Search

This study offers an overall interpretation of the sociologist and anthropologist Edward Westermarck’s (1862–1939) moral and social theory. It focuses on the key elements of Westermarck’s theory of moral emotions as presented in The Origin and Development of the Moral Ideas (1906-08) and summarized in Ethical Relativity (1932), and examines the importance of his work for understanding and explaining a wide range of social and moral phenomena that may be observed in all social environments. The study has two main aims. First, it lays out the key features of Westermarck’s theory of moral judgement, the nature of retributive emotions in which moral judgements are based, and the various psychological and social elements influencing them. At the same time, it shows that Westermarck’s account of morality is an ambitious and wide-ranging analysis of the fundamentals of human social behaviour and social reality. By combining the moral-psychological and sociological aspects of Westermarck’s work, the study reconstructs his understanding of emotions, and the different forms of emotional contagion in particular, as the fundamental elements of human sociality. What emerges is that at the heart of Westermarck’s theory-building is his neglected account of sympathy, proving to be crucial to his understanding of morality and human social life. The second aim of this study is to examine Westermarck’s thought in the context of his main sources of inspiration, enabling a better understanding of his work. In this regard, it highlights the importance of Darwinian evolutionism to the different aspects of Westermarck’s project, especially to his approach to the human mind. In addition, the study demonstrates how Westermarck’s theory of moral emotions developed out of, and in response to, David Hume’s and Adam Smith’s moral philosophy, combining their views on human nature, moral sentiments, and sympathy with Darwinian evolutionary thinking. The first part of this work focuses on the central elements in Westermarck’s moral and social theory, especially with respect to the nature of moral emotions, the role of sympathy and society, reciprocity, the emergence and maintenance of moral norms, and moral responsibility. The remaining part of the study expands upon and deepens these discussions by looking at Westermarck’s theory of moral emotions in relation to the sentimentalist tradition in British moral philosophy, whose importance Westermarck himself emphasised as the background for his thinking. Today, his legacy serves as an example of sociological theory-building that is not organized around the dualisms of nature/culture and animal/human which penetrate much of the social sciences. The study demonstrates Westermarck’s sociological relevance and broadens the view of Westermarck as the forerunner of modern evolutionary approaches to morality. Väitöskirja tarjoaa kokonaistulkinnan sosiologi, antropologi Edvard Westermarckin (1862–1939) moraali- ja yhteiskuntateoriasta. Se keskittyy The Origin and Development of the Moral Ideas (1906–08) ja Ethical Relativity (1932) -teoksissa esitettyyn teoriaan moraalitunteista ja hänen tapaansa analysoida ja selittää kaikissa ihmisyhteisöissä havaittavia moraaliin liittyviä ilmiöitä. Tutkimuksella on kaksi päätavoitetta. Ensinnäkin se tarkastelee Westermarckin moraaliarvostelmia koskevan teorian pääpiirteitä, palkitsevien ja rankaisevien moraalitunteiden luonnetta sekä niihin vaikuttavia psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Samalla tutkimus osoittaa Westermarckin esittäneen laaja-alaisen ja yksityiskohtaisen tarkastelun inhimillisen sosiaalisen käyttäytymisen ja yhteisöelämän perustasta. Tuloksena on kokonaiskuva Westermarckin moraalipsykologisesta ja sosiologisesta tutkimustyöstä, jonka ytimessä on käsitys tunteista ja erityisesti tunteiden jakamisesta ja tarttumisesta ihmisen sosiaalisuuden keskeisinä rakenneosina. Erityisen tärkeäksi osoittautuu teoria sympatiasta, jota Westermarck soveltaa monien sosiaalisten ja moraalisten ilmiöiden tarkastelussa. Tutkimuksen toisena tavoitteena on analysoida Westermarckin moraalitunneteorian yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia suhteessa hänen keskeisimpiin edeltäjiinsä. Tältä osin väitöskirja osoittaa darwinilaisen evoluutioteorian merkityksen Westermarckin moraalitutkimuksen eri osa-alueille ja ennen kaikkea ihmismieltä koskeville käsityksille. Lisäksi tutkimus tuo esiin, kuinka Westermarck kehitti moraaliteoriansa yhdistämällä David Humen ja Adam Smithin moraalifilosofiaan sisältyviä käsityksiä ihmisluonnosta, moraalitunteista ja sympatiasta darwinilaiseen evoluutioajatteluun. Väitöskirjan alkupuoli keskittyy Westermarckin moraali- ja yhteiskuntateorian ydinkysymyksiin liittyen moraalitunteiden luonteeseen, sympatian ja yhteiskunnan merkitykseen, vastavuoroisuuteen, moraalisten normien muodostumiseen, säilymiseen ja muuttumiseen sekä moraaliseen vastuunalaisuuteen. Tutkimuksen loppuosa tarkastelee Westermarckin moraaliteoriaa suhteessa aikaisempaan brittiläiseen moraalitunnefilosofiaan, jonka merkitystä hän itse korosti tutkimustyönsä lähtökohtana. Westermarckin perintö toimii esimerkkinä sosiologisesta teorianmuodostuksesta, joka ei pohjaudu luonnon ja kulttuurin tai ihmisten ja eläinten erotteluun. Väitöskirja avartaa käsitystä Westermarckin tutkimustyön sosiologisesta merkityksestä sekä laajentaa kuvaa hänestä evoluutioteoreettisen moraalitutkimuksen edelläkävijänä.

For decades psychoanalysis was the discipline studying the unconscious, and other branches of study lacked competence to take a stand on the issues concerning the unconscious. From 1980s onwards intense study of the unconscious has been taken place in the scope of cognitive orientation. Thus, nowadays it is talked about both pyschoanalytic and cognitive unconscious. The aim of this thesis is to integrate psychoanalytic and cognitive views. When the "Freudian" conception of the unconscious is considered, there are four entangled issues: 1) what is the unconscious like, 2) how does the unconsciuos give rise to psychic disorders 3) why and how certain contents are missing from consciousness (repression of contents), 4) the emergence of those contents (becoming conscious of the repressed). The conventional psychoanalytic answer to the first question - and "the cornerstone of psychoanalysis" - is "the unconscious is mental". The issues 2)-4) depend radically on the answer given to the 1): "psychoanalytic" conceptualizations on them rest on the "cornerstone". That ground was challended in study I: it was argued that it has never been clear what does it mean that the unconscious is mental. Thus, it was stated that in the current state of art psychoanalysis should drop out the ephitet "mental" before the term unconscious. That claim creates a pressure to reappraise the convential "psychoanalytic" answers to the other questions, and that reappraisal was the aim of studies II and III. In study II the question 2) is approached in terms of implicit knowledge. Study III focuses on mechanisms, which determine which contents appear in the scope of consciousness, and also cause missing of contents from there (the questions 3) and 4)). In the core of study III there are distinctions concerning the processess occuring in the levels of the brain, consciousness, self-consciousness, and narrative self-consciousness. Studies I-III set "psychoanalytic" topics in the frames of cognitive view. The picture emerging from those studies is not especially useful for a clinican (psychotherapist). Studies IV and V focused that issue. Study IV is a rather serious critique toward neuropsychoanalysis. In it it was claimed that repressive functions of conscious states are in the core of clinical psychoanalysis, and functions in general cannot be reduced to neurophysiological terminology. Thus, the limits of neuropsychoanalysis are more strict than it has been realized: crucial clinical issues remain outside its scope. In study V it was focused on the confusing state of things that although unconscious fantasies do not exist, the idea on them has been an important conceptual tool for clinicans. When put in a larger context, the aim of study V is similar to that of study IV: to determine the relation between psychotherapists' and neuroscientists' terminologies. Studies III, IV and V apply the philosopher Daniel Dennett's model on different levels of explanation. Psykoanalyysi ei ole enää yksin tutkimassa tiedostamatonta, sillä 1980-luvulta lähtien kognitiotiede on tarkastellut sitä muun muassa ärsytyskynnyksen alapuolella olevien ärsykkeiden avulla, ja tiettyjen aivovaurioiden kohdalla on voitu havainnoida tiedostamattomien ajatteluprosessien erityispiirteitä. Psykoanalyyttisten ja kognitiotieteen näkemysten vertailu ja yhdistely on kuitenkin vasta alkuvaiheessaan. Neuropsykoanalyysi pyrkii edesauttamaan näiden tutkimusperinteiden integroitumista, ja väitöskirjan artikkelit ovat osin neuropsykoanalyysiä. Toisaalta väitöksessä tarkastellaan myös neuropsykoanalyyttisen viitekehyksen rajoituksia ja väitetään, ettei se juurikaan vaikuta psykoterapeuttien työhön. Psykoanalyysin puitteissa tiedostamaton näyttäytyy usein jollain tapaa "salaperäisenä" oliona, ja sen luonne tai olemus on myös määritelty hämmästyttävän epäselvästi. Tiedostamattoman korostetaan olevan jotain muuta kuin vain aivot, mutta mikä ja missä on tuo tiedostamaton, joka pitää sisällään haluja, pelkoja, muistoja ja jopa fantasioita? Väitöksessä nojaudutaan kognitiotieteessä vallitsevaan käsitykseen että ajatukset, halut ja pelot ovat useiden tietoisten ja tiedostamattomien prosessien lopputulos. Tästä näkökulmasta katsottuna torjunnassa ei ole kyse siitä, että sisällöt olisivat "piilossa" tiedostamattomassa, vaan sisältöjen muodostumisen edellytyksenä olevia prosesseja ei ole tapahtunut. Tämän lähestymistavan myötä huomio kiinnittyy aivojen "neuraalisiin algoritmeihin" tai freudilaisittain "psyykkiseen apparaattiin", joka määrittää noiden ajatussisältöjen edellytyksenä olevia prosesseja. On kysyttävä kuinka aivot ikään kuin "tietävät ennalta" että "näiden prosessien ei saa antaa tapahtua, sillä muuten tuo (torjuttu) ajatus muodostuisi tietoisuuteen"? Väitöksessä esitetään, että kysymystä tulisi tarkastella systeemisen tutkimuksen välinein. Tämän tutkimusperinteen tunnetuin edustaja on kaaosteoria. Väitöskirjan artikkeleissa hyödynnettiin filosofi Daniel Dennettin luomia teorioita, joiden on aiemmin nähty olevan jyrkässä ristiriidassa psykoanalyytikkojen ja psykoterapeuttien ajattelutavalle. Dennettläisesti katsottuna psykoanalyysin tavassa puhua tiedostamattomista ajatuksista ja fantasioista on kyse seuraavasta. Tiedostamaton on vain aivot, eikä se sisällä haluja ja fantasioita. Usein on kuitenkin hyödyllistä puhua ikäänkuin näin olisi laita. Toisinaan puhutaan tietokoneiden "tietämisestä" - esimerkiksi "printteri ei toimi koska et ole asentanut ajuria, jolloin kone ei tiedä mikä printteri siihen on kytketty". Aina ei ole järkevää ja mahdollistakaan puhua tietokoneesta sen sisältämien piilastujen näkökulmasta, ja vastaavasti ei ole aina mielekästä puhua aivojen toiminnasta aivotutkimuksen käsittein: tietokoneen piilastujen tai aivojen hermosolujen monimutkaista dynamiikkaa on abstrahoitava tarkoitusperää palvelevalla tavalla. Puhe tiedostamattomista haluista ja fantasioista abstrahoi aivojen toimintaa psykoterapiatyön tavoitteita silmällä pitäen. Osa väitöskirjan artikkeleista on saatavissa osoitteesta http://www.psykoterapiaa.net/Vesa/