Search

This dissertation addresses the institutionalization of the International Criminal Court (ICC). In July 1998, the US suffered a diplomatic defeat as 120 states voted for the establishment of an ICC that is fairly independent from the United Nations. During the negotiations on the ICC, the US had tried to secure control over the new institution through, amongst other things, its veto power at the UN Security Council, but a coalition of states, steered by European countries, axed the plan. When the G. W. Bush Administration came into power, it started to prevent states from supporting the ICC with economic coercion. At the same time, the EU launched a global campaign for the universalization of the court. Scholars of international law and international relations tend to handle the ratification of human rights treaties as the discretion of a nation state. I argue that exogenous pressure exercised by the EU and the US influenced states commitment to the ICC. Hence, I explain the emergence of the ICC with a novel theoretical concept, normative binding. Normative binding is a foreign policy strategy that aims at tying down unilateral politics of actors that do not prefer to cooperate. The idea is to promote multilateral institutions, because they have the prospect to become binding even on unilateralist actors if the majority adheres to their rules and norms. I test the normative binding argument with qualitative and quantitative analysis and start with case studies on Germany, the US, and the EU. By using primary sources, I seek to answer the question: What explains the establishment of the ICC? With the method of process tracing, I create historical patterns and test the hypothesis of normative binding by contrasting it to alternative theoretical explanations. I find that due to generational changes and European integration, Germany, the aggressor of the WWII, has become a normative binder. US policy, in turn, has not changed much in the last 100 years and follows national interests that favor a selective approach to international justice. The EU s policy on the ICC developed as a response to the negative US stance. In addition to its successful coalition building during the negotiations on the ICC, the EU has employed normative binding tactics, in particular persuasion and issue-linkages, in its universal ratification campaign. The large-N quantitative analysis asks: What explains late ratifications to the Rome Statute? Qualitatively, I seek to answer the same question with case studies on an underanalyzed region, Southeast Asia. In the case studies on the Philippines and Indonesia, I test the hypothesis of exogenous pressure by systematically analyzing alternative explanations, e.g. legal and political factors, the human rights situation, norm diffusion, and common identities. I find that for years US coercion hindered the Philippines ratification and the EU s normative binding attempts had no real effect until US pressure eased. Once the Philippines joined the ICC, rational calculations guided the commitment as only a few months after the ratification the Philippines had something that it had desired for years: an international judge of its own. In Indonesia, the US and EU claims found little response. Indonesia s foreign policy agenda has traditionally emphasized state sovereignty and territorial integrity, values that do not fit well with the norms of the ICC. Thus, instead of promoting international justice, it preferred lucrative oil deals with Sudan. In general, the institutionalization of the ICC was a multifaceted process that constantly moved between international and national spheres: domestic actors shaped multilateral negotiations and when states considered committing to the ICC, international interests interfered. Thus, the emergence of international institutions should be examined with approaches that take into account both endogenous and exogenous influences. Tämä väitöskirja käsittelee Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) vakiinnuttamista. Vuonna 1998 USA koki diplomaattisen häviön, kun 120 valtiota äänesti YK:n turvallisuusneuvostosta riippumattoman ICC:n perustamisen puolesta. ICC:n perustamisneuvotteluissa USA yritti varmistaa itselleen kontrollin uudesta instituutiosta mm. turvallisuusneuvoston kautta, mutta keskisuuret ja pienet valtiot, Euroopan maiden johdolla, estivät tämän suunnitelman. Kun G. W. Bushin hallitus astui valtaan, USA yritti estää valtioiden tukea ICC:lle taloudellisten pakotteiden avulla. Samanaikaisesti EU aloitti kampanjoimaan Rooman perussäännön universaalin ratifioinnin puolesta. Kun Obaman hallitus muutti USA:n politiikkaa suosiollisemmaksi ICC:ta kohtaan, tulos oli uusien ratifiointien aalto. Kansainvälisen oikeuden ja politiikan tutkijat tapaavat käsitellä ihmisoikeussopimusten ratifiointia kansallisvaltioiden omana asiana. Väitän, että EU:n ja USA:n ulkoinen painostus vaikutti merkittävästi valtioiden päätökseen sitoutua ICC:n. Näistä lähtökohdista selitän ICC:n synnyn uudella teoreettisella konseptilla, normatiivisella sitomisella. Normatiivisen sitomisen tarkoitus on rajoittaa unilateraaleja toimintatapoja, sillä multilateraalit instituutiot voivat sitoa myös unilateraalia politiikkaa harjoittavia toimijoita, jos valtioiden enemmistö noudattaa niiden normeja. Tutkimustulokseni osoittavat, että EU käytti normatiivisen sitovuuden strategiaa ICC:n perustamisneuvotteluissa ja koskien EU:n ratifiointikampanjaa, ehdotan että taivuttelu ja asiakytkökset ovat hyödyllisiä tapoja suostutella lisää valtioita liittymään ICC:n. Testaan normatiivisen sitomisen väitettä laadullisilla ja määrällisillä menetelmillä. Aloitan empiirisen tutkimuksen tapaustutkimuksilla Saksasta, USA:sta ja EU:sta. Primääriaineistoja käyttämällä tapaustutkimukset pyrkivät vastamaan kysymykseen: Mikä selittää ICC:n perustamisen? Process tracing-metodin avulla luon historiallisia selitysmalleja ja testaan normatiivisen sitomisen hypoteesia vertaamalla sitä vaihtoehtoisiin teoreettisiin selityksiin. Tulokseni on, että sukupolvivaihdosten ja Euroopan integraation myötä Saksasta, toisen maailmansodan aloittajasta, on tullut normatiivinen sitoja. USA:n politiikka sen sijaan ei ole muuttunut merkittävästi viimeisen vuosisadan aikana. Se seuraa kansallisia intressejä ja suosii valikoivaa lähestymistapaa kansainvälistä oikeutta kohtaan. EU:n politiikka on muotoutunut vastauksena USA:n negatiiviseen asenteeseen. ICC:n perustamisneuvotteluiden onnistumisen lisäksi EU on käyttänyt normatiivisen sitomisen taktiikkaa ratifiointikampanjassaan. Määrällinen analyysi sekä tapaustutkimukset Filippiineistä ja Indonesiasta kysyvät: Mikä selittää Rooman perussäännön myöhäiset ratifioinnit? Testaan ulkoisen painostuksen hypoteesia vähäisemmin tutkitulla alueella, Kaakkois-Aasiassa, analysoimalla systemaattisesti riippumattomia muuttujia kuten oikeudellisia ja poliittisia tekijöitä, ihmisoikeustilannetta, normien leviämistä ja identiteettiä. Tulokseni osoittavat, että vuosien ajan USA:n pakotteet estivät Filippiinejä liittymästä ICC:n eivätkä EU:n normatiiviset sitomisyritykset olleet tuloksellisia ennen kuin USA:n painostus loppui. Kun Filippiinit liittyi ICC:n, sitoutumispäätös oli rationaalinen. Vain muutama kuukausi ratifioinnin jälkeen Filippiinit sai jotain, mitä se oli toivo¬nut jo vuosia: oman kansainvälisen tuomarin. Indonesiassa EU:n ja USA:n vaateet saivat vain vähän vastakaikua. Indonesian ulkopoliittinen agenda on perinteisesti painottanut valtioiden suvereniteettia ja alueellista loukkaamattomuutta, eivätkä nämä arvot sovi kovin hyvin yhteen ICC:n normien kanssa. Näin ollen Indonesia oli kiinnostuneempi taloudellisesti tuottoisista öljysopimuksista Sudanin kanssa kuin kansainvälisen rikosoikeuden edistämisestä. Yleisesti ottaen, ICC:n vakiinnuttaminen oli monitahoinen prosessi, joka liikkui kansallisten ja kansainvälisten toimintapiirien välillä: valtioiden sisäiset toimijat muokkasivat monenvälisiä neuvotteluita ja kun valtiot harkitsivat sitoutumista ICC:n, kansainväliset intressit sekaantuivat asiaan. Näin ollen kansainvälisten instituutioiden syntyä tulisi tarkastella lähestymistavalla, joka ottaa huomioon sekä sisäiset että ulkoiset vaikutukset.