Search

Climate velocity is an increasingly used metric to detect habitats, locations and regions which are exposed to high rates of climate change and displacement. In general, velocities are measured based on the assumption that future climatically similar locations can occur anywhere in the study landscape. However, this assumption can provide a biased basis for habitats which are constrained to specific environmental conditions. For such habitats, a set of selected suitable locations may provide ecologically more realistic velocity measures. Here, we focus on one environmentally constrained habitat, aapa mires, which are peat-accumulating EU Habitats Directive priority habitats, whose ecological conditions and biodiversity values may be jeopardised by climate change. We assess the climate exposure of aapa mires in Finland by developing velocity metrics separately for the whole ≥10 ha aapa mire complexes (‘aapa mires’) and their wettest flark-dominated parts (‘flark fens’). Velocity metrics were developed for six bioclimatic variables (growing degree days (GDD5), mean January and July temperatures, annual precipitation, and May and July water balance, based on climate data for 1981–2010 and for 2040–2069 as derived from global climate models for two Representative Concentration Pathways (RCP4.5 and RCP8.5). For the six variables, velocities were calculated based on the distance between climatically similar present-day and nearest future mire, divided by the number of years between the two periods, and by excluding the unsuitable matrix. Both aapa mires and flark fens showed high exposure (>5 km/year) to changes in January temperature, and often also considerably high velocities for GDD5 and July temperatures. The flark fens showed significantly higher climate velocities than the aapa mires and had a smaller amount of corresponding habitat in their surroundings. Thus, many of the studied mires, particularly the flark fens, are likely to face increased risks of exposure due to changes in winter and summer temperatures. Moreover, considerable changes in precipitation-related conditions may occur at the southern margin of the aapa mire zone. Our results show that specifically tailored climate velocity metrics can provide a useful quantitative tool to inform conservation and management decisions to support the ecosystem sustainability of this EU Habitats Directive biotope and targeting restoration towards the most vulnerable aapa mires. Highlights • Aapa mires are EU Habitats Directive priority habitats of high conservation value • Velocity assessments enable quantifying the exposure of habitats to climate change • Boreal aapa mires will face notable exposure risks due to warming climate • Wet flark fens with open water pools and their biodiversity are particularly at risk • Climate velocity information supports adaptive biodiversity conservation planning

Strategic niche management (SNM) conceives of local experiments within protected spaces as important initiators of learning and empowerment of new sustainable technologies. We complement political perspectives on local experiments with evidence on the personal experiences of local and national-level decision makers involved in a Finnish programme called Carbon-Neutral Municipalities, which engaged five small municipalities as “low carbon labs”. The SNM literature can benefit from an understanding of how ordinary people experience experiments and interpret their results. We suggest that low-carbon experiments can offer promise to ordinary citizens and politicians by supporting the deployment of new technologies, contributing to local learning, offering outside input, and offering “proof of principle” that greenhouse gas emissions can be reduced. However, ordinary people judge experimentation on different criteria than scientists. In order to serve as “proof of principle” and encourage people to persist in climate action, local low-carbon experiments cannot afford to fail.

Environmental problems related to agricultural land use require better functioning solutions. Pressing problems include the increasing nutrient load in water bodies, caused by fertilization and erosion, and carbon emissions caused by various agricultural practices, for example. At a policy level, these issues are tackled via agri-environmental measures, but at farm level, these measures have not attracted as wide support as hoped for. Instead, farmers feel that many agri-environmental measures are incoherent in relation to their practices and goals, and the goals of agricultural policies in general. This type of policy problem can be called experienced policy coherence and it results in poor functioning of the policies. This paper connects practice theory and policy coherence analysis and suggests that a more systematic focus on the practices which the policies aim at influencing is needed in order to design better policies and to approach the problem of policy incoherence experienced by grass-roo...

Policy instruments and measures already target the global warming impacts of housing and transport in many countries, although many of those instruments were not originally developed for the purpose. However, the challenge of curbing climate change calls not only for innovative and improved instruments, but for integrated policy packages that address consumption across the entire product life cycle, recognize links between different consumption sectors, and identify and harness synergies between instruments. To this end, we first evaluate the effectiveness of existing policy instruments targeted at housing, passenger transport and food in Finland. The results show large impacts on greenhouse gas emissions. Second, we integrate instruments into packages, which minimize potential negative interferences, while strengthening synergies and complementarities between instruments. We estimate the potential of the consequent emission reductions to be considerable. By 2020, housing and passenger transport emissions are estimated to decline by 4.2 million tons (Mt). Integrated food related policy packages are estimated to reduce emissions 0.3 Mt in Finland and life-cycle based emissions by 0.5 Mt. Altogether the emission reduction would be 4.5 Mt in Finland, which is over 6% of Finland's average emissions 68 Mt for years 2008–2012. In conclusion, though greenhouse gas emissions of household consumption have already been affected by policy instruments, it is better to develop policy packages by which the synergies between measures can be reinforced and hence overall effectiveness can be improved. We found acceptability of policy instruments to be a key issue, necessitating careful implementation, long-term consistency and research showing evidence of their effectiveness. The full realization of the policy package potential requires improved co-operation across relevant ministries and public authorities, which can be facilitated by common policy programs and objectives for all related public authorities. The project results were used in the preparation of a revision of Finland's program for sustainable consumption and production. We propose that similar policy package development processes in other countries would increase further our understanding about effective policy packages, reinforce each other, and speed up the changes for more sustainable consumption.

Climate change is expected to increase annual and especially winter runoff, shorten the snow cover period and therefore increase both nutrient leaching from agricultural areas and natural background leaching in the Baltic Sea catchment. We estimated the effects of climate change and possible future scenarios of agricultural changes on the phosphorus and nitrogen loading to the Baltic Sea from Finnish catchments. In the agricultural scenarios we assumed that the prices of agricultural products are among the primary drivers in the adaptation to climate change, as they affect the level of fertilization and the production intensity and volume and, hence, the modeled changes in gross nutrient loading from agricultural land. Optimal adaptation may increase production while supporting appropriate use of fertilization, resulting in low nutrient balance in the fields. However, a less optimal adaptation may result in higher nutrient balance and increased leaching. The changes in nutrient loading to the Baltic Sea were predicted by taking into account the agricultural scenarios in a nutrient loading model for Finnish catchments (VEMALA), which simulates runoff, nutrient processes, leaching and transport on land, in rivers and in lakes. We thus integrated the effects of climate change in the agricultural sector, nutrient loading in fields, natural background loading, hydrology and nutrient transport and retention processes.

Eutrophication and global warming are increasingly causing deterioration of aquatic ecosystems, and boreal freshwaters are especially vulnerable to these changes. Anthropogenic pressures and landscape characteristics influencing the functioning and structure of ecosystems vary with spatial scale (grain size i.e. study unit and extent i.e. study area). This emphasises that the understanding of spatial scale is a vital element when studying species distribution patterns. Moreover, spatial scale is often neglected in ecological assessments, in which the degree of ecological integrity of an ecosystem is assessed using selected biological groups. One of these groups is aquatic macrophytes. The aims of this thesis were (i) to study the distribution and richness of aquatic macrophytes in the boreal region in Finland at multiple scales and (ii) to evaluate the performance of ecological assessment metrics selected for Finnish lake macrophytes. The spatial extent at which aquatic macrophytes were studied had an important influence on the patterns found. Climatic factors associated with latitudinal and altitudinal gradient determined macrophytes at broad extent, although the patterns changed at finer regional extent. Moreover, this strong effect of climate could lead to the widening of distribution ranges of helophytes in boreal catchments during the 21st century due to the climate change. Many of these species have already widened their range limits during the previous century and increasing temperatures may create new niches for vegetation to colonize. Lake macrophyte richness, turnover and quality metrics showed a clear relationship with nutrient concentration in waters at landscape and regional extent. Helophytes and metrics were positively or inversely negatively related to nutrients, whereas species turnover and other life-form groups had a unimodal or non-significant response to nutrient availability. In addition, land use (agricultural and urban areas and forestry ditch drainage) influenced macrophytes directly through shore morphology changes and indirectly through water quality. Macrophytes were also explained at various scales by area and depth, which were related to habitat heterogeneity, and aquatic plants responded to water ionic and electrical characteristics (pH, alkalinity and conductivity). Ecological quality metrics of macrophytes appeared to be scale dependent, since land use adjacent to the lake shoreline had a higher influence on the metrics compared to land use of the whole catchment. However, the scale-related pattern in the effect of land use was not congruent between metrics, as the Trophic Index showed poorer performance compared to the proportion of type-specific species and Percent Model Affinity. This was presumably due to lack of helophytes in the species pool used and to reference values which were defined across lake types in the Trophic Index. Uneven performance of the metrics derived from different biological groups suggests that an approach integrating multiple lines of evidence on ecological status appears most feasible for assessment of the overall lake status. Tiivistelmä Vesistöjen rehevöityminen ja ilmastonmuutos heikentävät vesiekosysteemien laatua, ja boreaaliset sisävedet ovat erityisen alttiita näiden uhkatekijöiden aiheuttamille muutoksille. Ihmistoiminnan aiheuttamien muutoksien ja luontaisten maisematekijöiden merkitys vesiekosysteemien toimintaan ja rakenteeseen vaihtelee mittakaavan (tutkimusyksikön ja -alueen) mukaan. Kuitenkin spatiaalisen mittakaavan merkitys on usein unohdettu ekologisissa arvioinneissa, joissa selvitetään ekosysteemin luonnontilaisuutta eri biologisilla lajiryhmillä. Vesikasvit ovat yksi usein käytetty biologinen ryhmä järvien ekologissa arvioinneissa. Tämän tutkimuksen tarkoitus on (i) tutkia vesikasvien levinneisyyttä ja runsautta Suomessa useissa mittakaavoissa, ja (ii) arvioida ekologisten luokittelumuuttujien toimivuutta järvien vesikasveilla eri mittakaavoissa. Mittakaava, jossa vesikasveja tutkittiin, vaikutti merkittävästi saatuihin tuloksiin. Leveysasteeseen ja korkeuteen liittyvä gradientti määritti vesikasvien levinneisyyttä alueellisessa mittakaavassa. Lisäksi ilmaston voimakas vaikutus vesikasveihin voi johtaa niiden levinneisyysrajojen laajenemiseen, koska ilmastonmuutos saattaa luoda edullisemmat kasvuolosuhteet kasvillisuudelle tällä vuosisadalla. Monet vesikasvilajit ovat jo levinneet pohjoisemmaksi 1900-luvulla, ja lämpötilojen nousu voi lisätä ekolokeroita vesikasvien levittäytymiselle. Vesikasvien runsaus, lajimäärä ja luokittelumuuttujat olivat selkeästi yhteydessä vesien ravinteisuuteen maisemallisessa ja alueellisessa mittakaavassa. Ilmaversoisilla vesikasveilla ja luokittelumuuttujilla oli positiivinen tai käänteisesti negatiivinen suhde ravinteisiin, kun taas lajimäärä ja muut vesikasvien kasvumuodot olivat unimodaalisessa tai merkityksettömässä yhteydessä ravinteisuuteen. Lisäksi maankäyttö, erityisesti maatalous, kaupunkiasutus ja metsäojitus, vaikutti vesikasveihin suoraan rantavyöhykkeen morfologisin muutoksin tai epäsuorasti ravinteisuuden kautta. Vesikasvien levinneisyyttä ja runsautta selitti myös pinta-ala ja syvyys, jotka liittyivät elinympäristön heterogeenisyyteen, sekä veden fysikaalis-kemialliset ominaisuudet, kuten pH, alkaliniteetti ja sähkönjohtokyky. Ekologiset luokittelumuuttujat olivat riippuvaisia mittakaavasta, koska rantavyöhykkeen läheisellä maankäytöllä oli suurempi merkitys muuttujille kuin koko valuma-alueen maankäytöllä. Kuitenkin mittakaavan merkitys vaihteli eri muuttujien välillä, kun referenssi-indeksi osoitti heikompaa vastetta maankäyttöön eri mittakaavoissa kuin tyyppilajien suhteellinen osuus ja prosenttinen mallin samankaltaisuus. Tämä luultavasti johtui siitä, että referenssi-indeksissä ilmaversoiset vesikasvit puuttuivat tutkittavista lajeista ja referenssiarvot olivat yhteiset riippumatta järvityypistä. Eri biologisiin ryhmiin perustuva luokittelujärjestelmä ilmensi hyvin vaihtelevasti ekologista laatua, minkä vuoksi eri muuttujia yhdistävä menetelmä, joka arvioi vesimuodostuman kokonaistilaa, on toteuttamiskelpoisin lähestymistapa boreaalisissa järvissä.

Väitöskirjassa on tutkittu, kuinka Suomessa on pyritty vastaamaan ilmastonmuutoksen tuomiin vaatimuksiin. Tutkimus kohdentuu 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin ilmastonmuutoksella ei vielä ollut yhteiskunnallisessa keskustelussa samanlaista painoarvoa kuin nykyään. Suomessa tehtiin tuolloin kuitenkin joukko tärkeitä ilmastopolitiikan linjauksia, jotka vaikuttavat yhä. Väitöskirjassa selvitetään myös, miten ilmastoasia otettiin vastaan Suomen kunnissa ja mitkä seikat lopulta vaikuttavat siihen, etenevätkö kuntien ilmastotoimet vai eivät. Suomen ilmastopolitiikan muotoutumista kansallisella ja kuntien tasolla on tutkittu aiemmin vain vähän. Väitöstutkimuksessa on haastateltu virkamiehiä, ministereitä ja tutkijoita, jotka rakensivat Suomen ensimmäisen ilmastostrategian. Lisäksi aineistona on strategian valmistumisen aikaan käyty ilmastoaiheinen keskustelu Helsingin Sanomissa. Paikallistasoon on puolestaan pureuduttu haastattelemalla kuntien virkamiehiä ja muita kunta-alan toimijoita, jotka työskentelivät ilmastoasioiden parissa. ILMASTOKESKUSTELU PELKISTYI VÄITTELYKSI YDINVOIMASTA Ilmastoasioista Helsingin Sanomissa käyty kiivas keskustelu osoitti, että valtakunnan tasolla koko monimutkainen ilmastokysymys nähtiin 2000-luvun alussa ennen kaikkea energiantuotantoratkaisuille alisteisena asiana. Tutkitulla ajanjaksolla ilmastoasialla yritettiin edistää muita tavoitteita. 2000-luvun alussa Suomessa valmisteltiin päätöstä viidennen ydinvoimalan rakentamisesta. Niin ydinvoiman kannattajat kuin sille vaihtoehdoksi maakaasua tarjonneet vastustajatkin perustelivat näkemyksiään ilmastonmuutoksen torjumisella. Tutkimuksessa todetaan, että keskustelu keskittyi kiistelyyn energiantuotantomuotojen paremmuudesta, kun taas keskustelu muista ilmastonmuutoksen kannalta olennaisista toimista vaikkapa liikenteessä tai maankäytössä jäi vähäiseksi. MINISTERIT RIITELIVÄT, VIRKAMIEHILLÄ KONSENSUS Suomen ensimmäinen ilmastostrategia laadittiin vuonna 2001. Strategiassa määriteltiin millaista ilmastopolitiikka Suomi tekee valtakunnan tasolla, eli miten Suomi aikoo täyttää kansainvälisissä neuvotteluissa asetetut tavoitteet kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi. Myöhemmin, vuosina 2005 ja 2008 laaditut strategiat pohjautuvat pitkälti ensimmäiselle. Strategiaa muotoilleet virkamiehet korostivat haastatteluissa, että strategian virkamiesvalmistelu eteni hyvässä sovussa ja kiistoja oli vain poliittisten toimijoiden välillä. Sopuisuuteen vaikutti muun muassa se, eri hallinnonalojen virkamiehet tunsivat toisensa jo ennalta. Tämä vaikutti myös neuvotteluiden sisältöön: Tiettyjä kysymyksiä ei haluttu tuoda neuvottelupöytään, sillä niiden katsottiin olevan muiden neuvottelijoiden kannalta liian vaikeita hyväksyä. Suomalaisen hallintokulttuurin on yleisesti todettu kehittyneen keskustelevammaksi, mutta ilmastopolitiikasta päättäminen oli vielä 2000-luvun alussa varsin sulkeutunutta. Tämä näkyi muun muassa siinä, että kansallista ilmastostrategiaa muotoiltaessa perinteisesti vahvojen toimijoiden, kuten energiahallinnon, auktoriteettiasema korostui. Ilmastostrategian valmistelijat tekivät myös huomattavan määrän valintoja siitä, millaisia vaihtoehtoja strategiaan otetaan mukaan ja minkälaisten lähtöoletusten pohjalta erilaisia skenaarioita lasketaan. Vaihtoehtojen rajaamista perusteltiin sillä, että osa asioista oli vakioitava, jotta työssä päästään eteenpäin. Väitöstutkimuksessa todetaan, että päätöksentekoon liittyvät epävarmuudet ja valinnat tulisi kuitenkin tuoda esiin, sillä tämä vähentää yksipuolisen vallankäytön mahdollisuutta. ILMASTOKYSYMYS NÄHTIIN ONGELMANA Julkisessa keskustelussa ja virkamiestyössä päästöjen vähennykset nähtiin usein ennen kaikkea ongelmana, joka hidastaa talouskasvua ja uhkaa hyvinvointia. Suomen energianintensiivisen teollisuuden pelättiin kärsivän, jos Suomi sitoutuu päästövähennyksiin. Toisaalta esille nousi myös näkökulma, jonka mukaan päästövähennykset eivät tarkoita ainoastaan kustannuksia, vaan myös säästöjä ja uudenlaisen teknologian kehittämistä. Näkemys jäi kuitenkin ongelmakeskeisyyden varjoon. Ilmastokysymyksen hahmottaminen ongelmaksi heijastui myös kuntien ilmastotyöhön. Kunnissa oli vaikea hahmottaa, onko ilmastokysymys ollenkaan kuntien toimintaa koskeva asia ja mitä toimia kuntien tasolla voidaan toteuttaa. Ongelmallisena pidettiin myös sitä, että ilmastoasiat tulevat kuntiin lähinnä ympäristöhallinnon kautta, mutta toimia pitäisi tehdä kaikilla hallinnonaloilla. Yksi tutkimuksen johtopäätöksistä onkin, että ilmastokysymyksen hahmottaminen erilaisten vaikeuksien kautta ja myös melko kapea-alaisena kysymyksenä on vaikuttanut siihen että Suomen käytännön toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat lähteneet liikkeelle hitaasti. VIRKAMIEHET LUOTTIVAT OMIIN KOKEMUKSIINSA Ilmastopolitiikkaa varten tuotetaan jatkuvasti suuri määrä uutta tietoa, kuten erilaisia tutkimuksia ja ennusteita. Tutkimuksen mukaan ilmastopolitiikasta vastaavat virkamiehet niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla arvioivat kuitenkin toimintamahdollisuuksia ennen kaikkea omiin kokemuksiinsa perustuen. Vaikka uutta tietoa olisi ollut tarjolla, sitä ei aina hyödynnetty päätöksenteossa. Kuntien tasolla informaatiotulva koettiin jopa turhauttavaksi. Tietoa on tarjolla, mutta oman kunnan kannalta olennaisten asioiden löytäminen ja tiedon sovittaminen paikalliseen päätöksentekoon on vaikeaa. Jotta tieto vaikuttaisi paikallistason päätöksenteossa, tarvitaan puolestapuhujia, jotka voivat osoittaa tiedon merkityksen oman kunnan kannalta. RESURSSIPULA KURISTI KUNTIEN ILMASTOTOIMIA Tutkimus vahvistaa, että kansainväliset julistukset ja valtakunnan tasolla laaditut strategiat eivät takaa käytännön toimia ilmastonmuutokseen vastaamisessa. Kunnissa tehtävät, paikallisen tason päätökset vaikuttavat merkittävästi siihen, kuinka Suomi voi vastata ilmastonmuutokseen. Tutkimuksessa perehdyttiin ilmastotoimiin sellaisissa kunnissa, jotka ovat mukana Kuntaliiton ilmastokampanjassa. Ilmastotoimia oli toteutettu kunnissa vaihtelevasti. Merkittävänä ilmastotoimien edistymistä hidastavana asiana kuntien virkamiehet pitivät resurssipulaa. Ilmastotoimien onnistuminen olikin usein kiinni jopa yksittäisen virkamiehen aktiivisuudesta. Kunnissa koettiin myös, että ilmastoasiat ovat liian epämääräisiä. Päästöihin vaikuttavat monet toimialat ja päästöjen väheneminen näkyy hitaasti. Myös tulosten mittaaminen on usein vaikeaa. Kunnissa kaivattiinkin tukea erityisesti siihen, miten tehdä asia näkyväksi ja merkittäväksi paikallistasolla. In this study, I examine the shaping of national and local climate policy in Finland. My aim is to clarify how international climate policy objectives are adopted on the national and local levels and what factors impact the shaping of climate policy. My research focuses on the early stages of national and local climate policy institutionalisation in the early 2000s. The starting point of my research is the idea of non-linearity, according to which, national practices and reactions cannot be regarded as a direct result of international decisions. Instead, international level objectives and national level distinguishing features are together intertwined in the national implementation of international climate policy. On the other hand, the consideration of climate objectives in political action can change established structures by highlighting completely new types of issues. While implementing climate policy objectives, a unique state of action will also take shape on the local level, which is partly dependent on international and national decisions and guidelines but, at the same time, also strongly bound to local distinguishing features. This study is comprised of three focal studies. In the first focal study, I survey public debates concerning the first national climate strategy completed in 2001; the empirical material consists of newspaper articles in Helsingin Sanomat on the topic of the climate. In the second one, I investigate public servant preparations for the first national climate strategy; the material consists of interviews with public servants, researchers and politicians who participated in the preparations of the climate strategy. The third study is focused on climate objectives in the municipalities; the empirical material is comprised of interviews with municipal public servants as well as with other persons who have participated in the climate policy implementation on the local level. My research is theoretically based on the perspective of political practices, emphasising the close ties of interpretations of social problems to different concrete and material conditions, however simultaneously maintaining policy making circumstances and the exchange of meanings therein at the core of the study. I supplement the viewpoint of political practices with a broad, theoretical set of concepts with which I analyse my materials and interpret the empirical results. The theoretical set of concepts of this study includes, for example, the following: policy dimensions and politicisation, interpretation frames, planning, policy formation conditions as well as knowledge and expertise. Many important findings on the politics and dynamics of climate change governance have been highlighted in this study. One of the most important empirical findings in my research is associated with the relationship between climate policy framing and action. My research showed that the climate issue in Finland at the beginning of the 2000s, both on the national and local levels, was viewed as a problem: It was more often than not interpreted through frames articulating the types of problems regarded as central. This emphasis clearly influenced the action as well. Internationally, Finland is lagging behind in the implementation of specific instruments in climate policy. On the other hand, my research showed that the interpretation of climate questions as a rather narrow issue has also slowed down the implementation of climate policy objectives in Finland. On the local level, climate issues have significantly been interpreted only as a matter for local environmental administration; on the national level, climate issues, for one, have been viewed merely as being relevant for large-scale energy production solutions. My research also showed that in the early 2000s, the politicisation of climate issues was firmly connected to various efforts to utilise climate issues in the advancement of certain other objectives. For example, climate issues in national level public debates were more exploited in talks concerning nuclear power, when in fact there were hardly any discussions on the implementation of climate objectives. On the other hand, my research highlighted that climate issues during the time period being investigated had clearly not yet been given broader argumentative power: Although climate issues were used in national level public debates as a strong argumentation basis when advocating the superiority of different forms of energy production, climate issues still seemed to go almost completely unnoticed in other fields of activity. My research also disclosed that the processes of the production of knowledge concerning climate policy and the politics of climate policy are tightly interwoven. On the basis of my materials, it turned out, for example, that the results of calculations concerning climate policy expenses were bound to, aside from scholarly ´facts´, a number of political and practical choices as well. My research also strongly highlighted, in particular, the relevance of experiential knowledge in the formulation of objectives and measures concerning climate policy. Certain methods can therefore be excluded from the set of implementation options of climate policy, for example, due to the fact that cooperation between certain actors had previously proved difficult. The results of my research also include the discovery that informational and administrative processes concerning climate policy had particularly still been closed off in the early 2000s. The complexities and scope of climate policy partly account for this: In order to have been able to follow though with the processes, certain issues simply had to be standardised. Closing off climate policy processes, however, is problematic because in connection with the unravelling of quite complex problems in various informational and administrative processes, it would be essential to highlight choices made and the uncertainties associated with them. When awareness is actively being maintained, for example, on choices associated with knowledge produced as support of political design, the possibility of the onesided use of power included in the processes will be reduced. My research also showed that actors operating on various levels and from different viewpoints are important in climate policy because they fulfil different functions, thereby complementing each other. The abundance and variety of actors also provides the possibility for finding the most appropriate solutions for each situation. The diversity of different institutions and actors should therefore not be considered problematic, although situations concerning climate policy can easily seem to appear to be unclear and ´uncontrolled´ because of it.