Search

Greening the economy has been widely discussed as a new strategy for simultaneously reducing environmental pressures, promoting economic growth and enhancing social well-being. Indicators are one tool that can be used to describe the development of green growth. This paper presents and evaluates the process of attempting to build a set of policy-relevant key indicators of green growth for Finland. The challenges of developing a cross-scale indicator set integrating different sectors and levels of society are identified and discussed. It is argued that both the experts preparing the indicators and the potential users will benefit from a collaborative process that aims not only to build a shared awareness of the key issues of green growth but also to foster a realistic understanding of the strengths and weaknesses of the indicator approach. Key challenges include data availability, right balance between different indicator selection criteria, systemic understanding of the relationships between indicators, and the variable usage contexts of the indicators.

Suomalaiset tietotyöläiset viettävät jatkuvasti enemmän aikaa erilaissa työelämän palavereissa. Näiden palavereiden sisältö voi koostua esimerkiksi ongelmanratkaisusta, päätöksenteosta tai ideoinnista. Palaverit ja kokoukset voidaankin nähdä tavoitteellisina ryhmäviestintätilanteina, joissa jokaisen osallistujan vuorovaikutukseen osallistuminen on hänen panoksensa. Palaverien osallistujien välisellä vuorovaikutuksella on useiden tutkimuksien mukaan suora vaikutus siihen, miten hyvin määrätyt tavoitteet kyseisessä tilanteessa saavutetaan. Tässä tutkielmassa perehdytään tietotyöläisten näkemyksiin työpaikan palavereiden vuorovaikutukseen osallistumisesta. Tutkimuksen ote oli laadullinen ja aineisto kerättiin teemahaastatteluilla. Teemahaastatteluihin osallistui kymmenen tietotyöläistä, jotka työnsä puolesta osallistuivat useisiin erilaisiin palavereihin viikoittain. Haastatteluista kerätty aineisto jaoteltiin haastattelurungon teemojen mukaisesti kolmen teeman alle. Nämä teemat olivat osallistumisen määritelmä, osallistumisen merkitys sekä osallistumista selittävät tekijät. Tutkielman tulokset osoittavat, että palaverin konteksti ohjaa vahvasti osallistumisen määritelmää. Konteksti käsittää esimerkiksi palaverin tarkoituksen, osallistujan oman roolin palaverissa sekä tilanteen toistuvuuden. Erilaisille osallistumisen tavoille annetaan erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi hiljaa kuunteleminen tulkitaan osallistumiseksi vain, jos henkilö jollain tavalla osoittaa muille palaverin jäsenille kuuntelevansa. Tulokset osoittavat myös, että tietynlainen osallistuminen tulkintaan eri henkilöiltä eri tavoin. Yksilön tavat osallistua palavereissa muodostavat jatkumon, jonka muuttaminen voidaan kokea hankalaksi. Osallistuminen ja vastavuoroisesti osallistumattomuus palaverin vuorovaikutukseen siis tulkitaan osaksi persoonallisuutta. Näillä persoonan piirteillä puolestaan selitetään kyseisen henkilön osallistumista myös jatkossa. Koska palaverin konteksti ja tavoite vaikuttivat vahvasti siihen, minkä tietotyöläiset ylipäätään kokivat osallistumiseksi tai osallistumattomuudeksi, olisi tärkeää, että kaikilla palaverin osallistujilla olisi yhteneväinen käsitys siitä, miksi kyseinen palaveri on kutsuttu koolle, mitä asioita tilanteessa tulee viedä eteenpäin ja millaisissa rooleissa jokainen läsnäolija kyseiseen tilanteeseen osallistuu.

Research to date suggests that older adults engage with digital technologies less frequently than young adults. Studies typically focus on chronological age, ignoring the effects of life course factors on the adoption and use of digital technologies. By utilising multiple triangulation, the article investigates the role of age and life course stage in the usage of an electricity company's online services among senior consumers. The data are derived from an internet-based survey study (N = 1366) and six focus group discussions involving Finnish electricity consumers (N = 29). The results suggest that online consumers aged 50 and over utilise electricity company online services more frequently than younger consumers. Seniors report lack of knowledge regarding online environments less frequently than young adults. On the bodily level, senior consumers mention physical discomfort as a challenge and maintaining a physically active lifestyle as a driving force for digital participation. On the mental level, seniors report environmentally conscious attitudes and altruistic values as a challenge and social connectedness as a motivation to digital participation. On the biographical level, a decline in social networks challenges digital participation but simultaneously provides new opportunities for strengthening existing networks. In conclusion, the article suggests that life course factors (e.g. multidimensionality of age and other socio-demographic variables, such as occupation and income level) may better explain use of electricity company online services among seniors than chronological age. peerReviewed

Tämä tutkimus käsittelee kosketukseen perustuvaa interkorporeaalisuutta, äitien ja heidän 2–3 -vuotiaiden lastensa välillä, Tyttöjen Talon ryhmässä. Tutkimuksen aineisto koostuu ryhmän videoiduista tapaamiskerroista. Analyysi keskittyy siihen, miten äidit, lapset ja ryhmän ohjaaja kommunikoivat toistensa kanssa koko kehoillaan, samalla kun ryhmän äidit osallistuvat erilaisiin taidetta hyödyntäviin ryhmätehtäviin. Tutkimus hyödyntää mikrovideoanalyysiä tuodakseen esiin, miten ryhmän jäsenet vuorovaikuttavat toistensa kanssa erilaisilla kosketuskäytänteillä. Nämä käytänteet koostuvat siitä, miten kehot organisoituvat erilaisiin kosketusasetelmiin ja tarkkaavaisuus muodostelmiin; tekevät siirtymiä näissä asetelmissa ja formaatioissa; sekä osallistuvat erilaisiin esineiden ojentamista ja vastaanottamista koskeviin käytänteisiin. Analyysi osoittaa, että edellä mainittujen käytänteiden avulla ryhmän jäsenet neuvottelevat kehojensa välisestä intiimiydestä ja ryhmän aktiviteetteihin osallistumisesta. Tutkimus tuo esiin, että kosketukseen perustuvan intrekorporeallisuuden tilassa liikkuvat ja elävät kehot eivät ole erotettavissa kommunikoivista kehoista. Kosketukseen perustuvaa interkorporeaalisuutta voi näin ollen parhaiten kuvata äitien ja lasten kehojen yhdessä asuttamana kosketuksen ekologiana. Täten silloin, kun kehot toimivat ja liikkuvat samalla kun ovat kosketukseen perustuvassa interkorporeaalisuuden tilassa, ne eittämättä kommunikoivat toisilleen, mitä ovat hetki hetkeltä tekemässä ja aikovat tehdä seuraavaksi. Tämä hiljainen kommunikaatio on monitasoista: käytännöllisiä toimintoja koskevat liikkeet eivät ainoastaan kommunikoi, mitä keho hetki hetkeltä tekee, vaan näitä konkreettisia toimintoja voidaan myös hyödyntää resursseina erilaisiin vuorovaikutusprojekteihin. Esimerkkejä tällaisista käytännöllisiin kehon liikkeisiin sisällytetyistä vuorovaikutusprojekteista ovat erilaisten tunnetilojen kommunikointi, toisen kehon orientaation tai tarkkaavaisuuden kontrollointi, sekä kommunikointi tarpeesta olla kosketuksessa toiseen kehoon. Kaiken kaikkiaan tutkimus osoittaa, että kosketukseen perustuva interkorporeaalisuus on kehojen moninaisen ja alituisen kommunikoinnin kehto. Tutkimus täydentää edellisiä tutkimuksia, jotka ovat hyödyntäneet mikrovuorovaikutuksen analyysiä tutkiakseen kehollista kommunikaatiota. Tämä tutkimus esittelee kuitenkin myös kosketusvuorovaikutuksen tason, joka ylittää fokusoidun vuorovaikutuksen rajat: kehojen välisen kommunikaation, joka tapahtuu olemalla yhdessä kosketukseen perustuvassa interkorporeaalisuuden tilassa. Tutkimus näin ollen esittelee uudenlaisen metodologisen avauksen, joka keskittyy siihen, miten interkorporeaalisuutta voi analysoida videonauhoitusten avulla. Täten tutkimus avaa myös monenlaisia mahdollisuuksia tutkimukselle tulevaisuudessa. Analyysin tulokset avaavat näkökulman huoltajien ja heidän lastensa jokapäiväiseen elämään kuvaten miten he onnistuvat organisoimaan monia päällekkäisiä aktiviteetteja yhtenäisenä interkorporeaalisena yksikkönä. Tutkimus kuvaa, miten samanaikaisiin aktiviteetteihin osallistuminen on jatkuvasti käynnissä oleva interkorporeaalinen saavutus, joka on toisilleen tuttujen kehojen kosketukseen perustuvan neuvottelun tulosta. Kehojen kosketukseen perustuva tuttuus mahdollistaa tämän kaltaisen alituisen välittömän kommunikaation, samaan aikaan kun hetki hetkeltä ruumiillistuvat kosketuskäytänteet avaavat väylän neuvotella sosiaalisten suhteiden kehollisesta intiimiydestä. This study examines tactile intercorporeality between mothers and their two-tothree-year-old children in a House of Girls group. Using data from naturally occurring video-recorded group interactions, the study focuses on how mothers, children and the group tutor communicate with each other through their whole bodies while the mothers participate in various art-based group tasks in the group sessions. The study uses micro video analysis to describe how study participants engage with each other through different tactilely managed practices. These practices include bodies organizing themselves into tactile arrangements and attention formations; initiating and producing different transitions in these tactile arrangement-formations; and participating in haptic practices for handing over and receiving objects. The analysis suggests that group members produce these practices in order to experience each other tactilely, and to manage the members’ participation in the group. This study shows that in tactile intercorporeality, moving and living bodies are inseparable from communicating bodies, and that tactile intercorporeality is thus best described as mothers and children co-experiencing the same tactile ecology. Therefore, while producing practical actions in tactile intercorporeality, bodies are inevitably communicating their moment-by-moment unfolding actions and action intentions to each other. This tacit communication is manifold, and besides merely communicating about practical movements and actions, these practical actions can be enacted as resources to accomplish different kinds of interaction projects, such as communicating emotional states, controlling another person’s body or attention, and displaying a need to be in tactile connection with another person. This study suggests that tactile intercorporeality is a crucial locus for human beings’ multilayered ability to communicate with each other. The results complement the wide range of micro studies on embodied interactions, including previous studies on touch in interaction. However, this study also introduces a communicative medium that goes beyond focused interactions: living bodies’ communicating through mere co-being with each other in tactile intercorporeality. Furthermore, this study provides new methodological openings in terms of how intercorporeal phenomena and tactile intercorporeality can be analysed through video recordings. Hence it also opens up multiple possibilities for future research. The study provides more understanding of the everyday life of caregivers and their young children, describing how they go through overlapping activities as intercorporeal units. The study thus describes how managing these overlapping activities is a continuous intercorporeal accomplishment that results from tactile and other embodied negotiations of familiar bodies. The study proposes on the one hand that the existing tactile intimacy of a social relationship offers the relationship participants an opportunity for continuous tactile communication, and on the other hand that the production of tactile practices also provides participants with a medium to reproduce the intimacy of their social relationship as it unfolds moment-by-moment.

peerReviewed

This article investigates how nationwide Finnish youth civil society organizations frame their approaches to youth participation. By analyzing data from interviews, websites, and annual reports, five frames are identified. The frames differ in how they define the purpose of participation, whom they see as the main actors, and what kind of member, volunteer, or other participant roles they provide to young people. Three frames are used as master frames that see young people as agents, learners, or targets of support; two subordinate frames expand the scopes of the organizations. Only some of the frames include any concept of integrating young people into the civil society. peerReviewed

nonPeerReviewed

Lasten yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus ovat tulleet nykyiseen lapsi- ja nuorisopoliittiseen keskusteluun osana laajempaa kansainvälistä lasten oikeuksia ja erityisasemaa vahvistavaa keskustelua. Tässä keskustelussa keskeinen rooli on YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksella (Unicef 2017), johon sopimusvaltioiden kansalliset ja järjestötasoiset hankkeet, politiikkaohjelmat, lait ja asetukset tulee sitoa. Käytännössä sekä rakenteisiin kiinnittyminen että toiminnan moninaisuus tulevat esiin tarkasteltaessa niitä kaikkia tahoja, jotka jollain tavalla liittyvät lasten osallistumiseen. Suomessa esimerkiksi valtiolla, kunnilla ja järjestöillä on jokaisella omat osallisuutta tukevat mallinsa, joissa pyritään eri tavoin vahvistamaan lasten mahdollisuuksia olla mukana. Lasten mukanaolon lisäämisen vaatimus näkyy esimerkiksi oppilaskunta- tai nuorisovaltuustotoiminnan lisääntymisenä, joiden avulla lasten mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin asioihin pyritään parantamaan. Tällaiseen toimintaan halutaan mukaan aiempaa enemmän lapsia, mutta samalla tunnistetaan, etteivät kaikki voi olla samalla tavoin mukana. Aikuisissa herättää huolta sekä se, miten saataisiin aiempaa useampi innostumaan edustuksellisesta osallistumisesta että se, miten on mahdollista tukea niiden lasten osallistumista, jotka eivät ole mukana edustuksellisissa rakenteissa. Osallistumisen lisäksi edustuksellisesta mukanaolosta puhutaan myös kansalaisuutena tai poliittisuutena, jotka tarkastelevat lasten yhteiskunnallisia mukanaolon tapoja hieman eri näkökulmista. Kansalaisuus tarkastelee mukanaoloa yhteisön jäsenyytenä; lapsi on osa yhteiskuntaa, jolloin hänellä on myös oikeus ja velvollisuus toimia kansalaisena. Poliittisuus puolestaan tarkastelee mukanaoloa yksittäisten lasten näkökulmasta pyrkien tuomaan mukanaolon tarkasteluun yksilöllisen näkökulman. Erilaisista tulokulmista huolimatta osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus ilmenee yhteiskunnassa lapsille järjestettynä toimintana. Kärjistäen heidän nähdään olevan osallisia ja toimijoita silloin, kun he ovat mukana järjestetyissä rakenteissa. Tuon työssäni tämän tarkastelun rinnalle arkisemman näkökulman osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden ilmentymiin tarkastelemalla osallisuutta ja toimijuutta arkisina kokemuksina. Yhdistän tarkastelussani osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden yhteiskunnallistumisen käsitteeksi, jossa tarkastelen osallisuutta ja toimijuutta sekä institutionaalisena että arkiympäristöjen yhteiskunnallistumisena. Käytännössä tarkastelu hahmottuu ulottuvuuksina, jotka on eroteltavissa toisistaan, mutta kokemuksissa voi olla läsnä samanaikaisesti sekä institutionaalinen että arkiympäristöjen yhteiskunnallistuminen. Teoreettisesti yhteiskunnallistumisen tarkasteluni tukeutuu Georg Simmelin (1858–1918) ajatteluun ja käsitteellistykseen. Tulkitsen Simmelin ajatuksia näkökulmasta, jossa yksilön ja yhteiskunnan olemassaolon samanaikaisuudesta voidaan löytää eväitä nähdä lasten yhteiskunnallistumisen tavat aiempaa laajemmasta näkökulmasta. Työssäni yhteiskunnallistuminen auttaa ymmärtämään lasten osallisuuden ja toimijuuden tilan liminaalisena – lapset ovat yhtä aikaa kahden eri ”maailman” jäseniä (Skelton 2010; Kallio ja Häkli 2011; Wood 2012a). Yhteiskunnallistumisen käsitteeseen tukeutuen tutkimustehtävänäni on tarkastella lasten osallisuuden ja toimijuuden mahdollisuuksia kokemuksina, jotka tulevat esiin sekä institutionaalisessa että arkiympäristöjen yhteiskunnallistumisessa. Tämän avulla selvitän, miltä lasten kokemukset mukanaolon ja toiminnan mahdollisuuksista näyttävät, kun niitä tarkastellaan poliittisuuden, kansalaisuuden ja osallistumisen ulottuvuudet yhdistäen, sen sijaan että näitä tarkasteltaisiin toisistaan erillään. Yhteiskunnallistumisessa toimijuus vaatii toteutuakseen kokemuksen kuulumisesta (osallisuus), joka puolestaan mahdollistaa toimijuutta. Kysyn tutkimuksessani: • Millaisissa käytännöissä ja tilanteissa lasten tunne osallisuudesta ra-kentuu? • Miten toimijuus lasten omina kokemuksina ja yleisesti tuotettuina mahdollisuuksina rakentaa jäsenyyttä yhteiskunnassa? Aineiston olen kerännyt käyttäen MAPOLIS-aineistonkeruumenetelmää. Menetelmä on kehitetty samassa hankkeessa, jonka osana myös tämä tutkimus on tehty. Käytännön kenttätyö on kolmiosainen. Se rakentuu karttatehtävän, keskustelun ja täydentävän osan ympärille, mutta on tehtävänasettelultaan avoin. Keräämäni aineisto käsittää 127 lapselta kerättyä materiaalia. Aineiston olen kerännyt neljästä koulusta viides- ja yhdeksäsluokkalaisilta Tampereelta ja Helsingistä vuonna 2012. Samoin tekemäni analyysi on kolmiosainen. Ensiksi olen analysoi-nut lasten kokemuksia. Toiseksi olen ottanut analyysiin mukaan koko työtä läpileikkaavat käsitteet osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden. Kolmanneksi olen selvittänyt, miten yhteiskunnallistumisen idea tavoittaa lasten kokemukset mahdollisuuksistaan olla mu-kana ja toimia. Yhteiskunnallistumisen ulottuvuuksien kokonaisuutta tarkastellen tulkitsen yhteiskunnallistumisen yhdistävän kansalaisuuden ja poliittisuuden toisiinsa osallistumisen tulkintana, jossa osallisuus ja toimijuus kumpuavat sekä yhteisöstä (kansalaisuudesta) että yksilöstä (poliittisuudesta). Teoreettisesti tarkasteltuna kyse on hienojakoisesta käsitteellisestä erottelusta, jossa ulottuvuuksien tarkastelusta erillään muodostuu kokonaisuus (vrt. Biesta ym. 2009; Trell ja van Hoven 2016). Käytännön näkökulmasta eri ulottuvuuksien tunnistaminen yhteiskunnallistumisen osiksi antaa mahdollisuuden nähdä lasten erilaiset kokemukset yhteiskunnallisina. Yleisesti tutkimukseni tuo esiin näkökulman, jonka avulla voidaan saada kiinni siitä, millaista mukanaoloa ja toimintaa tulisi tukea ja millaiset asiat tulisi tunnistaa lasten kokemuksissa merkittäviksi mu-kanaolon ja toiminnan tavoiksi. Toisin sanoen, täytyy osata tunnistaa ne asiat, jotka ovat sekä yksittäsille lapsille että yleisesti lapsuudessa merkityksellisiä ja pystyä tukemaan heitä näissä asioissa. Samalla tulisi tunnistaa myös ne yhteisöt, jotka ovat lapsille tärkeitä. Kaikkien ei voida olettaa haluavan toimia samankaltaisissa yhteisöissä. Haastavaa tällaisessa toimintatavassa on, että on vaikea tietää, kenen osallisuutta tulisi missäkin tilanteessa tukea ja miten. Jokaisella lapsella on elämässään sellaisia asioita, jotka hän kokee merkityksellisinä. Näiden tunnistaminen on avain löytää myös asioita, joissa yksilön osallisuutta ja toimijuutta voidaan vahvistaa järjestetyissä rakenteissa tai niiden ulkopuolella. Samalla voidaan piirtää aiempaa tarkempi kuva siitä, millaiset asiat ovat lapsuuden elämänvaiheessa merkityksellisiä. Yhteiskunnallistumisen idean avulla ehdotankin, että olisi keskeistä tunnistaa lasten elämästä mahdollisimman laajasti sellaisia prosesseja, joiden myötä he oppivat yhdessä toimimisen taitoja tai saavat kokemuksia mahdollisuuksistaan vaikuttaa. Näen lapsuuden arkisten vaikuttamismahdollisuuksien kiinnittyvän myös tulevaisuuden aikuisuuteen, mutta en suoraviivaisesti. Tukeudun ajattelussani Sassin (2002, 71) ajatukseen, jossa on ensin tunnettava, että kokee asiat omakseen ja että omassa elinympäristössä on mahdollisuuksia vaikuttaa, ennen kuin yhteiskunnallinen ”muodollisen politiikan” osallistuminen voi ylipäänsä herättää kiinnostuksen. Prosessimaisen tarkastelun myötä palautan yhteiskunnallistumisen idean myös Simmelin (1999) ajatteluun. Simmelin määrittelemänä yhteiskunta on kahdesta suunnasta rakentuva kokonaisuus, jossa yhteiskunnallistuminen on prosessi, joka muodostuu sisällöstä ja muodosta. Yhteiskunnallistumisessa yhteiskunnan jäsenyys muodostuu mahdollisuuksista tunnistaa erilaisia kokemuksia osallisuudesta ja toimijuudesta. Jokainen yksilö voi löytää kokonaisuudesta oman tapansa rakentaa suhteensa yhteiskuntaan. Yhteiskunnan jäsenyys muodostuu monenlaisten tarjottujen ja itse löydettyjen mahdollisuuksien yhdistymisestä sekä toimijuuden kontekstien laajasta tunnistamisesta. Kun lasten arki itsessään määritellään laajasti, ja tunnistetaan erilaisia toimijuuden mahdollisuuksia, muotoja ja paikkoja, mahdollistetaan samalla monenlaisille lapsille kokemukset osallisuudesta ja mahdollisuuksista vaikuttaa. Tutkimukseni keskeinen tulos on tarjota yhteiskunnallistumisen idea ymmärryksenä lasten osallisuudesta ja toimijuudesta käytyyn yh-teiskunnalliseen keskusteluun. Teoreettisessa keskustelussa yhteiskunnallistumista voidaan pitää aiempaa hienosyisempänä jäsennyksenä lasten yhteiskunnallista jäsenyyttä tarkasteltaessa (Biesta ym. 2009; Trell ja van Hoven 2016). Yhteiskunnallistuminen ei kuitenkaan toimi yksiselitteisenä taikakäsiteenä, jonka myötä yksistään osallistumisesta, kansalaisuudesta tai poliittisuudesta puhuminen ei olisi tarpeen, vaan käsite tarjoaa mahdollisuuden yhdistää erilaiset näkökulmat saman asian ympärillä. Käytännön tarkasteluun tuon mukaan ymmärryksen siitä, miltä kokemukset osallisuudesta ja toimijuudesta näyttävät lasten näkökulmasta. In Western countries, worries about young people’s lack of interest in participation on common matters, such as voting in elections, are emerging. In response, societies have sought to enhance children’s belonging in their communities. Different forms of citizenship education, participatory settings and other political elements have been established in children’s worlds, where they are recognized as participating subjects, active citizens or political agents (Lister 2007; Wood 2011; Kallio 2011). A central motivation for promoting children’s active role in societies comes from the United Nation’s Convention on the Rights of the Child (CRC). The countries that have ratified the agreement should set their legislation and institutional activities in line with the CRC. The convention is characterized by three principles: protection, provision and participation. In the West, recent focus has fallen on the rights to participation, which has led to an understanding of children as “meaning-producing” members of the society, acting in relation to participation opportunities offered by adults (Young and Barrett 2001). Following this trend, different kinds of institutional structures for children’s partici-pation have been developed in Finland, for example youth councils and children’s parliaments. Although important, such structural set-tings are not without problems. Some of the main concerns are that, typically, only few children can take part through them, and the participants are often expected to adopt adultist manners (Thomas 2007; Eskelinen & al. 2012). Joining in this critique, Trell and van Hoven (2016) among others have pointed out that children’s role in the society needs new definitions. In this study, I focus on children’s own experiences of participation and belonging. I have focused to find out about the groups where they feel like belonging and the issues in which they want to participate. With their own perspectives in mind, I analyze children’s participatory activities, citizenship and political agency in a broad sense, leaning on the concepts of agency and belonging. On one hand, I pay attention to children’s ways of acting, learning and participating here and now, as children. On the other hand, from a futurist perspective, I explore their experiences of becoming members of the (political) society, as future adults. This study considers participation, citizenship and politics as overlapping elements of children’s agency and belonging in the society. Each of the concepts, important in their own right, is inadequate as an analytical approach. Participation has, as Thomas (2007) has pointed out, become a buzzword that can be linked to almost anything. Citizenship has not been sufficiently conceptualized from children’s perspectives (Staeheli and Brown 2003). Similarly, their political agency requires further clarity (Kallio and Häkli 2011). What is participation, citizenship and politics for children, in their lived realities? In this study, I have analyzed children’s everyday life experiences. I have explored their communal activities and belonging in the society by looking into how they find opportunities to take actively part in various kinds of situations and processes, in reflection with societal structures of participation. I have brought the key concepts of the research – participation, citizenship and politics – under a conceptu-al umbrella of sociation, following Georg Simmel’s (1858–1918) theorization. In Simmel’s perspective, people live their lives, first, from their own point of view, and concurrently, from the society’s point of view. Some issues are important to oneself whereas some other’s get their importance from society’s perspective (Frisby 2001). In line with Simmel’s thought, Agnew (2002) has noticing that children learn by living, and this learning happens importantly in everyday life. While such social learning largely takes place during childhood, it however continues throughout the lifecourse. Thus, the concept of sociation involves an idea of liminality regarding children’s agency – children live at the same time in two worlds, as beings in the here-and-now and as becomings in the futurity (Skelton 2010; Kallio and Häkli 2011; Wood 2012). For analytical purposes, drawing from Simmel, I have created an analytical framework of sociation, building on three continua that bring together different facets of agency and belonging (Figure 1). The dimension of institutional Citizenship refers to membership in formal communities, such as school class. Institutional Politics involves broadly politicized matters, like wars and policies. Participation, again writ large, is children’s activity in fixed settings, for example in youth councils. The counterparts of these three dimensions in the three continua of agency and belonging are defined from everyday life perspectives. Here citizenship means membership in communities by choice, peer groups for instance. Mundane politics refers to aspects that politicize in children’s daily lives, for themselves, one example being caring for pets. Finally, with participation I denote activities in settings that children choose to participate in, such as game worlds or hobbies. Hence, the ‘strings of sociation’ bind together citizen-ship, politics and participation as multifaceted forms of communal life, including both collective and personal aspects. Figure 1. Analytical framework of sociation The main research questions in this study are: In what kinds of practices and situations children develop feelings of belonging? How children’s agency, understood concurrently as experiences and participation opportunities, creates societal memberships? The empirical study empoloyed a set of qualitative resarch methods, named MAPOLIS methods, including three elements: mapping, relaxed interviews, and biographical essays and drawings. The generated research materials include child-produced maps, transcribed interviews and essays/drawings from 127 young participants from two age groups (10–11, 15–16). They came from three schools in Tampere and Helsinki. The data were collected in 2012. In the analysis, I have focused mostly on the interview materials, from three perspectives. First, children’s experiences; second, participation, citizenship and politics; third, sociation in relation to children’s experiences and opportunies to act. As the main findings of the study I present that, from children’s perspectives, institutional settings offer arenas for only a small part of politically significant activities and subject formation. While children give weight to large-scale matters, such as participating in environmental catastrophes, in their worlds ordinary settings and every-day relationships form the most important contexts for taking actively part in any matter. In my study, institutional settings where adults seek to promote for participation are largely missing from children’s expressed experiences. Thus, according to my findings children become members of the society and learn citizenship skills in their everyday lives, by negotiating various matters, forming opinions, and listening to and collaborating with others. Issues related to hobbies and pets, and rules at home, kindergarten or school, can form mundane context for such activities. A deeped and broader understand of belonging and agency, based on children’s experiential perspectives, provides starting points for developing participation opportunities to them. My research suggests that, in policy-making and participatory practices, it is important to notice moments, matters and communities important to children in their everyday lives, and to promote their possibilities to act in these contexts. The sociation perspective developed in the study highlights that the processes and moments in which children learn how to cooperate and act with others are central to their be-longing and agency in the society, in various scalar dimensions, here and now as well as later in life. From a childcentred perspective, I argue that, children should be offered opportunities to find communal ways of living in their own terms, and have possibilities to take part in different processes in their everyday environments. This makes their participation, citizenship and political agency meaningful. Moreover, due to personal differences, a variety of opportunities to active agency are needed, offered to children by adults and seized by children themselves. Becoming a member of the society is a process though, which we learn, little by little, how to live in modern societies. In these non-linear processes, children are at the same time beings and becomings, which is to say that what is significant in childhood may also carry importance in adulthood. Following Simmel (1999), the society emerges from two directions, personal and societal, thus every individual has to find their own way through. In conclusion, this study proposes sociation as an interlinking concept between participation, citizenship and politics. It offers a broad perspective to children’s active role in the society, contributing to the interdisciplinary research on children’s and young people’s participation, citizenship and political agency (e.g. Thomas 2007; Lister 2007a,b; Kallio ja Häkli 2011; Bartos 2012; Mitchell ja Elwood 2012; Wood 2012b; Trell ja van Hoven 2016). Everyday agency and belonging are central in understanding children’s experiences regarding how to be “active citizen”, “political actor” or “participating subject”.

Oma väylä -kehittämishankkeen (2014–2018) tarkoituksena oli tukea neuropsykiatrisesti oireilevia nuoria aikuisia koulutukseen ja työmarkkinoille sijoittumisessa ja siellä pärjäämisessä. Kohderyhmänä olivat 18–35-vuotiaat nuoret aikuiset, joilla oli diagnoosina Aspergerin oireyhtymä ja/tai ADHD tai ADD. Tutkimuksen tavoite oli selvittää kuntoutuksen hyödyt, koettu vaikuttavuus sekä soveltuvuus Kelan vakituiseksi toiminnaksi. Kuntoutukseen osallistui yhteensä 220 kuntoutujaa, joista 204 osallistui tutkimukseen. Tutkimusaineistoa kerättiin kyselylomakkeilla, ryhmähaastatteluilla, havainnoimalla kuntoutuskäyntejä sekä keräämällä kirjallista materiaalia palveluntuottajilta. Tutkimusaineisto sisälsi myös diagnoositiedot sekä GAS-menetelmän avulla kerätyt kuntoutujan yksilölliset kuntoutustavoitteet. Tutkimus osoitti, että Oma väylä -kuntoutuksen kaltaiselle psykososiaaliselle tuelle on suuri tarve. Kuntoutujien toimintakyky, mielenterveys, sosiaalinen kompetenssi sekä koettu sosiaalinen yhteisyys vahvistuivat kuntoutuksen aikana. Kuntoutuksen alkaessa työn ja opintojen ulkopuolella olevista 44 % onnistui saamaan työ- tai opiskelupaikan, mutta yli puolet (56 %) oli kuntoutusjakson päättyessä edelleen työelämän tai opintojen ulkopuolella. GAS-arvioiden mukaan kuntoutujista 60 prosenttia saavutti kuntoutukselle asettamansa tavoitteet. Tavoitteiden saavuttamista selittivät kuntoutukseen sitoutuminen sekä luonteva vuorovaikutus ohjaajan ja kuntoutujan välillä. Oma väylä -kuntoutus osoittautui soveltuvaksi ja kohderyhmälle hyödylliseksi. Kuntoutuksen räätälöitävyys asiakkaan lähtökohtien ja tavoitteiden mukaisesti on tärkeää, sillä kuntoutujien toimintakyvyssä ja elämäntilanteessa voi olla suuriakin eroja. Neuropsykiatrisessa kuntoutuksessa palveluntuottajien ammattitaito sekä kokemus neuropsykiatrisesti oireilevien kanssa toimimisesta nousevat merkittävään asemaan kuntoutuksen tuloksellisuuden kannalta. 34,00 euroa

2000-luvun Euroopassa eletään uudenlaisen terrorismin aikaa. Erilaiset yhteisöjen ulkopuolelta tulleet väkivallanteot ovat järkyttäneet ihmisten perusturvallisuutta. Toisaalta Euroopan rajat ovat auki lisääntyneelle maahanmuutolle, ja erityisesti vuoden 2015 pakolaiskriisi on vaikuttanut eurooppalaisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin maahanmuuttajia kohtaan. Tässä kvantitatiivisessa sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan hierarkkisen lineaarisen regressioanalyysin avulla maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja ja niiden yhteyttä suomalaisten ja ranskalaisten sosiaaliseen aktiivisuuteen ja osallistumiseen sekä big five -persoonallisuuspiirreteorian ekstroversioon, jolla viitataan ulospäinsuuntautuneisuuteen ja sosiaalisuuteen tai varautuneisuuteen yksilön toimintaa ja kognitiivisia prosesseja ohjaavana toiminta- ja reaktiomallina. Ennakkoluulot toimivat tutkimuksen selitettävänä muuttujana. Tutkimuksen selittävien muuttujien oletettiin vähentävän maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja tai jopa suojaavan niiltä. Varsinaisten selittävien muuttujien lisäksi analyysissa huomioitiin myös henkilöön liittyvät sosiodemografiset ja -ekonomiset taustamuuttujat. Tutkielmani aineistona hyödynsin Norjan tutkimusneuvoston vuosina 2015-2017 rahoittaman Disruption, Social Capital and Resilience: A Longitudinal and Comparative Approach –hankkeen kvantitatiivista aineistoa, joka on osa SAMRISK-tutkimuskonsortiota. Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto kerättiin tammikuussa 2017. Tarkastelen maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja kahdessa eurooppalaisessa kansallisvaltiossa, Suomessa ja Ranskassa, jotka eroavat toisistaan muun muassa sosiaalisen pääoman, yhteiskunnan sosiaalisen rakentumisen sekä siirtolaisuuden historian ja maahanmuuttopolitiikan osalta. Molemmissa maissa on koettu uuspopulististen, maahanmuuttovastaisesta retoriikasta ammentavien poliittisten puolueiden nousu: Perussuomalaiset ja le Front National ovat saaneet 2010-luvulla merkittävää poliittista jalansijaa. Tutkimuksen tulokset osoittavat mielenkiintoisia eroja suomalaisten ja ranskalaisten ennakkoluuloihin yhteydessä olevista tekijöistä. Sekä suomalaisten ja ranskalaisten ennakkoluuloja maahanmuuttajia kohtaan selittää vahvimmin populistisen puolueen kannattaminen. Varsinaisista selittävistä muuttujista suomalaisten ennakkoluuloja selittää parhaiten varautuneisuus; ranskalaisilla ulospäinsuuntautuneisuus, sosiaalinen aktiivisuus ja vapaaehtoistyön tekeminen vähentävät ennakkoluuloja. Taustamuuttujista miessukupuoli, matala koulutustaso ja työttömyys ovat yhteydessä suomalaisten ennakkoluuloihin maahanmuuttajia kohtaan. Korkeampi ikä ja hyväntekeväisyys- ja ihmisoikeusjärjestön jäsenyys vähentävät suomalaisten ennakkoluuloja; ranskalaisilla ikä ja matala koulutustaso ovat yhteydessä lisääntyneeseen ennakkoluuloisuuteen. Tutkimuksen tuloksia voidaan peilata erilaisiin asenne- ja arvotutkimuksiin, ja niistä voi olla hyötyä esimerkiksi monikulttuurisuuskasvatuksessa. Toisaalta tulokset vahvistavat oletuksen populismin yhteydestä ennakkoluuloihin.

This study addresses the conceptual outlines of the financial capabilities of moth- ers. It examines how the perspectives and concepts of the capability approach can be utilized in outlining the relationship between motherhood and financial aspects. The aim is to develop conceptual tools for analyzing the choices and financial agency of mothers. This study emphasizes the methodological dimension using three elements: the capability approach, feminist economics and memory work. The main element of the study is the capability approach, which provides the perspective of the inquiry and the concepts for analysis. Feminist economics provides a definition of economy and a way to produce knowledge that deals with economic and financial aspects. Memory work offers an instrument for the collective gathering of research data. The study contributes to theoretical and conceptual discussions about capabilities as well as to discussions about developing professional social work practices for financial social work. A conceptual framework is developed that outlines financial capabilities through the concepts of aspiration and capability set. The conceptual analysis is realized using the data provided by the mothers in the memory work group. In the analysis the mothers’ aspirations are characterized by responsibility, respectability, devotion to the child and the ideal of autonomy. Assets within the family, labor position of the mother and family benefits are analyzed to form the capability set of mothers. These elements of the capability set vary in their ability to achieve aspirations by enhancing wellbeing and agency in different intensities. The conceptual framework deepens understanding regarding the complexity and diversity of the financial choices as well as the financial agency of mothers. The study concludes with a reflection on how concepts related to capability can be utilized in social work and social work research.

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella Visual Thinking Strategies -menetelmän mahdollisuuksia kulttuuriosallistumisen edistämisen välineenä. VTS on yksinkertainen, keskusteluun perustuva matalan kynnyksen kuvataiteen tarkastelun menetelmä, joka ei vaadi osallistujilta aikaisempaa tietoa taiteesta ja jossa edetään osallistujien lähtökohdista. Laadullisessa tutkimuksessa tarkastellaan kulttuuriluotsien ja kansainvälisten opiskelijoiden kokemuksia menetelmästä Jyväskylän taidemuseon Sata vuotta, tuhat tulkintaa - yleisöyhteistyöhankkeessa. Tutkimuksen aineisto muodostuu ryhmien toimintaa seuraamalla kerätystä etnografisesta havaintoaineistosta, sekä osallistujille lähetetyn kyselyn vastauksista, jotka toimivat tutkimuksen pääaineistona. Aineiston analysointimenetelmänä käytetään sisällönanalyysiä. Tutkimustulokset osoittavat, että osallistujien kokemukset VTS -menetelmästä olivat hyvin positiivisia. Menetelmän periaatteet nähtiin käyttökelpoisena ja helppona taiteentarkasteluvälineenä. Menetelmän avulla taidekokemuksista tuli merkityksellisempiä ja menetelmän myötä taidemuseoihin suhtauduttiin entistä suuremmalla mielenkiinnolla. Osallistujista kulttuuriluotsit ja taidemuseon työntekijät/harjoittelijat näkivät menetelmän hyödyllisenä yleisön osallistamisen välineenä, luotsitoiminnassa tai erilaisissa opetustilanteissa. VTS -menetelmän mahdollisuudet uusien yleisöjen kulttuuriosallistumisen edistämisen välineenä näyttäytyvätkin tutkimuksessa erityisesti kulttuuriluotsitoiminnan kautta, jossa menetelmä voidaan opettaa edelleen niille, joilla on haasteita osallistua taiteeseen ja kulttuuriin. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että VTS -menetelmän käytössä on potentiaalia erilaisten yleisöjen kulttuuriosallistumisen edistämiseen, mutta sen käyttöönsaaminen vaatisi lisää menetelmän opetusta erilaisille ryhmille, etenkin jos halutaan tavoittaa ei-osallistujia.

Tutkielmassa tarkastellaan kunnan asukkaan osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä kunnan asukkaan tiedonsaantioikeuden toteutumista kunnan palvelutoiminnassa, jolla tarkoitetaan myös muun kuin peruskunnan tuottamia palveluita. Vuonna 2015 uudistettu kuntalaki (410/2015) sisältää kunnan toiminta –käsitteen, joka käsittää juridisen kuntakonsernin lisäksi kuntien yhteistoiminnan, kunnan omistukseen perustuvan toiminnan ja ostopalvelutoiminnan. Kunnan toiminta on monimuotoistunut ja kunnat eivät välttämättä enää tuota palveluita itse, vaan kunnan oman palveluntuotannon rinnalle on tullut myös muita palveluntuotantotapoja. Kunnan toiminta -käsitteellä halutaan huomioida kunnan toiminnan monimuotoistuminen. Suomen perustuslaissa (731/1999) on säännökset osallistumisen ja vaikuttamisen lähtökohdista ja yleiset säännökset kunnalliseen päätöksentekoon osallistumisesta on koottu kuntalakiin. Perustuslain 12.2 §:ssä säädetään asiakirjajulkisuus perusoikeudesta ja laissa viranomaisen toiminnan julkisuudesta (621/1999) tarkennetaan oikeuden sisältöä. Kuntalaki sisältää säännöksiä, joilla toteutetaan julkisuusperiaatetta kunnan hallinnossa ja mahdollistetaan kunnan asukkaan tiedonsaanti kunnan toiminnasta. Julkisuutta ja tiedonsaantia koskevat säännökset luovat kunnan asukkaalle edellytyksiä osallistua ja vaikuttaa. Kunnan asukkaan kuntalain mukaiset osallistumis- ja vaikuttamiskeinot ovat käytettävissä pitkälti riippumatta siitä, miten kunta on päättänyt palvelun tuottaa. Jälkikäteisenä osallistumis- ja vaikuttamiskeinona pidettävät muutoksenhakukeinot ovat käytettävissä vain kunnan toimielimien ja viranomaisten tehdessä päätöksiä. Kuntalain muutoksenhakua koskevia säännöksiä sovelletaan yhteiseen toimielimeen ja kuntayhtymiin. Hankittaessa palvelua yksityiseltä palveluntarjoajalta tai kuntayhtiön hoitaessa tehtävää, kunnan asukkaalla ei ole madollisuutta käyttää kuntalain mukaisia muutoksenhakukeinoja. Lakia viranomaisten toiminnan julkisuudesta ei sovelleta kuntayhtiöön tai yksityiseen palveluntarjoajaan, jonka vuoksi niiltä ei ole mahdollisuutta saada tietoa lain nojalla. Tällöin julkisuusperiaate ei toteudu. Kuntalain viestintää koskeva säännös velvoittaa kuntaa tiedottamaan sen toiminnasta sekä sen järjestämistä palveluista, vaikka kunta ei palvelua itse tuottaisi. Lisäksi pykälä velvoittaa kuntaa tiedottamaan omistamansa yhtiön toiminnasta. Tällä tavoin kunnan asukkaalla on mahdollisuus saada tietoa myös silloin kun palvelua tuottaa joku muu taho, kuin kunta itse.

nonPeerReviewed

Life-space assessment incorporates all movements in terms of the distance from home, the frequency of movement and the need of assistance for movement. Executive function (EF) is an important higher order cognitive ability that controls and guides people’s goal-directed actions. We examined the cross-sectional and longitudinal associations between EF and life-space mobility, and investigated if perceived walking difficulties, lower extremity performance, and transportation difficulties explain the association. Methods 157 community-dwelling persons aged 76–91 years participated in the study at the baseline, and 103 of them in 2-year follow-up study. Based on the distribution on the Trail Making Test participants were categorized into tertiles of EF. Life-space mobility was assessed using the Life-Space Assessment (range 0–120). Perceived walking difficulties and transportation difficulties were self-reported, and lower extremity performance was assessed with the short physical performance battery (SPPB). Adjustments were made for gender, age, number of chronic conditions, and years of education. Results Average age of participants at the baseline was 82.6 (SD 4.2) years and 61% were women. Individuals with poor EF had lower life-space mobility compared to those with good EF. SPPB and transportation difficulties explained the association. Over the 2-year follow-up, those with poor EF at the baseline showed steeper decline but the difference did not quite reach statistical significance (p = 0.068). Conclusions People with better executive function had higher life-space mobility. This was explained by better lower extremity performance and absence of transportation difficulties. Cognitive decline may hinder access to community amenities, which in turn may further accelerate cognitive decline. peerReviewed

Participation, citizenship and democracy form a triad consisting of multiple conceptual and practical links in political life and theory. The popularity of the concept of participation and various participatory practices is growing, and in the administration of the European Union, one way of increasing participation is the EU programmes through which funding is distributed for citizens’ co-operation across the member states in different fields. The chapter investigates conceptualisations of participation at the level of individual projects funded by two EU programmes, Europe for Citizens and Culture, in the programme period 2007-2013. Union citizenship as a conceptual change and a political innovation embodies the complexity of citizenship, and EU projects like these can be seen as attempts to give practical contents for the concept of Union citizenship. The chapter seeks to analyse the conceptions of citizenship produced through the conceptual choices related to participation made in the textual material of the selected EU projects. Particular attention is paid to the links built between participation, citizenship and democracy. Such an analysis provides a practical level contribution to the debate on the quantity and quality of democracy in the context of the emerging EU polity. Analysing EU projects is useful for exploring the extent to which the participatory practices organized by the EU administration may create spaces for new forms of democracy. The conceptual reading of the project texts shows that participation is primarily conceptualised as networking, cooperation and exchanging information. Such activities can be seen as prerequisites for democratic action, but this understanding of participation does not seem to meet the ideas of republican, radical, participatory or input types of democracy. It also lacks many of the forms of participation that are generally viewed as central for democracy. This represents a depoliticised conception of both participation and citizenship and a conceptual discontinuity from understanding them as instruments of change and sources of democracy. EU projects thus exemplify the complex relations to democracy and politics typical for participatory governance: they may offer opportunities for more direct democracy, but they may also mean participation under the conditions defined by the administration. peerReviewed

nonPeerReviewed

Aims: Health examination surveys (HES) provide important information about population health and health-related factors, but declining participation rates threaten the representativeness of collected data. It is hard to conduct national HESs at examination clinics near to every sampled individual. Thus, it is interesting to look into the possible association between the distance from home to the examination clinic and non-participation, and whether there is a certain distance after which the participation activity decreases considerably. Methods: Data from two national HESs conducted in Finland in 2011 and 2012 were used and a logistic regression model was fitted to investigate how distance was related to non-participation. Results: We found out that non-participation modestly increased with distance to the examination clinic. An additional analysis indicated that the option of having an examination at home may decrease the effect of distance to participation. Conclusions: Long distances from home to the examination clinic are one reason for low participation activity. Possible bias caused by these differences in participation could be decreased by providing the option of a home examination.

Purpose Life-space mobility refers to the spatial area in which a person moves in daily life, taking into account distance, frequency and assistance needed. The aim was to examine how changes in life-space mobility are associated with changes in quality of life (QOL) over a 2-year period. Methods Community-dwelling people aged 75–90 years (n = 848) were interviewed face-to-face in their homes and followed up annually for 2 years. QOL was assessed with the short version of the World Health Organization QOL assessment (range 0–130, higher scores indicate better QOL). Life-space mobility was assessed with the Life-Space Assessment (range 0–120, higher scores indicate better life-space mobility). Lower extremity performance was objectively measured with the Short Physical Performance Battery (SPPB). Cognitive impairment was assessed using the Mini-Mental State Examination. Chronic conditions and years of education were self-reported. Data were analyzed with generalized estimation equation models. Results The mean life-space score at baseline was 63.9 ± SD 20.6 and mean QOL score 100.3 ± 11.8. Over the follow-up, the QOL score decreased to 95.0 ± 13.8 across the total study sample. The decrease in QOL score was somewhat higher among those whose life-space mobility score declined >10 points during the follow-up compared to those whose life-space remained stable or improved, even after adjustment for age, gender, number of chronic conditions, cognitive impairment, SPPB and education. Conclusions Decline in life-space mobility is associated with decline in QOL. The results highlight the importance of ensuring continuous possibilities for out-of-home mobility in maintaining QOL among older people. peerReviewed

Second homes form an integral part of peoples' mobility and living patterns in today's society. Despite the noteworthy scale of the second-home phenomenon, the political rights of second-home tourists have been studied relatively little. This paper sheds light on the governance of second homes from the viewpoint of public participation. The issue is explored based on three facilitated, future-oriented focus group interviews focusing on three Finnish cottage-rich locations. The case study areas represent very different but very typical contexts for participation of second-home users in Finland. We present three key dimensions that condition the involvement of second-home users in local planning and decision-making: (i) their personal preferences, (ii) formal statuses as residents and (iii) their informal positions in the communities. We discuss how these dimensions vary between different types of second-home user groups. We conclude that the stereotype of the traditional cottage owner is increasingly accom...

Background To describe life-space mobility and explore associations of motor and non-motor symptoms with life-space mobility in people with Parkinson’s disease (PD). Methods About 164 community-dwelling persons with PD (mean age 71.6 years, 64.6% men) received a postal survey and a subsequent home visit. Motor assessments included perceived walking difficulties (Walk-12G), mobility (Timed Up and Go test), motor symptoms (UPDRS-III), and freezing of gait (item 3, FOG-Qsa). Non-motor symptoms included depressive symptoms (GDS-15), pain, fatigue (NHP-EN), and global cognition (MoCA). Life-space mobility was assessed with the life-space assessment (LSA). Calculations included composite score (range 0–120; higher indicating better life-space mobility), independent life-space (range 0–5), assisted life-space (range 0–5), and maximal life-space (range 0–5). Associations were analyzed with linear regression models, adjusted for age, sex, and PD severity (Hoehn and Yahr). Results Mean life-space mobility score was 72.3 (SD = 28.8). Almost all participants (90%) reached the highest life-space level (beyond town). Half of these reached this level independently, while one-third were unable to move outside their bedroom without assistive devices or personal help. When adjusted for confounders, depressive symptoms, pain, and perceived walking difficulties was negatively associated with life-space mobility. In the multivariable model, only perceived walking difficulties were associated with life-space mobility. Conclusions Our findings indicate that perceived walking difficulties should be targeted to maintain or improve life-space mobility in people with PD. Depressive symptoms and pain may also merit consideration. More research is needed to elucidate the role of environmental and personal factors for life-space mobility in PD. peerReviewed

Lapsen liikuntaharrastus vaatii tänä päivänä paljon aikaa ja uhrauksia myös vanhemmilta. Harrastusmaksut ovat nousseet ja harjoituksia on yhä nuoremmilla lapsilla useana päivänä viikossa. Vanhempien rooli on väistämättä suuri. Kentän reunalla ja katsomoissa kannustavat vanhemmat ovat kuitenkin viime aikoina joutuneet negatiiviseen valokeilaan huonon käytöksen vuoksi. Tuomareita ja muita pelaajia haukutaan ja usein herää kysymys, onko harrastaminen lapsen oma valinta vai vanhemman tapa elää uudelleen lapsuuttaan. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten nuoret kokevat vanhempiensa mukanaolon liikuntaharrastuksessaan. Tarkastelun kohteena oli liikuntaharrastuksen aloittaminen ja siihen vaikuttaneet tahot, omien ja muiden vanhempien rooli harrastuksessa, keskustelu harrastuksesta vanhempien kanssa ja nuorten kokemukset vanhempien mukana olosta. Lisäksi tavoitteena oli kuvata, selittää ja ymmärtää nuorten kokemuksia ja merkityksellisinä pitämiä asioita. Tässä tutkimuksessa käytettiin laadullista tutkimusmenetelmää ja sen tieteenfilosofisena lähtökohtana oli fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusote. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat erään suomalaisen yläkoulun kahdeksannen luokan oppilaat. Kyseessä oli liikuntaluokka, jolla opiskeli 13 tyttöä ja 13 poikaa eli yhteensä 26 oppilasta. Aineisto koostui oppilaiden kirjoittamista ainekirjoituksista, jotka kerättiin äidinkielen oppitunnilla keväällä 2016. Ainekirjoitus oli valmiiksi otsikoitu “Vanhemmat liikuntaharrastuksessani”. Oppilaat saivat halutessaan käyttää apuna tutkijoiden tekemiä apukysymyksiä. Aineisto analysoitiin laadullisella sisältölähtöisellä sisällönanalyysilla ja teemoittelulla. Tutkimus osoitti vanhempien olevan tärkeässä roolissa harrastuksen mahdollistajana. Nuoret olivat vanhemmilleen kiitollisia saamastaan tuesta ja he arvostivat vanhempien tekemiä uhrauksia harrastuksen mahdollistamiseksi. Omista vanhemmista kirjoitettiin positiiviseen sävyyn ja muista vanhemmista nousi esiin vain muutama negatiivinen kokemus. Vanhempien rooli oli maksaa, kuljettaa, tehdä talkootöitä, pestä pyykkiä ja olla tukena. Tutkimuksessa nousi esiin lapsen oman kiinnostuksen merkitys lajia valittaessa. Harrastuksesta juttelu vanhemman kanssa koettiin tärkeäksi ja se oli nuorten mielestä vanhempien tapa osoittaa kiinnostusta ja välittämistä. Nuorille oli tärkeää, että vanhemmat osasivat olla sopivasti mukana harrastuksessa eli he antoivat rauhan harjoitella ja olivat tukena ja kannustamassa silloin, kun nuori sitä tarvitsi. Liiallinen osallistuminen harrastukseen koettiin häiritsevänä, kuten myös se, että vanhemmat eivät seuranneet harrastusta lainkaan. Oma vanhempi valmentajana tai joukkueenjohtajana nähtiin negatiivisena asiana. Tämä tutkimus toi esiin nuorten näkemykset ja kokemukset vanhempien roolista liikuntaharrastuksessa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että organisoitu liikuntaharrastus ei olisi nuorten mielestä mahdollista ilman vanhempien tukea. Nuoret tiedostavat vanhempien tuen merkityksen ja osaavat arvostaa sitä. Asiasanat: liikuntaharrastus, vanhemman rooli, nuoret urheilijat, kokemukset Adolescents' sports participation today requires a lot of time and sacrifice from their parents mostly due to the increased training intensity and costs. Parents' role supporting their young athletes is without doubt significant. However, in recent years parents' inappropriate sideline behavior has increased negative media attention. Referees and other players are being insulted by parents and it is often questioned whose hobby is it: children’s or their parents’? The objectives of this Master’s thesis were to study how young athletes’ experience their parents’ presence in their sports participation, what led them to start certain sport, what is the parent's role, and do athletes often discuss about the sport with parents? The research was carried out using a qualitative method, where a hermeneutic phenomenological approach was used as its scientific philosophic basis. The subjects were 13 girls and 13 boys from secondary school in Finland. The subjects were the age of 14 to 15. The data was gathered in spring 2016 during a Finnish literature class. Students wrote an essay headlined “Parents in my sports hobby.” Researchers had prepared questions related to the topic which the students were allowed to use if needed. The data was analyzed using content-based content analysis and thematising. The results pointed out parents’ importance enabling adolescents’ sports participation. Young athletes were thankful for their parents’ support and appreciated the sacrifices they had to make to enable their children to participate sports. The subjects wrote about their parents in a very positive way and the comments related to teammates parents were mostly positive. Based on the results, parents’ role could be divided in to different areas. Parents’ role was to pay, transport, and do the voluntary work for club, to do laundry and to support. Athletes own interest was the most important factor when deciding to start to do sports. Conversations related to hobby with parents were seen as important and as a way for parents to show that they were interested and that they cared. It was important that parents let their children practice without disturbing and involving too much. Simultaneously, parents’ availability when needed was considered significant. Too much involvement in their children's sport was seen as annoying but yet on the other hand parents who never showed up were seen in a negative way. Own parent as a coach or team leader was seen as a negative factor. This research brings up the young athletes’ perceptions and experiences. As a conclusion can be stated that adolescents’ organized sports participation would not be possible without parents’ support. Young athletes are aware of the importance of their parents’ involvement and appreciate it a lot. Key words: sports activity, parents’ role, young athletes, experiences

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, millaista 4.- luokkalaisten oppilaiden kokema osallisuus on englannin oppitunneilla. Tutkimuksen viitekehyksenä käytetään osallisuuden teoriaa, jonka mukaisesti osallisuus muodostuu yksilön ja yhteisön välillä ja voi tarkoittaa sekä toimintaa että kokemusta. Tutkimuksen tulokset auttavat ymmärtämään osallisuutta ilmiönä, ja niitä voidaan hyödyntää osallisuuden edistämiseksi kouluympäristössä. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen ja lähtökohdiltaan fenomenologis- hermeneuttinen. Tutkimusaineisto kerättiin neljällä teemahaastattelulla. Aineiston analyysi toteutettiin käyttäen teemoittelua ja teoriaohjaavaa analyysia. Tutkimusaineistosta muodostettiin kolme keskeisintä teemaa, joita olivat osallisuus luokkayhteisöön, osallisuus pienryhmään ja osallisuus oppituntien kontekstissa. Tulosten mukaan oppilaat tuntevat osallisuutta yhteisöönsä, jos siinä on heidän ystäviään ja he saavat yhteisöltä tukea osallistumiseensa. Toisaalta tuloksista ilmeni myös, että yhteisöllä on mahdollisuus vähentää osallisuuden kokemusta esimerkiksi naurunalaiseksi joutumisen vuoksi. Tulosten perusteella hyvä luokkahenki mahdollistaa osallisuuden syntymisen, joten sen kehittämiseen on syytä keskittyä. Osallisuus nähdään yleisesti tavoiteltavana mutta vielä arjesta poikkeavana toimintana. Oppilaat toivovat lisää vaikuttamismahdollisuuksia oppituntien sisältöihin ja käytänteisiin, minkä toteuttaminen tukisi osallisuuden kokemusta ja loisi luokkaan toimintakulttuuria, jossa oppilaiden mielipiteillä on merkitystä.

This thesis asks the question “What is the role of journalism in social innovation?” It explores how journalism is redefined when it engages in the creation of “the new” in society. The study analyzes four cases of journalism-related social innovation in two countries – the USA and Finland: a contentious national media event; crowdsourcing for legislation; a series of dialogic innovation workshops in Finland; an environment of data-based civic innovation in the USA. Social innovation is defined as innovations that work in meeting social goals. In literature and the contemporary discussion on the crisis of journalism, innovation is required to restore journalisms’ legitimacy and financial sustainability. Simultaneously, innovations that affect and challenge journalistic work increasingly emerge from outside the newsrooms. Despite the potential for mutually beneficial co-operation, professional journalism is either absent, or a passive observer, in these environments. Journalism risks losing relevance and trust in the grassroots of society, as was exemplified during the presidential election in the USA and the Brexit referendum in the UK in 2016. This thesis argues that journalism is increasingly required to operate in flexible roles in networks of social innovation. The thesis suggests various emerging practices available for journalists to collaborate in these environments. It also introduces the type of dialogic journalism to understand how journalism can participate in networks of social innovation. The thesis characterizes dialogic journalism by co-creating solutions for social problems across organizational borders. Strong innovative dialogue appears to emerge in environments of physical proximity among people from diverse organizational backgrounds. The argument is that holding spaces are the social structures in which open-ended and non-judgmental dialogue among journalists and the former audience can take place. In these spaces, the making of meaning is not only rational but also social, emotive and corporeal. Journalists are invited to temporarily abandon their position as disinterested observers of events. Research on innovation in journalism has focused on technology-driven, newsroom led innovation. Consequently, the role of journalism in social innovation has been largely reactive. This thesis introduces a way of thinking about innovation as a dialogue over organizational and professional boundaries. The relevance of the findings to journalism theory is analyzed through the research theme of participatory journalism. The thesis argues that Bohm’s (1996) dialogue, although challenging and seldom accomplished in its pure form, is compatible with the ideals of journalism, for which the participatory journalism movement calls. Traditionally, participatory journalism is viewed as citizens’ participation to journalistic projects initiated by newsrooms. This study suggests an inverted model: that professional journalists could also seek to contribute to journalism-related innovations in collaboration with the civil society. The findings are critically reflected against professional journalism’s ideology of objectivity. The findings question the relevance of the journalists’ role as an “objective” outsider, in an era when journalistic work requires openness to professional and personal change. Suspension of professional roles and judgment may be a requirement for learning. Furthermore, through dialogue, journalists can also learn new practices of innovation and overcome resistance to change in newsrooms.

Suomalaisten terveys ja hyvinvointi ovat kehittyneet myönteisesti viime vuosikymmenten aikana. Kuitenkin sosioekonomiset terveyserot ovat kasvaneet ja suomalainen yhteiskunta on eriarvoisempi kuin koskaan aiemmin huolimatta erilaisista politiikkaohjelmiin sisältyneistä terveyserojen kaventamistavoitteista. Tässä pro gradu -tutkielmassa hyvinvointi käsitetään pohjoismaisen hyvinvointitutkimusperinteen mukaisena. Tällöin hyvinvointi jaotellaan resursseihin perustuvaan eli objektiiviseen ja hyvinvoinnin kokemukseen perustuvaan eli subjektiiviseen hyvinvointiin. Tutkimuksessa mitataan subjektiivista hyvinvointia mm. koetun terveyden, yksinäisyyden ja elämänlaadun muutoksena. Turkulaisten terveyserojen kaventamiseksi on kehitetty tiettyjä sosiaalitukia saaville kaikkein vähävaraisimmille suunnattu Kimmoke-ranneke. Rannekkeeseen oikeutettu henkilö voi ostaa puoli vuotta voimassa olevan edullisen rannekkeen, jolla voi päivittäin mm. käyttää kaupungin uimahalleja, kuntosaleja sekä vierailla museoissa. Lisäksi heitä voidaan kutsua tekstiviesteillä esimerkiksi konsertteihin, teatteriin sekä jääkiekko- ja jalkapallo-otteluihin. Tässä tutkielmassa tehdään ns. retrospektiivisen tapaustutkimuksen keinoin arvio Kimmoke-rannekkeen käyttäjien hyvinvoinnin kokemuksista ennen ja jälkeen rannekkeen käyttöönoton, erityiskiinnostuksena liikunnan harrastamisen muutos. Lisäksi selvitetään, miten Kimmoke-ranneke toimii vähävaraisten liikunta- ja kulttuuripalveluihin osallistumisen mahdollistajana ja minkälaisia muita vaikutuksia on saatu käyttäjien omiin kokemuksiin perustuen. Voimassa olevia rannekkeita oli 1 058 tutkimushetkellä marraskuussa 2015. Tutkimustulosten mukaan Kimmoke-rannekkeen käyttäjät olivat enimmäkseen keski-ikäisiä 31-50 vuotiaita naisia ja miehiä, jotka kuuluivat ansiotasoltaan hyvin pienituloisten kotitalouksiin. Vastaajat olivat erittäin tyytyväisiä rannekkeella tarjottuihin palveluihin. Jopa 89 % heistä koki saavansa apua erittäin tai melko paljon palveluihin osallistumisessa ja 85 % sai apua harrastus- ja virkistysmenoihinsa. Ranneke mahdollisti heille erittäin paljon liikunta- ja kulttuuripalveluihin osallistumista. Vastanneista 81 % oli lisännyt liikunnan harrastamistaan rannekkeen avulla ja 21 % lisännyt kulttuurin harrastamistaan. Eniten ranneketta käytettiin uimahalleissa ja kuntosaleilla. Rannekkeen käytön vaikutuksena 57 % koki terveydentilansa parantuneen, 46 % koki työ- ja toimintakykynsä parantuneen, 37 % sai apua yksinäisyyteensä ja jopa 28 % koki voineensa vähentää terveyspalvelujen käyttöä. Muutosten koettiin pitkälti johtuvan rannekkeesta ja sen antamista mahdollisuuksista. Rannekkeella on ollut tulosten mukaan positiivista vaikutusta käyttäjien hyvinvoinnin kokemiseen ja rannekkeen voidaan todeta olevan merkittävä uudenlainen keino terveyserojen kaventamistavoitteiden toteutumiseksi. Rannekkeella aikaansaatujen merkittävien vaikutusten taloudellisia vaikutuksia olisi mielenkiintoista jatkossa tutkia. ABSTRACT Supporting participation with "the Kimmoke Wristband" to physical activity and cultural services in order to improve welfare : the experienced welfare impacts of users in the city of Turku The overall status of health and well-being in Finland has improved over the past decades. However, health differences between socio-economic and other subgroups of the population are increasing and are bigger than ever before in Finland. In this thesis welfare is defined along the traditions of Nordic welfare research. Welfare is seen to consist of resource based objective welfare and experience based subjective welfare. In this thesis subjective welfare is being measured e.g. by experienced health, loneliness and change in the quality of life. To tackle income based inequalities among the citizens of Turku, a practical innovation, "Kimmoke Wristband", was developed to offer physical activity and cultural services to the people in the weakest economic position. The wristband is aimed at citizens receiving certain social benefits, e.g. the unemployed and those in rehabilitation or who have low income for some other reason. A person, who is entitled to the "Kimmoke Wristband", can purchase it for a low cost for 6 months. The wristband holder can use sport facilities maintained by the city, e.g. swimming-halls and gyms, daily. In addition, the wristband holder can visit museums and they are invited via SMS e.g. to theatre, concerts, ice-hockey and football matches free of any extra charge. This thesis is a retrospective case study. The purpose is to evaluate how the users of the "Kimmoke Wristband" experienced their welfare before and after using the wristband, focusing on the change in their physical activity. Also, the research asks how the wristband promotes physical activity and the use of cultural services by citizens with low income and what the other outcomes and impacts experienced by them are. A survey among users, 1 058 people, was done in November 2015. According to the results of the survey, the users are mostly middle-aged 31-50 years old, women and men with very low income. They are overall very satisfied with the services offered by the "Kimmoke Wristband" which has enabled them to actually use the services. The changes experienced due to the wristband and the opportunities offered by it were reported as follows: up to 89 % reported it has contributed very or rather considerably to their participation in services and 85 % say that the wristband helped to manage their leisure time expenditures. Swimming halls and gyms were the most popular places to visit. 81 % of the users have increased their physical activity and 21 % have participated more in cultural activities. The most effective results are: 57 % of the users report improvements in their health status, 46 % say their work- and functional capacity is better, 37 % report their feelings of loneliness having decreased and up to 28 % have decreased their use of the health services. Targeted and low-cost services for the people in a weak socio-economic position show effective results in increased health and well-being and tackle inequalities remarkably. It would be worthwhile to evaluate further also the economic benefits of the increases in health and well-being. Keywords: welfare, health, heath-inequalities, low income, participation, physical activity and cultural services

peerReviewed

Despite the emerging recognition of the pivotal role played by professional agency within work contexts, little is known about how agency is promoted and enacted in organised work-related learning settings. This chapter focuses on the work conference as an orchestrated agency-promoting learning arena. We understand professional agency as a necessary precondition of work-related learning, and we emphasise the potential of work conferences to activate and promote such agency. Our empirical study investigated three work conferences in education and healthcare organisations in Finland. Utilising assessments, the investigation addressed how the participants perceived the conditions for learning and the learning outcomes in these conferences. The work conference was mostly viewed as a worthwhile learning arena. The conference advanced participants’ professional agency and participation across entrenched professional boundaries, and workrelated learning occurred at both individual and collective levels. A comparison of the three work conferences indicated that in terms of the generation and actualisation of innovative developmental discussions, the most prominent learning outcomes occurred when the participants were able to enact substantial professional agency, when there was comprehensive participation from the work community, and when boundary crossing occurred. This paper contributes to the understanding of the conditions that impede or support work-related learning. peerReviewed

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella ja kuvata miten asiakkaan osallisuus näyttäytyy vammaissosiaalityössä. Tutkimuksessa kysytään, miten osallisuus näyttäytyy niin asiakkaan kuin sosiaalityöntekijän näkökulmasta ja eroavatko nämä näkökulmat toisistaan. Osallisuutta tarkastellaan käsitteenä, jonka sisältöä on pyritty avaamaan erilaisin kysymyksin. Olennaisesti osallisuuden käsitteeseen kuuluu vaikuttaminen. Sekä asiakkaat että sosiaalityöntekijät pohtivat osallisuutta edistäviä ja estäviä tekijöitä. Lisäksi tarkastelun kohteeksi tulevat osallisuuden vahvistamisen keinot ja vammaispalvelun sosiaalityöhön liittyvät yleiset kehittämistarpeet. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä sekä aineiston teorialähtöisessä sisällönanalyysissä on hyödynnetty T.H. Marshallin kansalaisuus-teorian sosiaalista ulottuvuutta. Lisäksi teoreettista viitekehystä tukevat useat eri osallisuutta koskevat keskustelut, erityisesti vammaissosiaalityön näkökulmasta. Tutkimusaineisto, joka koostuu yhteensä yhdeksästä yksilöhaastattelusta, on kerätty heinä-lokakuussa 2015. Haastattelut on toteutettu puolistrukturoidun yksilöhaastattelun periaattein. Neljä näistä haastatteluista koostuu asiakkaan ja viisi sosiaalityöntekijän haastattelusta. Asiakkaat liittivät oman osallisuuden vammaissosiaalityössä vahvasti vaikuttamismahdollisuuksiinsa suhteessa tarjolla oleviin palveluihin ja näkivät osallisuutensa suhteessa vammaissosiaalityöhön vaihtelevana. Mikäli osallisuutta mitattiin annettujen palveluiden määrällä, se toteutui melkein aina. Puutteita löytyi enemmänkin yleisemmällä tasolla, jotka liittyivät vahvasti työntekijän tavoitettavuuteen, tiedontarpeeseen ja yksilöllisyyteen. Osallisuus toteutuisi asiakkaiden kohdalla paremmin, mikäli sosiaalityöntekijöillä olisi enemmän aikaa henkilökohtaisiin tapaamisiin asiakkaiden kanssa. Sosiaalityöntekijät näkivät osallisuuden yksilökohtaisena palveluprosesseihin osallistumisena ja itsenäisenä toimijuutena. Toisaalta sosiaalityöntekijät tarkastelivat asiakkaiden osallisuutta enemmän myös sosiaalityön lähtökohdista käsin, mutta siitäkin näkökulmasta kokivat asiakkaiden pääsevän aika hyvin osallisiksi itseään koskevissa asioissa. Tässä kohtaa sosiaalityöntekijät kuitenkin tiedostivat useita erilaisia tasoja osallisuudessa ja pohtivat muun muassa asiakkaittensa oikeuksien toteutumista itsemääräämisoikeuteen suhteutettuna. Tulosten perusteella voidaan todeta, että aito - yleensä henkilökohtainen ja kasvotusten tapahtuva - kohtaaminen on tärkeässä osassa asiakkaan osallisuutta. Kohtaamisen kautta toteutuu monta onnistuneen asiakas-työntekijäsuhteen ominaisuutta. Asiakas saa haluamaansa tietoa ja palvelua samalla, kun sosiaalityöntekijälle muodostuu kokonaisvaltainen kuva asiakkaan tilanteesta. Tarkastellessa aineistoa kokonaisuudessaan huomioitavaa on miten paljon asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden haastatteluista löytyi yhteistä. Tämä puoltaa esimerkiksi erilaisten asiakasraatien kehittämistä myös vammaispalvelujen puolelle.

Tässä työssä selvitetään Kangasalan ja Lempäälän kuntien asukkaiden, luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden näkemyksiä osallistumisesta ja demokratiasta. Lisäksi selvitetään, miten suomalaiset demokratianäkemykset eroavat namibialaisista demokratianäkemyksistä. Kangasalan ja Lempäälän kunnat ovat osallistuneet Kuntaliiton koordinoimaan ja ulkoasiainministeriön rahoittamaan pohjoisen ja etelän kuntien yhteistyöohjelmaan, jonka tavoitteena on ollut muun muassa hyvän hallinnon, yritystoiminnan ja kuntapalvelujen kehittäminen. Kangasala ja Lempäälä ovat tehneet yhteistyötä namibialaisten Ondangwan ja Keetmanshoopin kuntien kanssa. Tässä työssä verrataan aikaisemman tutkimuksen pohjalta Ondangwan ja Keetmanshoopin demokratian ja osallistumisen tilaa Kangasalla ja Lempäälässä saatuihin tuloksiin. Kuntalaisten kokemukset omista osallistumismahdollisuuksista olivat erittäin kahtiajakautuneet. Osa koki vaikuttamismahdollisuutensa erittäin huonoiksi, ja kuntalaisten osallistuminen koettiin merkittävimpänä silloin kun osallistuminen tapahtui ryhmässä, esimerkiksi kansalaisjärjestön kautta. Luottamushenkilöt ja viranhaltijat toivoisivat kuntalaisilta enemmän aktiivisuutta sekä kykyä hahmottaa päätöksentekoa laajemmalti kuin vain omista intresseistä katsoen. Vertailtaessa Suomen ja Namibian kuntia suurimpina maiden välisinä eroina olivat hyvän hallinnan periaatteiden tunteminen, suvaitsevaisuus sekä demokratiakäsitteen ymmärtäminen. Namibiassa demokratia nähtiin huomattavasti suppeampana käsitteenä kuin Suomessa, ja rotuerottelupolitiikan jättämät jäljet namibialaiseen yhteiskuntaan vaikuttavat edelleen kuntalaisten osallistumiseen ja vaikuttamismahdollisuuksiin.

Tutkimuksessa tarkastellaan erityisopiskelijoiden osallistumista äänellisen ilmaisun keinoin keskusteluun ja musiikilliseen yhteistoimintaan. Teoreettisia viitekehyksiä ovat konstruktivistinen ja pragmaattinen lähestymistapa sekä oppimiseen että vuorovaikutukseen. Pedagoginen viitekehys on yhteistoiminnallinen oppiminen osallistavana työskentelytapana. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, lisääkö yhteistoiminnan musiikillisuus erityisopiskelijoiden osallistumista. Aineisto kerättiin etnografisella menetelmällä ammatillisessa erityisoppilaitoksessa tutkijan osallistumalla toimintaan opettajan roolissa. Tutkimukseen osallistui kymmenen 16–21-vuotiasta erityisopiskelijaa. Empiirinen aineisto koostuu yhteensä 2 t 35 min 21 s videoidusta yhteistoiminnasta, ja se kerättiin yksilötyöskentelystä, keskustelusta ja musiikillisesta yhteistoiminnasta. Litteroitu aineisto analysoitiin keskustelunanalyyttisellä menetelmällä tarkoitukseen sopivalla tavalla. Aineiston äänellisen ilmaisun luokittelussa puheeseen, soittoon, lauluun ja muuhun ilmaisuun hyödynnettiin multimodaalisen vuorovaikutusanalyysin näkökulmaa. Äänellisen ilmaisun tarkoituksenmukaisuutta arvioidessa hyödynnettiin Robert Balesin ryhmän havainnointiluokitusta. Tutkimustulokset osoittavat, että yhteistoiminnan musiikillisuus lisää selvästi erityisopiskelijoiden osallistumista. Läsnäoloajastaan kaikki opiskelijat olivat suuremman osan äänessä musiikillisissa yhteistoimintatilanteissa kuin keskustelutilanteissa. Keskustelussa kielellinen epäsymmetria ilmeni lukuisina korjausjaksoina ja työnjaossa niin, että ryhmän keskustelutaidoiltaan kompetentein oli eniten äänessä. Musiikillisessa yhteistoiminnassa opiskelijoiden ilmaisuosuudet jakautuivat symmetrisemmin kuin keskustelussa. Musiikillisen yhteistoiminnan yhteydessä puhuessaan opiskelijat pääasiassa reagoivat opettajan ohjeisiin, arvioivat suoritustaan tai tukivat soittoaan sanarytmeillä. Opiskelijoiden ilmaisu oli usein varsin tarkoituksenmukaista kaikissa yhteistoimintatilanteissa. Ilmaisussaan opiskelijat noudattivat vuorottelun ja samanaikaisuuden odotuksia niin, ettei varsinaista päällekkäisilmaisua ilmennyt paljon, soitto ja laulu oli varsin oikea-aikaista ja nauru usein samanaikaista. Musiikki tarjoaa puheen ja muun ilmaisun rinnalle erityisopiskelijoiden kommunikaatiomuodoiksi soiton ja laulun, jotka edellyttävät vähemmän heille haasteellista sanallisen viestinnän tuottamista ja ymmärtämistä. Musiikillisessa yhteistoiminnassa opiskelijat vahvistavat paitsi musiikillista tietotaitoaan myös ilmaisu- ja vuorovaikutustaitojaan, joita he voivat käyttää myös keskustelussa muilla tunneilla ja koulun sosiaalisissa tilanteissa. Samalla he yhteistoiminnassa rakentavat identiteettiään. Opettajan merkitys yhteistoiminnan onnistumiselle ja osallistumisen symmetrialle on erittäin suuri oppimistilanteen ja -ympäristön suunnittelijana, työnjaon laatijana ja vuorovaikutuksen ohjaajana. This master’s thesis concentrates on investigating the participation of students with special needs to discussion and musical co-operation using audible expression. The theoretical premises of the study draw on constructivistic and pragmatic approaches to learning and interaction. The pedagogic premise is co-operative learning as a participatory method. Through this framework, the study aims to investigate if the musicality of co-operation increases the participation of the students with special needs. The data collection was gathered through ethnographic method by the researcher participating in a vocational special education school as a teacher. The subjects of the study were 16–21-year-old students with special needs. The empirical data corpus consists of 2 h 35 min 21 s videotaped co-operation from individual work, discussion and musical co-operation sessions. Conversation analysis was completed on the transcribed video recordings. Multimodal interaction analysis was used to classify the audible expression to speech, playing, singing and other expression. Robert Bales's group observation method was used to evaluate the expediency of the students' audible expression. The results of the research indicate that the musicality of co-operation clearly increases the participation of students with special needs. Of their attendance time the students were more audible during the musical co-operation sessions than during the discussion sessions. The linguistic asymmetry manifested in discussion as numerous repair sequences, and in division of labour so that the most competent member of the group in conversation skills was the most audible. The expression portions (speech, playing, singing, other expression) divided more symmetrically during the musical co-operation sessions than during the discussion sessions. The students mostly spoke when they responded to teacher's instructions, evaluated their own performance or supported their playing with word rhythms. The expression of the students was often expedient during all the co-operation sessions. In their expression the students followed the rules for turn-taking so that there was little overlapping expression. Playing and singing were quite timely, and laughter often was simultaneous. Music offers playing and singing in addition to speech and other expression as forms of communication for the students with special needs. Playing and singing require less producing and understanding verbal communication, which are challenging to them. During musical co-operation students can establish not only their musical knowledge and skill but also their expression and interaction skills, which they can also utilize during other classroom sessions and social situations in school. In the process they construct their identity through co-operation. The significance of a teacher to the success of co-operation and to the symmetry of participation is high as the designer of the learning situation and environment, author of the division of labour and as the instructor of interaction.

Kaupunkien kehittämisessä ja suunnittelussa kohtaavat erilaiset kokemukset ja tulkinnat hyvästä kaupungista sekä tavoista, joilla kansalaiset voivat olla prosessissa aidosti mukana. Tässä monitieteisessä teoksessa pohditaan miten osallistumista ja osallisuutta olisi tänä päivänä mielekästä lähestyä. Teoksessa ei tavoitella yhtä oikeaa tulkintaa, vaan luodaan välineitä ymmärtää kansalaisosallistumisen ja kaupunkikehityksen monitahoista logiikkaa. Kirjoittajat tarkastelevat teemoja hallinnon institutionaalisista rakenteista aina yksittäisen ihmisen kokemusmaailmaan saakka ja pohtivat monipuolisesti, mitä osallistuminen ja osallisuus lopulta ovat. Äänensä tuovat esille niin julkishallinnon toimijat, kolmannen ja neljännen sektorin aktivistit kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat asukkaatkin. Teos on tarkoitettu oppikirjaksi eri tieteenaloille sekä tietolähteeksi osallistumisen kysymysten kanssa työskenteleville ja kaupunkien kehittämisestä kiinnostuneille kansalaisille.

peerReviewed