisiin vaikutuksiin suojelualueverkoston sisällä ja laajemminkin. Toimivien ekologisten yhteyksien säilyttäminen on keskeistä muuttuvassa ilmastossa. Suomen lajistoon tulee täydennystä valtion rajojen ulkopuolelta. Siksi olisi tärkeää selvittää, kuinka hyvin erilaiset rajat ylittävät ekologiset käytävät, kuten Fennoskandian vihreä vyöhyke, toimivat lajien liikkumisreitteinä muuttuvassa ilmastossa. Luonnonsuojelualueverkosto on merkittävä ekosysteemipalvelujen tuottaja muuttuvassa ilmastossa. Yksi tärkeä suojelualueiden tuottama ekosysteemipalvelu on toimiminen hiilivarastona ja hiilinieluna. Siten suojelualueverkostolla on merkitystä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa, mutta tätä asiaa ei ole aiemmin tutkittu Suomessa.