Search

This paper in a uniform manner examines temporal trends in phosphorus (P) concentrations and losses from small and well-monitored agricultural catchments in the Nordic and Baltic countries. Thirty-four catchments (range 0.1-33 km(2)) in Norway (8), Denmark (5), Sweden (8), Finland (4), Estonia (3), Latvia (3) and Lithuania (3) were selected for the study. The time series ranged from 10 (2002-2011) to 21 years (1989-2009). The monthly P concentration and loss time series were tested for significant monotone trends (p

Today total environmental impacts of power production are a subject of emerging interest. Operation of power plants presents direct and indirect impacts to the environment. Direct impacts consist of instant emissions due to the operation of power plants and indirect impacts are originated from the production and transportation of fuels and waste handling. The direct emissions are monitored with Continuous Emission Monitoring Systems (CEMS) but indirect Life Cycle Impacts (LCI) are typically assessed only once during the design phase of process properties such as applied combustion technology and fuels. This paper introduces a procedure for a real time monitoring of total environmental impacts of power plants. The monitoring system aggregates direct and indirect impacts as a total environmental efficiency of the power plant. The procedure can be used e.g. for designing the environmentally friendly operation strategy for the power plant and sustainable purchasing of fuels. This project is a part of the MMEA (Measurement Monitoring and Environmental Assessment) research program coordinated by CLEEN Ltd and funded by the Finnish Funding Agency for Innovation TEKES.

* Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti toteutti 2016 ensimmäisen Oppilaitosten turvallisuustutkimuksen (OLT-2016). * Tutkimukseen vastasi 833 rehtoria (vastausprosentti 57,3 %). Kaikki tiedot viittaavat lukuvuoteen 2015–2016. * Koulujen ympäristön osalta roskaaminen, omaisuuden vahingoittaminen, sekä graffitit ja seiniin piirtely olivat yleisempiä epäjärjestyksen merkkejä. Lisäksi 12 prosenttia rehtoreista ilmoitti koulun ympäristöstä löytyneen huumeiden käyttöön liittyviä esineitä. * Vahingonteot olivat yleisin kouluun omaisuuteen kohdistunut teko (41 % kaikista oppilaitoksista). Muut tekotyypit olivat harvinaisempia, niitä oli alle 10 prosentissa oppilaitoksista. Vahingonteot olivat yleisintä oppilaitoksissa, joissa 7–9 luokkatason oppilaita. * Henkilökunnan osalta kunnianloukkaus oli yleisin teko (33 % kaikista oppilaitoksista), lisäksi väkivallan uhkaa oli koettu joka viidennessä (22 %) kaikista oppilaitoksista ja väkivaltaa joka neljännessä (24 %) kaikista oppilaitoksista. Yleisimpiä nämä teot olivat oppilaitoksissa, joissa 7–9 luokkatason oppilaita. *Oppilaisiin oli kohdistunut vamman aiheuttanutta väkivaltaa 43 prosentissa kaikista oppilaitoksista. * Ase oli tuotu kouluun joka neljännessä kaikista oppilaitoksista (26 %), miltei aina kyseessä oli teräase. * Oppilaisiin kohdistuneiden tarkastustoimenpiteiden osalta esineen tai aineen haltuunotto oli yleisin toimenpide. Se oli toteutettu joka neljännessä kaikista oppilaitoksista (26 %), ollen yleisin oppilaitoksissa, joissa oli 7–9 luokkatason oppilaita. * Oppilaitosten turvallisuustutkimuksen tavoitteena on muodostaa tilannekuvaa rikollisuuden kehityksestä, muodostaa aineistoperustaa kriminologiselle perustutkimukselle ja tuottaa tietoa, jota voidaan käyttää turvallisuutta tukevien toimien kehittämisessä.

Almost every summer, dense blooms of filamentous cyanobacteria are formed in the Baltic Sea. These blooms may cause problems for tourism and ecosystem services, where surface accumulations and beach fouling are commonly occurring. Future changes in environmental drivers, including climate change and other anthropogenic disturbances, may further enhance these problems. By compiling monitoring data from countries adjacent to the Baltic Sea, we present spatial and temporal genus-specific distribution of diazotrophic filamentous cyanobacteria (Nostocales) during four decades (1979–2017). While the summer surface salinity decreased with a half up to one unit, the surface temperature in July-August increased with 2–3 °C in most sub-basins of the Baltic Sea, during the time period. The biovolumes of the toxic Nodularia spumigena did not change in any of the sub-basins during the period. On the other hand, the biovolume of the non-toxic Aphanizomenon sp. and the potentially toxic Dolichospermum spp. increased in the northern parts of the Baltic Sea, along with the decreased salinity and elevated temperatures, but Aphanizomenon sp. decreased in the southern parts despite decreased salinity and increased temperatures. These contradictory changes in biovolume of Aphanizomenon sp. between the northern and southern parts of the Baltic Sea may be due to basin-specific effects of the changed environmental conditions, or can be related to local adaptation by sub-populations of the genera. Overall, this comprehensive dataset presents insights to genus-specific bloom dynamics by potentially harmful diazotrophic filamentous cyanobacteria in the Baltic Sea. Highlights • Biovolumes of bloom-forming cyanobacteria during four decades in the Baltic Sea. • Aphanizomenon sp. has increased with decreased salinity in the Bothnian Sea. • Dolichospermum spp. has increased with temperature in Bothnian Sea. • The total biovolume of Nostocales has decreased in the Southern Baltic Proper. • The biovolume of the toxic Nodularia spumigena has not changed since the 1980s.

For 50 years persistent cyanobacterial blooms have been observed in Lake Ludo&scaron, (Serbia), a wetland area of international significance listed as a Ramsar site. Cyanobacteria and cyanotoxins can affect many organisms, including valuable flora and fauna, such as rare and endangered bird species living or visiting the lake. The aim was to carry out monitoring, estimate the current status of the lake, and discuss potential resolutions. Results obtained showed: (a) the poor chemical state of the lake, (b) the presence of potentially toxic (genera Dolichospermum, Microcystis, Planktothrix, Chroococcus, Oscillatoria, Woronichinia and dominant species Limnothrix redekei and Pseudanabaena limnetica) and invasive cyanobacterial species Raphidiopsis raciborskii, (c) the detection of microcystin (MC) and saxitoxin (STX) coding genes in biomass samples, (d) the detection of several microcystin variants (MC-LR, MC-dmLR, MC-RR, MC-dmRR, MC-LF) in water samples, (e) histopathological alterations in fish liver, kidney and gills. The potential health risk to all organisms in the ecosystem and the ecosystem itself is thus still real and present. Although there is still no resolution in sight, urgent remediation measures are needed to alleviate the incessant cyanobacterial problem in Lake Ludo&scaron, to break this ecosystem out of the perpetual state of limbo in which it has been trapped for quite some time.

To account for progress towards conservation targets, monitoring systems should capture not only information on biodiversity but also knowledge on the dynamics of ecological processes and the related effects on human well-being. Protected areas represent complex social-ecological systems with strong human-nature interactions. They are able to provide relevant information about how global and local scale drivers (e.g., climate change, land use change) impact biodiversity and ecosystem services. Here we develop a framework that uses an ecosystem-focused approach to support managers in identifying essential variables in an integrated and scalable approach. We advocate that this approach can complement current essential variable developments, by allowing conservation managers to draw on system-level knowledge and theory of biodiversity and ecosystems to identify locally important variables that meet the local or sub-global needs for conservation data. This requires the development of system narratives and causal diagrams that pinpoints the social-ecological variables that represent the state and drivers of the different components, and their relationships. We describe a scalable framework that builds on system based narratives to describe all system components, the models used to represent them and the data needed. Considering the global distribution of protected areas, with an investment in standards, transparency, and on active data mobilisation strategies for essential variables, these have the potential to be the backbone of global biodiversity monitoring, benefiting countries, biodiversity observation networks and the global biodiversity community. Keywords: Essential variables, Global monitoring, Biodiversity, Ecosystem services, Systems approach

Suomessa EU:n direktiivi vesien suojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta, eli nitraattidirektiivi, pantiin täytäntöön ympäristönsuojelulain nojalla annetulla valtioneuvoston nitraattiasetuksella vuonna 2000. Nitraattiasetus korvattiin uudella asetuksella vuonna 2014. Asetus sisältää nitraattidirektiivin 5 artiklan tarkoittaman toimintaohjelman, jota sovelletaan koko valtakunnan alueella. Se sisältää myös direktiivin edellyttämät hyvän maatalouskäytännön ohjeet. Raportissa esitetään nitraattiasetukseen, eli hyviin maatalouskäytännön ohjeisiin ja toimintaohjelmaan tehdyt muutokset, sekä arvioidaan toimintaohjelman täytäntöönpanoa ja sen vaikutuksia maatalouskäytäntöihin. Vaikutusten arviointia on aiemmin tehty ympäristötuen vaikuttavuuden seurantatutkimuksesta (MYTVAS) saatujen tietojen pohjalta, mutta seurannan päätyttyä vastaavia tietoja ei tällä raportointikerralla ollut käytettävissä. Yleisesti ottaen Suomen pintavesien nitraattipitoisuudet ovat matalalla tasolla muihin Euroopan maihin verrattuna. Seurantajaksolla 2012–2015 pitoisuudet nousivat yhdeksässä Etelä-Suomen maatalousvaltaisten alueiden joessa vain ajoittain lähelle tai yli direktiivin asettaman raja-arvon, eli 25 mg/l nitraattia. Vuodesta 1996 lähtien pintavesien nitraattipitoisuudet ovat pysyneet pääosin vakaina ‒ talvikautena 63 %:ssa ja vuositasolla 83 %:ssa kohteista. Voimakkaita nousevia trendejä ei havaittu, mutta sen sijaan Porvoonjoella talviaikaiset nitraattipitoisuudet ovat laskeneet voimakkaasti, johtuen osittain tehostuneesta yhdyskuntien typenpoistosta. Lieviä trendejä havaittiin talvikautena sekä nousevina (19 %) että laskevina (15 %). Rehevyystaso on noussut rannikkovesissä ja jokivesistöissä, mutta laskenut järvissä. Verrattaessa kahta viimeistä jaksoa (2008–2011 ja 2012–2015), havaittiin lievästi kasvavia nitraattipitoisuuden trendejä 23 jokivesistössä, 13 rannikkokohteessa ja 5 järvessä. Laskevia trendejä havaittiin vain neljässä joessa. Suomen seurannassa olevien pohjavesien nitraattipitoisuudet ovat yleisesti alhaisia verrattuna muun Euroopan pohjavesimuodostumiin, mutta suuriakin pitoisuuksia esiintyi. Pohjavesien kahta viimeistä seurantajaksoa (2008–2011 ja 2012–2015) voitiin verrata huomattavasti kattavammalla aineistolla (146 kohdetta) kuin aikaisemmin vuodesta 1996 alkavalla jaksolla (20 kohdetta). Pohjavesille asetettu raja-arvo, 50 mg/l nitraattia, ylittyi jaksolla 2012–2015 neljällä maa- ja metsätalouden kuormittamalla alueella. Pitoisuudet olivat valtaosin alle 25 mg/l. Edelliseen seurantajaksoon verrattuna nähtiin enemmän laskevia kuin nousevia trendejä, mutta myös voimakkaasti nousevia trendejä havaittiin. Typpipitoisuuksien nousuun tai laskuun vaikuttavat maankäytön muutosten lisäksi myös hydrologiset olot, mikä vaikeutti arvioita siitä, missä määrin maataloudessa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet pinta- ja pohjavesin tilaan. Ilmastomuutoksen arvioidaan lisäävän typen huuhtoumia enemmän Pohjois-Suomessa kuin Etelä-Suomessa. Tämä raportti on nitraattidirektiivin 91/676/ETY 10 artiklan mukainen ja käsittelee nitraattidirektiivin täytäntöönpanoa Manner-Suomessa vuosina 2012–2015. Ahvenanmaan maakuntahallitus on tehnyt vastaavan raportin nitraattidirektiivin täytäntöönpanosta Ahvenanmaalla.

Kuntalain (410/2015) 14 § mukaan kunnanvaltuusto päättää sisäisen valvonnan ja riskienhallinnan perusteista, ja vastuu näiden järjestämisestä on 39 § mukaan kunnanhallituksella. Kaikki suurimmista kaupungeista tuottavat lisäksi sisäisen tarkastuksen toiminnon kehittämään ja varmentamaan sisäisen valvonnan ja riskienhallinnan toimivuutta. Sisäinen tarkastus suorittaa tehtäväänsä parantamalla ja arvioimalla johtamis-, hallinto-, riskienhallinta- ja valvontaprosessien tuloksellisuutta objektiivisesti ja riippumattomasti. Käytännössä tämä tapahtuu joko arviointi- tai konsultointitoimeksiantoina. Tavallisissa tarkastustoimeksiannoissaan sisäinen tarkastus tekee tarkastuskohteen toiminnasta havaintoja ja esittää toiminnan parantamiseksi kehitystoimenpiteitä. Myöhemmin sisäisen tarkastuksen on seurattava kehitystoimenpiteiden edistymistä ja raportoitava siitä ylimmälle johdolle. Tämä kehitystoimenpiteiden seuranta on tämän tutkielman aihe. Ensisijainen tutkimuskysymys oli, miten suuret kaupungit eli Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa, Oulu ja Turku järjestävät sisäisen tarkastuksen kehitystoimenpiteiden seurannan. Toinen tutkimuskysymys koski sitä, miten tuloksellisuutta, vaikuttavuutta ja erilaisia mittareita voidaan soveltaa seurantaan. Tuloksellisuutta ja mittareita selvitettiin pääasiallisesti kirjallisuuskatsauksen avulla. Suurten kaupunkien seurantaprosessia varten sen sijaan toteutettiin kvalitatiivinen kyselytutkimus, joka lähetettiin sisäisten tarkastuksien päälliköille. Sisäisen tarkastuksen tuloksellisuutta käsitteellistetään suurimmaksi osin tuloskorteilla, tasapainotetulla tuloskortilla sekä logiikka- ja kypsyysmalleilla. Hyödyllisin työkalu tässä on sisäisten tarkastajien kansainvälisen ammattijärjestön tasapainotettu tuloskortti, joka ottaa huomioon sisäisen tarkastuksen sidosryhmät ja tarjoaa myös tuloksellisuuden arviointiin konkreettisia mittareita. Kirjallisuudesta löytyi myös seurantaan useita tuloksellisuusmittareita, etenkin resurssien käyttöön ja toimenpidesuositusten toteuttamiseen liittyen. Suuret kaupungit järjestävät sisäisen tarkastuksen suurelta osin samankaltaisesti, mutta myös erilaisia käytäntöjä löytyi. Osa näistä käytännöistä on selkeästi toisia parempia, kun niitä peilataan sisäisen tarkastuksen kansainvälisiin ammattistandardeihin ja kirjallisuuteen. Täten tämän tutkielman kyselylomakkeen tuloksia voidaan käyttää parhaiden toimintatapojen oppimiseen ja seurannan vertailukehittämiseen.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkittiin opiskelijan huomion kohdetta lukion fysiikan tunnilla. Tutkimuksessa selvitettiin, vastaako opiskelijan visuaalinen huomio opettajan antamia vihjeitä, kun opettaja opettaa luokassa yhteisesti simulaation avulla. Aineiston kerääminen toteutettiin Tobii Pro Glasses 2 -katseenseurantalaseilla ja SRI-haastattelun avulla ja datan analysointiin käytettiin Microsoft Excel -ohjelmistoa. Luotettavuuden arviointiin käytettiin vertauskoodausta. Tutkimustuloksena oli, että opiskelija seuraa opettajan antamia vihjeitä suurimman osan simulaatio-opetuksen ajasta. Opiskelija katsoi 60 % ajasta sinne, minne opettaja haluaa opiskelijoiden katsovan ja 41 % ajasta opetettavan asian kannalta tärkeimpiä kohtia simulaatiosta. Selkeät kysymykset, esineiden liikuttaminen, työkalujen käyttäminen simulaatiossa, simulaation kuvan kohdistaminen ja osoittaminen kohdistivat opiskelijan huomion. Katse siirtyi pois halutusta kohteesta, kun jollain toisella opiskelijalla oli puheenvuoro tai kun selkeää tehtävää ei ollut. Haastatteluista saatu aineisto tuki analysoinnissa tehtyjä havaintoja. Tulokset osoittavat, että osoittaminen ja kysymysten esittäminen ohjaavat opiskelijan huomiota. Täten opettajakoulutuksessa voisi painottaa osoittamisen ja kysymysten kysymisen merkitystä. Lisäksi oppitunnin sisällön huolellista konstruointia on tärkeä painottaa, jotta opiskelijoilla on mahdollisimman suuren osan ajasta oppituntia selkeitä tehtäviä. Fysiikan opetuksessa voidaan käyttää hyväksi tietokonepohjaisia simulaatioita. Jos simulaatioita halutaan käyttää opetuksessa, niiden käyttöä tulisi harjoitella opettajakoulutuksen aikana. Lisäksi on tärkeää painottaa, miten simulaation käytöstä saadaan paras hyöty irti ja mihin asioihin tulisi kiinnittää huomiota. In this study the student’s gaze location during high school physics lesson was determined. The goal was to find out if the students visual attention corresponds to clues given by teacher when he/she is teaching physics to whole class using simulations. Data was collected with Tobii Pro Glasses 2 -wearable eye tracker and stimulated recall interviews. Data analysis was made with Microsoft Excel. Peer coding was used to test the reliability of coding. The results show that the student followed teacher’s cues most of the time during teaching. Student looked 60 % of time at where the teacher wanted students to look at and 41 % of time the most important things in simulation considering the subject being teached. Explicit questions, moving of objects, use of the tools embedded into the simulation, zooming the simulation view and pointing focused student’s gaze on wanted locations. Gaze moved away from the aimed target when some other student was speaking or when there were no clear tasks for the students. The data from the interviews supports the observations made from the eye-tracking analysis. Results show that pointing and asking questions direct students’ gaze. On the other hand, the careful construction of lesson contents must be emphasized so that students have a clear task most of the time as possible. Computer-based simulations can be used in teaching. If one wants to use them, the use should be rehearsed during teacher training. For addition, it is important to emphasize how one gets the best benefit out of simulations and to where you should pay attention.

Tutkimuksessa selvitettiin vuoden 2011 sairausvakuutuslain muutoksen vaikutuksia työkyvyn hallintaan, seurantaan ja varhaiseen tukeen. Sairausvakuutuslakimuutos (L 1056/2010) edellyttää, että ”työpaikalla on yhteistyössä työterveyshuollon kanssa sovitut käytännöt siitä, miten työkyvyn hallintaa, seurantaa ja varhaista tukea toteutetaan työpaikan ja työterveyshuollon yhteisenä toimintana”, jotta työterveyshuollon korvausluokkaan 1 kuuluvista palveluista aiheutuvista kustannuksista korvattaisiin 50 %:n sijaan 60 %. Tutkimus toteutettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa tehtiin laaja, sähköinen kyselytutkimus, johon osallistui yli 1 000 työnantajaa. Toisessa vaiheessa kartoitettiin syvemmin työnantajien hyviksi kokemia työkyvyn hallinnan käytäntöjä sekä kehitysehdotuksia case-tutkimuksen menetelmin suppeammasta 22 työnantajan otoksesta. Tämän lisäksi haastateltiin viittä eri työterveyshuollon palveluntuottajaa. Yli 85 % kyselytutkimukseen osallistuneista ilmoitti sopineensa toimintakäytännöistä tai laatineensa toimenpideohjelman yhteistyössä työterveyshuollon kanssa, mikä on noin 10 prosenttiyksikköä enemmän kuin ennen vuotta 2011. Erilaisille toimintamalleille on laadittu suunnitelmia melko kattavasti, mutta suunnitelmien seuranta ei ole vielä systemaattista: suunnitelmiin ei ole kytketty tavoitteita, ja seurattavat mittarit puolestaan eivät välttämättä kytkeydy suunnitelmiin. Suurin osa tutkimuksen toiseen vaiheeseen osallistuneista organisaatioista koki lakimuutoksen onnistuneeksi tavaksi edistää työkyvyn hallintaa. Osallistuneissa organisaatioissa työkyvyn hallinta ja varhainen tuki on tullut viime vuosina keskimäärin systemaattisemmaksi ja tavoitteellisemmaksi. Haastateltavat kuitenkin korostivat organisaation omaa toimintaa ja valmiutta tärkeämmäksi työkyvyn hallinnassa. Haastateltavat pitivät suunnitelmien tekoa melko hyödyllisenä työkyvyn hallinnan kannalta ja osasivat mainita esimerkkejä hyvistä työkykykäytännöistä. Tavoitteiden seuranta ja mittaaminen ei kuitenkaan ole niin systemaattista kuin laajat suunnitelmat antaisivat olettaa. Tavoitteet on suunnitelmissa ilmaistu tyypillisesti yleisellä tasolla, jolloin niitä on vaikea mitata tai asettaa tavoitetasoja. Työpaikoilla seurataankin tyypillisesti helposti mitattavia asioita, kuten työtapaturmia, sairauspoissaoloja ja ennenaikaisia eläköitymisiä. Nämä kuvastavat myöhäisen vaiheen ongelmia. Varhaisen vaiheen tunnistamista tai ennaltaehkäisyn toteutumista ei seurata, oletettavasti niiden vaikean mitattavuuden vuoksi, vaikka tavoitteista nämä teemat löytyvät. Työkyvyn hallinnan kehittäminen on monivaiheinen prosessi, joka lähteäkseen käyntiin edellyttää yleistä tietoisuutta työkyvyn hallinnasta sekä henkilöstöasioista vastaavien tahojen kykyä kommunikoida muun johdon kanssa työkyvyn hallinnan kustannusvaikuttavuudesta. Onnistunut työkyvyn hallinta edellyttää lisäksi, että johto on sitoutunut siihen, sisäinen viestintä esimiehille ja työntekijöille toimii ja että henkilöstö osallistuu prosessiin.

The retention of a complete denture and the patient’s adaptation varies considerably among different individuals. Resorption of the edentulous alveolar ridge differs greatly and some patients need implant-retained overdentures to enable adequate retention of their prostheses. In some extreme cases it is necessary to increase the volume of the alveolar ridge with bone grafts. The aim of this study was to examine the outcome of implant-supported overdenture treatment conducted in Oulu University Hospital. The aim was also to assess the impact of treatment on oral health-related quality of life and patient satisfaction. The study group was comprised of patients treated with a mandibular or maxillary implant overdenture and a group of patients with extreme mandibular bone resorption treated with extraoral bone grafts and implants. The treatments were performed in 1985–2013 thus also providing long-term results. The results of this study showed predictable and successful treatment outcomes also among elderly patients and in severe situations with bone deficiency. The most frequent complication in the clinical follow-up was loosening of the retention mechanism, commonly noted in other previous studies. Despite some minor mechanical defects in prosthetic structures or mild mucosal inflammation around the implants, they did not hinder everyday use of the prostheses. Neither the number of supporting implants nor the connection type seemed to have a great impact on patient satisfaction. Older patients with a mandibular overdenture seemed to be most satisfied. In conclusion, treatment with implant overdentures seems to be successful also in the long-term. Tiivistelmä Kokoproteesin pysyvyys ja potilaan sopeutuminen proteesiin vaihtelee huomattavasti eri yksilöiden välillä. Hampaattoman luuharjanteen resorptiossa on eroja, ja osalle potilaista implanttikiinnitteinen peittoproteesi on välttämätön riittävän proteesin pysymisen mahdollistamiseksi. Hyvin pitkälle edenneissä luuharjanteen resorptioissa voi leukaluun lisääminen luusiirteillä olla tarpeellista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Oulun yliopistollisessa sairaalassa tehtyjen implanttikiinnitteisten peittoproteesihoitojen tuloksia. Tavoitteena oli myös arvioida hoidon vaikutusta suunterveyteen liittyvään elämänlaatuun ja potilastyytyväisyyteen. Tutkittava ryhmä koostui potilaista, joille oli valmistettu alaleukaan tai yläleukaan implanttikiinnitteinen peittoproteesi, ja potilasjoukosta, jolle hyvin pitkälle edenneen luuresorption vuoksi implanttihoito oli tehty luusiirteiden avulla. Hoidot tehtiin vuosina 1985–2013, ja tutkimuksissa voitiin arvioida myös peittoproteesihoidon pitkäaikaistuloksia. Tutkimus osoitti, että hoitotulokset olivat ennustettavia ja onnistuneita myös iäkkäillä potilailla sekä potilailla, joilla luupuutos oli kaikkein vaikein. Yleisin todettu komplikaatio kliinisessä tutkimuksessa oli proteesin kiinnitysmekanismin löystyminen. Pienet proteesirakenteiden rikkoutumiset tai lievät limakalvon tulehdusreaktiot implanttien ympärillä eivät kuitenkaan haitanneet proteesin toimintaa ja päivittäistä käyttöä. Peittoproteesia tukevien implanttien määrällä tai kiinnitystyypillä ei todettu olevan suurta vaikutusta potilastyytyväisyyteen. Kaikkein tyytyväisimpiä vaikuttivat olevan iäkkäät potilaat, joille oli tehty alaleuan peittoproteesi. Tutkimus osoittaa, että implanttikiinnitteinen peittoproteesihoito on menestyksellistä myös pitkällä aikavälillä.

Humans adapt differently to standardized endurance training programs. While some individuals may achieve huge improvements in physical fitness, other individuals may even suffer from negative adaptations. Special attention should be paid to identification of non-responders, which would enable to modify training to be more effective. Therefore, the aim of the present study was to investigate whether running performance, cardiac autonomic regulation and neuromuscular performance can be used in 1) predicting subsequent endurance training adaptations; 2) monitoring training adaptations; and 3) individualizing training prescription in recreational endurance runners. Three longitudinal training studies were performed consisting of: 1) a 28-wk period with progressively increasing training volume and intensity (n = 28); 2) an 18-wk period including either a high volume of low-intensity (HVT) or high-intensity training (HIT) (n = 40); and 3) a 12-wk study with heart rate variability (HRV) guided training (n = 40). Nocturnal HRV was the strongest pretraining subject characteristic to predict training adaptation being negatively associated with the adaptation to HVT and positively to HIT. Thus, runners with lower HRV showed greater positive changes in endurance performance after HVT, while runners with higher HRV responded well to HIT. Running speeds of 80-90% of HRmax in a three-stage warm-up running protocol were the most competent variables to monitor changes in maximal endurance performance during the training period. In the final study, the HRV-guided group trained according to daily HRV measures. HIT was completed, if HRV was within a normal range. Otherwise, low-intensity training was performed. Endurance and neuromuscular performances improved in the HRV-guided group but not in the traditional predefined training group. The findings of the thesis suggest that resting HRV and the warm-up running protocol show great potential as practical tools for monitoring of adaptations and individualizing training by selecting the content of training and for prescribing the timing of HIT sessions.

Lonkan tekonivelleikkausten jälkiseuranta on tärkeää mahdollisten komplikaatioiden löytämiseksi jo varhaisessa vaiheessa. Tämä vähentää uusintaleikkauksista koituvia kustannuksia ja lisää potilaiden hyvinvointia. Tekonivelleikkausten määrä on kasvanut Suomessa 2000-luvulla runsaasti, mikä on asettanut haasteita tehokkaan seurannan toteuttamiselle. Tässä työssä tutkittiin Pirkanmaan sairaanhoitopiirin alueella vuonna 2010 lonkan tekonivel leikattujen, hajautettuun seurantaan ohjattujen seurannan toteutumista Tekonivelsairaala Coxan antaman ohjeistuksen mukaisesti. Tavoitteena oli tuottaa tietoa seurantaohjeistuksen kehittämistä varten. Lopulliseen tutkimuspopulaatioon päätyi 476 potilasta, joista alle kolmanneksella (28,4 %) seuranta toteutui ohjeistuksen mukaisesti ja alle puolella (44,6 %) seuranta toteutui ylipäänsä. Tuloksista voidaan päätellä, ettei hajautettu seuranta ole toteutunut optimaalisesti.

Hankkeen tavoitteena oli alueidenkäytön näkökulmasta esittää ehdotus tuulivoimarakentamisen ja -suunnittelun seuran järjestämiseksi. Hankkeessa selvitettiin tiedonkäyttäjien tarpeita, arvioitiin tiedontuotannon nykytilaa sekä arvioitiin realistiset keinot järjestää seuranta siten, että se on kustannustehokasta ja siinä syntyvä tieto on käytettävissä mahdollisimman monipuolisesti. Hankkeessa tunnistettiin päällekkäistä tiedontuotantoa ja esitetään keinoja päästä siitä eroon. Työssä selvitettiin myös mahdollisuudet koota tuulivoimaa koskevat keskeiset kaava- ja lupatiedot valtakunnalliseksi seurannan kokonaisuudeksi. Tuulivoimaa koskevat tietotarpeet voidaan karkeasti jakaa kahteen lohkoon: uusien tuulivoimahankkeiden maankäytön suunnittelussa tarvittava tieto sekä jo toteutettujen tai toteutuksessa olevien tuulivoimahankkeiden tiedot. Työssä kartoitettiin kaavoituksen eri tasot ja rakentamisen luvat, ympäristö- ja vesiluvat, ympäristövaikutusten arvioinnit, rakennettujen tuulivoimaloiden aineistot, sekä muut tuulivoimaan liittyvät tiedot. Kartoituksen pohjalta tunnistettiin kaikkiin tietoryhmiin liittyvät muutostarpeet. Hanke järjesti myös työpajan, jonka tulosten pohjalta tunnistettuja toimenpide-ehdotuksia jalostettiin eteenpäin. Seurannan järjestämiseksi ehdotettiin kahta aikajännettä: lyhyen tähtäimen toimenpiteitä, joilla tietoa saadaan käyttöön nopeasti, sekä pitkäjänteisempiä toimenpiteitä – laajempia kehitysprosesseja – joilla tiedontuotanto saadaan toimivaksi. Erillisiä tietojärjestelmiä ei rakenneta, vaan seurannan tulee perustua avoimeen ja rajapintojen kautta saatavaan paikkatietoon. Lyhyen tähtäimen keskeiset toimenpide-ehdotukset: – Arvioidaan mahdollisuudet ja tarpeet kehittää voimalaitosrakennusten käyttötarkoitusluokitusta – Kartoitetaan aineistoissa käytetyt termit ja käsitteet sekä luodaan tuulivoimasanasto – Luodaan maakuntakaavojen yhteinen tietosisältö ja yhdenmukainen tietomalli sekä otetaan tuotantoprosessiin mukaan aikaulottuvuus – Digitoidaan hyväksyttyjen yleiskaavojen tuulivoima-alueet ja -tiedot Yleiskaavapalvelun pohjalta – Varmistetaan yhteisten tunnisteiden käyttö – Kehitetään kunnan ja Väestötietojärjestelmän välistä tiedonkulkua kokonaisuudessaan – Arvioidaan Maanmittauslaitoksen kanssa mahdollisuudet kehittää maastotietokannan tuulivoimala-kohdeluokkaa – Kootaan rakennetut tuulivoimalat eri lähteistä yhdeksi kattavaksi aineistoksi Pitkän tähtäimen toimenpide-ehdotukset: – Kehitetään kuntien poikkeamispäätösten ja suunnittelutarveratkaisujen saatavuutta – Kehitetään yleiskaavatietojen yhdenmukaista saatavuutta – Kehitetään ympäristölupien saatavuutta lupamenettelyjen digitalisoinnin yhteydessä – Kehitetään energiantuotantotietojen saatavuutta – Saatetaan ympäristövaikutusten arvioinnit (YVA) saataville paikkatietona

Raportissa esitellään Suomen valtakunnallisen yöperhosseurannan (Nocturna) 20 vuoden seurantakauden 1993–2012 keskeiset tulokset. Seuranta käynnistettiin vuonna 1993 kokonaisen eliöryhmän kattavana luonnon monimuotoisuuden yleisseurantana, mutta havaintoverkoston supistumisen myötä seuranta on ensimmäisen 10 vuoden jälkeen keskittynyt metsäympäristöissä tapahtuneisiin lajiston muutoksiin. Laajimmillaan seurannassa oli mukana 152 pyydystä vuonna 1996, ja 2010-luvulla havaintokohteiden määrä on vaihdellut välillä 42–45. Pyydysten ylläpidosta ovat pääosin vastanneet alueelliset ELY-keskukset, ja aineiston määrittämisestä ja tallennuksesta vapaaehtoiset perhosharrastajat. Seurantaa ovat koordinoineet Kainuun ELY-keskus ja Suomen ympäristökeskus (Syke). Seurannan tuottamaa aineistoa voidaan käyttää monien ympäristössä tapahtuvien laaja-alaisten muutosten, kuten maankäyttö, ilmasto ja ilmansaasteet, vaikutusten tutkimiseksi. Suomen yöperhosyhteisöissä on todettu vuosina 1993–2012 useita merkittäviä ja laaja-alaisia muutoksia. Vuosittain havaittu lajimäärä ja yksilömäärien jakautumisen tasaisuutta kuvaavan alfa-indeksin arvot ovat nousseet, ja nousu on ollut voimakkain maan eteläosassa. Yöperhosten monisukupolvisuus eli useamman kuin yhden sukupolven esiintyminen kesässä on yleistynyt, ja muutos on ollut voimakkain maan eteläosassa. Useat eteläistä alkuperää olevat yöperhoslajit ovat runsastuneet voimakkaasti, samalla kuin pohjoiset lajit ovat vähentyneet. Lajien runsaussuhteissa tapahtuneiden muutosten myötä Suomen yöperhosyhteisöjen lajikoostumus on keskimäärin ”lounaistunut”. Kaikkien yöperhoslajien kokonaisrunsaus on seurantajakson aikana vaihdellut jaksoittaisesti siten, että runsaimman esiintymisen vaiheet ovat kymmenen vuoden välein vuosina 1995–96 ja 2005–06. Todennäköisin selitys useimmille havaituille muutoksille Suomen yöperhosyhteisöissä on Pohjois-Euroopan alueella seurantakauden aikana tapahtunut ilmaston lämpeneminen. Happaman laskeuman pieneneminen on todennäköisesti vaikuttanut myönteisesti jäkälillä toukkana elävien yöperhosten kantoihin. Lisäksi korkeasta maaperän typpipitoisuudesta hyötyvillä kasvilajeilla toukkana elävät yöperhoset ovat voineet hyötyä typpilaskeumasta. Esitämme useita suosituksia seurannan jatkokehittämiseksi. Seurannan verkoston ajallista tai alueellista kattavuutta ei tule enää pienentää nykyisestä, ja seurannan voimavarat tulee varmistaa ELY-keskusten tehtävissä tapahtuvista muutoksista huolimatta. Uusia pyydyspaikkoja tulee mahdollisuuksien mukaan lisätä katvealueille. Seurannan tulosten säännöllinen raportointi ja kansainvälisen yhteistyön käynnistäminen muiden yöperhosten seurantaa ylläpitävien maiden kanssa ovat lähitulevaisuuden tärkeitä tavoitteita.

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, jatkuuko lapsuudessa diagnosoitu lukivaikeus aikuisuuteen, ja millä lukutaidon alueella lukemisen vaikeus näkyy. Lisäksi tarkasteltiin lapsuudessa ja aikuisuudessa tutkittujen tunnetuimpien kognitiivis-kielellisten lukemisvalmiustaitojen, eli fonologisen tietoisuuden, nimeämissujuvuuden ja työmuistin yhteyttä lukivaikeuteen aikuisuudessa. Tutkimusongelmiin vastattiin aineistolla, joka koostui Niilo Mäki Instituutin ja Jyväskylän perheneuvolan ylläpitämän Lastentutkimusklinikan oppimisvaikeustutkimuksissa lapsina käyneiden aikuisten yksilötutkimuksista. Seurannassa tutkittavina olivat 49 yli 20-vuotiasta aikuista (31 miestä ja 18 naista), joilla ei lukivaikeuden lisäksi ollut matematiikan, tunne-elämän tai tarkkaavuuden pulmia. Tutkimushenkilöiden verrokkeja oli 40 (26 miestä, 14 naista). Lapsuudessa tutkittavien kognitiivista tasoa tutkittiin WISC-R:n kielellisellä, suoritus- ja kokonaisälykkyysosamäärällä ja lyhytkestoista muistia WISC-R:n Numerosarjat-osatestillä. Lukemisen sujuvuutta arvioitiin Misku-lukemistestillä ja Ärps-testistön tekstin ääneen lukemisen testillä, nimeämissujuvuutta Nopean sarjallisen nimeämisen testillä ja fonologisia taitoja Nepsyn Fonologinen prosessointi- osatestillä sekä ITPA:n Äänteiden yhdistämisen testillä. Aikuisuuden seurannassa kognitiivista kykyrakennetta testattiin WAIS-IV:n lyhennetyllä versiolla, josta työmuistin arviointiin käytettiin lisäksi WAIS-IV:n Numerosarjat-osiota. Lukemis- ja kirjoittamistaitoa tutkittiin lisäksi lukemis- ja kirjoittamistaitojen yksilötestistöllä nuorille ja aikuisille ja nimeämistä Nopean sarjallisen nimeämisen testillä. Tilastolliset analyysit toteutettiin logistisen binäärisen regressioanalyysin, ristiintaulukoinnin ja χ²-testin avulla. Tulokset osoittivat, että dysleksia jatkuu aikuisuuteen erityisesti lukemisen sujuvuuden ja tarkkuuden vaikeuksina. Lapsuuden nopea nimeäminen selitti aikuisuuden lukivaikeutta parhaiten ja vaikeudet lapsuuden nimeämisessä olivat yhteydessä lukemisen sujuvuuteen. Myös aikuisuudessa tutkittu nopea sarjallinen nimeäminen selitti lukivaikeutta aikuisuudessa, sillä nimeäminen oli aikuisuuden mittausajankohtana yhteydessä paitsi lukemisen sujuvuuteen, myös tarkkuuteen. Lisäksi aikuisuuden fonologiset taidot selittivät aikuisuuden lukutarkkuuden ja luetun ymmärtämisen vaikeutta. Aikuisuuden työmuisti oli yhteydessä ainoastaan luetun ymmärtämisen vaikeuksiin aikuisuudessa. Tutkimuksen valossa dysleksiaa voidaan pitää hyvin sitkeänä ongelmana. Erityisesti nopean sarjallisen nimeämisen testi sopii dysleksian pysyvyyttä ennakoivaan tunnistamiseen jo lapsuudessa. Varhaiset kognitiivis-kielelliset taidot selittivät kuitenkin vain osan aikuisuuden lukutaidosta, mikä viittaa siihen, että myös monilla muilla tekijöillä voi olla merkitystä siihen, jatkuuko vaikeus aikuisuuteen. Dysleksian kehityskulku on monisyinen ja vuorovaikutteinen, johon sekä yksilön ympäristötekijöillä, genetiikalla että kognitiivisilla valmiuksilla on vaikutusta. Dysleksiaan tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota sekä tutkimuksen että käytännön työkentällä myös myöhemmässä aikuisuudessa.

Raportissa esitellään maatalouden ympäristötuen myötä vuosina 2008–2010 tapahtuneita tilatason viljelytoimenpiteiden muutoksia ja niiden vaikutuksia vesistökuormitukseen. Tutkimukseen osallistuneiden tilojen viljelykäytännöt pysyivät verrattain samanlaisina vuosina 2008–2010. Muutosta ei yleisesti ollut havaittavissa myöskään verrattaessa tuloksia edellisellä ohjelmakaudella saatuihin tuloksiin. Selkeimmät muutokset näyttäisivät liittyvän kauden 2007–2013 tiukentuneisiin lannoitusrajoihin sekä eroavaisuuksiin lisätoimenpiteiden valitsemisessa ja toteuttamisessa. Talviaikaiseen kasvipeitteisyyteen liittyvät ja etenkin uudet, kevyenkin muokkauksen poissulkevat lisätoimenpiteet olivat erittäin suosittuja tutkimusalueilla vuosina 2008–2010, mitä ainakin osittain selittää suorakylvön yleistyminen. Fosforilannoitusta ja lannan käyttöä olisi edelleen syytä tarkentaa. Haastattelualueilla laskeneeseen ravinnekuormitukseen on vaikuttanut lähinnä ravinnetaseiden lasku ja maan P-luku, sekä eroosioherkällä Lepsämäenjoen alueella myös kasvipeitteisyyden lisääntyminen.

The aim of environmental monitoring or follow-up is to detect changes in the environment over time and, if needed, to conduct preventive or mitigative actions based on monitoring results to minimize negative environmental effects. In the projects potentially causing significant environmental impacts, follow-up should consist of monitoring program presented in the environmental impact statement (EIS) and of monitoring obligations documented in the environmental permit. In this study, the quality and usability of monitoring programs presented in the EISs of Finnish peat production, crushed stone aggregate and dump projects were investigated. The study was conducted by a three-step content analysis in which the monitoring program presented in the EIS, the monitoring section of the statement on EIS made by an EIA (environmental impact assessment) authority and monitoring obligations written in environmental permits were analyzed. The main research subjects were monitoring parameters and monitoring density presented in EIA monitoring programs and in monitoring obligations of environmental permits. According to the results, monitoring programs were often very general and of poor quality. The majority of monitoring programs were missing monitoring density and parameters. Monitoring obligations in the environmental permits were notably more detailed and numerous compared to the monitoring suggestions of EIS’s monitoring programs. The results of this study show that monitoring programs presented in EISs cannot usually be used in further project planning. To change this, the requirements of the contents of the EIS’s monitoring program should be made clearer either in the Finnish EIA legislation or by writing official EIA or EIS guidelines. Detailed monitoring programs could be used directly as a basis for monitoring obligations or official monitoring programs, and in EIA quality assurance. Ympäristön tilan seurannan tavoitteena on havaita ympäristössä tapahtuvia muutoksia ajan kuluessa ja ryhtyä tarkkailutulosten pohjalta tarvittaessa ympäristön pilaantumista ehkäiseviin tai vähentäviin toimiin. Merkittäviä ympäristövaikutuksia mahdollisesti aiheuttavaan hankkeeseen liittyvän seurannan tulisi perustua ympäristövaikutusten arviointiselostuksessa (YVA-selostus) esitettävään ehdotus seurantaohjelmaksi -osioon ja ympäristöluvassa määrättäviin tarkkailuvelvoitteisiin. Tässä tutkimuksessa selvitettiin suomalaisten turvetuotanto-, kiviaines- ja kaatopaikkahankkeiden YVA-selostuksissa esitettyjen seurantaohjelmaehdotusten laatua ja käytettävyyttä hankkeiden jatkosuunnittelussa. Tutkimuksessa käytettiin kolmivaiheista sisällönanalyysiä, jossa analysoitiin YVA-selostuksen seurantaohjelmaehdotus, yhteysviranomaisen YVA-selostuksesta antaman lausunnon seuranta-osio ja ympäristöluvassa määrätyt tarkkailuvelvoitteet. Tutkimuksen kohteena olivat seurantaohjelmaehdotuksessa ja ympäristöluvan tarkkailuvelvoitteissa esitetyt tarkkailtavat parametrit ja tarkkailutiheydet tarkkailukohtaisesti. Tutkitut seurantaohjelmaehdotukset olivat useimmiten hyvin yleispiirteisiä ja huonolaatuisia, eikä niistä suurimmassa osassa ollut esitetty tarkkailutiheyttä eikä tarkkailtavia parametreja. Ympäristöluvan tarkkailuvelvoitteet olivat huomattavasti seurantaohjelmaehdotuksessa esitettyjä tarkkailuehdotuksia tarkempia ja niitä oli ympäristöluvassa usein lukumääräisesti enemmän kuin saman hankkeen YVAselostuksessa esitettyjä tarkkailuehdotuksia. Tutkimuksen perusteella seurantaohjelmaehdotusta ei yleensä voida juurikaan hyödyntää hankkeen jatkosuunnittelussa. Tämän muuttamiseksi seurantaohjelmaehdotuksen sisältövaatimuksia tulisi merkittävästi tarkentaa YVA-lainsäädännössä tai laatimalla vähintään yksi, kaikkia hankkeita koskeva virallinen YVA-ohje. Tarkkoja seurantaohjelmaehdotuksia olisi mahdollista käyttää suoraan ympäristöluvan tarkkailuvelvoitteiden tai virallisen tarkkailuohjelman pohjana sekä YVA-menettelyn laadunarvioinnissa.

Sykevaihtelu kuvastaa autonomisen hermoston toimintaa, minkä vuoksi sen on ajateltu kertovan luotettavasti urheilijan palautumistilasta. Viime vuosina onkin herännyt ajatus, voisiko sykevaihtelun avulla ohjelmoida kestävyysharjoittelua ja sitä kautta optimoida harjoitusvaste. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, johtaako sykevaihteluun perustuva harjoittelun ohjelmointi parempaan lopputulokseen kuin perinteinen, ennalta suunniteltu ohjelma. Menetelmät. Tutkimukseen valittiin 40 koehenkilöä, 20 naista (ikä 34.0 ± 7.8 v, VO2max 48.6 ± 4.3 ml/kg/min) ja 20 miestä (ikä 35.4 ± 6.6 v, VO2max 55.5 ± 5.3 ml/kg/min), lopulliseen analyysiin otettiin 31 henkilöä. Koehenkilöt harjoittelivat samalla tavalla ensimmäisen neljän viikon jakson ajan, jonka jälkeen heidät jaettiin iän, sukupuolen, kestävyyssuorituskyvyn ja sykevaihtelun perusteella kahteen ryhmään (HRV ja TRAD) kahdeksan viikkoa kestävää toista jaksoa varten. HRV harjoitteli 7 päivän liukuvasti keskiarvostetun sykevaihtelun (RMSSDrollavg) perusteella, kun taas TRAD noudatti ennalta määrättyä harjoitusohjelmaa. HRV harjoitteli kovaa aina kun RMSSDrollavg pysyi yksilöllisesti määritellyn alueen (SWC) sisällä, ja vastaavasti kevyttä harjoittelua oli ohjelmassa jos RMSSDrollavg oli alueen ulkopuolella. TRAD-ryhmän harjoituksista 50 % oli kovatehoisia. Yksilökohtainen harjoituskertojen lukumäärä pysyi muuttumattomana kaikilla henkilöillä koko tutkimuksen ajan. Kestävyyssuorituskykyä mitattiin maksimaalisella nousujohteisella juoksumattotestillä sekä 3000 m kenttätestillä. HRV-ryhmä mittasi reaaliaikaisesti RMSSD:n joka aamu Omegawaven avulla, ja kaikilla koehenkilöillä yösykevaihtelua mitattiin Garmin sykemittarilla ja analysoitiin Firstbeat SPORTS ohjelmistolla. Tulokset. HRV-ryhmä paransi 3000 m vauhtia (2.1 % p = 0.004) mutta näin ei käynyt TRAD-ryhmällä. Sen sijaan sekä HRV:n (3.7 %, p = 0.027) että TRAD:n (5.2 %, p = 0.002) VO2max parani merkitsevästi. Juoksumattotestissä maksiminopeus (2.6 %, p = 0.005; 2.1 %, p < 0.001) ja nopeus anaerobisella (2.6 %, p = 0.025; 1.9 %, p = 0.004) sekä aerobisella kynnyksellä (2.8 %, p = 0.028) kasvoivat selkeästi HRV-ryhmässä ja kaikki paitsi nopeus aerobisella kynnyksellä TRAD-ryhmässä. RMSSDday (-25.3 %) ja RMSSDrollavg (-8.3 %) laskivat tutkimuksen aikana. Yhden päivän RMSSD:n CV (14.5 %) oli suurempi kuin 7 päivän liukuvan keskiarvon lukema (6.7 %). Johtopäätökset. HRV-ryhmä paransi 3000 m juoksun vauhtia tilastollisesti merkitsevästi, mutta TRAD-ryhmä ei, vaikka HRV teki vähemmän tehoharjoittelua. RMSSDday vaihteli enemmän kuin RMSSDrollavg, joten sykevaihtelu kannattaa keskiarvoistaa kuormitustilaa analysoidessa. Tulosten perusteella sykevaihtelun avulla ohjelmoitu kestävyysharjoittelu saattaa johtaa parempaan harjoitusvasteeseen kuin ennalta määrätyn ohjelman noudattaminen. Heart rate variability (HRV) reflects the function of the cardiac autonomic system. Therefore, planning daily endurance training based on HRV has been suggested to be a potential training method compared to preprogrammed training. The purpose of this study was to examine the effects of an individualized training program based on 7-day rolling averaged HRV on endurance training adaptation. Methods. A total of 40 recreational endurance runners, 20 women (age 34.0 ± 7.8 yr, VO2max 48.6 ± 4.4 ml/kg/min) and 20 men (age 35.4 ± 6.6 yr, VO2max 55.5 ± 5.3 ml/kg/min) volunteered for the study. For the final analysis, 31 subjects were included. All subjects trained similarly during the first 4-week training period, after which they were matched for age, sex, endurance performance and HRV into two training groups (HRV and TRAD) for the eight-week long second training period. HRV group trained according to a 7-day rolling averaged morning RMSSD (RMSSDrollavg), whereas TRAD trained based on a predetermined training program. HRV trained at high intensity on days when the RMSSDrollavg was within the individually determined smallest worthwhile change (SWC) and when the RMSSD was outside this area subjects did low intensity training. TRAD did 50 % of the training at high intensity during the second period. Individual training frequency was kept unchanged throughout the study in all groups. Endurance performance was measured with a maximal incremental running test on a treadmill and a field 3000 m running test. HRV group measured real-time morning RMSSD with Omegawave. Nightly HRV was measured with Garmin HR monitor and analyzed with Firstbeat SPORTS software. Results. The velocity in the 3000 m run improved in HRV (2.1 %, p = 0.004) but not in TRAD. In contrast, VO2max increased in both HRV (3.7 %, p = 0.027) and TRAD (5.0 %, p = 0.002). Maximum velocity (2.6 %, p = 0.005; 2.1 %, p < 0.001) and velocities at LT2 (2.6 %, p = 0.025; 1.9 %, p = 0.004) and LT1 (2.8 %, p = 0.028) on a treadmill increased significantly in HRV and all but VLT1 in TRAD, respectively. RMSSDday (-25.3 %) and RMSSDrollavg (-8.3 %) decreased from pre to post. The CV for the mean RMSSDday was 14.5 %, whereas for the RMSSDrollavg it was 6.7 %. Conclusion. The change in the 3000m run velocity improved in HRV but not in TRAD even though HRV did less HIT. RMSSDrollavg provides a more reliable method to assess the response to training compared to RMSSDday which has more day-to-day variability. Future studies should further investigate HRV guided training and aim to find a reliable protocol for field practice. Based on the results of the current study, the use of HRV in planning daily endurance training to optimize training adaptation is highly recommended.

The round goby, Neogobius melanostomus (Pallas, 1814), is one of the most invasive non-indigenous species in the Baltic Sea. It dominatescoastal fisheries in some localities and is frequently found in offshore pelagic catches. This paper identifies management issues and suggestsactions to be considered for post-invasion management. Priority should be given to the establishment of a coordinated pan-Baltic monitoringprogramme and associated data storage and exchange, as well as the compilation of landing statistics of the round goby in commercial andrecreational fisheries. While eradication is unrealistic, population control that leads to minimising the risk of transfer to yet uncolonised areasin the Baltic Sea and adjacent waterbodies is feasible. This should comprise the requirement that the species be landed in commercial fisherybycatch, the management of ships’ ballast water and sediments, and hull fouling of inland and sea-going vessels, including recreational boats.Extensive involvement of stakeholders is crucial at all phases of the management process.