Search

Vesihuolto eli vedenhankinta ja viemäröinti on kaupunkihistorian peruskysymyksiä, johon perehtyminen luo uutta kuvaa selviämistaistelusta kaupungistumisen mukanaan tuomia ongelmia vastaan. Suomessa yritykset kunnallisen vesihuollonratkaisemiseksi aloitettiin ensimmäiseksi Tampereella jo vuonna 1835. Tampere on vesihuollon historian kannalta mielekäs tutkimuskohde, koska se kaupungistui ja teollistui poikkeuksellisen nopeasti, mikä aiheutti vesihuollolle suuria vaatimuksia. Tulipalot aiheuttivat jatkuvasti vakavia ongelmia eri kaupungeissa. Varsinkin 1865 suurpalo näytti selvästi tamperelaisille, että vedensaanti palopaikalle oli järjestettävä uudelleen. Myös juomaveden puute ja kaivojen saastuminen muodostuivat Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla niin vakavaksi ongelmaksi, että jotain oli tehtävä. Vesijohtojen ja viemäreiden rakentaminen laajassa mittakaavassa aloitettiinkin 1880-luvulla, mutta ongelmat eivät olleet vielä ohi. Tampereella esim. riehui 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kaksi voimakasta lavantautiepidemiaa. Vesiongelman ratkaisuksi vuonna 1898 valmistuneen korkeapaineisen vesijohdon yksi keskeisistä rakentamissyistä oli ollut puute kunnollisesta vedestä, mutta tavoitteessa ei onnistuttu koska säästösyistä jätettiin suodattimet pois. Seurauksena oli satoja kuolonuhreja vaatinut lavantautiepidemia 1915-1916. Vettä saatiin nyt riittävästi, mutta laadussa oli paljon parantamista. Tiedosta ei ollut puutetta, sillä suomalaiset lääkärit ja insinöörit seurasivat tilannetta Euroopassa. Puhtauden merkitys korostui, kun tartuntataudit oli torjuttavissa estämällä taudinaiheuttajien pääsy veteen. Tällöin keskeisiksi kysymyksiksi nousivat veden suodatusmenetelmät ja likaveden puhdistaminen. Vesihuollosta löytyi useita valintoja, jotka suuntasivat tapahtumia pitkällä aikavälillä. Kuitenkin myös pitkäaikaiset hitaat tapahtumat tai muutokset, joiden takana ei ollut varsinaista valintaa, ohjasivat myös tapahtumia. Näin tapahtui esimerkiksi vesikysymyksen syntyvaiheessa epäkohtien muuttuessa ongelmiksi ja ongelmien kärjistyessä katastrofiksi lavantautiepidemian 1915-1916 myötä. Ongelman synnyn taustalla ei ollut varsinaista valintatilanteita, vaan kaupungeissa meneteltiin kuten ennenkin. Asukastiheyden kasvaessa nopeasti ympäristö kuormittui kuitenkin liikaa ja katastrofi oli lähellä. Tutkimus osittaa, että kuva pääkaupungin kehitystä määräävästä roolista ja jopa kuva sen roolista edelläkävijänä tällä sektorilla osoittautui harhaanjohtavaksi, jollei jopa virheelliseksi. Pääkaupungilla on ollut toki tärkeä, muttei keskeinen rooli, vaan kulloinkin tarvittava ajanmukaisin tieto on haettu sieltä, missä sitä on ollut saatavilla. Tietotaitoa on löytynyt myös omalta paikkakunnalta, tässä tapauksessa Tampereelta, ja sitä on myös osattu hakea suoraan ulkomailta. Suomalainen ja lähes kaikkien muidenkin länsimaiden malli kunnallisessa omistuksessa olevista, siis kuluttajien omistamasta ja mitattuun kulutukseen pohjaava malli on yli sadan vuoden aikana osoittautunut kestäväksi ja toimivaksi. Vesihuolto muodostaa luonnollisen alueellisen monopolin, jonka on oltava vastuuntuntoisissa käsissä. Vesihuollon vertaaminen liiketoimintana sähkö- ja energialaitostoimintaan ei ole onnistunut. Sähkö on siirrettävissä varsin pienin kustannuksin pitkiäkin matkoja, kun taas vesi ja jätevesi eivät. Monet vesihuollon kannalta keskeiset muutokset ovat aikanaan olleet vaikeasti ennustettavissa ja niin ne saattavat olla jatkossakin. Vaikka pohjavesien hyödyntämistä painotetaan voimakkaasti 2000-luvun alun Suomessa, muihinkin vaihtoehtoihin on syytä varautua pitämällä kaikki raakavesilähteet mahdollisimman hyvässä kunnossa tehokkaan vesiensuojelun avulla. Vesi ei ole ongelma. Jo muinaiset roomalaiset osasivat johtaa riittävästi vettä miljoonakaupungin tarpeisiin sekä huolehtia viemäröinnistä. Tämä taito unohtui kuitenkin hyvin pitkäksi ajaksi. Myös ajatus siitä, että kaupunkien asukkaiden hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluisi yhteisiin asioihin, valtion tai kaupungin hoidettavaksi, katosi. Vasta 1800-luvun puolivälissä ajatus virisi uudelleen samaan aikaan tapahtuneen bakteriologisen vallankumouksen kanssa. Tällöin ryhdyttiin kehittelemään ratkaisuja vesihuollon järjestämiseksi kaupungin mittakaavassa, mutta antiikin perimää ei osattu käyttää hyväksi ja vasta lukuisten virheiden ja ihmishenkien menetysten kautta päästiin toimiviin, moderneihin järjestelmiin. Yhä edelleen kuitenkin eri puolilla maailmaa unohdetaan kaikki tämä tieto ja rakennetaan järjestelmiä, jotka eivät perustu koetellusti toimiviin periaatteisiin. Vesi ei ole ongelma, mutta usein siitä vastaavien päättäjien sekä veden kuluttajien asenteista löytyy vääriin käsityksiin ja puutteelliseen tietoon perustuvia toimintamalleja, jotka aiheuttavat ongelmia. Hyvän veden puute on eri yhteyksissä katsottu maailman suurimmaksi ongelmaksi, joka aiheuttaa jopa kymmeniä tuhansia kuolemia päivässä. Yhteensä puutteellisen sanitaation ja turvallisen juomaveden puutteesta kärsii lähes puolet maapallon asukkaista. Lapset kärsivät asiasta eniten ja noin 2,2 miljoonasta vuosittain näistä syistä aiheutuviin tauteihin kuolevista onkin suurin osa lapsia. Vesilaitoksen sekä laajemmin vesihuollon ja ympäristön tila ei ole niinkään riippuvainen ajasta ja paikasta eikä teknisen tietämyksen tasosta tai rahasta. Viimekädessä kysymys on siitä, mitkä asiat mielletään tärkeiksi ja hoitamisen arvoisiksi. The water issue refers to the crisis in urban water acquisition based on wells, which began to dry up and become contaminated due to inadequate or non-existent sewerage. The water issue also includes the aspirations of contemporaries for finding an answer to the question. Contemporaries were searching for a solution to water acquisition from waterworks, and for drainage and environmental pollution from sewerage. Thus, water supply and sewerage were seen as solutions to the water issue. Fires ravaging the wooden cities of Finland were also a central motivator. When contemporaries in the various cities of Finland spoke about these problems, they were commonly using the term water question . This problem of water supply was solved only after prolonged planning and transitional periods. The main research question of this study is: How was the water issue solved? Was the answer to the water issue feasible and operational? How did the decisions made affect the environment? Were the solutions practical or did they cause problems for inhabitants and the environment? The water supply and sewerage of the city is also essentially connected to industry, especially as it is related to wastewaters. Industry was also an important water user and part of the water system. Development stages of water supply and sewerage systems can be divided roughly into three systems. Used points of comparison must be from research subjects (water supply and sewerage) that are not only contemporary but also of similar technological level. I have divided the systems roughly as follows: 1) Bucket systems, 2) Protosystems, and 3) Modern systems. The purpose of this is to show that various solutions for city infrastructure, at different times, could have been feasible then. This way, we can also avoid a predestined, technologically deterministic view of water supply and sewerage advancing unavoidably towards the modern, right solution. The first municipal water pumping installation in Tampere, and probably in Finland too, was founded in 1835. The system was quite simple and constituted a so-called bucket system. The first water-protection regulation in Tampere concerned this system. The first actual waterworks in Tampere, a clear protosystem, was completed in 1882. In the construction no attention was paid to the earlier critique. The high-pressure facility was completed on 1898, but not on the scale of the original plan. Since slow sand filtration was rejected and the outlets of the sewers were too close to intake pipes, the efficiency of the new facility was also its weakness: later typhoid fever spread fast over a wide area aided by the water pipe network. In 1916 hundreds of peoples died which finally prompted the necessary decisions to be made. The threat of typhoid fever and other diseases spreading through water was removed in 1917 when chlorination of water was started.

Itävalta-Unkarin aristokraattisen valtaeliitin käsityksiä, aatteita ja selviytymisstrategioita suuressa muutosprosessissa, jossa sääty-yhteiskunta murtui, tunnetaan varsin vähän. Erityisesti näin on ajanjaksona 1860-1895 toimineen sukupolven osalta. Pietarin suurlähetystö oli itävaltalaisaristokratialle tärkeä poliittinen voimakeskus, jossa palveli monarkian traditionaalisen valtaeliitin johtavia sukuja. Näillä oli myös merkittäviä yhteiskunnallis-poliittisia sidoksia sekä kiinteä yhteytensä konservatismin ja liberalismin aatteisiin. Itävaltalaisen aristokratian suhde valtioon oli aina ollut ristiriitainen. 1800-luvun loppupuolen kehitys aiheutti yhä enemmän lojaliteetin ja identiteetin ongelmia mm. uskontoon, kansallisuuteen tai omaan aatelisasemaan nähden. Asennoitumista näihin haasteisiin voidaan tarkastella myös heidän havainnoistaan, joita he tekivät toisen yhteiskunnan samantyyppisistä ongelmista, joita venäläinen valtiovalta yritti ratkaista kulttuurisen yhdenmukaistamisen keinoilla. Tutkimuskohteena on Pietarissa toimineiden Itävalta-Unkarin diplomaattien raportointi vuosina 1860-1895 siitä kulttuurisen yhdenmukaistamisen politiikasta ja keskustelusta, joka suuntautui Venäjän läntisten rajamaiden traditionaalista valtaeliittiä vastaan. Tutkimus jakautuu ulkopoliittiseen, uskonnolliseen, etniseen, varsinaisen aatelisaseman ja demokratian näkökulmaan. Diplomaattien raportteja on tarkasteltu erityisesti suhteessa heidän omaan aatteelliseen ja kulttuuriseen taustaansa. Tutkimuksen ensimmäinen, ulkopoliittinen näkökulma tarkastelee havaintoja Venäjän yhdenmukaistamisesta suhteessa Itävalta-Unkarin valtiollisiin intresseihin. Ulkopoliittisen valtaeliitin kannalta Venäjän russifikaatiopolitiikka läntisiä eliittiryhmiä kohtaan oli Itävalta-Unkarin, Saksan ja Venäjän konservatiivisen yhteistyön kannalta haitallista ja vaarallista. Tämä asenne säilyi lähetystössä vuosina 1860-1895 lähes täysin samana. Ulkopoliittinen näkökulma oli myös valtaeliitille itselleen tärkeä selviytymisen strategia. Uskontonäkökulmasta havaitaan, että diplomaattien katolisuus oli heidän kulttuuriseen russifikaatioon kohdistuneissa asenteissaan tärkeimmällä sijalla. Itävallan kulttuuritaistelu, kirkon ja valtion, yksityisen ja julkisen elämän väliset rajanvedot heijastuivat selvästi raporteissa. Samoin raportoinnissa näkyivät kotimaan katolisten poliittisten ryhmien sisäpoliittisen valta-aseman muutokset. Katolisuus vaikutti myös siihen, että diplomaatit väheksyivät ortodoksisen valtiokirkon hengellistä arvoa. Mielikuvaan ortodoksian heikkoudesta liittyi käsitys, että Venäjän ortodoksit olisivat ajoittain olleet liitossa protestanttien kanssa katolisuutta vastaan. Mutta myös luterilaisuudella Venäjän rajamaissa oli diplomaateille arvoa konservatiivisena traditiona. Uskonnollisimmat diplomaatit tulkitsivat katolisuuden läntisenä siunauksena Venäjälle. Heidän arvioissaan sekoittuivat katolisen varhaisliberalismin ja tuoreemman antiliberaalin katolisuuden näkemykset. Ortodoksikirkon alistuminen valtiolle teki rajamaiden ortodoksisesta käännytystyöstä diplomaattien silmissä erityisen tuomittavaa. Kaikki diplomaatit kannattivat uskonnon ja omantunnon vapautta, joita vastaan Venäjä heidän mielestään rikkoi. Uskontokäsitys muuttui ajanjakson loppua kohden yhä enemmän yksityisyyttä korostavaksi. Se oli samalla osa aristokratian strategiaa, vetäytymistä sivuun julkisesta elämästä. Diplomaattien asenne etniseen kansallisuuteen oli Venäjän politiikkaa arvioitaessa pitkään hyvin vähättelevä, eivätkä he halunneet tunnustaa sitä poliittiseksi subjektiksi. Ihmisten välisiä kansallisuuseroja oli vaarallista yrittää muuttaa väkivalloin, vaan kansallisuuden muutos oli mahdollinen vain opetuksen ja vapaan kehityksen keinoin. He tuomitsivat pakon ja painostuksen avulla toteutuneet pyrkimykset luoda Venäjän läntisten rajamaiden asukkaista venäläisiä. Vielä 1860-luvulla venäläisyys oli varsin uskonnollinen käsite, mutta alkoi saada raporteissa yhä enemmän etnisiä piirteitä, joihin liitettiin pysyvästi negatiivisia ominaisuuksia, kuten kateus ja tiettyjä kansallisuuksia kohtaan tunnettu viha. Aristokraattisen kansallisuuksien paremmuusjärjestyksen mukaan venäläiset jäivät jälkeen omien rajamaidensa kansoista. Kansallisuuksilla oli erilaisia kykyjä, joista niiden omat kulttuuriolot olivat konkreettinen osoitus. Useimpiin diplomaateista oli tässä vaikuttanut kotimaansa josefinismin ja varhaisliberalismin traditio, joiden mukaisesti he kannattivat tiettyä vapaata kehittymistä kansallisuuksien kulttuurille. Nuorempi sukupolvi alkoi samassa hengessä jo enemmän nähdä kansallisuuden itsenäiseksi kulttuuriseksi tekijäksi. Saksalaisuus oli itävaltalaisille alusta saakka erityinen arvo, joka näkyi aina asenteissa Baltiaan ja myös Venäjän puolalaisalueisiin, mutta heille se ei ollut koskaan etnisen nationalismin kohde. Slaavilaismyönteisestä taustasta tulevat olivat lievästi positiivisempia venäläisyyteen, mutta tuomitsivat russifikaation yhtä jyrkästi. Venäjän rajamaapolitiikka loukkasi eniten rajamaa-aatelin säätyasemaa. Rajamaa-aateli oli kuitenkin todistanut kulttuurisen etevämmyytensä, mistä diplomaatitkin tunsivat ylpeyttä verratessaan näiden oloja venäläiseen aatelistoon. Itävaltalaiset olivat varovaisia puolalaisaateliston aseman puolustamisessa, koska sillä oli poliittinen roolinsa myös Wienin politiikassa. Itämerenmaakuntien balttisaksalaisen aatelin vanhakantainen herruus säätyinstituutioineen sai eräät heistä käyttämään siitä melko ihannoivia luonnehdintoja. Suomen nelisäätyrakenne oli kaikkein lähimpänä itävaltalaisia korporatiivisen yhteiskunnan ihanteita. Diplomaatit puolustivat rajamaiden aatelisetuja myös liberalismin periaatteiden avulla, joihin sekoittui historiaa korostavia feodaalikonservatiivisia piirteitä. Nuoremman sukupolven aristokraatit pitivät aristokraattista erityisasemaa jo historiaan kuuluvana. Heidän mukaansa eliittiasema oli sidoksissa omistuksiin ja omiin kykyihin, joita he silti uskoivat Venäjän rajamaiden aatelilla myös kulttuurin saralla yhä olevan. Tämäkin kehitys on tulkittavissa osaksi aatelin yksityistymisen strategiaa. Demokratisoituminen, joka ajanjaksolla 1860-1895 alkoi näkyä kaikissa Euroopan osissa, oli heidän mielestään vaarallista, ja erityisesti Venäjän oloissa. Ihmisten vapauttaminen ilman näiden kasvattamista ja opettamista olisi vastuutonta ja johtanut kaaokseen. Kansallisuuserojen tasapäistäminen merkitsi heille kulttuurin lopullista kuolemaa ja tuhoutumista, jos venäläisiä etevämpien kansallisuuksien kulttuuritasoa olisi pakolla laskettu. Diplomaattien asenne kulttuuriseen russifikaatioon oli tuomitseva. Se loukkasi sekä konservatiivisia periaatteita ja läntisten rajamaiden historiallisesti syntyneitä yhteisöjä, mutta puuttui myös liberalismin puolustamaan yksityisyyteen ja vapauteen valita oma kulttuurinen identiteettinsä, ellei muuten rikkonut valtiota vastaan. Näin diplomaattien asennoituminen oli ilmiselvä osoitus itävaltalaisen liberalismin ja konservatismin yhä läheisemmästä yhteydestä. Myös ns. liberaalikonservatiivista suuntausta voi pitää aristokraattisena selviytymisstrategiana. 1. TUTKIMUKSEN KOHDE JA TARKOITUS 1 2. ARISTOKRATIA VÄLITTÄVÄNÄ KERROKSENA 9 2.1. Aristokratia valtion välineenä 10 2.2. Valtiollinen kulttuuripolitiikka ja itävaltalainen yhtenäisyys 13 2.3. Aatelin kulttuurinen ja poliittinen vastarinta 18 2.4. Vallankumouksesta valtiosääntökiistoihin 22 2.5. Kulttuuritaistelusta uuteen katolisuuteen 26 2.6. Kansallisuuksien taistelu ja etninen yhtenäisyys 30 2.7. Rautarenkaasta liberaalikonservatismiin 33 2.8. Demokratia ja yhtenäisyys 35 3. MIEHET PIETARIN LÄHETYSTÖSSÄ 37 4. MUUKALAISELIITIT JA VENÄJÄN KULTTUURI 45 4.1. Oikeauskoisuus yhtenäisyyden välineenä 46 4.2. Kielellinen yhdenmukaistaminen 51 4.3. Aatelisto yhtenäistämiskeinona 55 4.4. Itsevaltius, demokratia ja tasavertaisuus 60 5. WIENIN ULKOPOLITIIKKA JA RUSSIFIKAATIO 61 5.1. Panslavismi ja Itämeri 62 5.2. Panrussismi ja russifikaatio 70 6. KATOLISIA REAKTIOITA 78 6.1. Katolisia ylemmyydentunteita 79 6.2. Uskonsotaa sosialismin aseilla 84 6.3. Kulttuuritaistelu ja diplomaattien lojaliteetti (1867-1875) 92 6.4. Uskontunnustuksen uusi poliittinen sisältö 100 6.5. Yksityistyvä uskonto, politisoituva julkisuus 108 7. ETNISYYS, IDENTITEETTI JA YHDENMUKAISTAMINEN 115 7.1. Kansallisuuksien paremmuusjärjestys 115 7.2. Moskoviittisuuden torjunta 120 7.3. Kuvia kansallisista perivihollisista 127 7.4. 1881-1888: Viholliskuvista valtiokoneiston ohjelmaksi 133 7.5. Kansallisten ominaisuuksien ideologisoituminen 140 7.6. Uusi aristokraattinen kansallisuuskäsitys 148 8. ARISTOKRAATTISTA SOLIDAARISUUTTA 153 8.1. Historialliset oikeudet ja henkilökohtainen kunnia 153 8.2. Luonnollisten auktoriteettien puolustus 157 8.3. Aristokratia yhteiskunnan henkisenä selkärankana 162 8.4. Aristokratia kulttuurisena ihanteena 168 8.5. Katoava patriarkaalisuus, 1889-1895 173 9. DEMOKRATIAN KRIITIKOITA 177 9.1. Rajamaat vallankumouksen välittäjinä 1860-1877 177 9.2. 1880-1895: Mullistuksia Venäjältä rajamaihin 182 10. RUSSIFIKAATIO ASENTEIDEN MITTARINA 188 11. LÄHTEET 195 LIITTEET

Lakotojen, siouxien läntisen haaran ja sen suurimman heimon oglaloiden kohdalla valkoisen miehen tie alkoi marraskuun 4. päivänä vuonna 1868, kun Punainen pilvi (Makhpiya Luta, Red Cloud) ja 125 muuta lakotapäällikköä ja -päämiestä allekirjoittivat Fort Laramiessa rauhansopimuksen, jonka mukaisesti näille määrättiin tarkoin rajattu asuinalue Missourijoen (Missouri River) länsipuolelta, suuri siouxreservaatti. Tutkimuksessani, joka on osa laajempaa Pohjois-Amerikan ja Yhdysvaltain historian monitieteistä tutkimusta, keskityn oglaloiden, valkoisten näkökulmasta merkittävimmän lakota-heimon, vaiheisiin suuressa siouxreservaatissa Red Cloudin ja Pine Ridgen asemilla vuosina 1868 ­ 1887. Tutkin intiaaniasiainhallinnon yrityksiä murtaa oglaloiden perinteistä taloudellista, hallinnollista, sosiaalista ja uskonnollista rakennetta. Keskityn erityisesti tutkimaan maanviljelyä, joka intiaaniasiainhallinnon näkökulmasta oli merkittävin tie kohti valkoista sivistystä ja edistystä. Tämä asia on useimmissa tutkimusajanjakson arvioinneissa jäänyt käsittelemättä. Vuoden 1868 Fort Laramien rauhansopimuksen keskeisenä tavoitteena oli tehdä lakotoista, sotureista ja metsästäjistä, itsenäisiä, omalla palstallaan asuvia ja taloudellisesti omavaraisia maanviljelijöitä. Selvitän, miten ja missä laajuudessa tämä maanviljelyyn vastenmielisesti suhtautuneiden oglaloiden keskuudessa toteutui ja miten sitä näiden keskuudessa toteutettiin. Selvitän myös, miten hallituksen harjoittaman sivistämistoiminnan keskeiset keinot, omavaraisuuden ja individualismin korostaminen, vaikuttivat oglaloiden perinteisen elämänmuodon ja kiinteän heimosidonnaisuuden murtumiseen reservaatissa sekä miten laajaa valkoisten harjoittama lähetystyö ja koulutus olivat ja millainen koulutuksen vaikutus tässä prosessissa oli. Lisäksi tarkastelen, miten intiaani-politiikan keskeiset toimijat, erityisesti intiaaniasiamiehet, täyttivät ja toteuttivat vuoden 1868 rauhansopimukseen sisältyneet sivistämistavoitteiden velvoitteet. Suureen siouxreservaattiin siirtymisensä jälkeen vajaan kymmenen vuoden aikana oglaloita siirrettiin kolme kertaa asemalta toiselle satojen mailien matkan. Vuoden 1878 syksyn muutto Missourijoen alueelta White Clay Creekin alueelle, Pine Ridgen ase-malle, oli oglaloiden viimeinen. Tuolloin hieman runsaat 17 000 lakotaa viljeli noin 458 hehtaaria, eli noin 0, 005 % suuren siouxreservaatin 9,8 miljoonan hehtaarin alueesta. Noin 6 000 oglalalla ei kuitenkaan viljelyksessä ollut eekkeriäkään maata. Kaikki oglalaperheet asuivat aseman läheisyydessä tiipiissä, ja vain muutama intiaani käytti valkoisten vaatteita. Vuonna 1887, vajaat kymmenen vuotta Pine Ridgen asemalle muuton jälkeen, suurin osa oglaloista oli siirtynyt kylistään asemalta läheisten jokien ja purojen varsille ja laaksoihin, joita he asuttivat runsaan 100 mailin matkalta. Huolimatta siitä, että asiamiehet vuosittain olivat valittaneet, että nämä eivät halua eivätkä osaa tehdä työtä, oli kaksi kolmasosaa oglaloista hylännyt tiipiin ja rakentanut itselleen hirsimökkejä ja noin puolet perheistä oli aloittanut jonkinasteisen maanviljelyn ja karjanhoidon. Suurimman osan puutarhatilkuista olivat kyntäneet intiaanit, puoliveriset ja squawmenit. Osan viljelyalasta kyntivät aseman maanviljelijä, kolme alueviljelijää tai aseman muut valkoiset työntekijät. Maan muokkasivat todennäköisesti pääosaltaan naiset useimmiten kuokalla, sillä sopivia kyntö- ja maanmuokkauskoneita asemalla oli vähän, kuten kylvö- ja elon-leikkuukoneitakin. Vuonna 1887 oglalat viljelivät suuren siouxreservaatin alueesta 728 hehtaaria, mikä oli noin 0, 06 % heidän asuttamastaan likipitäen 1,3 miljoonan hehtaarin alueesta. Jokaista hallussaan olevaa hehtaaria kohden oglaloilla oli viljeltynä vain 6 aarin alue. Yhtään palstaa 1 015 oglala-perheellä ei ollut, vaan viljelyala oli edelleen heimon yhteismaata. Oglaloiden pienten farmien viljelyala oli keskimäärin puolen ja puolentoista hehtaarin välillä, ja näiden puutarhatilkkujen tuotto oli perin vähäinen. Lännen alueen valkoisten farmarien tilakoko 1880-luvulla oli keskimäärin 130 ­ 138 hehtaaria. Kaksi kolmasosaa oglaloista asui hirsimökeissä. Osittain valkoisten vaatteissa kulki jo ¾ oglaloista, loput käyttivät niitä jo kokopäiväisesti. Koulutuksen kohdalla kehitys oli hieman parempi: Vuonna 1887 Pine Ridgessä toimi yksi sisäoppilaitos ja kahdeksan päiväkoulua, mikä määrällisesti vastasi vain kuudes-osaa Fort Laramien rauhansopimuksen tavoitteista. Koulutuspaikkojen osalta tavoitteista oli saavutettu kolmannes. Useimmat kouluista olivat huonorakenteisia, ahtaita, vetoisia, kylmiä jne. Lisäksi niiden kaluste- ja varustelutaso olivat puutteellisia. Vaikka koulutus oglaloiden kohdalla kasvoi merkittävästi 1880-luvulla edelliseen vuosikymmeneen verrattuna, osallistui vuonna 1887 kuitenkin vain vajaa kolmannes 1 800 koulu-ikäisestä oglala-lapsesta melko epäsäännöllisesti koulutyöhön. Lukutaitoisia oli hieman yli kolmannes koko oglala-väestöstä. Englantia puhuvien määrä oli hieman korkeampi. Oglaloista ei intiaaniasiainhallinnon tavoitteista ja optimistisista toiveista huolimatta tullut omavaraisia valkoisia maanviljelijöitä vaan liittohallituksen elättejä, jotka olivat täysin riippuvaisia hallituksen jakamista ruoka- ja muista tarvikkeista. Heidän koulutuksensakin kokonaisuudessaan oli vain peruskoulutusta, joka ei palvellut tavoitetta omavaraisuudesta. Lisäksi kongressi oli varsin haluton myöntämään edes vuoden 1868 Fort Laramien rauhansopimuksen mukaisia määrärahoja. Suhteessa maan kasvavaan varallisuuteen intiaaniasiainhoitoon varatut määrärahat pysyivät alhaisina. Taloudellisuus ja säästäväisyys ohjasivat kongressin ja sen kautta myös asemalla työskentelevien intiaaniasiamiesten toimia. Myöskään intiaanien sivistämiseksi ei intiaaniasiainhallinnon millään tasolla tehty minkäänlaisia esityksiä saati erillistä sivistämisohjelmaa intiaanien sulauttamiseksi osaksi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista järjestelmää. Lopuksi intiaaniasiainhallinnon eri tasoilla usko oglaloiden todelliseen sivistymiseen ei ollut kovinkaan vahva, koska näitä pidettiin paitsi villeinä, laiskoina myös taantuneina ja kyvyttöminä edistymään. Ei voi välttyä ajatukselta, että intiaaniasiamiesten harteille sälytetty oglaloiden sivistäminen ja saattaminen omavaraisiksi ja tasa-arvoisiksi kansalaisiksi muodostui aikaa myöden vain keinoksi saada oglalat asettumaan aloilleen, hallituksen valvontaan ja holhoukseen, jotta näitä olisi ollut helpompi ohjailla. Maanviljelyn ohella tässä prosessissa korostui keskeisesti yritykset hajottaa oglaloiden perinteinen kiinteä heimosidonnainen elämänmuoto, sukulaisuusjärjestelmä ja päälliköiden arvovalta sekä oglaloiden uskomusten, uskonnollisten seremonioiden että heidän perinteisten arvojensa ja tapojensa kieltäminen. Erilaisuus oli merkki barbariasta, joka piti kitkeä. Sulauttamisen korvasi samankaltaistaminen. Hallituksen harjoittamien sivistämistoimien näkyväksi tulokseksi muodostuikin omassa talossa asuva, valkoisten vaatteissa kulkeva, rauhaa rakastava, lainkuuliainen, nimellinen kristitty oglala, jonka toivottiin käyttäytyvän kuin valkoinen mutta joka kuitenkin oli erilainen, koska hän ei ollut sisäistänyt yritteliäisyyden, yksityisomistuksen ja individualismin hyveitä, eikä näin ollen voinut olla Yhdysvaltain kansalainen. Oglalas white man s road began November 4th in 1868, when the Lakotas led by Red Cloud (Makhpiya Luta) and 125 other Lakota chiefs and headmen signed the Fort Laramie Treaty, officially referred to as the Treaty of 1868, which set apart the Great Sioux Reservation in the southwest quarter of Dakota Territory. The Treaty is perhaps one of the most famous treaties between the United States and the Indians The fact is that it stopped the so called two-year Red Cloud war, which the United States army had lost. In my research, which is a part of a larger interdisciplinary study of North American history. I will concentrate on the Oglalas. To the whites they appeared to be the most important Lakota tribe, and I will be discussing their vicissitudes on the white man s road, in the great Sioux Reservation at the Red Cloud and Pine Ridge agencies between 1868 and 1887. I will be studying the attempts of the U.S. government to change the traditional economic, administrative, social and religious structure of the Oglala community. I will concentrate on agriculture which was supposed to make the soldiers and hunters self-sufficient which was also considered to be the most significant means towards civilization and progress from the standpoint of the administration of Indian affairs. This is an issue that has not been discussed in earlier studies. In 1868, in the Fort Laramie Treaty, the main goal was to make farmers of the Lakota soldiers and hunters. These newborn farmers were to be independent and self-sufficient and they were supposed to live on their own plots of land. I will try to clarify to what extent this was carried out among the Oglalas who opposed the idea of becoming farmers. I will also try to explain how the most important governmental means i.e. to make the Oglalas independent and emphasize their individuality affected their traditional way of life. The governmental efforts may also have had a negative effect on their tribal lifestyle. The whites also carried out educational and missionary work among the Indians and I will try to explain the extent and effect of this policy on the Oglalas, and on the civilization process. In autumn 1878, ten years after the Treaty of 1868, the atmosphere in the Great Sioux Reservation and in its agencies was still confusing and partly tense. The Lakotas were trying to lead their traditional way of life and also the life of the white man. In less than 10 years, the Oglalas had been transferred several hundred miles from one area to another. The move in autumn 1878 from the area near the Missouri River to the Pine Ridge Agency by White Clay Creek was the last one for the Oglalas. About 17,000 Lakotas cultivated some 1,131 acres (458 hectare), which was about 0,005 % of the Great Reservations total 24.3 billion acres area. Among 6,035 Oglalas not a single acre was under cultivation. All the Oglala families of Pine Ridge lived near the agency in tepees and only few wore white man s clothes. In 1887, in less than 10 years after the move to Pine Ridge, a great majority of the Oglalas left their villages at the agency and moved to the nearby rivers, creeks and valleys, where their settlements stretched, all in all, well over a hundred miles. Even though the agents had repeatedly, during the years, complained that the Indians shied away from work or were not able to work, more than two thirds of them had left their tepees and built log cabins for themselves and half of them, at least to some degree, had started farming the land and keep cattle. Most of the patches the Indians, mixed blood and squawmen had plowed themselves. Part of the area under cultivation was plowed by the agency farmer, three additional farmers and other white workers at the agency. However, the land was probably mostly cultivated by women who used a hoe because there were only few suitable agricultural machines like reapers and sowers. It was also very hard to transport such machines long distances in difficult terrain, and some of the machines were continuously out of order. In their plots, which for the most part, were surrounded by plank or barbed-wire fences, the Indians, most of them women, grew corn, wheat, oats, barley, potatoes, squashes, melons, turnips, onions, tomatoes, carrots, radishes and other vegetables. After spring sowing the waiting started. If the summer heat, drought, winds, hailstorms, swarms of grasshoppers or parasites did not destroy the crop, the insignificant yield, from the small plots, was only a fraction of what was needed to feed the Oglalas. Only few families had dairy cattle or poultry. Not even lumber sales or sales of fur and hide or the few dollars the Indians got from freighting, could change the fact that the Oglalas, including the ones who cultivated land, were completely dependant on the food rations and other materials supplied by the government. Three fourths of the Indians wore white man s clothes now and then and, the rest wore them every day. In 1887 Oglalas were farming 728 hectares (1,801 acres), which was 0.06% of their close to 1.3 million hectare (3.2 million acres) area. Out of each hectare the Oglalas were farming 6 ares. The Oglala families did not own the plots they were farming, the cultivated land was tribal land in common. The size of these small Oglala farms was from a half acre to four acres, and they yielded very little. Compared to the farms of the whites, the Oglala plots, their small gardens, were truly modest. In the West the average tillage size of the white farms was 320 to 340 acres (130-138 hectares) in the 1880s. About two thirds of the Oglalas had left their teepees and built log cabins for themselves. Three fourths of the them wore white man s clothes now and then and the rest wore them every day. The Oglalas were more successful in educational matters than in farming. In 1887 at Pine Ridge there was one boarding school that could accommodate 200 pupils. Only 142 pupils attended this school. In the area there were also eight day schools and on the average 37 students attended them. These day schools could have taken 320 pupils. All the schools were maintained by the government. One of these operated at the agency, the rest in the Indian settlements. Though the appropriations for education crew larger, they were still only one sixth of the appropriations agreed to in the Fort Laramie Treaty. As far as the capacity of the schools was concerned only one third of the goals of the Treaty of 1868 was reached. Even though the agents were far more interested in educating the Oglalas than making them self-sufficient farmers, some of the school houses at the agency were in bad shape. Their maintenance was problematic and even the construction-works had been slow. For proper education the schools were, for the most part, too small. In addition, their structures were weak and they were uncomfortable. Most of them did not have ceilings at all, their roofs were leaking and their ventilation was bad. When the winds were strong and especially during the winters, the school houses were so cold that sometimes they had to be closed. In the late 1880s the boarding school and most of the day schools were in need of renovations, some were estimated to last only a few years. Apart from this, the furnishings and the necessary equipment were insufficient. Compared to the available education in the 1870s, more Oglalas were receiving schooling in the 1880s. However, in 1887 a little less than one third of the 1,800 school-age children attended school somewhat irregularly. Only little more than one third were literate in the most important language i.e. English. Only a few more were able to speak it. Those who could fairly converse and get along in English were few and far between. The Oglalas, despite the hopes and goals of the BIA and the Indians friends, did not become self-sufficient white farmers. Instead they were forced to become wards of the federal government and were totally dependent on food and other materials they got from it. They did not receive any higher learning which could have helped them to become self-sufficient. In addition, Congress was reluctant to grant the annual appropriations promised in the 1886 Fort Laramie Treaty. Compared to the growing prosperity in the U.S., the appropriations for the Indians remained humble. Thrift dictated the actions of Congress and the agents working at the reservations. The BIA did not put forward any proposals on how to educate the Indians. Nor did the administration of Indian affairs at any level have a special civilization program the purpose of which would have been to incorporate Indians into American society and its economic and social organization. In the end, the members of the BIA did not have enough faith in the Oglalas as they were thought to be wild, lazy, backward and incapable of making good progress. One cannot help but think that the efforts of the agents to civilize and educate the Oglalas as well as their attempts to make them self-sufficient and equal citizens, were finally just a means to get the Oglalas to settle down, to be supervised by the government so that they would be easier to control. The emphasis of the process was not only to encourage farming but also to destroy the traditional tribal way of life. The relationships of the family, the authority of the chiefs, the Oglala beliefs, their religious ceremonies and their values and customs were targeted as well. Being different meant being a barbarian, which was not allowed. Integration was replaced by attempts at uniformity.

1800-luvun lähestyessä loppuaan vanhakantainen suomalainen sääty-yhteiskunta alkoi muuntua kansalaisyhteiskunnaksi ja kun muutos eteni, syntyivät vähitellen erilliset mies- ja naiskansalaisen roolit. Keskiluokka piti naisen yhteiskunnallisena tehtävänä ja korkeimpana kutsumuksena äitiyttä, johon kuului paitsi kunnollisten kansalaisten kasvattaminen, myös perheen ja kodin vaaliminen. Kodin ulkopuolella työskennelleiden naisten kasvava joukko, esimerkiksi opettajattaret ja hyväntekeväisyyslaitosten johtajattaret, miellettiin yhteiskunnallisiksi äideiksi. Heidän tehtävänään oli huolehtia yhteiskunnan lapsista ja vähempiosaisista ja kasvattaa nämä kunnioittamaan kodin, työnteon ja uskonnon kaltaisia keskiluokkaisia ihanteita. Yhteiskunnallinen äitiys on noteerattu useissa tutkimuksissa, mutta käsitteen analysointi on jäänyt vähemmälle. Tämän tutkimuksen kohteena on uskonnon ja yhteiskunnallisen äitiyden välinen kytkös ­ useinhan filantroopit toimivat nimenomaan kristillis-sosiaaliselta pohjalta. Lähestymistapa on mikrohistoriallinen ja kohteena on vapaakirkollinen opettajatar Emma Mäkinen (o.s. Åhman), joka perusti vuonna 1880 Helsinkiin Suomen ensimmäisen turvakodin "langenneille" naisille ja kolme vuotta myöhemmin lastenkodin sen yhteyteen. Mäkisen pioneerityö on huomioitu tutkimuskirjallisuudessa tähän asti lähinnä vain esimerkinomaisesti, mikä jo sinänsä on puute. Työni tarkoituksena on paitsi kahden ideologisen maailman välisen kytköksen valottaminen, myös yhden naisen elämäntehtävän tarkastelu konkreettisena esimerkkinä yhteiskunnallisesta äitiydestä. Lähteinä on käytetty Suomen Vapaakirkon arkistossa ja Orisbergin yksityisarkistossa säilytettäviä Emma Mäkisen ja hänen lähipiirinsä yksityiskirjeitä, niinikään Vapaakirkon arkistossa olevia turvakodin jälkeenjääneitä papereita ja hoidokkien kirjeitä, sanoma- ja aikakauslehtiä sekä jonkin verran aikalaiskirjallisuutta. Tutkimus käsittää ajanjakson, joka alkaa Emma Mäkisen syntymävuodesta 1849 ja päättyy johtajattaren kuolinvuoteen 1915. Emma Mäkisen turvakotitoiminta sai valtion hyväksynnän ja yksityisten tuen. Etenkin naisasiajärjestöt nostivat Mäkisen yhteiskunnallisen äitiyden esikuvaksi, mutta tämä itse ei juuri välittänyt emansipaatiopyrkimyksistä ja kieltäytyi asettumasta täysin filantrooppinaisille varattuun muottiin. Emma Mäkinen ei suostunut valitsemaan yhteiskunnallisen äitiyden ja aviovaimon kutsumuksen välillä, vaan päätti ottaa itselleen kaksi kutsumusta ja avioitui naisasianaisten paheksunnasta huolimatta. Hän ei liioin kuunnellut huolestuneita kansalaisia, jotka väittivät lastenkodin lasten saavan huonoja vaikutteita samassa pihapiirissä sijainneesta "langenneiden" kodista. Mäkisen epätavalliset ratkaisut johtuivat siitä, että hän hahmotti naiseuden ja yhteiskunnallisen toiminnan osittain eri tavalla kuin muut ihmiset. Keskiluokkaisten arvojen sijaan Jumalan tahto oli hänen elämänsä ylin auktoriteetti ja yhteiskunnallinen äitiys voidaan hänen tapauksessaan ymmärtää nimenomaan tästä näkökulmasta käsin. Mäkisen usko oli paitsi voiman, myös ristiriitojen lähde, joka aiheutti ongelmia johtajattaren yksityiselämässä ja työnsi hänet aika ajoin törmäyskurssille yhteiskunnan kanssa. 1. Uusien ajatusten aika 1.1 Kohti kansalaisyhteiskuntaa 1.2 Naisen paikka kansalaisyhteiskunnassa 1.3 Yhteiskunnallinen äitiys tutkimuskohteena 2. Emma Mäkisen kutsumuksen hahmottuminen 1849-1880 2.1 Varhaiset vuodet: ajatus kutsumuksesta syntyy 2.2 Uskonnollinen herääminen: kutsumus jalostuu 2.3 Elämäntehtävä selviää 3. Turvakoti käytännön esimerkkinä yhteiskunnallisesta äitiydestä 3.1 Langenneen naisen muotokuva 3.2 Turvakotitoiminnan ulkoiset puitteet 3.3 Turvakodin arkipäivä 3.4 Onnistumistarinat 3.5 Turvakodin ihmissuhteet 4. Emma - turvattomien äiti ja ihminen 4.1 Suhde hoidokkeihin 4.2 Avioliitto ja yhteiskunnallinen äitiys 4.3 Myrsky 4.4 Hiljaisuus 5. Yhteiskunnallinen äitiys ja muu maailma 5.1 Huono äiti? 5.2 Esikuva 6. Ei yhteiskunnan vaan Jumalan palvelijatar

Yhdysvalloissa elettiin 1920­30 ­luvuilla suurten muutosten aikaa. Siinä, missä “iloisella kaksikymmenluvulla“ vallitsi nousukausi, 30-luvulla puolestaan kärsittiin taloudellisen laman tuomista ongelmista. Tutkimus tarkasteli, minkälaisia syitä 1920­30 -lukujen vaihteen yhdysvaltalaiset näkivät rikollisuuden taustalla; pitivätkö he työttömyyttä ja lamaa suurimpina syinä rikollisuuteen, ja uskoivatko he rikollisuuden lisääntyneen nousukauden ja laman aikana. Rikollisuuden lisääntymistä, joka kiistettiin lähdekirjallisuudessa, tutkittiin myös siltä kannalta, oliko ajatus rikosongelmasta tiedotusvälineiden luoma kupla, ja voitiinko niin väittää The New York Timesin kohdalla. Asiaa tarkasteltiin myös saatavilla olleiden rikollisuustilastojen avulla. Oman lisänsä tutkimukseen toi kieltolaki (1920-1933), jonka on väitetty lisänneen rikollisuutta ja gangsterismia Yhdysvalloissa. Aikalaisten käsityksiä tarkasteltiin newyorkilaisen sanomalehden, The New York Timesin kirjoituksista vuosina 1928, 1932 ja 1936. Kyseisten vuosien lehdistä The New York Times Index ­hakemistojen avulla löydettyjä, rikollisuuden syitä käsitteleviä kirjoituksia tarkasteltiin lähdekirjallisuudessa esiin tulleiden taustatekijöiden valossa. Tutkittujen vuosien kirjoituksia verrattiin myös keskenään. Lehdessä julkaistujen kirjoitusten sisältöjä tutkittiin historiallis-kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti. Kvantitatiivista metodia hyödynnettiin siten, että laskettiin kirjoituksissa esiintyneet rikollisuuden eri syiden maininnat. Taulukkoesitykset mainintojen määristä, jotka ovat tutkimukset liitteinä, helpottivat tutkittujen vuosien vertailua keskenään, ja toivat esiin rikollisuuden eri syiden painotuksissa tapahtuneet muutokset. Tutkimuksessa selvisi, että aikalaisten käsitykset rikollisuuden syistä olivat jaettavissa neljään ryhmään: kieltolain vaikutuksiin, uskonnon ja moraalin rappioon, oikeusjärjestelmän puutteisiin sekä sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Vuoden 1928 kirjoituksissa useimmin rikollisuuden syynä pidettiin oikeusjärjestelmän puutteita, laiskoja ja taitamattomia poliiseja, tuomareita ja oikeusvirkamiehiä. Myös kieltolaki sai runsaasti kritiikkiä. Sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät olivat kirjoituksissa vähiten esillä. Vuonna 1932, syvimpänä lamavuonna, kritisoitiin vielä varsin paljon kieltolakia, oikeusjärjestelmän puutteita sekä “nykyelämän“ uskonnollista ja moraalista rappiota. Sosiaaliset ja yhteiskunnalliset epäkohdat saivat jo silloin kuitenkin eniten huomiota kirjoituksissa. Vuoden 1936 kirjoituksissa yhteiskunnallisten ja sosiaalisten tekijöiden näkeminen rikollisuuden syinä vielä korostui, muut tekijät jäivät silloin vähemmälle huomiolle. Lamaa ja työttömyyttä yksittäisinä syinä ei pidetty suurimpana syynä rikollisuuteen vuosina 1932 ja 1936, mutta yhteiskunnallisten ja sosiaalisten epäkohtien kritiikki yleisesti lisääntyi kirjoituksissa selvästi laman myötä. Mainittujen syiden taustalla voidaan nähdä yhteiskunnan tapahtumia ja aatteita. Kieltolain kritiikissä erityisesti sen valvonnan ongelmat nostettiin esiin. Vuosina 1928 ja 1932, jotka molemmat olivat presidentin vaalin vuosia, näytti siltä, että kieltolakia kannattaneet syyttivät lainvalvojia, koska eivät tahtoneet epäillä itse lain mielekkyyttä. Vastustajat taas saivat rikollisuudesta hyvän argumentin, jolla vakuuttaa epäröivät vastustajien puolelle. Uskonnon ja moraalin rappiota syytettiin kaikkina vuosina, ja sen taustalla voidaan nähdä sosiaalisia ja aatteellisia muutoksia. Monet 1800-luvun porvarillisia arvoja ja progressivistisia aatteita kannattaneet toivoivat 20-luvun modernisoituvaan elämänmenoon ja ajatuksiin yksilön vapaudesta tiukempaa sosiaalista kontrollia. Oikeusjärjestelmän ongelmat todennäköisesti korostuivat kieltolain valvontaongelmien myötä, ja laman myötä myös vaateet laittaa rikollisuus kuriin kasvoivat. Huonoista laeista haettiin syntipukkia myös esimerkiksi maata kuohuttaneen lentäjäsankari Charles A. Lindberghin poikavauvan kidnappaustapauksen yhteydessä vuonna 1932. Lama puolestaan toi selvemmin esiin yhteiskunnan rakenneongelmat. Konkurssit osoittivat, ettei työttömyys välttämättä aina ollut työntekijän oma syy. Tieteisiin tuli uusia tuulia: Rikollisen fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien tarkastelu jäi vähemmälle, kun 1920­30-lukujen vaihteessa kriminologiaan vaikuttivat nk. monien tekijöiden teoria ja sosiologia. Ne keskittyivät kasvatukseen sekä sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin rikollisuuden taustalla. Lehden sivuilla sai huomiota teoria, että rikollisuus johtui ympäristöstä ja kasvatuksesta, oli siis opittua. Kaikkien vuosien kirjoituksissa esiintyi käsityksiä, että rikollisuus oli lisääntynyt. Tosin muutamassa kirjoituksessa vuosina 1932 ja 1936 lisääntyminen myös kiistettiin. Tilastojen mukaan rikollisuus lisääntyi tasaisesti koko 20-luvun ajan noin vuoteen 1933, ja vuodesta 1934 se lähti hitaasti laskuun. Vaikka tilastollinen kehitys oli tasaista, lisäys oli kiistaton, joten voidaan ajatella, etteivät lehdessä esiintyneet käsitykset olleet sinänsä vääriä. Monin paikoin “rikosaallosta“ ja “rikosongelmasta“ puhuttiin kuitenkin todellisuuteen nähden ehkä turhan voimakkain sanakääntein, ja The New York Timesin lukijalle on todennäköisesti jäänyt käsitys, että maassa oli jonkinlainen rikollisuusongelma. Dramaattisia ilmaisuja ja ongelman voimakasta korostamista on lähdekirjallisuudessa selitetty väitteillä, että rikollisuudella tehtiin kieltolain vastaista kampanjaa, pyrittiin kasvattamaan liittovaltion poliisin FBI:n suosiota sekä lujitettiin kansan yhtenäisyyttä taloudellisen kriisin aikana. Vaikka jotkut The New York Timesin kirjoituksista olivatkin retoriikaltaan värikkäitä ja sitaatit voimakkaita, ei tutkimuksen perusteella voida väittää, että lehti olisi sivuillaan varsinaisesti edistänyt minkäänlaista propagandaa tai kampanjaa “rikosaallon“ puolesta. Lehti toi rikollisuuden syitä pohtineiden asiantuntijoiden näkemykset esiin monipuolisesti, ja esitti sivuilla myös joitakin rikosaallon vastaisia käsityksiä.

Tämä teos ensimmäinen kattava tutkimus, jossa tarkastellaan penitentiariaatin arkistomateriaalia laajana kokonaisuutena perehtyen myös viraston päätöksiä säädelleisiin kanonisen oikeuden määräyksiin. Tutkimuksen tuloksena virastosta saatu kuva kertoo erittäin laajat toimivaltuudet omanneesta tehokkaasta paavillisesta virastosta, joka käsitteli itsenäisesti mutta kanonisen oikeuden määräyksiä noudattaen sen ratkaistavaksi tuotuja tapauksia. Tutkimus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään viraston toiminnan ja sitä säädelleiden normien selvittämiseen, vaan teoksessa tutkitaan suomalaisen ja ruotsalaisen aineiston kautta myös viraston roolia ja merkitystä. Penitentiariaattiin tietyltä alueelta tuotujen tapausten perinpohjainen tarkastelu ja näiden tapausten vartailu paikalliseen lähdeaineistoon toi esille, että penitentiariaatti toimi armon lähteenä kristityille, jotka joutuivat kamppailemaan jonkin sellaisen, usein omaantuntoon liittyvän, asian kanssa, jota he eivät saaneet paikallisen papin tai piispan kautta ratkaistuksi. The Papal Curia, known as the "Well of Grace", was the most elaborate system of administration in the Middle Ages. Through the regulations of canon law it controlled the life of Christians in every corner of Christendom and the Penitentiary was one of its offices. This is a pilot study of the Penitentiary in the Late Middle Ages. It studies the role of the office through the Finnish and Swedish documents in the archives of the Penitentiary, which so far are still very little known.

Tutkielmani aihe on vanhuus antiikissa. Tarkastelen kreikkalaisen filosofin ja oppineen Plutarkhoksen (n. 45-120 jKr.) kirjoittamia kreikkalaisten ja roomalaisten valtiomiesten elämäkertoja selvittääkseni, miten hän ja hänen aikalaisensa suhtautuivat vanhuuteen. Vertaan elämäkertoja Plutarkhoksen muihin eettisiä aiheita käsitteleviin kirjoituksiin, joista merkittävin on essee "Pitäisikö vanhojen miesten osallistua politiikkaan?". Tutkimuksessani pyrin selvittämään yhtäältä, miten vanhoihin suhtauduttiin yhteiskunnan jäseninä ja toisaalta, kuinka tärkeä vaihe vanhuus oli yksilön elämänkaaressa. Lähestyn tutkimustehtävää kahdelta kannalta. Ensimmäinen lähtökohta on se, mitä Plutarkhos on kirjoittanut vanhuudesta: mihin yhteiskunnallisiin teemoihin vanhuus liittyi ja miten hän pyrkii määrittelemään vanhojen paikan ja roolin yhteisössä. Plutarkhoksen käsittelemät ongelmat osoittavat, mitä odotuksia vanhoihin ihmisiin kohdistui ja mitä pidettiin heille sopivana asemana yhteisössä. Toiseksi lähestyn aihetta kerronnan tasolla, eli tarkastelen elämäkertojen rakennetta ja kerrontaa. Se miten Plutarkhos käyttää vanhuutta tarjotessaan esimerkkejä hyveelliseen elämään, kertoo millaisen merkityksen hän antaa vanhuusajalle yksilön elämässä. Tutkielman näkökulma on aatehistoriallinen: tutkimuskohteena ovat vanhuuteen liittyvät käsitykset ja niille annetut merkitykset. Plutarkhoksen tarkoitus elämäkerroissa on päähenkilön luonteen paljastaminen ja sen hyveellisyyden arviointi. Tämän moraalisen painotuksen lisäksi elämäkerroissa on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Päähuomio on poliittisessa toiminnassa. Elämäkertojen vanhuuskuvausta täytyy siis tarkastella ennen kaikkea moraalisessa kontekstissa, siinä, miten hyvä valtiomies toimii. Vanhojen valtiomiesten kohdalla Plutarkhos kiinnittää huomiota erityisesti osallistumiseen. Todellinen hyve on Plutarkhoksen mukaan mahdollista vain, jos on aktiivinen yhteisön toiminnassa, ja vanhanakin on pyrittävä toteuttamaan tätä hyvettä. Plutarkhos painottaa, kuinka osallistuminen politiikkaan on vanhojen miesten oikeus ja velvollisuus. Toinen keskeinen teema on sankaruus. Vanhan päällikön sankaruus joutuu uha-tuksi, kun hänen kiihkonsa laantuu ja ruumiinsa väsyy. Plutarkhos kuitenkin esimerkeillään todistaa, kuinka rohkeus, kokemus ja henkiset kyvyt korvaavat vanhojen ruumiillisen heikkouden. Plutarkhos pitää ensiarvoisena yhteiskunnallista sopusointua, ja hän näkee juuri vanhat valtiomiehet tämän vakauden takaajina. Tämän takia vanhojen arvostus on tärkeää. Huomattavaa on kuitenkin se, että Plutarkhos ei ainoastaan saarnaa nuorille, kuinka vanhoja pitää kunnioittaa, vaan hän keskittyy pikemminkin siihen, kuinka vanhojen tulee käyttäytyä ansaitakseen kunnioitusta ja arvostusta. Elämäkerroista ilmenee selvästi, kuinka vanhojen arvostukseen vaikuttivat enemmän heidän henkilökohtaiset piirteensä ja osaamisensa kuin se, että he olivat vanhoja. Vanhuus itsessään ei tuonut arvostusta, eikä varsinkaan silloin, kun henkilö käyttäytyi vanhojen arvolle sopimattomasti. Plutarkhos arvioi sankareidensa tekoja sen perusteella, oliko niiden taustalla pyrkimys hyveeseen vai esimerkiksi kunnianhimo. Siten päällepäin samanlainen teko on toisella sankarillinen saavutus, toisella häpeällistä itsensä korostamista. Plutarkhos uskoo, että vanhoilla luonnollisesti halut ja intohimot heikkenevät, ja ne joilla niin ei käy, saavat osakseen jyrkkää arvostelua. Hän korostaa vanhojen valtiomiesten merkitystä niin so-dankäynnissä kuin politiikassakin, mutta asettaa heille myös hyvin korkeat vaatimukset. Hän ylistää niitä, jotka eivät jättäneet politiikkaa vanhanakaan, vaan toimivat loppuun asti pyyteettömästi isänmaan ja kansalaisten hyväksi. Heidän hyveellisyytensä korostuu kunnianhimoisten, laiskojen ja ylellisyyttä rakastavien esimerkkien rinnalla. Plutarkhos kiinnittää erityistä huomiota vanhuuteen, jos henkilö oli tehnyt jotain merkittävää vanhana. Merkittävällä en tarkoita ainoastaan sankaritekoja, vaan myös niitä tekoja, joilla oli Plutarkhoksen mielestä merkitystä henkilön luonteenlaadun selvittämisen kannalta. Hän kirjoittaa sitä enemmän henkilön vanhuudesta, mitä paremmin hän on sen avulla voinut perustella käsityksensä hänen luonteestaan. Useassa elämäkerrassa tulee esiin myös se, että päähenkilö muistettiin pitkälti sen perusteella, millainen hän oli van-hana. Sopusuhtainen ja eheä elämän kokonaisuus oli tavoiteltavaa, ja hyvä vanhuus oli tärkeä osa tätä kokonaisuutta. Vanhuuden piti olla siis arvokas ja kunniakas, jotta elämä kokonaisuudessaan olisi ollut hyvä ja myöhemminkin ylistämisen arvoinen. 1. Johdanto 2 1.1. Vanhuus antiikintutkimuksen kohteena 2 1.2. Plutarkhos ja hänen elämäkertansa 4 1.3. Tutkimuksen tavoitteet 9 2. Kuka oli vanha? 13 2.1. Vanhuuden demografiset puitteet 13 2.2. Vanhuus ikäkautena 14 2.3. Vanhuuden tuntomerkit 17 2.3.1. Korkea ikä 17 2.3.2. Ulkoiset piirteet 19 2.3.3. Henkiset kyvyt 23 3. Vanhuus elämänkaaren osana 27 3.1. Vanhuus elämäkerran osana 27 3.1.1. Elämäkertojen rakenne 27 3.1.2. Vanhuus ja saavutukset 28 3.1.3. Luonteenkuvaus 31 3.2. Hyvä ja huono vanhuus 38 3.2.1. Hyveellinen Cato 38 3.2.2. Ylellinen Lucullus 42 3.2.3. Kunnianhimoinen Marius 46 3.2.4. Hyvän vanhuuden merkitys 51 3.3. Vanhuus ja kuolema 52 4. Vanhojen paikka yhteisössä 57 4.1. Sotasankarin vanhuus 57 4.1.1. Kokemus korvaa heikkouden 57 4.1.2. Päälliköstä valtiomieheksi 63 4.2. Valtiomiehen vanhuus 65 4.2.1. Osallistuminen vs. vetäytyminen yksityiselämään 65 4.2.2. Sopimattomat elämäntavat 71 4.3. Sukupolvet vastakkain 75 4.4. Vanhat naiset 81 5. Plutarkhoksen suhtautuminen vanhuuteen 85 Lähteet 90 Kirjallisuus 92 Liitteet 96 1. Kuka kukin oli 96 2. Ikämaininnat elämäkerroissa 98 3. Elämäkertojen päähenkilöiden kuoliniät ja -syyt 101 4. Tiivistelmä vanhoiksi eläneistä päähenkilöistä 104

Pirkko-Liisa Kastari on tehnyt uraauurtavaa tutkimusta Suomessa. Kastari on selvittänyt, miten meillä otettiin vastaan 1960-luvun suuret kansainväliset aatevirtaukset - uusvasemmistolaisuus, pasifistinen rauhanaate ja kolmasmaailmalaisuus - sekä Kiinan kulttuurivallankumous niiden mukana. The Dicovery of Chairman Mao in Finland in the 1960s. In Finland, the Chinese leader Mao Zedong and his thoughths were dicovered in the 1960s by a very small group of Maoists. For the majority of the Finns, Chairman Mao and his Cultural Revolution remained a strange, or even a mystical phenomenon. However, this was the second time that Mao and Socialist China were discovered in Finland - the first wave of enthusiastic awareness had taken place in the 1950s. After the founding of the Peoples´s Republic of China, the Finnish political left was eager to make contact with the "New China". Howeve, the contacts established during the early days of the People´s Republic were ignored once the ideological split between China and the Soviet Union became public knowledge during the era os Secretary General Nikita Khrushchovs´s leadership of the Communist Party of the Soviet Union. The official Finnish line was to have "nearby friends (the Soviet Union) and remote enemies (China)". The intergovernmental relationships were reduced to a minimum so as would not cause China lose her face. Sinmilarly, the SKP (Finnish Communist Party) did not even conduct on internal debate about China problem, which created a sense of uncertainty among the Finnish Communists who did not know how to react the Chinese statements, which were occasionally quite harsh. Yong Finns became interested in China in a totally new manner in the early 1960s, prior to teh Cultural Revolution Thi interest was stimulated by the ideologies that had spread to Finland mainly from Scandinavia and the Anglo-Saxon countireis - the pcifist peace movement, concern for so called Thrid World, an Neo Leftist thinking. Durin the firs Wave of the new interst in China, prior the Cultural revolution, China was mainly seen as a model of alternative development for the developing countries in the Thrird Wold. The interest was further enchanged by Vietnam war, after the US had extended the war into North Vietnamese territory in February 1965. As in other western coutries, the second wave of the new enthusiasm for China in Finaland was inspired by the Chinese Cultural revolution. The first maoist dicussion group was founded by a few Helsinki based youngsers in Autumn 1967. Leader of the group was Matti Puolakka, the son of a Communist family in Helsinki. Also a Vietnam-activist Tauno-Olavi Huotari was involved in the Helsinki group in late 1967. Another young man Jarmo Lavila, a Tampere student who han been raised in a bourgeois home, also started to take an interest in the thoughts of Mao in Summer 1967. He founded maoist discussion group in Tampere in Autumn 1968. Thrisd maoist group was founded in Rauma ja the fourth group in Turkun in Summer of 1969. In addtion of the Vietnam war, the Chinese Cultural revolution was a crucial phenomenon which radicalised the opinions of the youth. The third opinion-maker was the Cuban revolutionary hero Che Guevara who died in the Autumn of 1967. Che Guevara´s appeal to form "one, two, many Vietnams" in the wolrld became well-known in Finland once his article was poshumously translated into Finnish. The occupation of Czechoslovakia was a great turning poin which forced Finns of every background to take a stand on ideological issues. After the occupation, the common Finnish wiev was taht the young were more interested in the Cuban and Chinese model of Sosialism, rather than that of Soviet Union. This anslysis was totally incorrect, as shown by the rise of the Stalinist youth and culture movement otf the 1970s. However, the situation in the Autumn of 1968 seemed comlpetely different. Thus the post-occupation situation saw the Finnish maoists organising their ranks in a determined manner. The future of maoism seemed very bright at that moment, since Mao´s ideology appeared to offer a feasible ideological alternative. The favourable wind enjoyned by the ideology was fruther boosted by the international Mao fashion of 1968-1969. Very few of the "maoists" of the late 1960s were thus genuine Maoists, true supporters of the Maist ideology, such as Huotari, Puolakka and Lavila. The Finnish SKP had followed the spreading of Maoist thinking with concern. Following the occupation of Czechoslovakia, the Satlinist in the paerty declared that the two major criteria fof Communist orthodoxy were the attitudes towerds the "events2 of Czechoslovakia and towerds the teachings of Mao. The theat of China was related to the Communism in a new manner in the Spring of 1969, in the shape of ussur conflict on the Soviet-Chinese border in the Far East. Now even the moderate Communists considered that teh Maoist outlook was horrible: according to information obtained from Soviet Union and from the US, China was planning a nuclear war against the Soviet Union. China in turn, was afraid of the Soviet Union planning a disciplinary campaign against China in much the same manner as in it had in Czecholsovakia. The fight between the Stalinists nad Maoists for the souls of the Finnish youth had started soon after the occupation. In the Autmn of 1969, the Helsinki Maoists quetly expelled some of the members who had adopted Stalinist ideas. Among the SKP Stalinists, teh ex-maoist Jaakko Laakso was efficiently leading the defence against the Maoist danger. As easrly as the summer of 1970, the Helsinki Communist bookshop and the nationala yoyth federation were - under the leadership of Laakso - purged of Maioist and the same time of Pacifist and Neo-Leftist material. The fight between the two Marxist-Leninist groups had started, an teh fight was etremely bieer. Mainly as a consequence of this fight, the Finnish Maoists found themselves marginalised in the the 1970s.

Killat olivat osa keskiaikaista kaupunkikuvaa. Uskonpuhdistus 1500-luvulla merkitsi kuitenkin murroskohtaa niiden toiminnassa. Tässä työssä tarkastellaan kiltojen merkitystä Tukholmassa ja Tallinnassa 1400-luvulta uskonpuhdistukseen ja pyritään vastaamaan kysymykseen, miksi uskonpuhdistus vaikutti erilailla kiltojen kohtaloon. Tukholmassa killat keskiaikaisessa muodossa lakkautettiin kokonaisuudessaan ja niiden omaisuus takavarikoitiin kruunulle. Tallinnassa osa kaupungin killoista jatkoi toimintaansa uskonpuhdistuksen jälkeiselle ajalle jopa vahvistaen asemaansa kaupunkiyhteisössä. Molemmissa kaupungeissa uskonpuhdistus vietiin läpi luterilaisessa muodossa, joten sama opillinen lähtökohta sai erilaisen tulkinnan. Työn lähtökohtana on siten kahden Itämeren piiirin kaupungin keskiaikaisten yhteisöjen vertailu. Tutkimuksen päälähteinä ovat keskiajan kiltoja koskeva materiaali, joka on pääosin painettu. Tällöin Tukholman yhteydessä tulee kyseeseen erityisesti Pyhän Ruumiin killan tilikirja-aineisto, joka sisältää killan taloudenpidosta syntynyttä aineistoa 1300-luvun lopulta aina killan lakkauttamiseen vuoteen 1527 saakka. Tallinnan yhteydessä käsittelyn kohteena on Suuren killan aineistoa, joka on samoin painettu. Tämän lisäksi kaupunkien muun lähdeaineiston yhteydessä on säilynyt kiltoja koskevaa aineistoa. Yleisesti keskiaikainen kilta-aineisto on hyvin hajanaista ja asiayhteydestään irrallaan säilynyttä. Tämä käy ilmi erityisesti Tukholman yhteydessä. Kiltojen merkitys Tukholmassa ja Tallinnassa alkoi erota jo myöhäiskeskiajalla, jolloin Tukholman killat olivat lähinnä juuomaseurojen tyyppisiä yhdistyksiä. Tallinnan killat pystyivät vaikuttamaan kaupungin hallintoon. Uskonpuhdistuksen yhteydessä ne kykenivät jopa vahvistamaan asemaansa siinä. Tukholman killoilta näyttäisi vastaava merkitys kaupungin hallinnossa puuttuneen. Todennäköisesti siitä syystä, että hallitsijat pyrkivät rajoittamaan kiltojen toimintaa ja siten estäen niitä toimimasta poliittisina painostusryhminä. Tallinnassa saksalainen väestönosa pysyi hallitsevana, mutta Tukholmassa saksalainen väestö assimiloitui ruuotsalaisväestöön 1500-luvulle mennessä. Tallinnan raati pysyi saksalaisten suurkauppiaiden käsissä. Nämä kauppiaat toimivat samalla Suuressa killassa, jonka keskuudesta raati valittiin. Kaupungin käsityöläiset toimivat Pyhän Knutin ja Pyhän Olavin killoissa. Käsityöläiset pyrkivät keskiajan kuluessa vahvistamaan asemaansa kaupungin sisällä ja saamaan jalansijan kaupungin hallintoon. Uskonpuhdistukseen mennessä Tallinnan alakaupungin päätöksenteosta vastasi osaksi raati ja kaupungin kolme kiltaa. Tätä mallia kutsuttiin nimellä Gemeine. Vaikka lähdeaineiston erilaisuus asettaa kiltojen vertailulle omat rajoituksensa, on kuitenkin mahdollista todeta kiltojen toiminnan ja jäsenistön olleen jo keskiajalla erilainen Tukholmassa ja Tallinnassa. Vaikka keskiaikaisilla killoilla oli samankaltainen hallinto ja normisto, ovat paikalliset olosuhteet ensisijaisesti muovanneet niiden toimintaa ja merkitystä kaupunkiyhteisössä. Tämä ero kulminoitui sittemmin uskonpuhdistuksessa. Kilta - veljeskunta - keskiaika - kaupunkihistoria - vertailu - Tukholma - Tallinna

Väitoskirja käsittelee polttohautauksesta Iso-Britanniassa vuosina 1874-1902 käytyä keskustelua, jonka pääfoorumina olivat lääketieteen aikakauslehdet. Vuonna 1874 Henry Thompsonin julkaisemasta artikkelista alkoi keskustelu polttohautauksesta, joka jatkui kiivaana aina vuoteen 1902 saakka, jolloin säädettiin laki polttohautauksen laillisuudesta Iso-Britanniassa. Päätutkimusmetodi on kulttuurihistoriallinen ja pääkysymyksenä on polttohautauksen merkitys ajan kuvalle kuolemasta ja mitä polttohautauksen käyttöönotto kertoo siinä tapahtuneista muutoksista. Tutkimuskirjallisuudessa on usein väitetty, etta ensimmäinen maailmansota aiheutti perustavanlaatuisia muutoksia siihen asti vallinneeseen kuvaan kuolemasta. Yksi työn keskeisistä väitteista on, etta tämä muutos oli jo pitkälti tapahtunut vuoteen 1902 mennessä ja tämä mahdollisti polttohautauksen hyväksymisen lainsäädannön tasolla. Polttohautauksen historiasta nykyajalla ei ole olemassa montaa tutkimusta ja tässä suhteessa väitöskirja avaa ovia tutkimukselle. Polttohautauksen historia kertoo tutkijalle ei pelkästään kuoleman vaan myos monien yhteiskunnallisten ja kulturaalisten käsitteiden ja tapahtumien historiasta ja auttaa ymmärtämään niitä paremmin. Polttohautauksen käyttöönotto Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oli keskeisesti sidoksissa yhteiskunnan perustavanlaatuisiin muutoksiin samana aikana, ja sen historian tutkiminen avaa uusia näkökulmia ajan muihin keskusteluihin, kuten kulttuurin ja yhteiskunnan maallistumiseen, lääketieteen nousuun uutena 'uskontona', byrokratian kasvuun ja kaupungistumiseen, vain muutamia mainitakseni. Polttohautaus herätti kiinnostusta koko länsimaisen kulttuurin piirissä samaan aikaan kun siitä keskusteltiin Iso-Britanniassa. Kysymys siitä, mitkä tekijät länsimaiden modernisoitumisprosessissa synnyttivät kiinnostuksen polttohautaukseen maiden ja kansojen rajoista piittaamatta tarvitsee lisää tutkimusta. The dissertation deals with the debate on cremation in Britain between 1874 and 1902 which started from an article by Henry Thompson published in Contemporary Review in January 1874. The end point, 1902, has been chosen as the year of the Cremation Act of 1902 which made cremation legal and deprived the opponents of their main argument, the unclear legal status of cremation in British society. In his article Henry Thompson recommended cremation as an economical and hygienic option to burial in earth. His article caused heated debate and opposition in contemporary medical journals British Medical Journal and The Lancet, and The Times, which are among the main sources of the work. Cremation was not in use in Victorian England and had not been used since the spread of Christianity in the Middle Ages. The fact that there was no mention in the law about cremation tells us of the status of cremation in Victorian society. Due to this omission cremation was 'legal' but only because it was not specifically prohibited by the law. The question about the legal standing of cremation became one of the main points in the debate. The opponents wanted to have cremation banned and the cremationists tried their best to make it legal through an Act of law. As a result of the 1874 article The Cremation Society was established to promote cremation in Britain. Francis Seymour Haden, who was perceived as the main opponent, established an Earth to Earth Society which promoted burial reform with the main argument that burial in earth was the only natural way to dispose of the dead. The debate on cremation was a successsor to the debate on burial reform which had started in the early nineteenth century as a consequence of the rapid industrialisation and urbanisation in Britain. The fast growing towns and cities could not cope with their increasing numbers of dead who filled the old churchyards. This created problems with public health and hygiene, and abuse of the system by those responsible for burials. The bodies of the dead poor were chopped up in order for more to be fitted into graves, and common graves were filled up to the surface. The legislation was changed after mid-nineteenth century and new cemeteries were established outside towns. Thompson and many other cremationists used the arguments of the burial reformists in their own sermons telling people of the malpractices of the sextons and epidemics as results of the overflowing inner city graveyards. Many of those promoting burial reform along with many cremationists were medical men. Many questions central to the development of medicine such as the rise of laboratory medicine and whether miasmas or germs caused disease were reflected to the cremation debate. These questions divided the medical opinion according to who supported which of the numerous current theories. Cremation and its promoters often subscribed to the worldview according to which the dead body was something which should be disposed of as soon and as hygienically and efficiently as possible. Traditions surrounding death were seen as useless examples of superstition and often even directly harmful to the health of the nation (for example keeping the body at home before the funeral). Although the question of the legality of cremation often appeared as the main one in the cremationist arguments many other questions existed under the surface. At the beginning of the debate in the 1870s and 1880s the problem with religion and the views of the Church concerning the sacredness of the body were central to the debate on cremation. The idea of burning the body was against the common (even if not orthodox) view that the body had to be buried as a whole in order for it to rise to Heaven on the Day of Judgement. Priests were both on the promoting as well as the opposing side of the cremation debate which testifies of the spreading of the scientific worldview towards the end of the nineteenth century in Britain. Cremation was opposed to the Christian traditions surrounding death and the body in which burial in earth had a central role. Cremationists were often representatives of medicine who undermined the religious worldview with the scientific values. In Christianity the body was the image of God and as such sacred whereas medicine viewed it as a machine which did not have any value after it broke down (died). The history of cremation was full of foreign and pagan religions and customs and its spread in Britain was seen as a threat to social order based on Christianity. It has often been claimed in research literature that WWI was a turning point in attitudes to death and the body. One of the main arguments of this dissertation is that this change had largely happened by 1902 and WWI only speeded up the process of change which was already well under way. The fact that cremation was made legal with the Cremation Act of 1902 tells us that the new medical image of death had been accepted at least by those responsible for passing the Act. Christianity and its image of death were not so strong anymore as to influence legislation. More important than the sacredness of the body and its resurrection its fast and hygienic disposal with the help of fire. This was, if not essential, good for the nation. With the Act of 1902 cremation achieved a respectable status in British society and the debate on its possible dangers died down considerably. The Cremation Act was a symbolical victory for the new image of death and the middle-class meritocracy and its world order. Nevertheless cremation remained marginal until the late 1930s among the working classes whom viewed it as one of the middle-class reform movements which were alien to their way of life. Only after WWII the numbers of cremation started to rise, and by 1967 the number of cremations had exceeded those of burials.

Suomen esikaupungistuminen sai alkunsa, kun kaupunkeihin alettiin perustaa tehtaita, jotka vaativat yhä enemmän työvoimaa. Samaan aikaan työtilanne heikkeni maaseudulla. Vetävät ja työntävät seikat saivat aikaan muuttoliikkeen: suuri määrä ihmisiä muutti kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Kaupungit eivät kuitenkaan olleet valmiita ottamaan uusia asukkaita. Kaupunkien keskusalueet täyttyivät, ja asunnoista syntyi pula. Lisäksi saatavilla olevien asuntojen ja maa-alueiden hinnat nousivat niin, ettei uusilla tulokkailla ollut varaa niihin. Seurauksena oli suuntautuminen kaupunkien rajojen ulkopuolelle, jossa oli tarjolla halpaa maata kaikille halukkaille. Näin muodostuivat ongelmalliset esikaupunkialueet, joita eivät kaupungit eivätkä maalaiskunnat valvoneet. Vapaa rakentaminen näkyi tiheänä asutuksena sekä viemäreiden, valaistuksen ja kunnollisten teiden puuttumisena. Kaupunkien rajojen ulkopuolella olevat viljelymahdollisuudet houkuttelivat lisäansioista kiinnostuneita uusia tulokkaita. Myös joukkoliikennevälineet edesauttoivat esikaupunkiasutuksen leviämistä yhä kauemmaksi kaupunkien keskustoista. Tutkimuksessa tarkastellaan Tampereen kaupungin rajojen ulkopuolelle muodostuneita esikaupunkeja ja niiden aiheuttamien ongelmien ratkaisuyrityksiä vuosina 1894-1972. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat miksi esikaupunkeja alkoi muodostua, mitä siitä seurasi, miten Tampereen kaupunki reagoi kyseisiin esikaupunkialueisiin ja mitä keinoja valtiovalta tarjosi ongelmien ratkaisemiseksi. Tarkasteluvuosina esikaupungistumista ohjattiin alueliitoksilla, joten tutkimuksen keskeisessä asemassa ovat Tampereen kaupunkiin liitetyt alueet ja alueliitoksen toteutumista edeltänyt liitosprosessi. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä ovat Kansallisarkistossa olevat valtioneuvoston ja sisäasiainministeriön aktit, Sisäasiainministeriön arkistossa olevat Aitolahden liittämistä koskevat aktit ja Korkeimman hallinto-oikeuden arkistossa olevat Teiskon liitosta koskevat aktit. Näiden lisäksi tutkimuksessa on käytetty Tampereen kaupunginarkistossa olevia aiheeseen liittyviä asiakirjoja. Yritykset esikaupunkiongelmien ratkaisemiseksi alkoivat aktiivisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Sitä ennen kaupungit olivat pyrkineet ratkaisemaan suunnittelemattoman esikaupunkirakentamisen aktiivisella asunto- ja tonttipolitiikalla sekä ongelma-alueiden lunastamisella. Valtionhallinnon tasolla esikaupunkialueet ja niiden aikaansaamat ongelmat koettiin todellisiksi ongelmiksi vasta vuonna 1898, jolloin hyväksyttiin laki taajaväkisten maalaiskuntien järjestämiseksi. Tampereen kaupungin kokeilemista keinoista tehokkaimmaksi osoittautui kuitenkin alueliitos. Tämä on nähtävissä lukuisina toteutettuina alueliitoksina, joiden myötä Tampereen kaupungin alue kasvoi nykyisiin mittoihinsa. Tutkimuksen ensimmäisen tarkasteltavan jakson 1894-1926 aikana Tampereen kaupunkiin liitettiin Hatanpään ja Järvensivun alueet. Tällöin esikaupunkialueiden ratkaisemisen taustalla olivat voimakkaimmin sosiaaliset ongelmat. Toinen ajanjakso, joka sisältää vuodet 1926-1960, oli esikaupunkipolitiikan aikaa. Tampereen kaupungin kiinnostuksen kohteena oli alueensa kasvattaminen. Kyseisellä ajanjaksolla Tampereen kaupunki laajeni sekä länteen että itään. Liitettäviä alueita olivat Pispala, Messukylä ja Lielahti. Uusien liitosalueiden toteutumisen taustalla oli valtion vuonna 1925 vahvistama laki kunnallisen jaotuksen muuttamisesta. Se lisäsi lain tarjoamia mahdollisuuksia liitosten toteuttamiseksi. Samalla valtion rooli esikaupunkiasioissa ja alueliitoksissa muuttui aktiivisemmaksi. Valtio ryhtyi valvomaan kaupunkien luonnollista ja säännöllistä laajenemista. Valtion muuttuneesta roolista kertovat myös 1920- ja 1930-luvuilla säädetyt asemakaavalaki ja rakennussääntö. Tutkimuksen viimeinen tarkasteltava jakso sisältää 1960- ja 1970-luvut, jolloin kuntien kasvaneet velvoitteet muodostuivat monille pienille kunnille ongelmaksi. Näin kävi myös Tampereen kaupungin naapurikunnille Aitolahdelle ja Teiskolle, joiden kuntakokoukset ehdottivat kuntien liittämistä Tampereen kaupunkiin. Ehdotetut liitokset kiinnostivat Tampereen kaupunkia, sillä ne tarjosivat helpotusta asunto- ja teollisuustonttien pulaan. Liitokset mahdollistivat myös maapolitiikan harjoittamisen. Tampereen kaupunkiin liitettyjen alueliitosten kautta on mahdollista ymmärtää Tampereen kaupungin ja valtiovallan toimia esikaupunkikysymyksessä ja sitä seuranneiden ongelmien ratkaisemisessa. Samalla tutkimuksessa on nähtävissä Suomessa tapahtunut esikaupungistumisen samansuuntainen kehitys, jota paikalliset olosuhteet ovat muokanneet omanlaisekseen. Toteutetut alueliitokset näkyvät edelleen useiden Suomen kaupunkien laaja-alaisuutena ja kaupunkien rajojen erikoisina muotoina. 1. Kaupungistumisesta esikaupungistumiseen 1 1.1. Kaupungit keskeisessä asemassa 1 1.2. Tutkimus Tampereen esikaupungistumisesta ja alueliitoksista 2 1.3. Tutkimuksen käsitteellinen tausta 10 2. Esikaupungistumisen ensi askeleet 17 2.1. Esikaupungistumiseen vaikuttaneet tekijät 17 2.2. Tampereen ensimmäiset ratkaisuyritykset 23 3. Esikaupunkialueiden järjestäminen ja liittäminen ratkaisuina vuosina 1894-1926 29 3.1. Pispala ja Järvensivu taajaväkisiksi yhdyskunniksi 29 3.2. Toivotun Hatanpään liitoksen myötä Järvensivun pakkoliitos 39 3.3. Alueliitokset sosiaalisten ongelmien ratkaisuina 48 4. Esikaupunkialueiden liitokset lain avulla ja valtion ohjaamana vuosina 1926-1960 51 4.1. Valtion toimet esikaupunkiongelman ratkaisemiseksi 51 4.2. Vastustuksesta huolimatta Pispalan liittäminen 60 4.3. Messukylän kunnan liittämisen palkkiona Lielahden liitos 76 4.4. Alueliitokset kaupunkien kasvun seurauksena 90 5. Esikaupunkiasutukseen varautuminen kuntaliitoksilla vuosina 1960-1972 93 5.1. Yksimielinen Aitolahden kunnan liittäminen 93 5.2. Osittaisista liitosaikomuksista koko Teiskon liittämiseen 97 5.3. Alueliitokset kaupunkien maapolitiikan harjoittamisen mahdollistajina 112 6. Alueliitokset esikaupungistumisen ratkaisuina 115 Lähdeluettelo 124 Liitteet 1. Kartta 1. Tampereen kaupungin rajat alueliitosten jälkeen. 2. Kartta 2. Tampereen kaupunkiin liitetyt alueet vuoteen 1966 mennessä. 3. Kartta 3. Tampereen kaupunkiin vuonna 1877 liitetyn Kyttälän alue. 4. Kartta 4. Vuonna 1920 toteutettu Hatanpään alueliitos. 5. Kartta 5. Tampereen kaupunkiin vuonna 1922 liitetty Järvensivun alue. 6. Kartta 6. Pispalan alueliitos vuonna 1937. 7. Kartta 7. Tampereen kaupunkiin vuonna 1947 liitetty Messukylän kunta. 8. Kartta 8. Lielahden alueliitos vuonna 1950. 9. Kartta 9. Aitolahden kunnan liitos vuonna 1966. 10. Kartta 10. Teiskon kunnan liitos vuonna 1972.

Tutkimus tarkastelee Länsi-Afrikkaa koskevan maantieteellisen ja historiallisen tiedon kehittymistä Euroopassa sydänkeskiajalta siirtomaakaudelle (n.1100-1920 jKr.). Huomion kohteena on erityisesti metodiset muutokset eli se, kuinka lähteiden saatavuus -ja puuttuminen- on vaikuttanut tiedon lisääntymiseen, ja missä määrin kirjoittajien käsitykset Afrikan historiasta peilaavat heidän oman aikansa aatemaailmaa. Tutkimuksen lähteitä ovat tutkimusmatkailijoiden kertomukset sekä oppineiden kirjoittamat Afrikan maantiedettä ja historiaa käsittelevät teokset. "Sudanilaisella keskiajalla" tarkoitetaan Nigerin laakson suurten valtakuntien Ghanan, Malin ja Songhain kukoistuskautta eli ajanjaksoa n.600-1600 jKr. Eurooppalaiset kuulivat näiden valtakuntien olemassaolosta jo keskiajalla. Suoria yhteyksiä ei Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ollut, ja väitteet Ramon Llullin, Anselm d'Ysalguierin ja Benedetto Dein matkoista Nigerille perustuvat keskiaikaisten lähteiden luovaan tulkintaan. Uuden ajan alussa käynnistyneet portugalilaisten löytöretket avasivat ensimmäisen kerran todellisen kosketuksen Euroopan ja "mustan" Afrikan välille. Tiedot Afrikasta rajoittuivat pitkään vain rannikoihin, sillä monista yrityksistään huolimatta portugalilaiset eivät pystyneet tunkeutumaan mantereen sisäosiin. Lisäksi varhaisten löytöretkeilijöiden saavuttama tieto unohtui Portugalin imperiumin taantuessa 1500-luvun lopulla. Varsinaisesti sudanilainen Länsi-Afrikka löydettiin Leo Africanuksen teoksen avulla. Kirjoittaja oli Granadassa syntynyt mauri, joka monien vaiheiden kautta päätyi Roomaan paavi Leo X:n hoviin. Leo Africanuksen kuvaus Afrikan maantieteestä ilmestyi italiaksi vuonna 1556, ja se levisi nopeasti erikielisinä käännöksinä. Teos säilytti ylimmän auktoriteetin asemansa aina 1800-luvulle asti, koska muita lähteitä ei ollut saatavilla. Leo Africanuksen tiedot perustuivat paljolti hänen omiin kokemuksiinsa. Ei ole varmaa, kävikö hän itse koskaan Saharan eteläpuolella. Hänen tietojaan täydensivät espanjalaisen Luis del Mármol Carvajalin kirjoittama Afrikan kuvaus vuodelta 1573 sekä 1100-luvulla eläneen arabialaisen oppineen al-Idrisin maantieteellisen teoksen käännös, joka ilmestyi vuonna 1619. Eurooppalaisten suhde Afrikkaan muuttui 1700-luvun lopulla, jolloin siitä tuli tutkimusmatkailun kohde. Neljän vuosikymmenen kuluessa (1788-1828) Länsi-Afrikan sisäosien salaisuudet - Niger-joen kulku ja tarunomaisen Timbuktun sijainti - oli selvitetty. Samanaikaisesti alkoivat orientalistit julkaista vanhoja arabiankielisiä tekstejä. Niissä kuvailtiin mahtavia kaupunkeja ja valtakuntia kuten Ghanaa, Takruria ja Malia, jotka olivat kukoistaneet kauan ennen portugalilaisten tuloa. Näiden tekstien innoittamina oppineet kiinnostuivat sudanilaisen Afrikan historiallisesta maantieteestä. Siten Afrikan modernin historiankirjoituksen syntyä voidaan pitää orientalismin tahattomana sivutuotteena. Perustan sudanilaisten valtakuntien historiankirjoitukselle antoi William Desborough Cooley vuonna 1841. Hän määritteli Ghanan ja Malin maantieteellisen sijainnin sekä loi niille yhtenäisen kronologian. Cooleyn työtä jatkoi saksalainen tutkimusmatkailija Heinrich Barth, joka löysi kahden muun sudanilaisen valtakunnan eli Songhain ja Bornun historian. Barth myös toi Eurooppaan ensimmäiset esimerkit afrikkalaisten omasta historiankirjoituksesta. Nämä olivat paikallisten oppineiden 1500- ja 1600-luvulla Timbuktussa ja Bornussa kirjoittamia kronikoita. Cooleyn ja Barthin teokset kumosivat aikaisemmin vallinneen käsityksen, jonka mukaan Afrikka olisi ollut vailla sivistystä ja historiaa. Ylipäänsä 1800-luvun ensimmäinen puolisko oli aikaa, jolloin eurooppalaiset pystyivät kohtaamaan afrikkalaiset myösnteisesti. Suhtautuminen Afrikkaan ja sen menneisyyteen muuttui jälleen siirtomaakilpailun käynnistyessä 1880-luvulla. Omasta kulttuurisesta ylemmyydestään vakuuttuneet eurooppalaiset uskoivat, että afrikkalaiset olisivat olleet kyvyttömiä luomaan mitään kulttuurisia saavutuksia ja niinpä kaupungistumisen ja valtiollisen kehityksen käynnistymisen selitettiin olevan Saharan pohjoispuolelta saapuneiden seemiläisten valloittajien aikaansaannoksia. Sudanilaisten valtakuntien perustajiksi ehdotettiin esimerkiksi foinikialaisia, juutalaisia, muinaisia egyptiläisiä ja persialaisia. Näiden mielikuvituksellisten teorioiden leviäminen ja hyväksyminen oli mahdollista, sillä Afrikan historiankirjoitus ei enää ollut akateemisen keskustelun aihe vaan se valjastettiin siirtomaahallinnon käyttöön. Historiankirjoituksen tarkoituksena oli tuottaa käytännöllistä tietoa, joka mahdollistaisi alusmaiden väestön tehokkaan hallitsemisen. Kirjoittajat puolestaan olivat useammin upseereita kuin oppineita. Väitteet seemiläisistä valloittajista perusteltiin länsiafrikkalaisen suullisen perinteen avulla, johon eurooppalaiset tutustuivat 1900-luvun alussa. Perinteen uskottiin välittävän historiallista tietoa ajalta ennen islamin levoämistä sudanilaiseen Afrikkaan. Todellisuudessa kertomukset jemeniläisistä esi-isistä edustavat paikallisten hallitsijasukujen pyrkimystä lisätä arvovaltaansa liittämällä dynastinen historiansa islamin alkuvaiheisiin; ne eivät kuvaa mitään todellisia kansainvaelluksia. Afrikan historiankirjoituksen yksi suurimpia ongelmia on yhä sen riippuvuus siirtomaakauden historiankirjoituksesta, vaikka myös varhaisia aikoja koskevan lähdeaineiston määrä on kasvanut voimakkaasti viimeisen kahden kahden vuosikymmenen kuluessa. Tämä ongelma koskee etenkin Afrikassa harjoitettavaa tutkimusta. Oppihistoriallisen tutkimuksen avulla on mahdollista erottaa siirtomaakauden historiankirjoituksesta ne väittett, jotka perustuvat pelkkään mielikuvitukseen tai lähteiden mielivaltaiseen tulkintaan, ja jotka ovat vakiinnuttaneet paikkansa vain siksi, että ne ovat toistuneet tutkimuskirjallisuudessa ehkä sadan vuoden ajan. Samalla oman aikamme tutkijat vapautuvat etsimään uusia ratkaisuja vanhoihin kysymyksiin. This study examines the development of African historiography in Europe with special emphasis on literature describing the ancient West African empires of Ghana, Mali, and Songhay, during the "Sudanese Middle Ages" as the period of their flourishing (c. 600 1600 AD) is often called. Chronologically this study reaches from the chronicles of the fifteenth-century Portuguese discoveries to the age of high imperialism. It is argued that the full flowering of the modern historiography of Africa in the mid-nineteenth century was closely related to the contemporary development of Orientalism and the advance in European exploration of the continent. Close attention is also paid to the methodological decline after the colonial conquest.

Tutkielman aiheena oli tutkia yhden 1800-luvun maineikkaimman filosofin ja poliittisen vaikuttajan, John Stuart Millin teoksessa The Subjection of Women, ilmenneitä käsityksiä naisten asemasta ja sen parantamisesta. Lähtökohtana tutkielmalle oli teoksen maine radikaalina naisten oikeuksien julistuksena. Tarkoituksena oli selvittää, millä tavoin teos oli radikaali aikana, jolloin se kirjoitettiin ja julkaistiin. Aikarajaus kirjan ajatusten pohtimi-selle oli 1860-luku, sillä Mill kirjoitti kirjan pääosin 1860-luvun alussa ja se julkaistiin vuonna 1869. Teoksen näkemysten poikkeavuutta ajan yleisesti hyväksytyistä ajatteluta-voista tutkittiin tutustumalla teoksesta esitettyihin kommentteihin ja ajan ilmapiiristä, arvoista ja naisten asemasta tehtyihin tutkimuksiin. John Stuart Mill kirjoitti The Subjection of Women –teoksen osoittaakseen miehen ja nai-sen välisen tasa-arvoisuuden merkityksen ja tärkeyden. Hän vaati naisille oikeutta koulu-tukseen ja työhön sekä esitti naisille äänioikeutta samoilla ehdoilla kuin miehillekin. Mill arvosteli erityisesti vaimon asemaa ja epäkohtia, joita lait aiheuttivat naimisissa oleville naisille. Hän vaati avioliiton perustamista tasa-arvoisten puolisoiden väliselle kumppa-nuudelle. Millin ajatuksia pidettiin pääosin ennenaikaisina ja erityisesti naisten poliittisia oikeuksia vastustettiin. Kuitenkin oli nähtävissä myös tukea Millin ajatuksille. Tietyt epä-kohdat, kuten vaimojen omistusoikeuden puuttuminen ja naisten huono koulutustilanne olivat seikkoja, jotka tunnustettiin ja joiden parantamiseen toivottiin pian ryhdyttävän. Vaikka Mill piti vallitsevaa lainsäädäntöä pääasiallisena naisten asemaan vahingollisesti vaikuttaneena tekijänä, on hänen ansiokseen selkeästi luettavissa huomio, siitä kuinka vallitseva yhteiskuntajärjestys tapoineen ja periaatteineen heikensi naisten asemaa. Teoksen ajatuksia ja niiden kommentointia tutkimalla pyrittiin muodostamaan kuva tuon ajan naisten asemasta. Tuosta kuvasta tuli varsin ristiriitainen. Ihanteet pelkästään vaimon ja äidin rooliin pyhittäytyneistä naisista olivat vahvoja eikä naisen tai avioliiton asemaa tahdottu muuttaa millään tavoin. Samalla kuitenkin oli nähtävissä liikehdintää naisten aseman parantamiseksi niin, että jopa sen suuntaisia lakiuudistuksia tehtiin. Millin The Subjection of Women –teos oli yksi, ei ainoa, osoitus noiden viktoriaaniseen maailmaan kuuluneiden ihanteiden vastaisten ajatusten olemassa olosta. Ihannekuva naisesta ja avio-liitosta ei ollut särötön. 1. NAISTEN ALISTAMISTA VASTAAN 1 1.1. TUTKIMUSKYSYMYS JA LÄHTEET 1 1.2. ARVIOITA TEOKSESTA 6 2. SUKUPUOLTEN TASA-ARVO 11 2.1. KÄSITYKSIÄ NAISESTA 11 2.2. AJATUS TASA-ARVOSTA 20 2.3. TASA-ARVOA SEURAAVA HYÖTY 25 3. NAISET YHTEISKUNNALLISINA TOIMIJOINA 29 3.1. NAIMATTOMAT NAISET 29 3.2. NAISTEN ANSIOT TAITEISSA JA TIETEISSÄ 31 3.3. KOULUTUS 36 3.4. TYÖSKENTELYMAHDOLLISUUDET 44 3.5. POLIITTISET OIKEUDET 55 4. NAISTEN ASEMA AVIOLIITOSSA 64 4.1. AVIOLIITON MERKITYS 64 4.2. TYÖNJAKO JA JOHTAJUUS 69 4.3. IHANNEAVIOLIITTO 72 4.4. SEKSUAALISET VELVOLLISUUDET 74 4.5. VÄKIVALTA 78 4.6. OMISTUSOIKEUDET 82 4.7. AVIOERO 86 5. NAINEN AVIOLIITTOA JA AVIOLIITTO MIESTÄ VARTEN – IHANNE KYSEENALAISTETAAN 93 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS 102 LIITE 108

Tässä tutkimuksessa selvitetään Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalista järjestystä ja sen muutosta vuosina 1870-1939 sekä tämän muutoksen syitä ja seurauksia. Sosiaalisella järjestyksellä tarkoitetaan sitä kirjoittamatonta tapaa, jonka mukaan yhteiskunta toimi. Maaseudun tehdasyhdyskunnat olivat yhteiskuntarakenteeltaan ja toimintatavoiltaan kaupunki- sekä maaseutuyhteiskunnista poikkeavia omaleimaisia tehdas- ja työväenkeskuksia. Yhdyskunnat olivat huomattavia alueellisia vaikuttajia, sillä ne levittivät teollista elämänmuotoa, yhteiskunnallisia aatteita ja vaurautta maaseudulle. Tutkimuksen kohteena oleva Nokian paperi- ja kumitehdasyhdyskunta oli vanhin Suomen lukuisista paperiteollisuuden varaan syntyneistä tehdasyhdyskunnista. Nokian yhdyskunnan tekee erityisen mielenkiintoiseksi sen sisäisen rakenteen muutos. Suomen paperiteollisuuden uranuurtajan vuori-insinööri Knut Fredrik Idestamin puuhiomosta alkunsa saanut Nokian tehdaskylä oli 1900-luvun alkuvuosiin saakka tyypillinen suomalainen yhden tehtaan paperitehdasyhdyskunta, mutta vuonna 1904 Nokialle siirretystä Suomen Gummitehdas Oy:n kumitehtaasta kasvoi sotien välisenä aikana Nokian suurin tehdas. Kumitehtaan työyhteisö sekä työorganisaatio ja -kulttuuri poikkesivat selvästi paperitehtaasta. Tämä rikkoi tehdasyhdyskunnan yksinapaisuuden ja vaikutti keskeisesti paikallisen järjestyksen muutokseen. Tutkimuksessa käytetään kokonaishistoriallista metodia ja tutkimusote on vertaileva. Vertailun avulla Nokian tehdasyhdyskunnan ilmiöt saadaan oikeisiin suhteisiinsa ja samalla se antaa mahdollisuuksia tehdä tutkimustuloksista laajempiakin tulkintoja. Tutkimus koskee nimenomaan koko tehdasyhdyskuntaa ei pelkästään tehdasyhteisöjä. Näin voidaan selvittää tehdasyhteisöjen vuorovaikutusta muiden väestöryhmien kanssa ja sitä mikä oli tehtaiden luoman järjestyksen merkitys koko yhdyskunnalle. Tutkimuskysymykseen vastataan seuraavien osatekijöiden avulla: yhteiskunnan rakenne eli väestöryhmät ja niiden muodostuminen, yhteiskunnan hierarkia ja sosiaaliset suhteet, tehdasjärjestelmä, työolot ja -ehdot, eri väestöryhmien elinolosuhteet, poliittinen ja aatteellinen toiminta sekä ulkoiset vaikutteet. Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalisen järjestyksen voi jakaa neljään vaiheeseen: 1. Tehdaspaternalismi 1870-1905, 2. Kansalaisyhteiskunnan läpimurto 1905-1918, 3. Poliittisuuden nousu 1919-1928 ja 4. Totaalinen herruus 1929-1939. Nokian tehdaskylää leimasi 1900-luvun alkuvuosiin saakka paperitehtaan tehdaspaternalistinen hallintatapa. Tämä varsinkin paperitehtaissa yleinen järjestys perustui tehtaan johdon hallitseman hierarkian mukaisiin sosiaalisiin suhteisiin ja sen vastapainona työväelle tarjottuun huoltojärjestelmään. Tehdaspaternalistinen järjestys joutui Nokialla kuten muissakin Suomen tehdasyhdyskunnissa kansalaisyhteiskunnan noustessa voimistuneiden muutospaineiden alle erityisesti vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Samoihin aikoihin kumitehdas mursi paperitehdasyhdyskunnan rakennetta ja siihen liittyen jo pelkkä väkiluvun nopea kasvu muokkasi järjestystä. Kysymys paikallisesta järjestyksestä kiteytyi erityisesti vuoden 1918 sisällissodan jälkeen yhä selvemmin poliittiseksi valtakamppailuksi. Nokialla yhteiskunnan sisintä, työnantajien ja työntekijöiden välistä suhdetta, koskeva suora yhteentörmäys tapahtui muihin tehdasyhdyskuntiin verrattuna myöhään vasta 1920-luvun lopulla. Tällöin kumitehtaan lakon päättyminen työntekijöiden täydelliseen tappioon yhdistettynä pula-ajan ja yleisen oikeistosuuntauksen luomaan ilmapiiriin antoi tehdasvallalle Nokialla vielä jatkoaikaa. Kolmikymmenluvulla tehdasyhtiöt hallitsivat Nokian yhdyskuntaa taloudellisen mahtinsa ja poliittisen kontrollin avulla vahvasti niin taloudellisesti, poliittisesti kuin kulttuurisestikin. Tämä valkoinen valta päättyi sota-aikaan, jonka aiheuttama yhteiskunnallinen murros vei laajalta paikalliselta tehdasvallalta viimeisetkin edellytykset. Tämä muutos on myös luonteva tutkimuksen päätepiste. Hallitsevia tekijöitä Nokian tehdasyhdyskunnan järjestyksen muutoksessa olivat yhdyskunnan sosiaaliset suhteet, sisäinen rakenteellinen kehitys ja ulkoiset vaikutteet. Teolliset suhteet olivat yhdyskunnan järjestyksen ydintä, jota yhdyskunnan sisäiset tekijät ja ulkopuoliset reunaehdot muokkasivat. Ulkoa tulleet taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset vaikutukset olivat merkittäviä, mutta ne koskivat eriasteisina kaikkia muitakin yhdyskuntia. Erot yhdyskuntien välillä syntyivätkin pääasiassa niiden sisäisistä tekijöistä eli siitä kuinka niissä reagoitiin näihin ulkoisiin vaikutteisiin. Nokialla paikallinen järjestys sai voimakkaasti suuntansa tehdasyhtiöiden ja työntekijöiden keskinäisistä suhteista. Paternalismista siirryttiin lopulta selkeisiin voimapoliittisiin suhteisiin. Yhdyskunnan järjestystä ohjasi koko tutkimusaikakauden tasapainoilu työrauhan ja tehtaan menestyksen takaamiseen tähtäävän tehdasvallan ja työväen työelämässä sekä koko yhdyskunnassa tavoitteleman sosiaalisen tasa-arvon ja omaehtoisen vaikutusvallan välillä. Nokian tehdasyhdyskunnan sosiaalisen järjestyksen selvittäminen on tärkeää, jotta voidaan ymmärtää näiden omaleimaisten yhdyskuntien merkitystä Suomen yhteiskunnalle. Tehdasyhdyskunnissa muodostui erityislaatuinen sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden verkko, jonka avulla on hyvä tutkia myös kansalaisyhteiskunnan läpimurtoa suomalaiselle maaseudulle ja koko agraarin Suomen teollistumista ja sen aiheuttamaa yhteiskunnallista muutosta. Tehdasyhdyskunnissa nämä muutokset näkyivät voimakkaina. Yhteiskuntaa muokkaavaa vastakkainasettelua syntyi teollisen työn ja elämäntavan organisoimisesta eli työnantajan ja työntekijöiden suhteesta. Toisin sanoen erilaisista näkemyksistä yhdyskunnan järjestyksestä. Nokian paperi- ja kumitehdasyhdyskunnan kehitys 1800-luvun lopun yhden tehtaan tehdaspaternalismista 1930-luvun valkoiseen tehdasvaltaan kuvaa laajemminkin tehdasyhdyskuntien järjestystä Suomessa. Social Order in the Factory Community of Nokia, 1870-1939 This research analyses the social order, the long-term changes of that order, and the causes and consequences of these changes on the factory community of Nokia in Southern Finland, near the industrial city of Tampere. The analysis of the social order reveals the social relationships, the operational dynamics and their preconditions in that factory community. In this research, local social order refers to the system and network of social relationships that guided and ruled the functioning of the community. Order describes the unwritten way in which the society functioned. The analysis of social order through one case study provides an opportunity to deepen the research. Through comparison it becomes possible to set the phenomena at Nokia in their correct proportions and at the same time to analyse the potential special characteristics of Nokia and those typical of other factory communities. Nokia is a particularly suitable subject of analysis because of its location and the changes that its internal structure underwent. The analysis of the factory community's internal structure also provides good opportunities for international comparison, as, all around the industrialised world, countryside based factories have developed very similar social structures. The legislation, traditions, culture, and the given field of industry in particular, caused differences in development patterns and schedules in different countries. This research expressly analyses the whole factory society, not only factory communities. Such a broad scope allows a study of the interaction of the factory communities and the factories governing the locality with other local population groups, as well as making possible a test of the significance and power of those factories within local society. Due to the dominant nature of the factories, the research focuses on the questions related to factories and the working communities. The method of the research is comparative and of total historical nature. The research problem is approached through the different segments of society - economy, population, living conditions, modes of thought, and policy. How did these factors and their relationships to each other affect the local order? In this research approach society is seen as an entity where all elements are in reciprocal relationships with each other and dependent on the various sectors of society. This comprehensive historical research method has also been called the social historical reciprocal model. Rural mill towns in Finland from the 1870s to the end of the 1930s were special localities governed by mill companies. With their one or two governing factories, their remote locations, and their bifurcated populations, they formed centres of habitation different from their surroundings in terms of population, economy, and politics. In these communities a strong, mutual interdependence developed between the factory leadership, which governed the society and the factory workers. This interdependent relationship between the company and workers largely determined social order at any given time. This order was shaped by the community's internal factors, but a major part of the direction and framework of the development came from outside the community. The specific nature of a particular factory community order was the result of the ways the locality responded to these outside economical, political, cultural, and legislative influences. The national development of Finland provided significant fringe conditions in the development of Nokia's factory community order. Until 1917, Finland was a Grand Duchy of Russia. In the situation created by the revolutions in Russia, Finland gained independence in December 1917. This gaining of independence was followed by a bitter Civil War in the winter of 1918, which in turn concretely affected Nokia as it had been in the hands of the losing Red side during the war. The Civil War divided the nation in two, and factory communities where the majority of the population consisted of workers felt the division keenly. The pace of Finland's industrialisation quickened after the war, but by the late 1930s the country nevertheless remained strongly agrarian. In the 1930s the country suffered deeply from the global depression, and right-wing political trends strengthened at the same time. Both of these phenomena were clearly discernible in Nokia. In November 1939, the Soviet Union at! tacked Finland and the country drifted into the Second World War. The war period of 1939-1945 spelled a strong social transition in Finland. The Nokia community began as a pulpwood mill founded by Knut Fredrik Idestam by the Emäkoski rapids in 1869. The mill soon grew into a paper mill company called Nokia Ltd, which was the forerunner of the current global telecommunications giant Nokia. At the end of the 1860s, manufacturing paper from pulp was a novelty even on the global scale. In Finland, Nokia's pulpwood mill was the first mill to gather a permanent settlement around it. Several other paper industry centres were also established along Finnish rivers in the 1870s and 1880s. Rapids providing the energy, forest resources, and transport infrastructure largely dictated their locations. In the 1870s Finland was still almost totally agrarian, but paper mill communities significantly spread the industrial lifestyle into Finland's backwoods. The city of Tampere, in the immediate vicinity of Nokia, was an important industrial centre, boasting several factories by the latter half of the nineteenth century. The biggest internal change factor in Nokia's development since the beginning of industrialisation was the arrival of another major factory, when in 1904 Suomen Gummitehdas Ltd arrived from Helsinki. In the 1920s and 1930s this rubber plant grew into a major enterprise employing almost two thousand workers and ruling Finland's rubber industry. Because of the new factory, the population of Nokia more than doubled during this time. At the start of the region's industrialisation there had only been 700 inhabitants, but by 1930 this had increased to 8116. In the 1930s almost two thirds of Nokia population gained its livelihood directly from either the Nokia Ltd factories or the rubber plant - a fact that underscores the importance of these companies for the community. The period covered in this research forms a distinct whole in the development of Finnish factory communities' social order - a time that could be called, with only slight simplification, the era of company rule. The temporal frame of the research is a natural one: beginning at the start of Nokia industry and ending with the year 1939. The war years of 1939-1945 created such an enormous social change that they provide a natural ending to the research. In early factory communities the dominant system was often the so-called factory paternalistic order, which was based on social hierarchy and the reciprocal interests of employers and employees. To make palatable the rule of the factory the employees were offered work-related social benefits and services. In Finland the rural paper mill communities were model examples of this kind of international factory community order. The remote location of the paper mills, the chain-like production process, and the affluence of the paper companies favoured such order and created the preconditions for it. In Finland the purest era of factory paternalism lasted until the early years of the twentieth century, after which the rise of the working-class movement and the general birth of the civil society created pressures to change this order based on subordination in terms of social relationships. This dynamic process governed the development of social order also at Nokia. Opposing ideas about the nature of social order - about how communities should function - gave birth to opposing forces that through time moulded society. The social order of factory communities was characterised by a shifting balance between the factory companies' imposed social order and the social equality demanded by the working population. In a factory-governed community the workers sought for opportunities to influence matters first through organisation and later through open political activities. In Nokia these attempts finally came to an open conflict during the rubber plant strike. The company managers who leaned on company authority constantly regarded the workers' independent equality demands as a threat to the successful leadership of the factory, to industrial peace objectives, and thereby to the success of the factories. The totality of these irreconcilable goals, coupled with external influences, created the local social order in Nokia. The ´unanimous´ support for company rule of the late nineteenth century flavoured by factory paternalism finally broke down in the tumult of the rise of the civil society in the 1930s. This breakdown triggered in the years prior to the Second World War the last effort of company hegemony, the total supremacy of factory communities by factory companies. Translation: Hannu Tervaharju, Tina Parke-Sutherland and Dave Hewitt