Search

nonPeerReviewed

Tarkastelen tässä artikkelissa kolmikannan ja siihen liittyvien valtasuhteiden näkökulmasta sitä, miten ja miksi työn vastaanottovelvollisuutta laajennettiin vuoden 1984 työttömyysturvalaissa Suomessa. Käytän lähteinä työttömyysturvauudistukseen vaikuttaneita asiakirjoja vuosien 1971 ja 1984 väliltä. Täydennän kuvaa Helsingin Sanomien uutisoinnilla ja työmarkkinajärjestöjen arkistojen asiakirjoilla. Kyseessä on laadullinen tapaustutkimus pitkittäistutkimuksellisella otteella. Työttömyysturvassa siirryttiin aiempaa velvoittavampaan tulkintaan alueellisesta liikkuvuudesta ja ammattisuojan kesto yhtenäistettiin lyhyemmän keston mukaisesti työttömien aktiivisen työn vastaanottamisen varmistamiseksi. Vuosien 1971–1984 aikana työttömyysturva ei ollut sidottu työllisyystöihin eikä turvan saaminen edellyttänyt liikkumista työn luokse. Vuoden 1984 työttömyysturvalakia voi pitää paluuna vanhaan työlinjaan. Toisaalta se sopii yleiseurooppalaiseen malliin, jossa sosiaaliturvan vastikkeellisuutta ryhdyttiin lisäämään. Esitän, että työttömyysturvalain lopullista muotoa selittävät työmarkkinajärjestöjen vaikutusvalta lakiin ja kasvava sosiaaliturvan kritiikki., The article answers why and how the obligation to accept work for unemployment benefits was expanded under the 1984 Unemployment Reform. This is a longitudinal case study starting with the 1971 Employment law. The political context is analysed from the point of view of the conventional parties of the Finnish corporatist system (the Central Organisation of Finnish Trade Unions (SAK), The Employers Organisation (STK) and the government) and the role of each organisation in the legislative process is discussed. Compared with old legislation, the rights of the unemployed were tightened in order to increase employment. A stricter interpretation of regional and professional mobility was chosen. Changes were phrased as a continuation of the old legislation to avoid negative publicity. The change is explained by the influence of the labour market organisations and the rise of the welfare state critique.

nonPeerReviewed

Mikromuovien ympäristöön kertyminen ja pysyvyys on ympäristöhaaste, johon on liitetty muun muassa luonnon monimuotoisuuden heikentymistä sekä niiden ympäristöstä poistamisen haastavuutta koskevia huolia. Tarkempiin mikromuoveista johtuviin ympäristövaikutuksiin liittyy kuitenkin yhä osin epävarmuutta. Kosmetiikassa mikromuoveja käytetään ainesosina kaikissa eri tuotekategorioissa ja moniin eri tarkoituksiin. Ympäristöön kosmetiikan mikromuovit päätyvät pääasiassa talousjätevesien käsittelyprosessien kautta. Suomessa ei ole tällä hetkellä voimassa lainsäädäntöä, jolla rajoitettaisiin kosmetiikan tuotteisiin tarkoituksella lisättyjä mik- romuoveja. Kosmetiikan mikromuovien kieltoa ehdotettiin kansalaisaloitteella (KAA 3/2019 vp), jota käsiteltiin vuosina 2019–2020. Aloitteen hylkäämisen perusteissa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei kansallinen rajoitussäädös olisi välttämättä mahdollinen EU:ssa valmisteltavan mikromuovien rajoituksen voimaan tultua, ja unionin laajuisen rajoituksen katsottiin olevan riittävä lainsäädännöllinen toimenpide. Euroopan unionissa kosmetiikan mikromuovien kielto sisältyy vuosina 2017–2020 valmisteltuun laajempaan mikromuovien rajoitusehdotukseen, joka perustuu REACH-asetuksen mukaiseen aineiden ja seosten rajoitusmenettelyyn. Mikromuovien rajoituksen lopullisesta sisällöstä ja voimaantulosta tehdään päätös aikaisintaan vuonna 2022. Tässä julkisoikeuden pro gradu -tutkielmassa selvitetään oikeusdogmatiikan tulkintakeinoin kosmetiikan mikromuovien ympäristöperusteisen rajoittamisen toimivaltaperustaa sekä jakautumista kansallisesti ja unionissa. Tutkielman oikeustieteelliseksi metodiksi on valittu tutkimuskysymykseen ja käytettävään aineistoon perustuen erityisesti systematisoivaa, nykyoikeushistoriallista sekä teleologista tulkintaa hyödyntävä oikeusdogmatiikka, joka on sovitettu ympäristö- ja EU-oikeuden tulkintaan. Tutkielmassa hyödynnetään myös kosmetiikan mikromuovien ja niiden ympäristövaikutuksien täsmentämiseksi ympäristöoikeudentutkimukselle tyypillisesti luonnontieteellistä aineistoa. Tutkielman tiedonintressi on kuitenkin lainopillinen. Kansallisesta PL 20 §:n mukaisesta ympäristöperusoikeudesta, EU-perusoikeuskirjasta tai EIS:stä ei voida johtaa valtiolle velvoitetta rajoittaa kosmetiikan mikromuoveja. Kansalaisaloitteen hylkäämisen yhteydessä tehtyä tulkintaa siitä, ettei kansallinen rajoittaminen olisi välttämättä mahdollista on pidettävä ehdollisesti muotoiltuna paikkaansa pitävänä tutkielmassa tehtyyn tarkasteluun perustuen. REACH-asetuksen oikeusperustaan sekä EUT:n oikeuskäytäntöön perustuen on katsottava, että kosmetiikan mikromuovit on mahdollista kieltää kansallisella toimenpiteellä noudattaen REACH-asetuksen 128(2) ja 129(1) artikloja sekä SEUT 114 artiklan 4 ja 5 kohtien mukaisia jäsenvaltioiden poikkeaville toimenpiteille asetettuja ehtoja. Kansalaisaloitteen käsittelyn kautta voidaan havaita, että kosmetiikan ympäristövaikutuksiin puuttuminen jää kansallisten asiaa koskevien säädösten katveeseen, kun säädöksissä ei ole huomioitu täsmällisesti kosmetiikan ympäristövaikutuksiin puuttumista. Lisäksi voidaan huomioida, että kansalaisaloitteita koskevaa tutkimusta on tehty vähäisesti. Unionin toimivalta kosmetiikan mikromuovien rajoittamiseen perustuu jaetun toimivallan aloille sijoittuvana annetun toimivallan periaatteen mukaisesti EU-oikeuden tavoitteisiin, erityisesti sisämarkkinoiden toteuttamista ja siihen liittyvää ympäristönsuojelua koskeviin primaarioikeuden SEU 3(3) ja SEUT 114(3) artikloihin. Ympäristönsuojelun tavoitteita on huomioitava myös SEUT 11 artiklan integraatioperiaatteen mukaisesti. Kosmetiikan mikromuovien rajoittamista on pidettävä subsidiariteettiperiaatteen mukaisena. Tällaisen toimen suhteellisuusperiaatteen mukaisuuden arviointi on kuitenkin haasteellisempaa. EUT:n oikeuskäytäntöön ja asiaa koskevaan sekundaarioikeuteen perustuen on katsottava, että rajoittamiseen ryhtymiseksi on suoritettava riittävä riskinarviointi, erityisesti mikromuovien tarkempia vaikutuksia ja niiden vakavuutta koskevien epävarmuuksien vuoksi. EUT:n oikeuskäytännön mukaisesti on kuitenkin katsottava, että komissiolla on laaja harkintavalta päättää kosmetiikan mikromuovien rajoittamisesta. Sisämarkkinoiden toteuttamiseen perustuvan oikeusperustan mukaisesti komissiolla on toimivalta kosmetiikan ympäristövaikutuksiin puuttumiseksi, kun toimella yhtäältä harmonisoidaan sisämarkkinoita. Tältä osin tutkielmassa havaittiin, että jäsenvaltioiden kansalliset toimenpiteet eivät ole olleet merkityksettömiä unionin laajuisen rajoituksen eteenpäin saattamisessa.

Tutkielmassa selvitettiin, millaisissa oikeudellisissa rajoissa käänteistä kilpailutusta voidaan tehdä julkisiin hankintoihin liittyen. Lisäksi esitetään kuinka vertailuperusteita tulisi asettaa, jotta ne olisivat oikeudellisesti kestäviä sekä kerrotaan kuinka tuotteiden laatuun liittyviä sosiaalisia ja ympäristöön liittyviä kriteereitä voidaan huomioida osana hankintoja, sekä mikä niiden keskinäinen suhde on. Työtä on rajattu erityisesti julkisiin hankintoihin ja sen rajoihin kuntien näkökulmasta. Lisäksi julkisten hankintojen laajasta kokonaisuudesta tässä työssä on keskitytty erityisesti sellaisiin ympäristönäkökulmiin, jotka soveltuvat tavarahankintoihin. Tutkielma on tehty oikeusdogmaattisesti ja tulkinnan apuna on käytetty myös oikeustaloustieteellistä näkökulmaa. Käsiteltävä aineisto on muodostunut muun muassa lainvalmisteluaineistoista, voimassa olevasta lainsäädännöstä, oikeustapauksista, artikkeleista, hankintaoppaista sekä aiemmasta tutkimuksesta aihepiiriin liittyen. Hankintalaki on monilta osiltaan suosituksenomainen ja oikeudelliset rajat julkisissa hankinnoissa muodostuvat erimerkiksi kuntalain ja hallintolain menettelysäännösten pohjalta. Muun muassa kuntien itsehallinto, kuntien ja valtion välinen suhde ja julkisten varojen tehokasta käyttöä koskeva sääntely ohjaavat julkisten hankintojen tekemistä. Sen lisäksi että hankintalaki implementoi EU:n hankintadirektiivin osaksi kansallista lainsäädäntöä, hankintalain voidaan nähdä olevan yksi keino toteuttaa poliittisia ohjaustavoitteita esimerkiksi ympäristö- ja sosiaalisten näkökulmien huomioimiseksi julkisissa hankinnoissa. Oikeuskäytännössä on muodostunut rajat sille, kuinka vertailuperusteita tulisi määritellä. Niiden tulisi olla avoimesti, täsmällisesti ja tarkkarajaisesti ilmaistu jo tarjouspyynnössä, jotta hankintayksikölle ei muodostu rajoittamatonta valtaa valita ehdokas. Vertailuperusteiden tulee olla syrjimättömiä ja mahdollistaa tasapuolinen kohtelu. Vertailuperusteiden tulee myös liittyä hankinnan kohteeseen. Kuntien taloudellinen tilanne sekä hankintaosaamisen puute ovat hankaloittaneet laadun huomioimista julkisissa hankinnoissa. Tutkielmassa on esitetty suosituksia, joiden avulla laadukkaiden hankintojen tekeminen olisi mahdollista. Keinona voisi olla esimerkiksi tuotteiden elinkaaren pidentäminen niiden takuuaikoja pidentämällä, sekä tukemalla tuotteiden huollettavuuden lisäämistä. Tällöin tuotteiden laadun parantamisen kustannukset jakautuisivat hankkijan lisäksi myös tuotteen suunnitteluun ja materiaalivalintoihin.

Nation states often end up adopting practices that are incongruent with their formal commitments to international efforts, such as mitigation of climate change. Although the necessity of a transfer towards carbon-neutral societies is widely understood, such decoupling is a challenge to transition. This study analyses the political discourse in the Finnish media from 2017 to 2018 around the European Union's Land Use, Land Use Change and Forestry (LULUCF) Regulation. The discourse embodies a contradiction, as the Finnish government sought to justify its aim to log a record amount of forest while officially pledging to climate change mitigation. The forest industry and the government launched a major lobbying campaign to influence the regulation calculations to be adopted by the European Union. Several representatives of the scientific community rose to oppose the government's plan of action by distributing scientific knowledge on the negative climate effects caused by extensive forestry; a vigorous public debate around the correct ways to use this natural resource ensued. Our analysis identifies three prevailing narratives, each portraying and resolving the contradiction in a distinct way. We argue that narratives work as tools of epistemic governance and demonstrate how policy actors selectively weave scientific knowledge into such narratives. publishedVersion

One of the targets of the circular economy is to keep different materials and substances in circulation for as long as possible. The need for fossil-based virgin materials is efficiently reduced by substituting them with recycled materials. The European Union has set recycling targets for different waste materials. To achieve these ambitious circular economy objectives, new sources of recyclable waste materials in addition to packaging are needed. It has been suggested that a possible source for enhancing the recycling rate of plastics could be materials in waste electrical and electronic equipment (WEEE). It has been estimated that plastic concentrations in WEEE are about 9% in large household appliances, 48% in small household appliances, 30% in ICT equipment, and 31% in TVs, radios, etc. of the total weight of these devices. It is also one of the fastest growing waste streams in our society. Hence, WEEE offers a great potential source of materials for plastics recycling and recovery. The properties of plastics used in these special applications often need to be improved, for example, for safety reasons, by adding various chemical additives that can act as flame retardants, stabilisers, biocides, lubricants, colourants, fillers, and reinforcements, depending on their use. Recycling of WEEE plastics has proved challenging due to the possibly high concentrations of hazardous additives used in plastics in electrical and electronic equipment (EEE). Requirements to remove restricted or phased out substances from recycling processes are getting stricter. In general, the regulatory framework of harmful chemicals at the interface of wastes and products is complex. A consideration of this interface is particularly relevant when waste materials are turned into products in recycling processes. According to the chemicals legislation, recycled materials must fulfil the same requirements for the content of harmful substances as virgin raw materials. The possible presence of certain harmful substances in WEEE plastics can therefore restrict recycling or the use of recycled materials. Preventing the recycling of restricted chemicals also requires the development of identification methods for these substances. In addition, efficient separation techniques are also needed for different matrices and waste streams. The existing chemical legislation should also continuously be followed, because new chemicals are subject to the restriction all the time. Increasing information and new solutions like databases may in the future facilitate the monitoring of the use and occurrence of harmful chemicals in recycling WEEE plastics. An example of this is the already existing SCIP database, which contains information about articles placed on the EU market that contain Substances of Very High Concern (SVHC). In future, the chemical content of products should also already be considered when designing new products. More efficient chemicals management in recycling promotes a safe and sustainable circular economy. This report surveys the occurrence of the most relevant harmful substances in WEEE plastics and their legislative framework. Special attention has been paid to flame retardants and certain plasticisers due to their high concentrations in EEE plastics. Additionally, various chemical additives that have been considered suitable alternatives for already restricted or phased out harmful chemicals in EEE plastics have been evaluated. Haitalliset lisäaineet SER-muoveissa ja niiden lainsäädäntö Yksi kiertotalouden tavoitteista on pitää erilaiset materiaalit ja aineet kierrossa mahdollisimman pitkään. Fossiilipohjaisten neitseellisten materiaalien tarvetta voidaan vähentää tehokkaasti korvaamalla niiden käyttö kierrätysmateriaaleilla. Euroopan Unioni on asettanut kierrätystavoitteet eri jätemateriaaleille. Näiden kunnianhimoisten kiertotaloustavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan pakkausten lisäksi uusia kierrätettävien jätemateriaalien lähteitä. Yhtenä mahdollisena materiaalilähteenä kierrätysasteen lisäämiseksi on nähty sähkö- ja elektroniikkalaiteromun (SER) sisältämät muovit. Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden muovipitoisuuksien on arvioitu olevan suurissa kodinkoneissa noin 9 %, pienissä kodinkoneissa 48 %, ICT-laitteissa 30 % ja television, radion jne. tyyppisissä laitteissa 31 % niiden kokonaispainosta. Sähkö- ja elektroniikkalaitteet on myös yksi yhteiskunnassamme nopeimmin kasvavista jätevirroista. Näin ollen SER tarjoaa suuren potentiaalisen materiaalilähteen muovin kierrätykselle ja talteen ottamiselle. Näissä erityisissä sovelluksissa käytettävien muovien ominaisuuksia on usein parannettava, esimerkiksi turvallisuussyistä, lisäämällä niihin erilaisia kemiallisia lisäaineita, jotka voivat toimia mm. palonestoaineina, stabilointiaineina, biosideina, voiteluaineina, väriaineina, täyteaineina ja lujiteaineina. SER muovien kierrätys onkin osoittautunut haastavaksi, sähkö- ja elektroniikkalaitteiden muoveissa esiintyvien haitallisten lisäaineiden vuoksi. Vaatimukset rajoitettujen tai jo kiellettyjen yhdisteiden poistamisesta kierrätysprosesseista tiukentuvat koko ajan. Haitallisten kemikaalien sääntelykehys jäte-tuote-rajapinnassa onkin monimutkainen. Tämän rajapinnan huomioiminen on erityisen oleellista silloin, kun jätemateriaaleja muutetaan tuotteiksi kierrätysprosesseissa. Kemikaalilainsäädännön mukaan kierrätysmateriaalien on täytettävä samat vaatimukset haitallisten aineiden pitoisuuksien osalta kuin neitseellisten raaka-aineiden. Tästä syystä tiettyjen haitallisten aineiden mahdollinen esiintyminen SER muoveissa voi rajoittaa kierrätystä tai kierrätettyjen materiaalien käyttöä. Rajoitettujen kemikaalien kierrätyksen estäminen edellyttää myös näiden aineiden tunnistamiseen soveltuvien menetelmien kehitystä. Tämän lisäksi tarvitaan myös tehokkaita erotustekniikoita eri matriiseille ja jätevirroille. Voimassa olevaa kemikaalilainsäädäntöä tulee myös jatkuvasti seurata, sillä uusia kemikaaleja tulee rajoitusten piiriin jatkuvasti. Tiedon lisääntyminen ja erilaiset ratkaisut kuten tietokannat, voivat jatkossa helpottaa haitallisten kemikaalien käytön ja esiintymisen seuraamista SER-muovien kierrätyksessä. Esimerkkinä tästä jo olemassa oleva SCIP-tietokanta (Substances of Concern In articles as such or in complex objects (Products)), joka sisältää tietoa EU:n markkinoille saatettujen esineiden sisältämistä erityistä huolta aiheuttavista aineista (Substances of Very High Concern, eli SVHC). Jatkossa tuotteiden kemiallinen sisältö tulisi huomioida entistä paremmin jo tuotteita suunniteltaessa. Tehokkaampi kemikaalien hallinta kierrätyksessä edistää osaltaan turvallista ja kestävää kiertotaloutta. Tässä raportissa tarkastellaan tärkeimpien haitallisten aineiden esiintymistä sähkö- ja elektroniikkalaiteromun muoveissa sekä niiden hallintaan liittyvää lainsäädäntökehystä. Yhdisteiden osalta on keskitytty pääasiassa palonestoaineisiin sekä tiettyihin pehmittimiin, sillä niiden tiedetään esiintyvän korkeina pitoisuuksina SER-muoveissa. Lisäksi on luotu katsaus sellaisiin yhdisteisiin, joita on pidetty sopivina vaihtoehtoina korvaamaan jo rajoitettuja tai kiellettyjä haitallisia lisäaineita SER-muoveissa.

peerReviewed

Suomi on aktiivisesti mukana varhaiskasvatuspalvelujen kansainvälisessä kehittämisyhteistyössä. Tämän myötä kumppanuusajattelu on noussut myös meillä vanhempien ja varhaiskasvattajien yhteistyön perustaksi. Nyt uudet kansainväliset suositukset kuitenkin painottavat vanhempien ohjaamista lapsen kotikasvatuksessa. Suomessa taas pyritään vahvistamaan vanhempien tasavertaisia vaikutusmahdollisuuksia varhaiskasvatukseen, Maarit Alasuutari kirjoittaa. nonPeerReviewed

Vuonna 2016 voimaan tulleessa kirjanpitolain uudistuksessa oikeaa ja riittävää kuvaa koskeva lainkohta sai lisämääreikseen olennaisuuden sekä toiminnan laadun ja laajuuden. Analysoimme tässä artikkelissa sitä, mitä kyseiset seikat tarkoittavat oikean ja riittävän kuvan yhteydessä, ja mihin muutos perustuu. Oikea ja riittävä kuva sisältyi ensimmäisen kerran kansalliseen lainsäädäntöömme vuoden 1992 kirjanpitolain uudistuksessa. Olennaisuus on keskeinen teema uudessa tilinpäätösdirektiivissä, ja se on ollut keskeinen osa suomalaista hyvää kirjanpitotapaa, mikä on näkynyt esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön yhteydessä toimivan kirjanpitolautakunnan (KILA) lausunnoissa. Toiminnan laatu ja laajuus -käsite ei suoraan nouse tilinpäätösdirektiivistä tai aiemmista yhtiöoikeudellisista direktiiveistä. Toiminnan laatu ja laajuus on näkynyt kuitenkin perustana KILAn lausunnoissa. Käsitteen perusta noussee IFRS-standardeista, joskin siinä voidaan nähdä muitakin vaikutteita. Edellä mainitut lisämääreet tuovat konkretiaa vaikeaan käsitteeseen oikea ja riittävä kuva, ja korostavat sitä, että tilanteita on katsottava aina suhteessa kontekstiinsa. peerReviewed

peerReviewed

The focus in this Finland-based study is on violence in close relationships—a term that partly overlaps with the more commonly used ‘domestic violence’, ‘family violence’ and ‘intimate partner violence’. We demonstrate how police officers’ conceptualisations of such violence differ from how it is defined in relevant legal documents. The data consists of the Government Bill and legal text on the subject issued as part of a legal reform enacted in 2010, and of a qualitative sample of freelist responses from 79 police officers. We examined both sets of data using theory-driven directed content analysis and deriving from prevailing theoretical frameworks reflecting the family- and gender-based perspectives on violence. The results expose the predominance of a narrow definition of ‘family’ in police understandings of close relationships, but also a notably broad spectrum of conceptualisations of both physical and non-physical forms of violence. In contrast, the legal definition of a close relationship is broader and encompasses multiple types of relationships, whereas forms of violence are more strictly defined. These findings could explain some of the discrepancies between legal policies on violence in close relationships and police responses to it.

peerReviewed

Tutkielmassa tarkastellaan miten väärinkäytösten ilmoittajien henkilötietojen suojan avulla voidaan suojata ilmoittajan sananvapautta ja organisaatioiden hyvää hallintoa. Tarkastelussa näkökulmina ovat myös miten henkilötietojen suojan voidaan nähdä edistävän sananvapauden toteutumista väärinkäytösten ilmoittajien suojeludirektiivin näkökulmasta sekä miten väärinkäytösten ilmoittajien henkilötietojen suojan avulla voidaan edistää hyvän hallinnon toteutumista. Tutkielma kohdistuu Suomen kansalliseen oikeustilaan ennen Euroopan unionin väärinkäytösten ilmoittajien suojelua koskevan direktiivin kansallista voimaansaattamista. Lainopillisena tutkimuksena tutkielman aineisto koostuu pääosin kansallisesta lainsäädännöstä sekä oikeuskäytännöstä, virallislähteistä, oikeuskirjallisuudesta sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen väärinkäytösten ilmoittamista, sananvapautta ja henkilötietojen suojaa koskevasta tapauskäytännöstä. Tutkielman tuloksena on, että väärinkäytösten ilmoittamiseksi ja ilmoittajien suojaamiseksi on olemassa tiettyjen aiheiden osalta kansallista lainsäädäntöä ja ilmoittajan suojelu on huomioitu myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauskäytännössä, mutta olemassa olevat suojakeinot eivät kata yhtenäisesti kaikkia ilmoittajan suojeludirektiivin osa-alueita eivätkä ilmoittajan henkilötietojen suojan ja henkilöllisyyden luottamuksellisuuden vaatimuksia. Ilmoittajan suojelussa vastakkain ovat usein ilmoittajan sananvapauden käyttö ja tarve saada suojaa henkilötietojen käsittelylle luottamuksellisuuden tai anonyymin ilmoittamisen osalta sekä ilmoituksen kohteena olevan organisaation ja yksittäisten henkilöiden toiminta sekä oikeudet. Kollisiotilanne edellyttää punnintaa sananvapauden, ilmoittajan luottamuksellisuuden suojaamisen ja ilmoitettavan tiedon yleisen intressin sekä erinäisten tietojen suojaamiseen kohdistuvien intressien välillä. Hyvän hallinnon näkökulmasta väärinkäytösten ilmoittaminen tuo olemassa olevien kantelu- ja muutoksenhakumenettelyiden lisäksi lisää mahdollisuuksia hyvän hallinnon ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen valvontaan. Ilmoittamisen avulla voidaan ylläpitää ja kasvattaa luottamusta julkisen hallinnon toimintaan, sikäli kun sen avulla mahdollistetaan toiminnan kriittinen tarkastelu ja korjaaminen. Euroopan unionin yleinen-tietosuoja asetus asettaa henkilötietojen suojaamisen vaatimuksia, joita direktiivin perusteella voimaansaatettavan lainsäädännön tulkinnassa ja väärinkäytösten ilmoittamisen kansallisessa yhteensovittamisessa esimerkiksi ilmoitusten julkisuuden osalta tulee huomioida. Ilmoittaminen mahdollistaa myös hallinnon toiminnan kehittämisen digitaalisten ilmoitusväylien avulla sekä hyvän hallinnon toteutumisen tarkastelun myös julkista hallintotehtävää hoitavien organisaatioiden osalta. Johtopäätöksenä tutkielman osalta on, että kansallisen ilmoittamisen oikeustila tulee ilmoittajan suojelua koskevan direktiivin voimaansaattamisen osalta mukautumaan asteittain kohti kansainvälistä ja yleiseurooppalaista oikeusajattelua. Voimaansaattamisen yhteydessä ja jälkeen on kuitenkin tarvetta selkeyttää tiettyjä kysymyksiä koskien tietosuoja-asetuksen, tietosuojalainsäädännön, kansallisen ilmoittajansuojelulainsäädännön ja erityislainsäädännön vaatimusten suhteen esimerkiksi työlainsäädännön ja rekisteröidyn informoinnin osalta. Ilmoittajien suojeluun tulevat vaikuttamaan myös kansallisen lainsäädännön mahdolliset tarkennukset ja lisäykset direktiivissä määriteltyyn suojan alaan, kuten anonyymi ilmoittaminen ja lainsäädännön soveltamisalaa sekä ilmoitusten aihealueita koskevat rajaukset.

Macroalgae biomass production, understood as cultivation and harvesting, is a minor industry in Europe at present, but the sector is recognized as having substantial growth potential. Here, we framed the environmental license as a boundary object between business and authorities and investigated the details of macroalgal licensing procedures in seven Northern European countries (Finland, Estonia, Sweden, Germany, Norway, Iceland, and Scotland). We conducted surveys and interviews with macroalgae companies and licensing authorities to understand the challenges faced by both sides. Generally, macroalgae production in Northern European countries is regulated by environmental and water laws and is not included in maritime spatial plans. Private actors need to apply for an environmental, water and/or fishing permit to start operations in this sector, often with several authorities involved. The companies expressed their dissatisfaction with non-specific laws and burdensome licensing procedures that may delay or even prevent the start-up. The authorities highlighted the lack of scientific environmental risk assessments of macroalgae production and the need to resolve possible conflicts with other marine sectors. Companies need the license to access markets while authorities view the license as a tool to enforce environmental legislation. As a boundary object, the license is the result of correspondence and cooperation between companies and authorities. A one-step licensing procedure for macroalgae production should be applied to encourage this business and to facilitate the compliance of legislation. In addition, macroalgae related activities should be recognized in the national maritime spatial plans to facilitate long-term planning. Highlights • Producers and authorities are key players developing the macroalgae sector in Europe. • Companies demand a specific macroalgae regulatory framework. • Authorities require assessment of the environmental risks of macroalgae production. • The license can be viewed as a boundary object between macroalgae companies and authorities.

Haitallisten aineiden esiintymistä kierrätyslannoitteissa ja niiden raaka-aineissa selvitettiin maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa Jätelannoite-hankkeessa. Hankkeen tavoitteena oli tuottaa lisätietoa kansallisen lannoitelainsäädännön uudistamisen tueksi. EU:n uusi Lannoitevalmisteasetus (2019/1009) määrittelee laatukriteerit ja sallitut syötteet EU-lannoitevalmisteille, joille tulee myös taata vapaa liikkuvuus EU-alueella. Asetus rajaa EU-lannoitevalmisteiden sallittujen raaka-aineiden ulkopuolelle useita jäteperäisiä materiaaleja, joita on kuitenkin Suomessa käytetty pitkään lannoitevalmisteina tai niiden raaka-aineina. Tällaiset materiaalit jäävät jatkossa kansallisen lainsäädännön piiriin. Näihin materiaaleihin lukeutuvat mm. yhdyskuntajätevesiliete, lanta ja metsäteollisuuden lietteet. Suomessa lannoitelainsäädäntö asettaa raja-arvot ja seurantavelvoitteet kahdeksalle lannoitteiden sisältämälle haitalliselle raskasmetallille. EU:n Lannoitevalmisteasetus puolestaan määrittelee laatukriteerit näiden lisäksi myös muutamille orgaanisille yhdisteryhmille, kuten PCDD/F-, PAH- ja PCB-yhdisteille. Monissa EU-maissa on jo aiemmin sovellettu kansallisia raja-arvoja Lannoitevalmisteasetuksen piiriin kuuluville haitallisille aineille, mutta paikoin myös esim. PFAS- ja LAS-yhdisteille sekä ftalaateille. Lisäksi kirjallisuudessa on nostettu esille monia muita huolta aiheuttavia yhdisteitä. Tässä työssä kartoitettiin eri maissa lannoitevalmisteille sovellettavia laatukriteerejä. Näitä verrattiin Suomesta saatavilla olevaan pitoisuusaineistoon. Lisäksi pyrittiin tarkastelemaan missä määrin kirjallisuudessa esille nostettuja yhdisteitä on määritetty suomalaisista materiaaleista. Aineiston saatavuus vaihtelee materiaaleittain. Yhdyskuntajätevesilietteistä ja ruoppausmassoista on saatavilla eniten pitoisuustietoja, kun taas eläinperäisten ja elintarviketeollisuuden sivuvirtojen kohdalla aineistoa on hyvin vähän. Kirjallisuuden perusteella hankkeessa pyrittiin myös tunnistamaan materiaalikohtaisesti sellaisia haitallisia aineita, joiden esiintymistä kierrätyslannoitevalmisteissa ja niiden raaka-aineissa olisi aiheellista selvittää aiempaa tarkemmin. Tällaisiin yhdisteisiin lukeutuvat mm. metsäteollisuuden lietteiden mahdollisesti sisältämät kvaternaariset ammoniumyhdisteet, eläinperäisten ja elintarviketeollisuuden sivuvirtojen lääke- ja torjunta-ainejäämät, ruoppausmassojen sisältämät organotinat, ja yhdyskuntajätevesilietteiden sisältämät lääkejäämät, LAS-yhdisteet, siloksaanit ja synteettiset myskit. Kierrätyslannoitteiden turvallisen käytön edistämiseksi tulisi jatkossa määritellä kriteerit tai raja-arvot ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi. Tämä edellyttää materiaaleihin liittyvien haitta-aineiden ja niiden pitoisuuksien tuntemista. Materiaaleille, joiden sisältämiä haitallisia aineita tai niiden pitoisuustasoja ei tunneta riittävästi, kriteerien asettaminen ja riskien arviointi on vaikeaa. Hallinnollisia vaihtoehtoja koskevia jatkotoimenpiteitä arvioitaessa onkin aiheellista tiedostaa, että ympäristönsuojelun korkean tason ja hyötykäytön edistämisen välillä saattaa olla vaikeasti yhteensovitettavia ristiriitoja. Hazardous substances in recycled fertilisers and their raw materials This report focuses on the occurrence of hazardous substances in recycled fertilisers and their raw materials. The study was carried out as a part of the project Jätelannoite, funded by the Ministry of Agriculture and Forestry of Finland. The project aimed to produce information to support drafting national fertiliser legislation. The new EU Fertilising Product Regulation (2019/1009) defines quality criteria and accepted input materials for EU fertilising products, for which free movement within the EU must be ensured. The regulation excludes several waste-based materials from the list of accepted input materials. Many of these materials have been used as raw materials for fertilisers in Finland, and they will remain within the scope of national regulation. These materials include e.g. sewage sludge, manure, and sludges from the forest and paper industry. The Finnish national fertiliser legislation sets limit values and monitoring obligations for eight hazardous heavy metals. The EU Fertilising Product Regulation sets additional quality criteria for selected groups of organic contaminants, such as PCDD/F, PAH, and PCB substances. Several EU member states have already previously set national limit values for these substances, and in some cases also for PFAS and LAS compounds as well as phthalates. Several other compounds of potential concern have been brought up in the literature. In this study, we did a review of the chemical quality criteria set for fertilisers in different countries. These criteria were compared to concentration levels in Finnish materials. Additionally, we looked at how extensively the parameters regulated in different countries or brought up in the literature have been measured in Finnish materials. There is great variation between materials in data availability. In general, there is more information available on hazardous substances in sewage sludge and dredged materials than in animal-based by-products and food industry by-products. Based on the literature, we identified hazardous substances related to different types of recycled fertilisers and their input materials. The occurrence of the identified contaminants in these materials should be investigated more thoroughly. The identified contaminants include e.g. quaternary ammonium compounds potentially present in sludges from the forest and paper industry, residues of pharmaceuticals and pesticides present in animal by-products and food industry by-products, organotin compounds often found in dredged materials, and pharmaceutical residues, LAS compounds, siloxanes and synthetic musks present in sewage sludge. To promote the safe use of recycled fertilisers and to prevent environmental pollution, quality criteria or limit values for hazardous substances should be developed. This requires knowledge of the contaminants present in different materials, and their concentration levels in those materials. Setting quality criteria and estimating the risks of materials for which such information is not available is challenging. When evaluating different regulatory approaches, it should be noted that there may be severe conflicts between ensuring a high level of environmental protection and promoting the use of recycled fertilisers. Skadliga ämnen i återvunna gödselmedel och deras råvaror Denna rapport behandlar förekomsten av skadliga ämnen i återvunna gödselmedel och deras råvaror. Arbetet genomfördes inom ramen för projektet Avfallsgödsel, som finansierades av Jord- och skogsbruksministeriet. Målet med projektet var att producera mer information som stöd för reformen av den nationella gödsellagstiftningen. EU:s nya förordning om gödselfabrikat (2019/1009) fastställer kvalitetskriterierna och de tillåtna flödena för EU-gödselfabrikat, som också ska garanteras fri rörlighet inom EU. Förordningen utesluter flera avfallsbaserade material, som dock länge har använts som gödselfabrikat eller som råvaror för dessa i Finland, från de tillåtna råvarorna för EU-gödselfabrikat. Sådana slags material kommer i fortsättningen att omfattas av den nationella lagstiftningen. Till dessa material hör bland annat kommunalt avloppsslam, gödsel och skogsindustrins slam. I Finland fastställer gödsellagstiftningen gränsvärden och uppföljningsskyldigheter för åtta skadliga tungmetaller som hittas i gödselmedel. EU:s förordning om gödselfabrikat fastställer kvalitetskriterier utöver för dessa, även för några organiska grupper av föreningar, såsom PCDD/F-, PAH- och PCB-föreningar. I många EU-länder har man redan tidigare tillämpat nationella gränsvärden för de skadliga ämnen som omfattas av förordningen om gödselfabrikat, men ställvis också för till exempel PFAS- och LAS-föreningar samt för ftalater. Dessutom har man i litteraturen också lyft fram många andra föreningar som orsakar oro. I detta arbete kartlade man de kvalitetskriterier som tillämpas på gödselfabrikat i olika länder. Man jämförde dem med det material om halter som finns tillgängligt i Finland. Dessutom strävade man efter att granska i vilken mån föreningar som lyfts fram i litteraturen har definierats i finländskt material. Stoffets tillgänglighet varierar från material till material. Det finns mest information om halterna av kommunalt avloppsslam och muddermassor, medan det finns mycket lite material om biflöden från djur och från livsmedelsindustrin. Utgående från litteraturen strävade man i projektet också efter att materialspecifikt identifiera sådana skadliga ämnen vars förekomst i återvunna gödselfabrikat och deras råvaror man skulle ha skäl att utreda noggrannare än tidigare. Till sådana föreningar hör bland annat kvartära ammoniumföreningar som eventuellt finns i skogsindustrins slam, läkemedelsrester och bekämpningsmedelsrester i djurs och livsmedelsindustrins biflöden, muddringsmassornas organotiner och läkemedelsrester i det kommunala avloppsslammet, LAS-föreningar, siloxaner och syntetiska mysker. För att främja en säker användning av återvunna gödselmedel bör man i fortsättningen fastställa kriterier eller gränsvärden för att förebygga förorening av miljön. Detta förutsätter att man känner till de skadliga ämnena i olika material och deras halter. För material, vars skadliga ämnen eller haltnivåer man inte känner till, är det svårt att fastställa kriterier och bedöma riskerna med dem. När man bedömer de fortsatta administrativa åtgärderna för olika alternativ är det också skäl att vara medveten om att det kan förekomma motstridigheter i samband med samordnandet av en hög nivå på miljöskyddet och främjandet av nyttobruket som är svåra att ihop.

Maisemissa yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla kestävän kehityksen ekologiset, sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset ulottuvuudet. Euroopan neuvoston maisemayleissopimuksen mukaan maisemat ovat oleellinen osa ihmisten ja yhteisöjen hyvinvointia, elämänlaatua ja identiteettiä. Maisemat ovat tärkeä osa kulttuuri- ja luonnonperintöä. Globaalien ympäristöongelmien ja erilaisten kriisien sekä niihin varautumisen vaikutukset näkyvät ja ilmenevät myös maisemissa. Maisemia hoitamalla, suojelemalla ja laadukkaasti suunnittelemalla voidaan edistää ja tukea useita Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen tavoiteohjelman (Agenda2030) mukaisia tavoitteita. Euroopan neuvoston maisemayleissopimuksessa edellytetään maisemansuojeluun, -hoitoon ja -suunnitteluun tähtäävän kansallisen maisemapolitiikan määrittelyä. Ympäristöministeriö linjasi vuonna 2021, että Suomelle tulee laatia maisemapoliittinen ohjelma. Tämä raportti taustoittaa aihepiiriä. Raportissa tarkastellaan maiseman monikerroksista luonnetta ja maisemia koskevien toimien monialaisuutta. Tavoitteena on muodostaa yleiskuva Suomen maisemia koskevista toimista erityisesti maisemayleissopimuksen näkökulmasta kokonaisvaltaisen maisemapoliittisen ohjelman valmistelun tueksi. Maisemapolitiikkaa ja maisemayleissopimusta on toteutettu Suomessa monin tavoin. Maankäytön suunnittelu ja maisemasuunnittelu ovat keskeisiä maisemapolitiikan keinoja. Lainsäädännön lisäksi maisemien kehitykseen on vaikutettu myös esimerkiksi tietopohjan vahvistamisen, tietoisuuden lisäämisen ja osin sektorikohtaisten strategioiden kautta. Maisemiin liittyvät oikeudet ja vastuut korostavat monitoimijaisuutta, osallisuutta ja toimivaa vuorovaikutusta. Maisemiin kohdistuu hoito-, suojelu- ja suunnittelutarpeita, jotka vaihtelevat eri alueilla ja erityyppisissä maisemissa. Maisemapoliittisen ohjelman yhtenä keskeisenä tehtävänä tulisikin olla sen määrittely, millaista muutosta ja maisemien tilaa tavoitellaan tulevaisuudessa sekä miten asetettuihin tavoitteisiin voidaan päästä. Tarvetta on siten Kulttuuriympäristöstrategian (2014–2020) työtä jatkaville linjauksille kokoamaan ja edelleen kirkastamaan moninaisia risteäviä tavoitteita yhteisiksi päämääriksi. Shared landscapes – Towards a landscape policy programme Landscapes uniquely combine the ecological, social, economic and cultural dimensions of sustainable development. According to the Council of Europe Landscape Convention, landscapes are an essential part of the wellbeing, quality of life and identity of people and communities. Landscapes are an important part of cultural and natural heritage. The impacts of global environmental problems and various crises and preparedness for these are also visible and manifest themselves in our landscapes. By managing and protecting landscapes and implementing their high-standard planning, several goals in the United Nations 2030 Agenda for Sustainable Development can be promoted and supported. The Council of Europe Landscape Convention requires the definition of a national landscape policy aimed at the protection, management and planning of landscapes. In 2021, the Ministry of the Environment outlined that a landscape policy programme must be drawn up for Finland. This report provides background on the topic. The report examines the multi-layered nature of the landscape and the multidisciplinary nature of the landscape measures. The aim is to form an overview of the measures concerning Finnish landscapes, particularly from the perspective of the Convention, to support the preparation of a comprehensive landscape policy programme. Landscape policy and the Convention have been implemented in many ways in Finland. Land use planning and landscape planning are key methods of landscape policy. In addition to legislation, measures to influence the landscape have included strengthening of the knowledge base, raising awareness and in part drafting sector-specific strategies. The rights and responsibilities related to landscapes emphasise multiple actors, inclusion and effective interaction. Landscapes are subject to management, conservation and planning needs, which vary in different areas and types of landscapes. One of the key tasks of the Landscape Policy Programme must therefore be to define what kind of change and the state of landscapes will be sought in the future and how the objectives set can be achieved. For this reason, there is a need for a Policy Programme that continues the work related to the Cultural Environment Strategy (2014-2020) to gather and further clarify the diverse intersectional objectives into common goals.

peerReviewed

Korkeimman oikeuden ennakkopäätös 2022:1 nostaa sosiaalisen median viestinnän samaan asemaan journalistisen julkaisutoiminnan kanssa. Rikoslain kunnianloukkauksen toteutumista, vallankäyttäjiä koskevaa poikkeusta ja asioiden yleistä mielenkiintoa koskevia edellytyksiä arvioidaan sosiaalisessa mediassa samoin perustein kuin sananvapauslain (2003/460) tarkoittamassa toimitetussa mediassa. Ennakkopäätöksessä ei myöskään ole otettu kantaa toimitustyöhön, vaan sananvapauden käyttöä eri medioissa on arvioitu rikoslain 24 luvun 9 §:n kunnianloukkauksen toteutumisen politiikassa tai siihen rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja yleistä mielenkiintoa herättävän aiheen kannalta. nonPeerReviewed