Search

Suomen Akatemia järjesti sidosryhmilleen ”Tiede ja tutkimus tulevaisuuden menestystekijöinä: Tieteen tila” -tilaisuuden Helsingissä 14.10.2022. Tilaisuuteen kutsuttua kahta tutkijaa pyydettiin pohtimaan puheessaan oman alansa näkökulmasta, miten tiede on vastannut yhteiskunnallisiin haasteisiin. Tämä teksti on puheeni, jossa pohdin tieteen vaikuttavuutta taiteen ja kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta. nonPeerReviewed

Snellmanin sivistyskäsite on jäänyt kasvatustieteellisessä keskustelussa 2000-luvulla vähäiselle huomiolle. Se on kuitenkin ajankohtainen useasta syystä. Sen ytimessä on aikalaisanalyysi: sivistyneen ihmisen ensimmäinen velvoite on ymmärtää aikansa vaatimukset ja tarttua ihmiskunnan suuriin kysymyksiin. Kansallisen sivistystyön on oltava panoksen antamista yleisinhimillisen kulttuurin kehitykseen ja kansojen välisiin rauhanomaisiin suhteisiin. Snellman määritteli psykologisista oppimisteorioista poiketen oppimisen ja tietämisen kulttuuriperinnön kriittiseksi omaksumiseksi ja kehittämiseksi edelleen yksilön toimintaa ohjaavan vakaumuksen muodostamiseksi. Sivistys, työ ja talous edellyttävät toisiaan. Aineellisen vaurauden on kuitenkin palveltava sivistystä. Sivistysyliopiston on eristyneisyyden sijaan avauduttava yhteiskuntaan. Sivistys on yhteiskunnan keskeisten vapauksien ja tasa-arvon perusta ja sovelias viitekehys elinikäiselle oppimiselle.

Elina Hakoniemi analysoi ”sivistyksellisen demokratian” käsitettä osana sosiaalidemokraattisen puolueen ja Työväen sivistysliiton ajattelua. Hän osoittaa, että sivistyksellinen demokratia oli sosiaalidemokraateille monitahoinen käsite, joka merkitsi laajempien kansankerrosten pääsyä osalliseksi koulutuksesta ja sivistyksestä sekä tämän mukanaan tuomasta mahdollisuudesta osallistua päätöksentekoon ja vallankäyttöön yhteiskunnassa. 1970-luvulla käsitteen käyttö kuitenkin hiipui, ja koulutuksen ja sivistyksen tasa-arvosta tuli yleisempi iskusana. Hakoniemi tulkitsee, että muutoksen myötä on kadotettu joitakin aktiiviseen osallistumiseen ja vallankäyttöön viittaavia merkityksiä, jotka demokratia-sanaan liittyvät.

peerReviewed

Aikamme suurin haaste ei ole luotettavan tiedon puuttuminen vaan toimintatapojemme muuttaminen. Kasvatus ja koulutus ovat ratkaisevia, jotta käytäntöjämme voisi muuttaa sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmiksi maapallon ekosysteemien ollessa kriisissä. Tässä artikkelissa hahmotellaan käytäntöteoreettista näkökulmaa kestävän elämänmuodon edistämiseksi kasvatuksen ja sivistyksen avulla. Ratkaisuksi ongelmaan on ehdotettu ekososiaalisen sivistyksen lisäämistä. Perinteinen tulkinta sivistyksestä on kuitenkin ongelmallinen sen ollessa kognitiivisesti painottunutta, abstraktia ja ihmiskeskeistä. Ehdotamme sivistyksen tulkintaa, joka painottaa käytäntöjen ontologista ensisijaisuutta. Huomio kohdistuu tällöin erityisesti käytäntöjen ennakkoehtoihin, jotka estävät tai mahdollistavat käytäntöjen muuttamisen. Kutsumme näitä käytäntöarkkitehtuureiksi, jotka ovat sosiaalisten käytäntöjen järjestäytymismuotoja samanaikaisesti rajaten ja mahdollistaen arkisten toimintatapojen muuttamista. Muutoksen edellytyksenä on, että tiedostamme näiden käytäntöarkkitehtuurien luonteen ja niiden merkityksen käytäntöjen muuttamiselle kestävään suuntaan. Tämä tuo uusia haasteita myös kouluille. The greatest challenge of our time is not the lack of reliable knowledge but changing the way we do things. Education – sivistys – is a process of formation of persons and societies (cf. the German Bildung). Schooling is the institution intended to promote education. Both education and schooling are crucial to making our practices more socially and ecologically sustainable at a time when the Earth’s ecosystems are in crisis. This article outlines a practice-theoretic perspective for promoting a sustainable way of life through education (sivistys) through the enhancement of eco-social sivistys. However, the traditional interpretation of sivistys is problematic, because it is cognitively oriented, abstract and human-centered. We propose an interpretation of sivistys that emphasises the ontological primacy of practices. This draws attention to the arrangements that prefigure how practices can change. These arrangements combine to form practice architectures, which work as conditions enabling or constraining everyday practices. A precondition for eco-social change is to reveal the existing practice architectures that hold everyday social practices in place, and to create changed practice architectures that will support and sustain changed practices. This brings new challenges to schools. peerReviewed

Ekososiaalisella sivistyksellä tarkoitetaan kestävään tulevaisuuteen tähtäävää lähestymistapaa, jossa ymmärretään ihmisyhteisöjen, luonnon ekosysteemien ja talouden välinen keskinäisriippuvuus. Sen ydinarvoja ovat vastuullisuus, kohtuullisuus ja ihmistenvälisyys. Varhaiskasvatuksen asiantuntijuuden kannalta ekososiaalinen sivistys vaatii uudelleentarkastelua. Tämän tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä varhaiskasvatuksen asiantuntijuutta tarkastellaan sen rakentumisen, varhaiskasvatuksen opettajan työssä tarvittavan osaamisen sekä relationaalisen asiantuntijuuden kautta. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten ekososiaalinen sivistys ilmenee varhaiskasvatuksessa. Tutkimusongelmaa lähestyttiin tutkimalla varhaiskasvatuksen opettajien käsityksiä ja kokemuksia ekososiaalisen sivistyksen toteutumisesta varhaiskasvatuksen toiminnassa. Lisäksi selvitettiin, miten ekososiaalinen sivistys ilmenee varhaiskasvatuksen opettajien asiantuntijuudessa. Tutkimus toteutettiin laadullisella tutkimusotteella fenomenologista lähestymistapaa hyödyntäen. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastatteluilla, joihin osallistui kahdeksan varhaiskasvatuksen opettajaa Tampereen eri varhaiskasvatusyksiköistä. Analyysi toteutettiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tulosten mukaan ekososiaalisen sivistyksen periaatteet ilmenevät varhaiskasvatuksessa ihmistenvälisyyden, kohtuullisen kuluttamisen sekä vastuullisen luontosuhteen tukemisena. Lisäksi tulokset osoittavat, miltä osin ekososiaalisen sivistyksen periaatteet eivät toteudu varhaiskasvatuksessa. Ekososiaaliseen sivistykseen liittyvä varhaiskasvatuksen opettajan asiantuntijuus näyttäytyy tuloksissa siihen liittyvänä osaamisena ja sen kehittymisenä. Tähän osaamiseen kuuluvat tietämys aiheesta, tiimin sisäinen osaaminen sekä tiedon käytäntöön tuominen. Osaamisen kehittymiseen kuuluvat oman tietämyksen rakentuminen ja oman osaamisen arviointi. Tulosten mukaan asiantuntijuuteen kuuluvat myös ekososiaalisen sivistyksen merkityksen tunnistaminen sekä työssä merkityksellisinä pidetyt arvot. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että ekososiaalinen sivistys näyttäisi olevan osa varhaiskasvatuksen toimintaa, mutta varhaiskasvatuksen opettajien asiantuntijuudessa se on vielä osittain näkymätöntä. Jotta ekososiaalista sivistystä pystyttäisiin tuomaan suunnitelmallisemmin osaksi pedagogiikkaa, tulisi aihe myös tunnistaa varhaiskasvatuksessa paremmin. Tärkeää olisi, ettei ekososiaalista sivistystä nähtäisi ylimääräisenä lisätyötä aiheuttavana opetuksen alueena vaan sen ymmärrettäisiin olevan perustavanlaatuinen osa varhaiskasvatuksen toimintaa ja asiantuntijuutta.

Reetta Muhonen ja Taina Saarinen tarkastelevat tässä artikkelissa suomalaisen tiedepolitiikan historiallisia trendejä ja niiden yhtymäkohtia. Samat teemat tuntuvat toistuvan vuodesta toiseen, minkä monesti ajatellaan kertovan tiedepolitiikan heikosta toteutuksesta. Kirjoittajat haluavat kuitenkin ajatella, että näiden teemojen toistuminen kertoo pikemminkin niiden tärkeydestä. nonPeerReviewed

Gottfried Wilhelm Leibnizia (1646–1716) on usein kutsuttu universaalineroksi. Luonnehdinta on varsin osuva ottaen huomioon Leibnizin intressien laajuuden, hänen luovan panoksensa monille eri aloille ja metafyysis-kulttuurisen vision, joka kajasti kaikkien hänen hankkeidensa, niin teoreettisten kuin käytännöllistenkin, taustalla. Leibniz tunnetaan nykyään ennen kaikkea filosofina ja matemaatikkona, mutta ei juurikaan siitä, että hän toimi suuren osan elämästään kahden eri kirjaston hoitajana: Hannoverin herttuallisen kirjaston ja edelleen maineikkaan, Wolfenbüttelissä sijaitsevan Herzog August Bibliothekin. Tämä katsausartikkeli esittelee Leibnizin kirjastouraa ja hänen kirjastonhoitoa koskevia näkemyksiään, jotka eivät omana aikanaan olleet aivan tavanomaisia. Leibnizin universaalikäsityksen mukaan kirjasto ei nimittäin ole kirjoilla täytetty tila vaan heijastus koko inhimillisen tiedon tilasta. Artikkelissa luodaan katsaus aiheesta kirjoitettuun kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen ja Leibnizin kirjastonhoitoa käsitteleviin muistoihin.

Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan kirjattu tavoite oppivelvollisuuden laajentamisesta kattamaan myös toinen aste on herättänyt julkisessa keskustelussa kannanottoja puolesta ja vastaan. Esitetyt argumentit heijastelevat käsityksiä oppivelvollisuuden laajentamisen mahdollisista hyödyistä ja haitoista. Tässä tutkimuksessa oppivelvollisuuden toteutumista tarkastellaan haastattelutiedon valossa. Haastateltavat ovat eri-ikäisiä ja erilaisista taustoista tulevia mutta heitä yhdistää kokemus vaikeuksista ylittää koulun vuorovaikutuksen kynnyksiä, joko saavuttaa, ymmärtää tai hyväksyä yhteiskunnan heihin kohdistamia odotuksia. Tutkimus oppivelvollisuuskoulun vuorovaikutuksen ongelmista pyrkii lisäämään ymmärrystä tietämättömyyden yhteiskunnallisista seurauksista. Oppivelvollisuutta tarkastellaan Luhmannin systeemiteorian mukaisesti kansalaisten sivistämisen ja urille valikoitumisen keinona, jolla on käytännön seurauksia yksilöiden elämänkulussa. Tutkimustulokset tukevat näkemystä, että oppivelvollisuuskoulun vuorovaikutuksen perustana tulisi olla episteemisen oikeudenmukaisuuden vaade.

Kestävyyskysymykset ovat kansalaisjärjestöille yhä tärkeämpiä. Sivistyminen kestävään elämään on niille ennen kaikkea tiedon asia. Näin osoittaa analyysi Opintokeskus Siviksen jäsenjärjestöjen koulutuksesta. Tiedon rinnalle tarvitaan toimintaa.

In an era of eco-crises, ecosocial virtue ethics is needed in order to direct education towards an ecologically sustainable way of life. In the article, I formulate ecosocial virtue ethics, at the core of which are the relationships between living beings and good life. The eco-feminist core of ecosocial thinking is that the problems of the human social world, such as inequality, oppressive use of power, and emotionally cold and utilizing relationships, are repeated in our way of treating other living be-ings. The ecosocial virtue ethics is influenced by 1) ecosocial thinking and ecosocial Bildung, 2) envi-ronmental virtue ethics, and 3) ecofeminism. I also examine the exemplarist virtue ethics as a practi-cal way of educating on ecosocial virtues. I define ecosocial virtue ethics as an educationally interest-ing field of research in ethics, examining the life-promoting virtues that are needed in ecological-social contexts, such as sense of interdependence, caring, and practical common sense. Ecosocial vir-tues must be assessed in relation to the well-being of humans and other living beings. Learning virtues that focus on life on earth, offers us a perspective on solving eco-crises. publishedVersion

Tämä katsausartikkeli käsittelee kahden viime vuosikymmenen aikana kehittynyttä sosiaalisen realismin teoriaa. Sosiaalinen realismi on saanut näkyvyyttä etenkin brittiläisen kasvatussosiologin Michael Youngin töiden kautta, jotka toimivat katsauksen pääaineistona. Sosiaalisen realismin keskeinen väite on, että koulutieto yhtenä koulun institutionaalisena kontekstina on sosiaalisen konstruktivismin paradigman myötä jäänyt koulukeskustelussa paitsioon. Tuodakseen koulutiedon takaisin keskusteluun Young on Johan Mullerin kanssa kehittänyt voimallisen tietämyksen (powerful knowledge) käsitteen, jota on sovellettu laajasti. Katsauksen tavoitteena on liittää voimallisen tietämyksen käsite sosiaalisen realismin teoreettiseen kehykseen, josta se on osin irtaantunut. Youngin uusinta ajattelua kuvataan avaamalla, miksi hän on kritisoinut uuden kasvatussosiologian perinnettä, jota hän itse oli 1970-luvulla pystyttämässä. Lisäksi katsaus tarjoaa suomenkielisen käännöksen käsitteelle ”powerful knowledge” ja vetää yhteen keskeisiä sitä soveltavia tämänhetkisiä tutkimussuuntia. Katsauksen tulkinnan mukaan voimallinen tietämys ei ole vielä kyennyt toimimaan konkreettisena vaihtoehtona tulevaisuuden koulun kehittämiseksi, mutta sen avulla voidaan täsmentää, millainen koulutieto voi tukea nykyajan sivistysihanteen toteutumista.

Puheenvuoro Edistyksellisen tiedeliiton seminaarissa Tiede- ja korkeakoulupolitiikan uudet tuulet Tampereen yliopiston näkökulmasta (Tampereen yliopisto 9.3. 2022)

Filantrooppinen yliopisto on osallistuva, mahdollistava ja avautuva. Siitä syntyy uusia näkökulmia ja uutta vuorovaikutusta.

In the dissertation, I interpret, analyze, evaluate, and develop the model of formative and emancipatory teaching in critical-constructive didactics. I describe the scientific background of critical-constructive didactics, analyze the theoretical premises of the didactic model, and specify its conception of the aims, content, and methods of teaching. Moreover, I evaluate the justification of the suppositions and conclusions of the didactic model. In the main chapters of the study, I explicate the influence of human science pedagogy, critical educational science, and classical theories of self-formation on critical-constructive didactics. I also define the concepts of self-determination, co-determination, and solidarity and the relationship of these skills to the factors of general education. I explicate the main concepts of the theory of categorial self-formation and its consequences for schooling. I concretize how emancipatory and formative teaching can be practiced at school. I evaluate the deficits of critical-constructive didactics with the help of criticisms of emancipatory pedagogy, categorial self-formation, exemplary teaching, and general didactics. I seek solutions to the identified problems of critical-constructive didactics from theories of indoctrination, contemporary theories of self-formation, and empirical studies on learning. The main conclusions of the dissertation are as follows: 1) solidarity is an important goal in emancipatory teaching, 2) emancipation is a legitimate aim of teaching when it is understood as the ability to participate independently and freely in the critical evaluation and development of society, 3) political analyses of power, interests, conflict, and problems do not imply indoctrination but are justified didactic methods, 4) self-formation takes place as the adoption of general principles, and schooling should be based on the learning of general principles, 5) the model of emancipatory teaching in critical-constructive didactics is supported by empirical studies, 6) internal social criticism can lead to indoctrination, and 7) teachers and students should analyze together the justification, presuppositions, and relevance of teaching materials. Tiivistelmä Väitöskirjassa tulkitsen, analysoin, arvioin ja kehitän kriittis-konstruktiivisen didaktiikan mallia sivistävästä ja emansipatorisesta kouluopetuksesta. Kuvaan kriittis-konstruktiivisen didaktiikan taustaa, analysoin didaktisen mallin sivistysteoreettisia lähtökohtia ja täsmennän sen käsitystä kouluopetuksen tavoitteista, sisällöistä ja menetelmistä. Lisäksi arvioin, ovatko kriittis-konstruktiivisessa didaktiikassa tehdyt ratkaisut perusteltuja. Tutkimukseni pääluvuissa selvitän, millä tavalla didaktinen malli perustuu henkitieteellisen ja kriittisen pedagogiikan sekä klassisten sivistysteorioiden periaatteille. Määrittelen myös, mitä itsemääräämisellä, osallistumisella ja solidaarisuudella tarkoitetaan, ja selvennän, miten nämä sivistykseen liittyvät peruskyvyt kytkeytyvät yleissivistyksen eri osatekijöihin kriittis-konstruktiivisessa didaktiikassa. Selvennän kategoriaalisen sivistyksen teorian tärkeimpiä käsitteitä ja teorian seuraamuksia kouluopetukselle, ja konkretisoin didaktisen kirjallisuuden avulla, miten sivistävää ja emansipatorista kouluopetusta voitaisiin toteuttaa käytännössä. Arvioin emansipatorisen pedagogiikan, kategoriaalisen sivistyksen ja eksemplaarisen opetuksen sekä mannermaisen didaktiikan kritiikkien avulla kriittis-konstruktiivisen didaktiikan puutteita. Tunnistamiini puutteisiin etsin ratkaisuja indoktrinaation teoriasta, uusista sivistysteorioista ja empiirisestä oppimistutkimuksesta. Väitöskirjan johtopäätöksenä esitän seuraavia väitteitä: 1) solidaarisuus on tärkeä tavoite emansipatorisessa opetuksessa, 2) emansipaatio on perusteltu opetuksen päämäärä, kun se ymmärretään yksilön kykynä osallistua itsenäisesti ja vapaasti yhteiskunnan kriittiseen arvioimiseen ja kehittämiseen, 3) poliittiset valta-, intressi-, konflikti- ja ongelma-analyysit eivät merkitse indoktrinaatiota, vaan ne ovat perusteltuja didaktisia menetelmiä, 4) sivistys tapahtuu yleisten periaatteiden omaksumisena, ja kouluopetuksessa tulisi keskittyä yleisten periaatteiden oppimiseen yksittäistietojen sijasta, 5) kriittis-konstruktiivisen didaktiikan malli emansipatorisesta opetuksesta saa tukea empiirisestä tutkimuksesta, 6) kriittis-konstruktiivisen didaktiikan internaalinen yhteiskuntakriittinen opetus voi johtaa indoktrinaatioon ja 7) opetuksessa tulisi keskustella oppilaiden kanssa opetetun tiedon pätevyydestä, oletuksista ja merkityksestä.

Suomalaiset koulut kansainvälistyvät ja monikulttuuristuvat. Kouluilla on mahdollisuus toimia monikulttuurisuushaasteiden ehkäisijänä ja avainasemassa ovat opettajat. Kouluarjessa opettajat ovat vaikuttamassa yhdenvertaisuuteen mahdollistamalla kohtaamisia ja arvostamalla oppilaiden kulttuuri-identiteettiä. Tämän pro gradu -tutkielman lähtökohtana on monikulttuurisen kouluarjen tarkastelu sen nykytilassa. Aihetta ei ole juurikaan tutkittu opettajien näkökulmasta, joten tässä tutkimuksessa erityinen kiinnostus kohdistuu opettajien monikulttuurisuusasenteiden kuvailuun ja niiden esille nostamiseen. Tutkielman teoriaosuudessa tarkastellaan koulumaailmaan linkittyvää sivistyskäsitystä ja sen historiaa. Sivistys liitetään oppimiseen, käyttäytymiseen sekä kaikkeen inhimilliseen toimintaan, joka on mukautunut vallitseviin olosuhteisiin. Sivistyskäsitys liittyy moniin yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, joihin myös opettajat ovat eri aikoina sitoutuneet. Tämän lisäksi syvennytään monikulttuurisuuden käsitteeseen ja sen eri teemoihin. Lisääntyneen monikulttuurisuuden johdosta on pohdittu koulujen tarjoamia kulttuurisia malleja. Tärkeäksi on noussut opettajien monikulttuurisuuskasvatus, jossa pyritään minimoimaan monikulttuurisuuteen liittyvät haasteet ja maksimoimaan sen koulutukselliset mahdollisuudet. Teoriaosuuden lopussa tarkastellaan asennekäsitettä ja sen näyttäytymistä opettajien työssä. Asenteet ohjaavat ihmisten toimintaa erilaisissa tilanteissa ja vaikuttavat siinä, minkälaisia tulkintoja teemme toisista. Tutkimustehtävänä oli selvittää opettajien monikulttuurisuusasenteita opettajien esittämien kommentointien pohjalta. Tutkimuskysymykset olivat: Millaisia käsityksiä opettajilla on monikulttuurisuuden toteutumisesta tämänhetkisessä koulumaailmassa? Millaisia asenteita opettajat tuottavat puheessaan tarkastellessaan heihin kohdistuvaa keskustelua? Tutkimus oli menetelmältään laadullinen ja sen metodologinen lähestymistapa oli laadullinen asennetutkimus. Laadullinen asennetutkimus valikoitui tutkimuksen menetelmäksi, koska tutkimuksen mielenkiinto kohdistui opettajien monikulttuurisuusasenteiden argumentaatioiden kuvaamiseen. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla viittä eri yläkoulun opettajaa. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina yksilöhaastatteluina, jonka yhteydessä esitettiin virikkeitä. Aineiston analysointi toteutettiin kahdella tasolla, luokittelevan ja tulkitsevan analyysin avulla. Laadullisen asennetutkimuksen analyysin avulla voitiin tunnistaa erilaisia kannanottoja ja perusteluja. Tulokset osoittivat, että opettajien sukupolvierot ja koulujen vanhat toimintamallit hidastavat koulujen kehittymistä. Opettajien omat käsitykset monikulttuurisuusosaamisesta liittyvät vahvemmin opettajien omiin kokemuksiin kuin opettajien pedagogisiin valmiuksiin ja koulutukseen asiasta. Resurssien niukkuus ja lisätyö koettiin esteiksi monikulttuurisuusasioiden toteutumiselle kouluarjessa. Monikulttuurisuuteen liittyvä vähäinen koulutus ja tieto asiasta näyttäytyi opettajien epävarmuutta korostavassa puheessa ja asian kokemisena monimutkaisena. Opettajien monikulttuurisuussivistys esiintyi keskeneräisenä ja osin kulttuurisidonnaisesti. Tulevaisuuteen liittyi kuitenkin vahvaa muutoshalukkuutta ja positiivisuutta. Näitä tutkimustuloksia voidaan hyödyntää aiheeseen liittyvässä jatkotutkimuksessa sekä koulujen sisäisessä kehittämistyössä.

Syväsivistys tulee tarpeeseen. Mikä olisi tärkeämpää kuin ihmiskunnan ekologisen arvopohjan vahvistaminen ja syvyyden hakeminen nykyiseen, välillä pinnalliseen, sivistyskeskusteluun? Björn Wallén käsittelee aihepiiriä lavealla ja persoonallisen luovalla otteella. Lopputulos on maailman taloudellista ja teknistä kehitystä kritisoiva pamfletti. Sen syntyyn ovat vaikuttaneet kirjoittajan syvä henkilökohtainen luontoyhteys, pitkä työkokemus kansansivistyksestä ja kiinnostus sivistysfilosofian traditioihin.

Marginaaleista museoihin -artikkelikokoelma tarkastelee museoiden pyrkimyksiä laajentaa yleisöjä muun muassa tavoittamisen, esittämisen ja kokoelmatyön näkökulmasta sekä museoiden tekemää antirasistista työtä. Se on ensimmäinen suomenkielinen teos, joka käsittelee kyseisiä teemoja museoalalla monitieteisesti ja ajankohtaisen keskustelun huomioiden.

Osallisuuteen ja julkiseen harkintaan perustuva liberaali demokratia edellyttää kansalaisilta kriittistä ajattelua, mutta kriittisyys voidaan myös ymmärtää väärin ja valjastaa palvelemaan tieteen ja demokratian vastaisia pyrkimyksiä, kuten hiljattainen rokotevastainen liike osoittaa. Oikein ymmärrettynä kriittinen ajattelu edellyttää myös harkintaan perustuvaa luottamusta asiantuntijoiden tuottamaan ja välittämään tietoon. Artikkeli tarkastelee kysymystä, mitä harkitsevaisuuteen kuuluva uskomuksen oikeuttaminen edellyttää viestinnän osapuolilta yhtäältä koulussa ja toisaalta mediassa. Nämä kaksi ympäristöä eroavat toisistaan keskeisesti siinä, että koulu on tiedollisessa mielessä huomattavasti turvallisempi kuin media. Erosta huolimatta artikkelissa esitetään, että toisten väitteeseen perustuvan uskomuksen oikeutus edellyttää kummassakin tapauksessa kolmen ehdon täyttymistä: kuulijan on (i) ymmärrettävä väite perusteineen, (ii) omattava perusteet olettaa puhujan olevan vilpitön ja asiantunteva sekä (iii) oltava herkkä uskomuksen oikeutuksen mahdollisesti kumoaville tekijöille. Artikkelissa osoitetaan, että ehdot voivat täyttyä yksittäisten uskomusten tapauksessa, vaikka henkilö ei olisikaan harkitsevainen, mutta harkitsevaisen henkilön uskomukset ovat kaikissa tapauksissa tällä tavalla oikeutettuja. Hyveteoreettisesta näkökulmasta harkitsevaisuus hahmottuu kansalaishyveeksi, joka on taitoa ja halua pohtia avaramielisesti ja ennakkoluulottomasti väitteiden tai toiminnan perusteita ja päätyä johtopäätökseen. Artikkelissa tulkitaan, miten yleissivistävän koulutuksen opetussuunnitelman perusteet sisältävät harkitsevaisuuden ja miten kouluopetus voi valmistaa lapsia ja nuoria olemaan harkitsevaisia suhteessa julkiseen sanaan.

Osallisuuteen ja julkiseen harkintaan perustuva liberaali demokratia edellyttää kansalaisilta kriittistä ajattelua, mutta kriittisyys voidaan myös ymmärtää väärin ja valjastaa palvelemaan tieteen ja demokratian vastaisia pyrkimyksiä, kuten hiljattainen rokotevastainen liike osoittaa. Oikein ymmärrettynä kriittinen ajattelu edellyttää myös harkintaan perustuvaa luottamusta asiantuntijoiden tuottamaan ja välittämään tietoon. Artikkeli tarkastelee kysymystä, mitä harkitsevaisuuteen kuuluva uskomuksen oikeuttaminen edellyttää viestinnän osapuolilta yhtäältä koulussa ja toisaalta mediassa. Nämä kaksi ympäristöä eroavat toisistaan keskeisesti siinä, että koulu on tiedollisessa mielessä huomattavasti turvallisempi kuin media. Erosta huolimatta artikkelissa esitetään, että toisten väitteeseen perustuvan uskomuksen oikeutus edellyttää kummassakin tapauksessa kolmen ehdon täyttymistä: kuulijan on (i) ymmärrettävä väite perusteineen, (ii) omattava perusteet olettaa puhujan olevan vilpitön ja asiantunteva sekä (iii) oltava herkkä uskomuksen oikeutuksen mahdollisesti kumoaville tekijöille. Artikkelissa osoitetaan, että ehdot voivat täyttyä yksittäisten uskomusten tapauksessa, vaikka henkilö ei olisikaan harkitsevainen, mutta harkitsevaisen henkilön uskomukset ovat kaikissa tapauksissa tällä tavalla oikeutettuja. Hyveteoreettisesta näkökulmasta harkitsevaisuus hahmottuu kansalaishyveeksi, joka on taitoa ja halua pohtia avaramielisesti ja ennakkoluulottomasti väitteiden tai toiminnan perusteita ja päätyä johtopäätökseen. Artikkelissa tulkitaan, miten yleissivistävän koulutuksen opetussuunnitelman perusteet sisältävät harkitsevaisuuden ja miten kouluopetus voi valmistaa lapsia ja nuoria olemaan harkitsevaisia suhteessa julkiseen sanaan., Liberal democracy that is based on civic participation and public deliberation requires that citizens are committed to critical thinking. Even if critical thinking can be misunderstood and be harnessed to serve anti-scientific and anti-democratic purposes, as the recent anti-vaccine movement shows, it is, correctly understood, compatible with showing trust on knowledge that is produced and transmitted by specialists in various fields of study. The article explores what the conditions are for a justified belief that is based on the testimony of a teacher in school, on the one hand, and on the testimony of a reporter in public media, on the other hand. Even if the two cases are very different, the first being epistemically much more secure than the second one, it will be argued that in both cases, for the belief to be justified, the hearer must satisfy three conditions: (i) she must understand what the speaker asserts, and on what grounds she does so, (ii) she must have reason to assume that the speaker is sincere and competent in matters related to her assertion, and (iii) she must be sensitive to factors that might defeat the justification of her belief in contexts that are relevant to her belief. It will be argued that a hearer who satisfies these conditions in some cases does not necessarily show the virtue of deliberation (which is an ideal), but a deliberate person (if there are such persons) forms beliefs that are justified in the suggested way in all cases. Based on this argument, the article outlines the virtue of deliberation as a civic virtue and shows how the national core curricula for basic education and for general upper secondary education in Finland comprise this virtue.

Kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellmanin (1806–1881) historiallinen ja kulttuurinen sivistyskäsite sopii uudelleen tulkittuna aikuiskasvatuspolitiikan ja -tutkimuksen lähtökohdaksi paremmin kuin kognitiiviset näkemykset oppimisesta tai ylikansallisten järjestöjen lanseeraama kompetenssin käsite. Sivistys vaatii ihmiseltä ymmärrystä aikakautensa suurista kysymyksistä sekä toimintaa niiden ratkaisemiseksi. Työ tulkitaan sivistyksen tilaksi, jonka kautta yksilö liittyy yhteiskuntaan ja osallistuu yhteisen hyvän rakentamiseen.

Non

Artikkelissa tarkastellaan viime vuosien aikana toteutettua ammatillisen koulutuksen uudistusta. Uudistusta analysoidaan niin koulutuksen taloustieteen kuin pedagogisen teoriaperinteen ja käsitteistön näkökulmasta. Esitämme, että uudistuksen ymmärtämisen ja arvioimisen kannalta on ensinnäkin tärkeää hahmottaa uudistusta ohjaavat talouspoliittiset linjaukset. Nämä kiteytyvät kasvuhakuisen talouskuripolitiikan opissa, jonka takia ammatillisen koulutuksen uudistusta voi luonnehtia rahoitusvetoiseksi ja tuottavuuskeskeiseksi. Uudistuksen yleiset tavoitteet ovatkin lisätä ammattikoulutuksen ja työvoiman tuottavuutta sekä, lisäksi tai ennen kaikkea, vähentää koulutuksen kustannuksia. Uudistusta ohjaa siis voimallisesti tehokkuusperiaate. Esitämme lisäksi, että uudistuksen rahoitusvetoisuudella on väistämättä perustavia seurauksia niin ammatillisen koulutuksen pedagogisille käytänteille kuin koulutukselle asetetuille tavoitteille ja päämäärille. Käytänteitä ja päämääriä arvioidaan osaamisperusteisuuden käsitteen kautta suhteessa pedagogiseen käsitteistöön ja teoriaan. Ensimmäisessä suhteessa muutos näkyy siten, että koulutuksessa on väistämättä siirryttävä suosimaan opiskelijoiden itseohjautuvuutta korostavia malleja ja jälkimmäisessä sitä, että koulutuksen sisällöt kapeutuvat lyhytnäköistä työmarkkinanäkökulmaa suosiviksi. Pyrimme osoittamaan, että näissä molemmissa suhteissa uudistuksen mahdolliset tai todennäköiset seuraukset ovat tavoitteisiinsa nähden käänteisiä., The reform of the vocational education that has been carried out during the last few years in Finland is examined in this article. The reform is analyzed from the following points of view: economics of education as well as educational theoretical tradition and concepts. First, we propose that to under¬stand and evaluate the reform it is import¬ant to perceive the economic definitions of policy which direct the reform. These crys¬tallize in the doctrine of the expansionary economics of austerity due to which the reform of the vocational education can be characterized as finance-driven and pro¬ductivity-centered. The general objective of the reform is to increase the productivi¬ty of vocational education and of labor and, furthermore or above all, reduce the costs of vocational education. Thus, the princi¬ple which emphatically directs the reform is effectiveness. Furthermore, we propose that the finance-driven motivation of the reform has inevitable effects on the peda¬gogical practices as well as the objectives of the vocational education. Practices and ob¬jectives are analyzed through the concept of competence-based learning in relation to pedagogic concepts and theory. From the viewpoint of pedagogical practices, the change can be described as a shift towards the self-regulative models of learning, and from the viewpoint of the objectives of ed¬ucation as an emphasis to the shortsighted labor market perspective. We aim to show that in both relations possible and proba¬ble consequences of the reform are reverse with respect to their objectives.

Teoksen teemojen, sivistyksen ja kasvatuksen luotausta ja teoksen artikkelien teemojen avaamista ja sijoittamista kontekstiinsa.

Suomen kielen ihmisyksilön henkistä kehittyneisyyttä ilmaisevan sivistys-käsitteen nykymerkitys jakautuu kahteen toisilleen vastakkaiseen muotoon. Käsitteellä voidaan tarkoittaa sivistystä, joka on aistinvaraisesti opittua esimerkiksi koulussa tai erilaisia tekstejä lukemalla. Toisaalta taas sivistys voi viitata eräänlaiseen ihmisen kypsyyteen ”sydämen sivistyksenä”, jota ei voi esimerkiksi kirjoja lukemalla oppia. Artikkelissa tutkitaan käsitehistoriallisella analyysilla, miksi suomen kielen sivistys-käsitteen ihmisyksilöön viittaava muoto on jakautunut tällä tavoin kahtia. Kirjoitus vie lukijan 1800-luvun puoliväliin aikaan, jolloin sivistystä määriteltiin Suomessa ensimmäistä kertaa julkisesti. Artikkeli tuo esiin, kuinka menneisyys on läsnä nykypäivän ajattelutavoissa. 1800-luvun puolivälin yhteiskunnalliset kokemukset ja niitä jäsentävät jaetut kulttuuriset rakenteet vaikuttavat yhä tänäkin päivänä siihen, miten sivistys-käsite ymmärretään.

Sivistys-käsite on kasvatuksen ja kasvatusfilosofian eri aikakausina saanut mitä erilaisimpia määritelmiä ja painotuksia. Aina antiikin filosofeista Humboldtiin ja siitä eteenpäin on sivistys merkinnyt jonkinlaista itsen ja maailmasuhteen rikastuttamista. Yhteistä näille sivistystulkinnoille on, että tämä rikastuttaminen on jollakin tapaa vahvasti järkeen perustava prosessi. Kenties yhden negatiivisimmista sivistystulkinnoista on esittänyt saksalainen kriittinen filosofi Theodor W. Adorno (1903–1969) kyseenalaistaessaan kokonaan sivistyksen mahdollisuuden oman aikansa yhteiskunnassa. Adorno katsoi sivistyksen vajonneen niin sanottuun puolisivistyksen tilaan, joka ei merkinnyt vain puolittaista tai vajaata sivistystä, vaan jotakin pahempaa: sivistystä joka on jo mennyt harhaan. Adornon mukaan valistuksen projektiin kytkeytyi rinnakkainen instrumentaalisen järjen kehityskulku ja tämä kapea-alainen tehokkuutta ja kategorisointia korostava järjenmuoto vei tilaa todelliselta sivistykseltä. Moderni tiede, massakulttuuri sekä byrokraattiset hallinnan muodot vauhdittivat instrumentaalisen järjen kehitystä. Adornon sivistys-käsite ei anna suoraviivaisia vastauksia sille, millä keinoin sivistyspäämäärät saavutetaan tai mitä näiden päämäärien tulisi edes pitää sisällään. Sen sijaan adornolainen sivistys-käsite pyrkii negaation kautta muotoilemaan mahdollisuuden parempaan, nykykontekstin ylittävään tilaan. Negatiivisuudestaan ja kriittisyydestään huolimatta – tai juuri niiden vuoksi – Adornon filosofia voidaan tulkita pyrkimyksenä jatkaa valistuksen projektia, jonka keskeisimpiin käsitteisiin sivistys lukeutuu. Tämä tutkimusartikkeli lähestyy sivistyksen teemaa Adornon puolisivistyksen näkökulmasta ja tarkastelee niitä huomioita ja mahdollisuuksia, joita adornolainen ymmärrys sivistyksestä ja puolisivistyksestä tarjoaa tämän päivän yhteiskunnalliseen kontekstiin ja kasvatusfilosofiseen keskusteluun.

Kirja pyrkii avaamaan valoisaa näkymää kestävään tulevaisuuteen. Kirjoittajat haastavat nykyisiä ajattelu- ja toimintatapojamme. Kulutuskeskeinen kulttuurimme haaskaa valtavasti luonnonvaroja, kilpailemme keskenämme ja monet meistä ihmettelevät, mitä oikein etsimme.

Snellmanilainen sivistyskäsite syventää keskustelua jatkuvasta oppimisesta. Se kuitenkin edellyttää uudenlaisia tutkimusavusteisia menetelmiä ja oppimisympäristöjä, joissa työntekijät, kehittäjät ja johtajat yhdessä kehittävät työtään ja osaamistaan ja tuottavat ratkaisuja ongelmiin.

Sivistys liitetään teemanumerossa ekososiaalisiin kysymyksiin ja planetaarisiin haasteisiin. Onko viheliäisiin kysymyksiin mahdollista tarttua arjen pienin kestävin teoin, kehittämällä ja opettelemalla uusia toisin toimimisen taitoja? Aikuisten oppiminen ja sivistystyöhön osallistuminen voivat liittää pienet teot isoihin ratkaisupyrkimyksiin, avata näkökulmia elonyhteisöjen välisten suhteiden pohdintaan ja tarjota vaikuttamismahdollisuuksia.

Suomalaisen varhaiskasvatuksen perinne ulottuu yli sadan vuoden taakse. Varhaiskasvatuksen opettajuuden voidaan katsoa alkaneen kehittyä jo varhain, joskin vuosikymmenien ajan sitä kuvattiin ennemminkin hoivan kuin opetuksen termein. Vasta tällä vuosikymmenellä yliopistokoulutettuja alan ammattilaisia on alettu nimittää varhaiskasvatuksen opettajiksi. Tämä artikkeli liittyy Juho August Hollon kasvatusajattelun tarkasteluihin varhaiskasvatuksen näkökulmasta. Artikkelissa peilataan Hollon näkemyksiä varhaiskasvatukseen painottaen erityisesti varhaiskasvatuksen opettajuutta ja siihen sisältyvästä kasvattajuudesta huokuvaa hollolaista henkeä. Hollolaisella hengellä tarkoitetaan erityisesti kykyä nähdä kasvatuksellisesti, edustaa kuvitteluelämän virkeyttä sekä toimia mahdollistajana ja koskettajana. Luentaa rikastetaan tekstiin liitetyillä, kokeneen varhaiskasvatuksen opettajan Hollo-kaikuisilla näkemyksillä, joita nousi esiin kokeneen varhaiskasvatuksen opettajan kolmivaiheisessa haastattelussa. Aineiston tarkastelu osoittaa aikamme varhaiskasvatuksen opettajuuden heijastelevan monia Hollolle tyypillisiä arvoja ja lähtökohtia. Varhaiskasvatukselle ominainen kokonaisvaltaisuus luo opettajuudelle oman karaktäärinsä. Artikkelissa esitetään, kuinka J. A. Hollon kasvatusajattelu voi toimia varhaiskasvatuksen opettajuutta kannattelevana voimana kehystäen sen kokonaisvaltaisuutta, kun perustana pidetään kasvatuksellisuutta.

50-vuotias Professoriliitto vastasi sosiaaliseen tilaukseen ottamalla juhlavuotensa 2019 teemaksi rohkeasti sivistyksen, tunnuslauseena ”Sivistyksen puolesta”. Keskustelua olivat pohjustaneet professorit Sari Kivistö ja Sami Pihlström teoksellaan Sivistyksen puolustus (2018). Tarkastelen kysymystä oman alani, estetiikan, kannalta ympäristösivistykseen ja sen esteettiseen ulottuvuuteen keskittyen. Esteettisen, laajassa mielessä kauneuden, näen yhdeksi arvoalueeksi eettisen, emotionaalisen, ekologisen ja ekonomisen tapaan, samalla kun se on näiden muodostaman synteesin ominaisuus.

Useat kansainväliset hankkeet ovat 2000-luvulla määritelleet 21. vuosisadan taitoja ja kompetensseja. Niistä on kehittymässä uusi tapa puhua kasvatuksesta ja koulutuksesta. Edelläkävijä on ollut Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD. Sen vertailevan mittaamisen viitekehys edellyttää määrittelemään eri maiden kulttuureista ja opetussuunnitelmista sekä tiedonaloista riippumattomat geneeriset kompetenssit. Niitä mittaamalla järjestö katsoo voivansa vertailla eri maiden koulutusjärjestelmien tehokkuutta ja laatua ja luoda perustan niiden kehittämiselle. Artikkeli analysoi kriittisesti tämän kehitysstrategian perusteluja ja seurauksia. Kompetenssien kieli suuntaa kasvatusta valmiuksiin, jotka ovat mitattavissa ja joita pidetään työllistymisen ja talouden kehityksen kannalta tärkeinä. Näin se kaventaa käsityksiämme kasvatuksen ja sivistyksen tarkoituksesta ja sisällöstä.