Search

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielman kohteena on Suomen virallisen ulkopolitiikan ja kansalaisjärjestöjen suhtautuminen Palestiinan vapautusjärjestöön PLO:hon vuosina 1979-1982. Palestiinalaisten asema ja heidän valtiotavoitteet tulivat tuolloin tärkeiksi kansainvälisen politiikan ongelmiksi. Palestiinalaisten tärkein edustaja PLO pyrki hankkimaan kansainvälistä tunnustusta asemallensa ja solmimaan virallisia suhteita länsimaihin myös Suomeen. Kylmän sodan viimeinen kuumempi vaihe oli haastavaa Suomelle, joka joutui tasapainottelemaan idän ja lännen välissä suhtautumisessaan PLO:hon. Suomen virallisen politiikan suhtautumiseen reagoivat myös kansalaisjärjestöt, joista tarkastelen Arabikansojen ystävyysseura ry:tä (AKYS) ja Israelin Ystävät ry:tä. Päätutkimuskysymyksieni on tarkoitus selvittää, miten virallinen Suomi suhtautui PLO:hon ja sen yritykseen saada diplomaattinen tunnustus Suomelta. Tutkin myös Suomen asemaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välissä. Virallisen Suomen ulkopolitiikan lisäksi tutkin, miten Arabikansojen ystävyysseura ja Israelin Ystävät suhtautuivat virallisen Suomen PLO-politiikkaan ja miten ne lobbaamalla pyrkivät reagoimaan siihen. Tarkastelen kysymyksiä neljän eri teeman kautta: PLO:n toimistohankkeen, Jasser Arafatin vierailuhankkeen, Libanonin sodan ja muiden maiden eli Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Israelin ja Ruotsin vaikutusten kautta. Tavoitteenani on saada kokonaiskuvaus Suomen Lähi-idän politiikasta koskien PLO:ta ja palestiinalaiskysymystä ajanjaksolla 1979-1982. Tutkielmani yrittää lisätä tietoa Suomen ulkopoliittisesta suhtautumisesta PLO:hon ja myös Suomen kansalaisjärjestötason suhtautumisesta PLO:n edustautumisen levittymisestä Suomeen. Tutkielman alkuperäislähteinä toimivat ulkoasianministeriön arkiston kokoelmat ja YK:n ja Suomen ulkoasianhallinnon toimintakertomukset, Kansan arkiston kokoelmat Arabikansojen ystävyysseurasta ja Israelin Ystävien arkistoaines ja yhdistyksen Shalom-lehti. PLO-suhteiden kehittämisessä Suomen ulkopolitiikan johto päätti aloittaa Tukholman kaltaisen PLO-toimiston perustamisesta Suomeen. Koska PLO:n puheenjohtaja Arafatille esitetyn kutsun olisi voinut tulkita PLO:n jonkinlaiseksi tunnustamiseksi, ei Suomen hallitus kyennyt periaatteellisten seikkojen vuoksi kutsumaan Arafatia virallisesti Suomeen. PLO-toimisto- ja Arafatin vierailuhankkeet edustivat Israelin Ystäville ja Arabikansojen ystävyysseuralle puolesta ja vastaan lobattavia kysymyksiä. Kumpikin yhdistys pyrki vaikuttamaan toimillaan sekä hankkeisiin, niistä keskusteluun ja ulkopolitiikan päättäjiin että saamaan kansalaismielipiteestä tukea asialleen. Suomen ulkopoliittinen johto ymmärsi PLO:n pyrkimyksen hyviin suhteisiin sen kanssa, mutta tämä tulisi saada aikaiseksi muutenkin kuin luomalla diplomaattisuhteet. Yhteydenotot lisääntyivät kuitenkin PLO:hon ja se ymmärrettiin entistä enemmän palestiinalaisten merkittävimmäksi edustajaksi. Suomen politiikan linjana YK:ssa oli yleensä pidättäytyminen, koska Suomi ei voinut YK:ssa ottaa kantaa sellaisiin kysymyksiin, joissa suurvaltojen väliset eturistiriidat olisivat törmänneet. Libanonin sodan aikana Suomi puolsi usein YK:ssa Israelin tuomitsevia kantoja, mutta ei liiaksi. Suomen ulkopolitiikan johto pyrki maltilliseen Lähi-idän politiikkaan.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tämä tutkimus tarkastelee Ranskaa osana Suomen ulkopolitiikkaa vuosina 1962–1969. Presidentti Charles de Gaulle pyrki 1960-luvulla rakentamaan Ranskasta itsenäistä kansainvälistä toimijaa blokkiajattelun aikaisessa maailmassa. Se rakensi rohkeasti suhteita Neuvostoliittoon ja Itä-Eurooppaan päin ja pyrki heikentämään Yhdysvaltojen valta-asemaa Euroopassa. Monella Ranskan toimella voidaan olettaa olleen vaikutuksia myös Suomeen. De Gaulle vastusti Ison-Britannian liittymistä EEC:hen ja kaksi kertaa hän esti maan liittymiseen järjestöön. Lisäksi Ranska erosi Naton komentojärjestelmästä vuonna 1966 sekä vastusti MLF-hanketta, jonka pyrkimyksenä oli luoda monenkeskiset ydinasevoimat Euroopassa. Työ sijoittuu laajemmin Suomen kylmän sodan aikaisen ulkopolitiikan tutkimukseen. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella sitä miten Suomen ulkopoliittinen johto otti Ranskan huomioon sen ulkopoliittisissa arvioissa ja päätöksenteossa ja sitä kautta tarkastella Ranskan vaikutusta Suomeen vuosina 1962–1969. Suomen 1960-luvun aikaista ulkopolitiikkaa on tutkittu runsaasti, mutta erityisesti Suomen ja Ranskan suhteita ja Ranskan vaikutusta Suomeen ei ole juuri tutkittu. Tutkimuksen päälähdeaineiston muodostavat Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen arkistokokoelmat sekä ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitsevat Pariisin-suurlähetystön raportit vuosilta 1962–1969. Tutkimuksen kannalta tärkeää tutkimuskirjallisuutta edustavat mm. Juhani Suomen, Osmo Apusen, Max Jakobsonin ja Seppo Hentilän teokset. Tarkastelen kaksiosaista tutkimuskysymystäni kolmen tason kautta, jotka nousevat esille läpikäydystä aineistosta. Ensimmäisen tason muodostavat Suomen ja Ranskan kahdenväliset suhteet, johon kuuluu myös presidentti Urho Kekkosen ja de Gaullen suhde. Toisen tason muodostaa Ranskan toiminta Euroopan taloudellisessa integraatiossa. Kolmannen tason muodostaa Ranskan kansainvälinen toiminta kylmän sodan maailmassa. Tutkimuksen yksi tuloksista on se, että Ranskan ulkopolitiikkaa seurattiin Suomessa, mutta sitä ei suoranaisesti otettu huomioon päätöksenteossa joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Konkreettisimmin Ranska vaikutti Suomeen sen EEC-politiikan kautta. Pitämällä Ison-Britannian ulkona EEC:stä, se varmisti Suomelle suotuisten kauppapoliittisten edellytysten säilymisen Länsi-Euroopassa. Tutkimuksen toinen tulos on se, että EEC:n laajentumista lukuun ottamatta Ranskan vaikutus Suomeen oli pitkälti epäsuoraa. Ranskan toimilla oli sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia Suomen ulkopoliittisiin toimintaedellytyksiin. Esimerkiksi MLF-hankkeen vastustaminen sekä suhteiden rakentaminen sosialistisen blokin kanssa nähtiin myönteisenä asiana Suomessa. Toisaalta Ranskan ja Saksan liittotasavallan yhteistyö 1960-luvun alussa kiristi jännitystä Euroopassa, mihin kiinnitettiin huomiota myös Suomessa. Kaiken kaikkiaan de Gaullen politiikka nähtiin Suomesta käsin myönteisenä asiana. Sen uskottiin lieventävän jännitystä ja sitä kautta tarjoavan Suomelle enemmän liikkumavaraa ulkopolitiikassa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee kokoomusnuorten, erityisesti Kokoomuksen Nuorten Liiton (KNL), osallistumista Itä-Berliinin festivaaleille vuonna 1973. Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaalit olivat Neuvostoliiton tukeman Demokraattisen Nuorison Maailmanliiton (DNML) järjestämiä tapahtumia, joita vietettiin pääosin kommunistisissa maissa vuodesta 1947 lähtien. Aina 1960-luvun alkuun asti festivaalit kiinnostivat Suomessa lähinnä vain kommunistinuoria, kun taas muut nuorisojärjestöt suhtautuivat festivaaleihin osittain jopa vihamielisesti. 1960-luvun murros, presidentti Kekkosen ajama sillanrakennuspolitiikka sekä kansainvälisyyskysymysten leviäminen nuorison keskuuteen muuttivat myös muiden nuorisojärjestöjen suhtautumista festivaaliaatteeseen. Ensimmäistä kertaa Itä-Berliinin festivaaleilla mukana olleen Kokoomuksen Nuorten Liiton osallistuminen heijastelee laajemminkin kokoomusnuorten ulkopoliittista suunnanmuutosta, joka alkoi jo 1960-luvun lopulla. Kokoomusnuoret uskoivat, että ulkopoliittisella linjamuutoksella puolue voisi parantaa myös sisäpoliittista asemaansa. Solmimalla suhteet sekä Kekkoseen että Neuvostoliittoon kokoomus voisi nousta vuonna 1966 alkaneesta hallituspaitsiosta ja tulla ns. hovikelpoiseksi puolueeksi. Kokoomuksen Nuorten Liitto aloitti tunnustelut Neuvostoliiton suuntaan 1960-luvun loppupuolella ja koki toimivansa koko puolueen suunnannäyttäjänä. Idänsuhteiden tavoittelu nousi yhä tärkeämmäksi kysymykseksi vuodesta 1971 lähtien, jolloin KNL:n puheenjohtajaksi tuli Ilkka Kanerva. Osallistuminen Itä-Berliinin festivaaleille oli yksi keino, jolla kokoomusnuoret hakivat ulkopoliittista uskottavuutta Neuvostoliitosta. Kokoomusnuorten ulkopoliittiset linjaukset herättivät myös erimielisyyksiä puolueen sisällä. Vaikkakin puolue virallisesti kulki Paasikiven-Kekkosen linjalla vuodesta 1971 lähtien, esiintyi puolueessa myös oppositioita. Suurin kokoomusta ravisuttanut tekijä vuoden 1973 aikana oli Kekkosen uudelleenvalinnan mahdollistanut poikkeuslakiäänestys, mutta vanhempaa kokoomuspolvea hirvitti myös nuorten omavaltainen menettely ulkopolitiikan suhteen. Osittain Kokoomuksen Nuorten Liiton sisälläkin alkoi esiintyä arvostelua johdon linjauksista vuoden 1973 aikana. Muut poliittiset nuorisojärjestöt suhtautuivat puolestaan epäillen kokoomusnuorten toimiin idänsuhteiden saavuttamisessa. Tutkimuksessa tämä tulee ilmi tarkasteltaessa KNL:n osallisuutta festivaalivalmisteluja hoitaneeseen Suomen festivaaliyhdistys ry:hyn. Festivaaleja vietettiin Itä-Berliinissä kesällä 1973 vahvasti imperialismin vastaisessa hengessä. Paikalle oli kerääntynyt yli 25 000 nuorta eri puolilta maailmaa. Suomesta festivaaleille osallistui 800 henkinen valtuuskunta edustaen 61 järjestöä. Vaikka Neuvostoliiton liennytyspolitiikkaan kuului se, että festivaaleille oli kutsuttu erilaisten ideologioiden edustajia, ei mistään muusta maasta kuin Suomesta saapunut festivaaleille niin laajapohjaista valtuuskuntaa. Tämä kertoo osaltaan poliittisesta ilmapiiristä 1970-luvun alun Suomessa. Tutkimuksessa käytetyn keskeisen lähdeaineiston muodostaa Porvarillisen Työn Arkistossa sijaitseva Kokoomuksen Nuorten Liiton -materiaali. Keskeistä tutkimuskirjallisuutta kokoomusnuorista on Vesa Vareksen kirjoittama KNL:n historiikki. Festivaaliliikkeestä kertovaa kirjallisuutta edustaa Joni Krekolan opinnäytetyö Helsingin vuoden 1962 nuorisofestivaaleista.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Pro gradu -työni aiheena on Tanskan osallistuminen Kosovon pommituksiin vuonna 1999. Työn tutkimuskysymys on: Miksi Tanska osallistui Kosovon sotaan? Käytän Kosovon sotaa tapausesimerkkinä tutkiessani Tanskan ulkopolitiikan muutosta kylmän sodan jälkeen. Tarkastelen konfliktin kehittymistä sekä kansainvälisen yhteisön ratkaisuyrityksiä, jotka huipentuivat Naton ilmaiskuihin keväällä 1999. Oleellinen osa tutkimuskysymystä on 1990-luvun alussa tapahtunut, kylmän sodan jälkeen hyvin luonnollinen muutos Tanskan ulkopolitiikan ohjelinjoissa. Tuolloin ulkopolitiikan uudeksi teesiksi nousi "aktiivinen kansainvälisyys". Tanskan ulkopolitiikan esittelyn avulla yritän tuoda lukijalle ymmärrettäväksi kontekstin, jossa ulkopoliittisia päätöksiä Tanskassa tehdään. Tästä rakentuu Tanskan ulkopolitiikan perusta, johon liittyvät kiinteästi tanskalaisen identiteetin ja arvojen vaikutukset. Käsittelen työssäni kevyesti myös Tanskan ulkopolitiikan reunaehtojen kehitystä 1990-luvulla. Näistä tärkeimpiä ovat Nato, Euroopan yhteisöt ja eurooppalaisen yhteistyön kehittyminen unioniksi, sekä Yhdistyneet kansakunnat. Tarkasteluni ulottuu 1990-luvun lopusta 2000-luvulle ja taaksepäin 1990-luvun alkuun Tutkin keskustelua Tanskan kansankäräjillä, Folketingetissä, vuoden 1998 lokakuusta vuoden 2000 maaliskuun loppuun. Tanskan ulkopoliittinen instituutti toimitti kansankäräjille selvityksen humanitaarisesta interventiosta maaliskuussa 2000, minkä jälkeen selvityksestä käytiin kansankäräjillä laaja Kosovo-aiheinen keskustelu. Tanskan ulkopoliittisia arvoja määritän lähdekirjallisuuden ja virallisten dokumenttien avulla, joista tärkeimmät lähteeni Tanskan ulkopolitiikan muutoksen osalta ovat kaksi hallitukselle tehtyä selvitystä. Lisäksi olen käyttänyt päälähteinäni Tanskan suurimpia päivälehtiä, Berlingske Tidendeä ja Politikenia. Seurasin lehtiä pätkittäin tammikuusta 1998 kesäkuuhun 1999. Tanskan ulkopoliittisen instituutin, DUPI:n, vuosittain ilmestyneet artikkeli- ja puhekokoelmat, vuosikirjat, ovat olleet pääasiallinen johdatus aiheeseeni. Tutkimukseni lopputulos on, että Tanskan osallistuminen Kosovon sotaan oli merkittävä rajapyykki sen ulkopolitiikan historiassa. Tanska oli aiemmin 1990-luvulla osallistunut samantyyppisiin operaatioihin Naton joukoissa, mutta Kosovon konfliktissa ulkopolitiikan arvot punnittiin selkeimmin. 1990-luvun alussa aktiiviselle kansainvälisyydelle määritelty sisältö kuvasi Tanskan ulkopolitiikkaa myös vuonna 1998. Sen keskeisin teema oli Tanskan ulkopolitiikan riippumattomuus ja tietyt arvot, jotka on perinteisesti liitetty Pohjoismaihin. Alkuperäinen hypoteesini oli, että Tanskan ulkopolitiikkaan 1990-luvun alussa liitetty termi "aktiivinen kansainvälisyys" olisi ollut vielä voimakkaammin sidottu kansainvälisen lain noudattamiseen ja YK:n maailmanjärjestön rooliin kuin loppujen lopuksi osoittautui. Todellinen riippumaton ulkopolitiikka oli Tanskalta kuitenkin vielä 1990-luvun lopussa saavuttamatta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Kiinasta tuli yhtenä suurista liittoutuneista maista YK:n jäsen, itse asiassa yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä, heti maailmanjärjestön perustamisen yhteydessä. Paikan sai Kiinan tasavalta, jonka kommunistit syrjäyttivät manner-Kiinassa 1949 perustaen Kiinan kansantasavallan. Tasavaltalaiset pakenivat Taiwanille, ja näin Kiinan paikka YK:ssa säilyi heillä aina vuoteen 1971 asti. Varsinkin alkuvuosina tämän paikan saaminen oli kommunistiselle kansantasavallalle tärkeää, mutta 1960-luvulla tämä linja vaikutti muuttuvan kommunistisen Kiinan kiinnostuessa sitoutumattomien maiden liikkeestä ja kolmannesta maailmasta. YK alkoi näyttäytyä Kiinan puheissa jopa vaarallisena. Kuitenkin Kiinan lähennyttyä USA:ta 1970-luvun alussa kansantasavalta sai Taiwanin hallussa olleen paikan ja osoittautui varsin maltilliseksi toimijaksi maailmanjärjestössä. Pragmaattisesta politiikasta huolimatta monien puheiden tyyli säilyi "maailmanvallankumouksellisena" YK:ssakin, vaikkei Kiina enää järjestöä itseään niin negatiivisessa valossa esittänytkään. Tässä tutkimuksessa tutkin Kiinan YK-retoriikkaa ennen ja jälkeen jäsenyyden saavuttamisen pyrkimyksenäni selvittää, minkälaisia muutoksia jäsenyyden saavuttaminen toi mukanaan. Lähestymiseni perustuu Kenneth Burken ajatuksiin retoriikasta. Hänen lähtökohtanaan on ajatus retoriikasta identifikaation välineenä, jolla jaetaan maailmaa meihin ja muihin. Koska tämä identifikaatio riippuu aina puhujan ja puhuteltavan suhteista, korostuu tässä lähestymisessä myös eri yleisöjen huomiointi. Kysymyksenä on, miten Kiina identifioi YK:n suhteessa itseensä eri yleisöille puhuessaan ja miten tämä identifikaatio mahdollisesti muuttui. Lähestyn kysymystä neljän tuolloin ajankohtaisen teeman, imperialismin, suvereeniuden, aseistariisunnan ja kansainvälisen hallinnan avulla käyttäen kahdenlaisia lähteitä: tärkeimpiä kiinalaisia lehtiä, kansan päivälehteä ja Peking Review'tä sekä YK:n yleiskokouksen pöytäkirjoja. Tämä otos kertoo sekä kiinalaiselle että ulkomaalaiselle yleisölle esitetystä retoriikasta. Jos huomioidaan eri lähteiden erilaiset luonteen ja yleisösuhteet, ei Kiinan YK-retoriikassa voida nähdä äkillistä, YK-jäsenyyden aiheuttamaa muutosta. Suurin muutos tapahtui kiinalaiselle yleisölle suunnatussa retoriikassa. Tämä muutos oli asteittainen ja rakentui imperialismin ja sen vastaisten voimien uudelleenmäärittämisen varaan. YK:ta, joka ennen on liitetty yhteen amerikkalaisen imperialismiin sen työkaluna, alettiin 1970-luvun alussa esittää yhä enemmän foorumina ja siten mahdollisena paikkana imperialismin vastaiselle taistelulle - paikkana, jossa Kiinan tulee olla mukana. Kiina esitti itsensä imperialismin vastaisessa taistelussa likipitäen esitaistelijana, varsinkin sisäisesti. Tämän esityksen muutoksen mahdollistamiseksi Neuvostoliitto otettiin entistä tiukemmin mukaan imperialismin määritelmään aseistariisunnan, Neuvostoliiton vahvasti ajaman teeman, avulla. Erityisesti kiinalaiselle, mutta myös kansainväliselle yleisölle Neuvostoliitto esitetettiin imperialistina, joka koettaa aseistariisuntaa käyttäen nakertaa kehittyvien maiden suvereniteettia. Tätä kuvaa Kiina välittää myös puheissaan YK:ssa. Tämän linjankorjauksen taustalla on todennäköisesti Kiinan lähentyminen USA:han, joka piti oikeuttaa kotiyleisön silmissä. Kansainvälisen yleisön kohtaamisen kautta Kiinan puheisiin tulee mukaan myös termi "kolmas maailma", jonka se muodollisesti määrittää itselleen nk. kolmen maailman teorian kautta. Tämä teoria on käytännössä kuitenkin vain uusi esitys Kiinan vanhalle ajatukselle maailmasta, joka koostuu sortajista ja sorretuista, eikä se tuo sisällöllisesti mitään uutta Kiinan retoriikkaan. Se tekee siitä vain lähestyttävämpää ulkopuolisille.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Pro gradu -tutkielma Rähmällään etelään: Tanskan ulkopoliittisen johdon lehdistönohjaus 1938-1940 porautuu kysymyksiin, miten ja miksi Tanskan ulkoministeriö ohjeisti maan lehdistöä toisen maailmansodan esisoiton aikana. Tutkimustulosten valossa voidaan väittää, että ulkoministeri Peter Munchin johdolla Tanskan ulkoministeriö ohjeisti maan lehdistöä saksalaismieliseen suuntaan. Syynä ulkoministeri Munchin saksalaismieliseen lehdistön painostamiseen oli pelko. Se ei ollut miehittämisen pelkoa. Sitä vastoin ulkoministeriössä oli aito huoli, että mahdollisen maailmansodan syttyessä suurin riski Tanskalle olisi ulkomaankaupan tyrehtyminen ja sen myötä taloudellinen lama. Tanskan ulkopolitiikan tavoitteena oli pystyä pitämään toimivat kauppasuhteet kummankin suuren ulkomaankauppakumppaninsa Saksan ja Iso-Britannian kanssa niiden välisestä mahdollisesta sodasta huolimatta. Saksa käytti elintarvikevientiä painostuskeinona Tanskan suhteen 1938-1940. Välillisesti Saksa vaati Tanskan ulkoministeriä toimenpiteisiin, jotta Tanskan lehdistöstä saataisiin saksalaismielisempi. Ulkoministeri Munch ei missään vaiheessa 1938-1940 uskonut, että Saksa haluaisi miehittää Tanskan. Miehitys kuitenkin tapahtui 9. huhtikuuta 1940. Munch ei pelännyt miehitystä, koska hän uskoi vakaasti, että maa välttyisi miehitykseltä samalla tavalla kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Ensimmäisessä maailmansodassa Tanskan turvallisuuspoliittisena ohjenuorana oli niin sanottu sotilaallisen tyhjiön teoria. Ajatuksena oli, että sellainen puolueeton maa, joka on sotilaallisesti heikko, säilyisi maailmansodassa itsenäisenä. Tällaista maata ei ajatuksen mukaan yksikään sotiva osapuoli näkisi potentiaalisena liittolaisena, mutta ei myöskään potentiaalisena uhkana. Tämän filosofian takia Tanskan puolustus oli lähes olematon 1938-1940. Uhkana ulkoministeriön kannalta oli siis ulkomaankaupan tyrehtyminen. Toisaalta maa pelkäsi myös Etelä-Jyllannin osittain saksankielisen mutta varsin marginaalisen rajaseudun puolesta. Vallinneessa tilanteessa Munch piti tärkeänä, että oli keskeistä pitää säännöllisiä lehdistötapaamisia, joissa hän luottamuksellisesti kertoi toimittajille ulkomaankauppapolitiikasta sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Mitä lähemmäs Tanskan miehitystä tultiin, sitä kovemmiksi muuttuivat Munchin vaatimukset lehdistölle. Lehdistön oli oltava neutraali kaikkia suurvaltoja kohtaan, mutta kuitenkin enemmän neutraali Saksan suuntaan kuin Ison-Britannian ja Ranskan suuntaan.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Until the present time the foreign policy of the Baltic states between-the-wars period has not been sufficiently researched. Therefore the work at hand attempts to determine among other issues the nature of relations between the Estonian, Latvian and Lithuanian presidents – Konstantin Päts, Kārlis Ulmanis and Antanas Smetona respectively – and the Soviet Union. Specifically it also tries to provide answers to the following questions: first, what prevented the Baltic states from cooperating politically and militarily; second, what kind of relations existed between the Baltic states and the Great Powers – Great Britain, Germany, the Soviet Union and Poland; third, what was implied by the policy of neutrality, declared in the second half of 1930-s. The author of the work at hand attempts to answer the question why in the fall of 1939 the Baltic states were not able to collaborate politically and militarily, and why, unlike Finland, Estonia, Latvia and Lithuania chose the path of unconditional surrender. The work at hand observes the relations between the Baltic states in the context of the foreign policies and international relationships of both the Soviet Union and Germany. Furthermore a close attention is paid to the influence wielded to the foreign policies of the Baltic states by the economic policies of the Soviet Union and Germany. As for the domestic policies of the Baltic states, only their influence on foreign policies of these states is being dealt with. All in all the main emphasis is placed on the foreign policy of Estonia, whereas the foreign policies of Latvia and Lithuania are treated to a lesser extent. The simultaneous utilization of archives from both the former Soviet Union and the Western states has disclosed many hitherto unknown facts and thus has helped to paint a more correct picture of characters involved, events taken place and has depicted the general flow of history in a somewhat different light than recognized in earlier times. Also the use of a wide base of source materials has helped the author to present a clearer picture of all factors leading to the loss of independence of three Baltic states in 1940. Opponent: prof. Kalervo Hovi Custos: prof Seppo Hentilä

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Suomen EU-jäsenyyttä edelsi jo Finnefta-sopimuksen myötä 1960-luvulta alkanut ja hiljalleen edennyt lisääntynyt osallistuminen läntisen Euroopan taloudelliseen integraatioon. Euroopan talousalueneuvotteluihin Suomi osallistui yhdessä muiden Efta-maiden kanssa vuosina 1988–92. Tutkimuksessa esitellään Suomen Eta-ratkaisuun vaikuttanutta kehitystä, neuvotteluihin valmistautumista sekä niin sanottujen virallisten tahojen Eurooppa-kantojen muotoutumista. Lisäksi selvitetään Suomen liittyminen Euroopan vapaakauppa-alue Eftan täysjäseneksi vuonna 1986 sekä lyhyesti vuoden 1988 päätös liittyä Euroopan neuvoston jäseneksi. Tutkimuksessa selvitetään, miten pitkälle Eta nähtiin pysyvänä integraatioratkaisuna. Lisäksi esitetään vastauksia siihen, missä määrin mukaantuloa pidettiin välttämättömänä omien jo saavutettujen etujen turvaamiseksi ja missä määrin taas haluttiin olla mukana tekemässä itseä jossain määrin joka tapauksessa koskevia päätöksiä. Osana Eurooppa-linjausten tutkimusta tarkastellaan myös Suomen puolueettomuuden uudelleenarviointia. Politiikan toimijoista päähuomio on presidentissä, valtioneuvostossa ja eduskunnassa. Yhdentymisratkaisuja tutkitaan nimenomaan poliittisina ratkaisuina. Lähdeaineistosta merkittävimmät ovat eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjat. Päähuomio on eduskuntaryhmien puheenvuoroissa sekä asianomaisten valtioneuvoston jäsenten puheissa. Lisäksi on analysoitu valtioneuvoston Eurooppa-poliittiset asiakirjat sekä tutkimusajanjakson hallitusohjelmat. Lehdistöseurannan avulla esitetään, millaista kuvaa sanomalehtien kautta välitettiin nimenomaan Suomen Efta- ja Eta-ratkaisuista. Tutkittavana on kuusi sanomalehteä: Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Suomenmaa, Suomen Sosialidemokraatti (syyskuusta 1988 alkaen Demari), Kansan Uutiset ja Tiedonantaja. 1980-luvulla ei Suomessa ainakaan virallisesti nähty EY-jäsenyyttä mitenkään mahdollisena. Euroopan talousalue tarjosi Suomelle mahdollisuuden osallistua integraatioon ilman poliittista sitoutumista. Eta-valmistelut tehtiin erittäin huolellisesti, mikä kielii halusta rakentaa pysyvää ratkaisua. Efta nähtiin järkevimpänä sekä vahvana neuvotteluosapuolena, jonka kautta oli hyvä toimia. Suomen hallitus nojasi eurooppalaisessa yhteistyössä vielä Itä-Euroopan maiden vapautumisen alettuakin pitkään Eftaan. Jacques Delorsin erityisesti puolueettomille Efta-maille räätälöimä "kolmas tie" ei kuitenkaan ehtinyt osoittaa toimivuuttaan, kun Efta-maat yksi toisensa jälkeen hakeutuivat EU:n jäseniksi. Suomessa Eta-neuvotteluihin osallistumista koskenut päätös tehtiin laajan yhteisymmärryksen turvin. Ulkopoliittisesta peruslinjasta ja sen myötä myös puolueettomuudesta oltiin yksimielisiä. Tässä mielessä päätös lähteä mukaan rakentamaan Euroopan sisämarkkinoita edusti vielä perinteistä ulkopolitiikkaa. Tuki tehdylle ratkaisulle oli laajaa eikä päätös edellyttänyt ulkopoliittista uudelleen asemointia Yhteistyö EY:n kanssa haluttiin toteuttaa Etan kautta ja yhdentymiskehityksen välineenä toimi Efta, jonka yhtenäisyyttä vahvistettiin. Näiden kolmen periaatteen takana oli eduskunnan selkeä enemmistö, eikä tätä konsensusta haluttu rikkoa. Kun EY-jäsenyyttä sitten haettiin ja siitä myöhemmin päätettiin, ulkopoliittinen konsensus oli murtunut

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Suomen hallituksen aloite Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämiseksi toimitettiin 5. toukokuuta 1969 kaikkien Euroopan maiden sekä Yhdysvaltain ja Kanadan hallituksille. Ajatus konferenssin järjestämisestä ei sinänsä ollut uusi, sillä Neuvostoliitto oli ajanut Euroopan turvallisuuskokoushanketta jo 1950-luvulta lähtien. Suomen aloite oli kuitenkin ensimmäinen aloite, joka tuli Varsovan liiton ulkopuolelta. Konferenssin toteutuminen oli tässä vaiheessa kuitenkin erittäin epätodennäköistä. Suurimman uhan muodosti avoin Saksan-kysymys. Saksan liittotasavallan hallitus antoi 12. syyskuuta 1969 vastauksensa Suomen aloitteeseen. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Saksan liittotasavalta reagoi Suomen Etyk-aloitteeseen ja miten ulko- ja sisäpoliittiset tekijät vaikuttivat tähän reaktioon. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan Saksan liittotasavallan Etyk-kannan kehitystä vuonna 1969. Tutkimuksessa pyritään myös selvittämään, uskoiko Saksan liittotasavalta Suomen vakuutteluihin, että aloite oli täysin itsenäinen eikä Neuvostoliiton sanelema ja oliko sillä merkitystä, että aloite ainakin virallisesti tuli Varsovan liiton ulkopuolelta? Tutkimus etenee kronologisesti 1950-luvulta vuoteen 1969. Historiallisen viitekehyksen tutkimukselle luovat kyseisen ajanjakson maailmanpoliittisen ja Saksan liittotasavallan sisäpoliittisen tilanteen kehitys sekä turvallisuuskokoushankkeen taustat. Erityisen tarkasti tutkimuksessa paneudutaan vuosiin 1966–1969. Lähteinä tutkimuksessa on käytetty Saksan ulkopolitiikkaa käsittelevän, mahdollisimman tuoreen tutkimuskirjallisuuden lisäksi muistelmia. Alkuperäislähteinä on käytetty niin julkaistuja asiakirjakokoelmia kuin Saksan ja Suomen ulkoasiainministeriöiden arkistojen sekä Urho Kekkosen arkiston aineistoakin. Tutkielma osoittaa, että Suomen aloitteen luovuttamisajankohta oli Saksan liittotasavallan kannalta erittäin epäedullinen. Saksan liittotasavallan hallitus oli täysin toimintakyvytön hallituskumppaneiden välisten ristiriitojen ja edessä olevien liittopäivävaalien vuoksi. Saksan liittotasavalta ei myöskään missään nimessä halunnut, että konferenssi järjestettäisiin, ennen kuin Saksan-kysymys olisi ratkaistu. Toisaalta maailmanpoliittinen kehitys ja Saksan liittotasavallan liittolaiset painostivat sitä liennytykseen, eikä se voinut jättäytyä liennytyksen ulkopuolelle joutumatta eristyksiin. Ratkaisemattoman Saksan-kysymyksen vuoksi Saksan liittotasavallan Etyk-kanta säilyi vuoden 1969 ajan muuttumattomana. Saksan liittotasavallan vastaus Suomen aloitteeseen oli maailmapoliittisen tilanteen kehityksen vuoksi myönteinen, mutta Saksan sisäpoliittisen tilanteen ja ongelmallisen Saksan-kysymyksen vuoksi erittäin varovainen. Koska aloite virallisesti oli Suomen, vastauksen antamista oli helpompaa perustella myös Saksan liittotasavallan sisällä, kuin jos aloite olisi ollut Neuvostoliiton. Lähteistä kuitenkin käy ilmi, että todellisuudessa Saksan ulkoministeriössä epäiltiin Suomen aloitteen itsenäisyyttä.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielma käsittelee kansalais- ja lähetysjärjestöjen toimintaa ja roolia Suomen julkisen kehitysyhteistyön suunnittelussa 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Tutkimukseni alkaa ajallisesti ensimmäisen kehitysapua suunnitelleen valtiollisen elimen, kansainvälisen kehitysavun komitean toiminnasta vuodesta1961 alkaen. Tutkimus kuvaa 1960-luvun julkista kehitysyhteistyön suunnittelua käsittelemällä kehitysapuasiain neuvottelukunnan toimintaa vuodesta 1966 alkaen. Neuvottelukunnassa oli edustettuna sekä valtio että kansalaisjärjestöt. Tutkimus päättyy ajallisesti vuoteen 1975, jolloin jaettiin ensimmäiset määrärahat järjestöjen kehitysyhteistyöhankkeille. Tämä määrärahojen myöntäminen toimii työssä konkreettisena osoituksena kansalais- ja lähetysjärjestöjen asemasta ja merkityksestä kehitysyhteistyön ja kehitysyhteistyöpolitiikan muotoilussa ja suunnittelussa. Päälähteenä on käytetty Ulkoministeriön arkistossa olevia kehitysapuasiain ja kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunnan materiaalia: luonnoksia, muistioita sekä kokouspöytäkirjoja. Mukaan on otettu myös järjestöjen tuottamaa materiaalia, haastatteluita, lehtiartikkeleita, valtiopäivillä käytyä keskustelua sekä kehitysapua koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on ajatus kaksitasoisesta ulkopolitiikan laajentumisesta, josta kehitysyhteistyön aloittaminen ylipäätään 1960-luvulla ja toisaalta sen kehitysyhteistyön organisoinnin laajentaminen järjestöille toimivat todisteina. Toinen lähtökohta on oletus 1960-70-luvulla tapahtuneesta yleisestä asenne- ja ajattelumuutoksesta, joka näkyi eritoten nuorissa, kehitysyhteistyön piirissä toimineissa ihmisissä, sekä valtion että kansalaisyhteiskunnan edustajissa.Tutkimuksessa päädyttiin siihen, että järjestöjen mukaan tuleminen oli loogista, lähinnä niillä olleen kehitysmaakokemuksen vuoksi. Järjestöjen asema ei ehkä aina käytännössä ollut järin vahva, esimerkiksi jos katsoo kehitysapuasiain neuvottelukunnan voimasuhteita. Niiden merkitys kehitysmaainnostuksen, -kokemusten ja -tietojen mukaan tuojana kehitysyhteistyön suunnitteluun oli kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä. Järjestöjen rooliin sisältyi myös yleisen mielipiteen muokkaamista, ja tällä saralla järjestöt toimivat ehkä näkyvimmin 1960-luvulla. Lähetysjärjestöjen ja joidenkin kansalaisjärjestöjen solmimat suhteet ja yhteydet kehitysmaihin, lähinnä Afrikkaan, toimivat esikuvana, kun 1960-luvun alulla pohdittiin Suomen omaa kahdenvälistä kehitysyhteistyötä. Tällä tavoin järjestöt myös toivat omia näkemyksiään ja arvovalintojaan valtion kehitysyhteistyöpolitiikkaan ja sen suuntaamiseen. Useat järjestöt olivat saaneet Suomessa 1970-luvulle tultaessa jo kymmeniä vuosia valtion tukea, siksi päätös järjestöjen omille kehitysyhteistyöhankkeille myönnettävistä määrärahoista ei ollut kumouksellinen. Järjestöjen rooli ja merkitys Suomen julkisen kehitysyhteistyön suunnittelussa ja myöhemmin toteuttamisessa oli hyvin monipuolinen ja monitasoinen niiden kytkeytyessä valtion toimintaan ja uuden politiikan alan muotoiluun 1960-70-luvulla.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielma käsittelee sitä, miten kehitysyhteistyöasioissa aktivoituminen kulki käsi kädessä Suomen muun ulkopolitiikan aktivoitumisen kanssa, mitkä tekijät ulkopolitiikassa liittyivät lähimpinä kehitysyhteistyöhön ja miten näillä ulkopoliittisilla syillä perusteltiin kehitysyhteistyötoimintaa 1960- ja 1970-luvuilla. Erityisenä tarkastelukohteena on vuonna 1974 hyväksytty hallituksen kansainvälisen kehitysyhteistyön periaateohjelma. Sen tekoprosessin ja vastaanoton kautta on myös selvitetty sitä, miten tärkeänä kehitysyhteistyötä pidettiin Suomen ulkopolitiikassa. Lähteinä tutkielmassa on käytetty ensisijaisesti kehitysyhteistyötä ja kehitysyhteistyöpolitiikkaa käsittelevää kirjallisuutta, artikkeleita ja komiteanmietintöjä. Lisäksi on käytetty Ulkoministeriön arkiston, Eduskunnan arkiston ja Työväen arkiston materiaalia. Periaateohjelma valmisteltiin keväällä 1974 ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla. Osaston tukena neuvoa-antavassa asemassa toimi kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunta, joka oli nimetty poliittisin perustein ja vastasi siten eduskunnan voimasuhteita. YK:sta ja Pohjoismaista saatiin vaikutteita ohjelmaan, jonka esimerkkinä oli YK:n vuonna 1970 julkaisema kansainvälinen kehitysstrategia. Kehitysyhteistyön aktivoimista vastustettiin ensisijaisesti taloudellisilla perusteilla, kasvattamista taas kannattettiin ulkopoliittisilla syillä. Kannattajat olivat sitä mieltä, että Suomen asema YK:n jäsenenä, Pohjoismaana ja kehittyneenä maana vaati kehitysyhteistyötoiminnan aktivoimista. Tosipaikan tullessa vastustajien syyt painoivat vaakakupissa enemmän. Kovin vakavasti periaateohjelmaa ja kehitysyhteistyötä ei hallituksessa otettu. Myöskään presidentti Kekkosen tärkeysjärjestyksessä kehitysyhteistyö ei noussut korkealle. Suomen tekemä kehitysyhteistyö sai alkunsa YK:n ja pohjoismaisen yhteistyön kautta tulleista vaikutteista 1960-luvun alussa. Kehitysyhteistyöhön osallistumalla Suomi halusi tukea YK:ta poliittisesti ja saada siten vahvistusta ulkopolitiikalleen, jossa YK:lla oli tärkeä asema. YK:n kehitysmaapoliittisia linjauksia seurattiin Suomessa hyvin tarkasti, niistä poikettiin vain määrärahatavoitteen kohdalla. Suomi ei halunnut lyödä lukkoon YK:n asettaman 0,7 %:n bruttokansantuoteosuuden saavuttamisaikataulua. Tämä heikensi kuvaa Suomesta Pohjoismaana, koska muut pohjoismaat olivat määrärahoissa ja toiminnassa Suomea edellä. Kehitysyhteistyön kasvattamiseen vaikuttivat paljon Suomen ulkopolitiikassa ja YK:ssa 1960-luvulla tapahtuneet muutokset. YK sai uusia jäseniä ja muuttui toisen maailmansodan voittajavaltioiden järjestöstä yleismaailmallisemmaksi järjestöksi. Suomi alkoi 1960-luvun puolivälissä muuttaa passiivista, ulkopoliittisen kriisin torjumiseen tähdännyttä ulkopolitiikkaansa aktiivisemmaksi. Kehitysyhteistyöhön osallistumalla tuettiin Suomen ulkopoliittista kuvaa ja muita ulkopoliittisia tavoitteita aina aktiivisesta YK-poliitiikasta ETYK:iin. YK sai uusia jäseniä ja muuttui toisen maailmansodan voittajavaltioiden järjestöstä yleismaailmallisemmaksi järjestöksi. Suomi-kuvalla oli suuri merkitys kehitysyhteistyötä voimistettaessa. Kehitysyhteistyöllä haluttiin vahvistaa kuvaa Suomesta länsimaana ja Pohjoismaana, koska kailla ulkopolitiikan osa-alueilla sitä ei voitu avoimesti tehdä. Suomi halusi saada kehitysyhteistyön avulla myönteisen imagon, josta oli hyötyä Suomen muissa ulkopoliittisissa pyrkimyksissä. Kehitysyhteistyössä Suomella oli kylmän sodan aikana enemmän liikkumavaraa kuin muussa ulkopolitiikassa. Sen avulla voitiin osoittaa yhteenkuuluvuutta lännen kanssa, mitä ei muussa ulkopolitiikassa voitu tehdä.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimuksen kohteena on Suomen ulkopolitiikan suhde palestiinalaiskysymykseen vuosina 1967-1974. Vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen palestiinalaiskysymys nousi kansainväliseen keskusteluun. Myöskään Suomen ulkopolitiikka ei selvinnyt ilman mielipiteitä asiasta. Kuuden päivän sodan jälkeen mielipiteet johdettiin suoraan puolueettomuuspolitiikan tiukoista lähtökohdista. Aluksi julkisessa keskustelussa palestiinalaiset olivat hyvin passiivisessa osassa. Heitä pidettiin ryhmänä kaltoin kohdeltuja pakolaisia, joille ei nähty tulevaisuutta tai menestymisen mahdollisuuksia. 1970-luvulle tultaessa palestiinalaisten ongelmat hahmottuivat suomalaisessa julkisuudessa 1960-lukua aktiivisempana. Kaikkien tuntemaksi hahmoksi oli noussut vuonna 1969 PLO:n johtoon valittu Jasser Arafat. Suhtautuminen palestiinalaisiin oli kaksijakoista. Toisaalta ymmärrettiin heidän pyrkimyksiään. Samalla kuitenkin tuomittiin palestiinalaisten laajaa huomiota herättäneet terrori-iskut. Yom kippur -sodan myötä vuonna 1973 palestiinalaisten painoarvo Lähi-idän politiikassa kasvoi. Neuvostoliitto tunnusti PLO:n palestiinalaisten ainoaksi edustajaksi ja tavoitteli näin tukea Lähi-idän arabimailta. Palestiinalaisten painoarvoa nosti myös öljykriisi, joka vavisutteli boikotteineen ja nousevine öljyn hintoineen koko maailmaa. Samalla PLO alkoi omaksua poliittisia tavoitteita sotilaallisten oheen. Suomessa tasavallan presidentti Urho Kekkonen piti vuoden 1973 lopussa Paasikivi-Seurassa puheen, jossa hän vaati palestiinalaisten aseman huomioimista. Samalla hän esitti kärkevää kritiikkiä Israelia kohtaan. Kekkosen puhe muutti Suomen ulkopolitiikan suuntaa palestiinalaiskysymyksessä. Seuraavana vuonna 1974 YK:ssa äänestettiin PLO:n oikeudesta päästä tarkkailijajäseneksi YK:n yleiskokoukseen. Suomi äänesti PLO:n puolesta toisin kuin suuri osa muuta itäblokkiin kuulumatonta Eurooppaa. Yleiskokouksen päätöksellä oli suuri merkitys PLO:lle. Sen kansainvälinen asema oli noussut aivan uudelle tasolle. Alkuperäislähteinä tutkimuksessa on käytetty ulkoministeriön arkiston kokoelmia. Lisäksi YK-päätöksenteon osalta on tarkasteltu sekä YK:n että Suomen ulkoasiainhallinnon toimintakertomuksia. Julkista keskustelua tutkimusperiodilla on tarkasteltu kuuden poliittisesti eri laidoilla toimineen sanomalehden kautta. Suuri osa tutkimusperiodin tutkimuskirjallisuutta Suomen ulkopolitiikan osalta on erilaisia elämäkertoja ja muistelmia.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Sunnuntaina 10. heinäkuuta 1977 kaksi nuorta varkauksista työleirille tuomittua neuvostoliittolaista miestä kaapasivat Petroskoista Leningradiin matkalla olleen Aeroflotin Tupolev TU-134-matkustajakoneen. Kun kone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle, alkoi ensimmäinen Suomea koskettaneen matkustajakoneen kaappauksen selvittäminen. Kaappaus aiheutti hankalan tilanteen Suomen poliittiselle johdolle tasavallan presidenttiä myöten. Tapaukseen reagoitiin Suomessa varsin voimakkaalla tavalla. Hallitus katsoi parhaaksi kokoontua lentokentällä ja nimesi kaappauksen kuluessa erityisen ministeriryhmän vastaamaan tilanteesta. Operatiivisesta toiminnasta vastasi maan korkein poliisijohto. Puolustusvoimat antoi näyttävää aseellista virka-apua. Tapauksella oli sen onnettomuus- ja rikosluonteen lisäksi vahva ulkopoliittinen ulottuvuus. Tilannetta monimutkaisti erityisesti se, että kaapattu kone oli neuvostoliittolainen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen poliittisen ja virkamiesjohdon sekä puolustusvoimien kriisipäätöksentekoa ja tiedotuspolitiikkaa kaappauksen kuluessa ja välittömästi sen jälkeen. Erityisen tarkastelun alla ovat myös kotimaisten ja ulkomaisten tiedotusvälineiden reaktiot. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka suomalainen kriisipäätöksenteko ilmentää suomalaisten suhtautumista Neuvostoliittoon ja Suomen asemaa Neuvostoliiton rajanaapurina. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan myös sitä, kuinka Suomen reaktiot kaappaukseen nivoutuvat yleisempään 1970-luvun lopulla vallinneeseen, Etykin jälkeiseen kiristyneen maailmanpolitiikan viitekehykseen. Tutkielma osoittaa, että Neuvostoliiton edustajat painostivat suomalaisia voimakkaasti. Suomen hallitus tai virkamiehet eivät kuitenkaan taipuneet painostuksen alla yhtä paljon kuin joissain aikaisemmissa aihetta käsittelevissä tutkimuksissa ja muistelmissa on annettu ymmärtää. Tutkielma osoittaa myös, millainen tasavallan presidentin rooli oli tilannetta ratkaistaessa ja toisaalta, mitä asiaan vaikutti se, että keskeisenä toimijana oli sisäministerinä toiminut Kekkosen luottomies Eino Uusitalo. Hallitus valitsi kaappausta selvittäessään erittäin niukan tiedotuspoliittisen linjan. Salailu oli omiaan käynnistämään voimakkaan huhumyllyn. Suomalaiset tiedotusvälineet suhtautuivat salailuun huomattavasti myötämielisemmin kuin ulkomaiset. Tämä tutkielma on osa Ulkopoliittisen Instituutin kriisitutkimusprojektia (2000 - 2001) Tutkielma on osa Ulkopoliittisen instituutin (UPI) kriisitutkimusprojektia (2000 - 2001).

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Suomen ulkopolitiikkaa määritti toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet "virallisen ystävyys" Neuvostoliiton kanssa. Tuntematonta ystävää Neuvostoliittoa tehtiin suomalaisille tutuksi ystävyysseuran, Suomi-Neuvostoliitto-Seuran, ja muiden rituaalisten, Neuvostoliitolle sopivien toimintamuotojen kautta. Yhtenä lukuisista ystävyys-alkuisista järjestelyistä oli maiden välinen ystävyyskaupunkitoiminta, joka käynnistyi 1950-luvulla suomalaisten kunnallispoliitikkojen aloitteesta. Sen esikuvana voidaan pitää Suomen ja Ruot-sin välistä kummikuntaliikettä. Kaupunkien johto noudatti valtiojohdon näyttämää esimerkkiä ja järjesti etenkin 1970- ja 1980-luvuilla lukuisia seremoniallisia ystävyystapahtumia. Neuvostoliitto ryhtyi aktiivisesti käyttämään hyväksi ystävyyskaupunkien tarjoamaa julkisuusarvoa 1970-luvun vaihteessa, etenkin arvovaltaisten suomalais-neuvostoliittolaisten ystävyyskaupunkikokousten yhteydessä. Ystävyyskaupunkisuhteiden hoitaminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä liittyi läheisesti Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, jonka kautta ystävyyskaupunkiaatetta vietiin kaupunkien johtotasolta kentälle. Tutkielmani kannalta kiinnostavaa on se, oliko toiminnassa olemassa rituaalisen ylätason ohella myös toinen, epävirallisempi puolensa. Kysynkin, ulottuiko toiminta kansalaistasolle ja millaista yhteistyö tällä tasolla oli. Oliko ystävyyskaupunkiyhteistyössä käytännössä mitään mahdollisuuksia järjestää todellisia kansalaisten välisiä tapaamisia? Ystävyysseurassa tehtiin kyllä lujasti töitä myönteisen kuvan välittämiseksi Neuvostoliitosta ja kansalaisten tutustuttamiseksi toisiinsa, mutta vaikka toiminta levittäytyi laajalle sektorille urheilusta kulttuuriin ja nuorisotyöhön, ei sillä ollut todellista merkitystä. Neuvostoliitto päätti yhteistyön muodoista eikä sallinut ihmisten välisiä suoria kontakteja ennen kuin vasta perestroikan aikana 1980-luvun lopulla. Suomalais-neuvostoliittolaisen ystävyyskaupunkitoiminnan tutkiminen on perusteltua jo siitä syystä, että aiempaa tutkimusta aiheesta ei ole. Näkökulma on suomalainen, sillä se perustuu suomalaisten arkistojen aineistoon ja suomalaisten kokemuksiin toiminnasta. Ajallisesti tutkimus ulottuu 1950-luvulta aina Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Toimintaa kuvataan sekä yleisesti että Turku-Leningrad-kaupunkiparin osalta. Turku oli Neuvostoliiton aikana yksi innokkaimmista kaupungeista ystävyyskaupunkiliikkeessä. Aihetta tarkastelen paitsi poliittisen toiminnan myös kulttuuriyhteistyön näkökulmasta. Tärkeimmät lähteeni löytyivät Suomi-Neuvostoliitto-Seuran arkistosta sekä Turun kaupungin tiedotustoimistosta. Tutkimuksessa käytetyt haastattelut ovat tätä tutkimusta varten tehtyjä. Olen haastatellut ystävyyskaupunkitoimintaan aktiivisesti osallistuneita turkulaisia ja ystävyysseuran viimeistä ystävyyskaupunkisihteeriä. Myös Kaisa Kinnusen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran historia on tarjonnut hyödyllistä tietoa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielma käsittelee Suomen ensimmäisen ydinvoimalan hankintaprosessia poliittisena kysymyksenä. Atomiasiassa soudettiin ja huovattiin 1965-1969. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miksi päätöksen tekeminen kesti niin kauan, mikä oli presidentti Urho Kekkosen rooli hankinnassa, liittyikö hankinta suomettumiseksi kutsuttuun ilmiöön sekä, mitkä tekijät lopulta ratkaisivat tilauksen. Imatran Voima Osakeyhtiö (IVO) käynnisti ensimmäisen tarjouskierroksen ydinvoimalan hankkimiseksi vuonna 1965. Samoihin aikoihin myös Suomen teollisuuden edustajat pohtivat omassa piirissään ydinvoiman rakentamismahdollisuuksia. Valtioneuvosto ei kuitenkaan hyväksynyt IVOn edullisimmaksi toteamaa vaihtoehtoa, saksalaista AEG:tä, vaan päätti jättää laitoksen tilaamatta saatujen tarjousten perusteella keväällä 1967. Jotta asiassa päästäisiin uudelleen liikkeelle, valtioneuvosto tilasi teollisuuden edustajista koostuneelta Suomen Atomiteollisuusryhmältä tutkimuksen, jossa selvitettiin teollisuuden mahdollisuuksia osallistua IVOn ydinvoimalan rakentamiseen. Vaikka asiaa ei julkisuudessa mainostettukaan, käytännössä tästä alkoi toinen tarjouskierros. Toisella kierroksella tilauksesta kilpailivat ruotsalainen Asea, englantilainen UKAEA sekä neuvostoliittolainen Technopromexport. Saksalainen vaihtoehto oli jäänyt pois. Tarjouskierroksen liikkeellelähtö oli epäselvä. Ei tiedetty, kuka asiaa johti tai missä oltiin menossa. Tarjoajat eivät kaihtanet keinoja kaupatessaan laitoksiaan, sillä jokaisella mukanaolijalla oli tarve saada tuotteensa myydyksi rajojensa ulkopuolelle referenssilaitokseksi. Suurin myyntitarve oli Neuvostoliitolla. Kesällä 1968 itänaapuri pudotti tarjouksensa hintaa lähes 30 prosenttia, kun se ensin oli saanut suomalaisilta muiden kilpailijoiden hintatiedot. Oltiin taas tilanteessa, jossa valtioneuvoston oli vihellettävä pelin poikki kauppapoliittisen selkkauksen välttämiseksi. Kolmannella kerralla laitoshankintaneuvottelut aloitettiin suoraan Neuvostoliiton kanssa ilman julkisuutta. Muilta tarjoajilta ei enää kysytty. Kesällä 1969 laitos päätettiin tilata Neuvostoliitosta. Tutkielmassa osoitetaan, että Suomi joutui kovan painostuksen kohteeksi asiassa, josta kenelläkään, ei Suomella sen enempää kuin muillakaan, ollut kokemusta. Selkeitä pelisääntöjä ei ollut. Tämä selittää osaltaan pitkään kestänyttä kaupanhierontaa. Presidentti Kekkonen, vaikka osallistui kauppaan välillä aktiivisestikin, ei lopulta tehnyt asiassa päätöstä yksin, kuten dosentti Hannu Rautkallio on esittänyt. Tutkielmassa osoitetaan, että suomalaiset rikkoivat räikeästi reilun pelin sääntöjä kertomalla yhdelle kilpailijalle muiden kilpailijoiden luottamuksella antamia tarjoustietoja. Silti suomettumisesta voidaan puhu kaupan osalta vain tietyiltä osin. Keskeisimpinä lähteinä tutkielmassa on käytetty laitoshankinnan käsittelyyn osallistuneiden ministereiden ja virkamiesten arkistoihin jättämiä muistioita ja kirjeenvaihtoa. Lisäksi lähteenä on käytetty tapahtumiin osallistuneiden muistelmia ja haastatteluita. Sanomalehtiä on käytetty julkisen kuvan ja joidenkin muistelmissa esiintyneiden ajoituksellisten ristiriitojen selvittämiseen. Vaikka poliittisista kuvioista on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja artikkeleita, asiaa ei ole selvitetty aikaisemmin historian tutkimuksen keinoin.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. During the 1970s the United States faced severe setbacks in its ideological battle with the Soviet Union. The U.S. failure to resist communism in Vietnam gave way to the rise of Marxist movements in the Third World. One of the several countries that saw a pro-Soviet regime coming to power during the decade was Nicaragua. Soon after its inauguration, the conservative administration of president Ronald Reagan started to secretly support the anti-Marxist guerrillas (contras) in Nicaragua. Beginning in 1983, the president started bidding the Congress to provide financial aid for the contras. The U.S. support to contras, who hurted innocent civilians in their fight against the basically legitimate government of Nicaragua, raised loud voices of opposition. The U.S. Congress terminated all aid to contras in 1984, but the president launched a high profile public campaign to persuade the public and the Congress. After a very long and intensive public debate, in the summer of 1986, the Congress finally granted a $100 million package of military and humanitarian aid for the contras. In this paper, I present the contra aid debate in the political community of Washington D.C. during the years 1981-1986. My focus is on the media and particularly on the Washington Times newspaper, which was the only major news organization which clearly supported Reagan's Nicaraguan policy. The major part of the thesis consists of a chronological investigation of the administration's contra aid campaign and the Washington Times coverage on the issue. In this thesis I seek to answer the question on how president Reagan managed to win congressional support for his unpopular Nicaraguan policy. A detailed study on the contra aid debate shows that the Washington Times was strongly supporting the president's contra aid campaign, and that it stood in a position where it could influence the opinions in the U.S. congress. Thus the Washington Times significantly contributed to Reagan's victory in the contra aid debate.