Search

Katsauksessa tarkastellaan työskentelyä lastenpsykiatrian ja lastensuojelun rajapinnalla aiheesta löytyvän suomenkielisten aineistojen pohjalta. Vaikka alat työskentelevät samankaltaisten ongelmien ja osittain myös samojen asiakkaiden parissa, ei yhteistyötä ole juurikaan aiemmin tutkittu. Yhteistyötä ei myöskään toteuteta käytännössä riittävissä määrin, vaikka molemmat alat tunnistavat yhteistyön tärkeyden ja tarpeen. Lapsen henkistä pahoinvointia aiheuttavat monet perheestä ja kasvuympäristöstä kumpuavat syyt kuten vanhempien päihteiden käyttö ja mielenterveysongelmat, huono taloudellinen tilanne ja huonosti toimiva perhedynamiikka. Lastenpsykiatrian ja lastensuojelun palveluiden tarpeen kulkeminen rinnakkain on siis varsin yleistä. Erityisesti perheen ulkopuolelle sijoitetut lapset tarvitsevat usein lastenpsykiatrian palveluita. Lastenpsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuudet ovat myös usein kestoltaan vuosien mittaisia, joten palvelut ja työntekijät saattavat vaihtua useaan otteeseen. Palveluiden kokonaisuuden koordinointia ja alojen välistä yhteistyötä tarvittaisiin enemmän, jotta työnjako eri palveluiden välillä olisi selkeämpää ja perheen eri palveluiden tarpeesta ja toteutumisesta muodostuisi tarkempi kokonaiskuva. Vaikka rajapintatyöskentely on kehittynyt toimivampaan suuntaan, yhteistyötä tarvittaisiin enemmän. Positiivista on ollut rajapintatyöskentelyn kehittyminen lapsilähtöisempään suuntaan, mikä tarkoittaa, että lapsi saa itse olla mukana vaikuttamassa omaan palvelukokonaisuuteensa sen sijaan, että häntä vain määräiltäisiin palvelusta toiseen. Merkittäviä ongelmakohtia ovat esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijäpula ja hidas hoitoon pääseminen sekä lastensuojelun lapsen tai perheen oman työntekijän vaihtuvuus, vaikka tutun ja luotettavan aikuisen tuki olisi lapselle tärkeää. Keinoja parantaa alojen välistä yhteistyötä voisivat olla esimerkiksi siirtyminen koordinoituun moniammatilliseen tiimimalliin (systeeminen malli), alojen rajat ylittävä johto, alojen välisen kommunikaation edistäminen ja lasten ja nuorten mielenterveystyön painopisteen siirtäminen ennaltaehkäisevämpään suuntaan.

Tämä tutkielma käsittelee Instagram-julkaisuja lastensuojelun imagonrakennuksen välineinä. Tutkimus kohdistuu kunnallisiin lastensuojeluorganisaatioihin, jotka käyttävät viranomaisvaltaa lastensuojelussa. Tutkimusaineisto koostuu eri kuntien lastensuojeluorganisaatioiden ylläpitämien Instagram-tilien julkaisuista. Instagram on sosiaalisen median alusta, jossa julkaistaan kuvien, videoiden ja tekstien yhdistelmiä eli julkaisuja. Aineistooni sisältyy 243 Instagram- julkaisua, jotka sisältävät yhteensä 360 kuvaa tai videota. Tutkin aineistoa kahden tutkimuskysymyksen avulla. Ensinnäkin kysyn, millaista kuva- ja tekstisisältöä lastensuojeluorganisaatiot julkaisevat Instagramissa. Toiseksi kysyn, miten ne rakentavat imagoaan Instagram-julkaisujen kuvateksteissä. Analysoin aineistoa kvantifioinnin, laadullisen sisällönanalyysin ja tekstianalyysin avulla. Tutkimuksen teoriatausta koostuu kahdesta näkökulmasta. Ensin määrittelen tutkielman keskeiset käsitteet: imagon ja imagonrakennuksen. Käsitän tässä tutkimuksessa organisaatiomaineen kattokäsitteeksi, joka sisältää organisaation omaan toimintaan ja ulkopuolisten mielikuviin liittyviä elementtejä. Imagolla taas tarkoitan kuvaa, jota organisaatio itse tietoisesti välittää itsestään ulospäin. Imagonrakennus on toimintaa, jossa organisaatio viestii ulospäin sellaisia valikoituja asioita, joiden se olettaa lisäävän legitimiteettiään sidosryhmien silmissä. Käsittelen teoriaosiossa myös imagon yhteyttä organisaation identiteettiin ja maineen merkitystä julkisille organisaatioille. Teoriaosion toisessa osassa käyn läpi lastensuojelun mainetta ja sen ongelmia käsittelevää tutkimusta. Sosiaalityön on vuosikymmenien ajan katsottu kärsivän heikosta maineesta. Sosiaalityön aloista erityisesti lastensuojelu kärsii maineongelmista ja siihen liittyy kahtiajakoisia mielikuvia. Aikaisemmassa tutkimuksessa on nostettu myös esiin sosiaalialan vähäinen oma viestintä ja viestinnän puutteen on katsottu osin aiheuttaneen alan heikon maineen. Ongelman sanallistamiseen on kehitetty hiljaisuuden kulttuurin käsite. Se kuvaa sosiaalialan organisaatioiden käytäntöjä, jotka pitävät yllä työntekijöiden haluttomuutta puhua työhönsä liittyvistä asioista julkisesti ja joiden avulla julkisuuden kautta tapahtuvaa vaikuttamista jopa estetään sosiaalialan työyhteisöissä. Tutkimukseni tulokset koostuvat kolmesta osasta: aineiston kuvasisällön määrällisestä analyysistä, kolmesta kuvatekstityypistä ja viidestä teemasta, joiden kautta lastensuojelun imagoa rakennetaan kuvateksteissä. Totean, että kuvissa lastensuojelu esitetään usein esineiden ja tilojen kautta. Toimintaa näkyy kuvissa vähän. Kerron kuvatekstien jakautuvan tiedottavaan, kuvailevaan ja kertovaan tyyppiin, joilla on keskenään erilaisia viestinnällisiä tehtäviä. Lisäksi kuvailen, kuinka lastensuojelun imagoa rakennetaan kehittymisen ja kehittämisen, viihtyisien työyhteisöjen, monipuolisen asiakastyön, palvelemisen ja läsnäolon sekä sijaishuoltoelämän tavallisuuden teemojen kautta. Esitän, että lastensuojeluorganisaatioiden tapa esittää itsensä Instagramissa poikkeaa merkittävästi siitä, millaisia kuvia lastensuojelusta rakennetaan muussa julkisuudessa. Lastensuojelun Instagram-viestintää leimaa myönteisyys eivätkä alaan tavallisesti yhdistetyt ongelmat ole siinä läsnä. Instagramin perusteella kunnallisesta lastensuojelutyöstä rakentuu kuva vaativana, mutta toimivana ja eettisesti kestävänä työnä, jossa työntekijät viihtyvät. Lisäksi esitän, että Instagram- viestintä on yksi tapa murtaa hiljaisuuden kulttuuria. Katson, että lastensuojelun imagonrakennus voi auttaa vähentämään lastensuojelun palveluihin liittyvää kielteistä leimaa sekä madaltaa kynnystä avun hakemiseen. Pohdittavaksi ja jatkotutkimuksen aiheeksi kuitenkin jää, millä tavalla Instagramin käyttöä ohjataan lastensuojelun työyhteisöissä ja millaisia rajoja siihen liittyy. Myös Instagramin käyttöön voi liittyä hiljaisuuden kulttuuriin kuuluvia hiljentämisen elementtejä, joiden olemassaoloa on mahdotonta arvioida pelkästään julkaisuja tarkastelemalla.

Tässä pro-gradu tutkielmassa tarkastellaan kodin ulkopuolelle sijoitettujen nuorten kokemuksia lastensuojelun sijaishuollon asiakkaina. Tutkielman tarkoitus on tarkastella nuorten ja heidän asioistaan vastaavan sosiaalityöntekijän välisen suhteen merkityksiä nuorille. Nuoren kohtaaminen sosiaalityön asiakkaana on ajankohtainen sekä yhteiskuntatasolla keskustelua herättävä aihe. Tutkimus on laadullinen tutkimus, jonka tutkimusaineisto koostuu 59 kirjeestä yhteensä 84 sivusta. Kyseinen aineisto on 101- kirjettä – julkaisu, joka on Pesäpuu ry:n (2020) toimittama. Aineisto on analysoitu toteuttamalla soveltaen sekä viisivaiheista Amedeo Giorgin (1995) fenomenologista aineiston analyysiä, että eksistentiaalista Juha Perttulan (1998) fenomenologisen analyysin muunnosta. Tutkimustulokset osoittavat asioista vastaavan sosiaalityöntekijän näyttäytyvän kodin ulkopuolelle sijoitetulle nuorelle hyvin etäisenä henkilönä. Tutkimuksen mukaan nuoren ja sosiaalityöntekijän tapaamiset painottuvat hyvin asiakassuunnitelmakeskeisinä. Sosiaalityöntekijän ja nuoren kahdenkeskiset tapaamiset eivät toteutuneet lastensuojelulain (417/2007) 53 §:n mukaisesti. Tutkimustuloksissa painottuu nuorten kokemukset siitä, että sosiaalityöntekijä ei kohtaa heitä. Nuorten kokemuksen mukaan kohtaamattomuuteen vaikuttaa sosiaalityöntekijöiden suuret asiakasmäärät sekä työntekijöiden suuri vaihtuvuus. Nuoret kokivat sosiaalityöntekijän olevan vaikutusvaltainen ihminen heidän elämässään. Se, että sosiaalityöntekijä ei tunne nuorta, luo nuoressa turvattomuuden tunnetta. Tutkimuksen keskeisiksi tuloksiksi nousi nuorten toive kohtaamiselle, osallisuudelle ja työntekijän pysyvyydelle. Nuoret toivoivat kohtaamiselta sosiaalityöntekijän kanssa vastavuoroisuutta sekä sosiaalityöntekijän läsnäoloa. Nuoret kuvailivat sosiaalityöntekijän yhteydenpidon sekä kahdenkeskisten tapaamisten lisäävän osallisuuden kokemusta heidän omaan elämäänsä liittyvässä päätöksenteossa. Tutkimustulokset osoittivat, että on tärkeää pohtia nuorten ja sosiaalityöntekijöiden välisten suhteiden merkityksiä. Yhteiskunnassa tulisi herätä näiden merkityksien pitkäkestoisille vaikutuksille ja pohtia sitä, miten tilanteeseen voidaan yhteiskunnassamme vaikuttaa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli tutkia miten sosiaalityöntekijät selvittävät alle kouluikäisen lapsen mielipiteen sijaishuoltopaikan muutosta koskevassa päätöksenteossa ja millaiset tekijät vaikuttavat mielipiteen selvittämiseen sekä lapsen osallisuuden toteutumiseen. Lastensuojelulain mukaan lapsen mielipide tulee selvittää kaikissa lasta koskevassa lastensuojelun päätöksen teossa ja lapsen mielipide tulee ottaa huomioon päätöksen teossa, kun arvioidaan lapsen etua. Teoreettisesti tutkielmani asettuu lapsen osallisuutta koskevaan lainsäädäntöön sekä aikaisempaan tutkimuskeskusteluun, jonka mukaan lapsen osallisuus ei kiistattomasti vahvasta lainsäädännöstä huolimatta pienten lasten kohdalla toteudu. Tutkimusaineistoni koostui kuudesta lastensuojelun sosiaalityöntekijän yksilöhaastattelusta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina. Aineiston analysoinnissa käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Aikaisemmista tutkimuksista huolimatta tulokset ovat valoisia alle kouluikäisten lasten osallisuuden näkökulmasta. Alle kouluikäiset lapset ovat olleet osallisina omassa asiassaan, heidän mielipiteensä on kuultu ja usein mielipiteelle on annettu merkittävästi painoarvoa. Lapsen mielipide selvitettiin kysymällä suoraan, leikin ja keskustelun kautta, havainnoimalla ja keräämällä tietoa muilta aikuisilta. Sosiaalityöntekijät pitivät lapsen mielipiteen selvittämistä paitsi lakisääteisenä velvoitteena, myös oikeana ja eettisenä tapana tehdä työtä. Lapsen mielipiteen selvittämiseen vaikuttivat lapsen tuntemisen, lapsen kehityksen ja käytettävissä olevan ajan lisäksi oleellisesti sosiaalityöntekijän vuorovaikutustaidot. Sosiaalityöntekijän taidoilla olla vuorovaikutuksessa pienen lapsen kanssa oli vaikutusta siihen, miten lapsen osallisuus toteutui ja minkälainen painoarvo lapsen mielipiteelle annettiin.

Tämän tutkielman tarkoituksena on tutkia miten lapsen edun huomioiminen näkyy sijaishuoltopaikan valinnan perusteluissa ja minkälaisia sijaishuoltopolkuja huostaanotetuille lapsille rakentuu. Lapsen edun mukaisen ja pysyvän sijaishuoltopaikan tiedetään edistävän sijoitetun lapsen hyvinvointia. Tästä huolimatta sijaishuoltopaikkojen muutokset ovat lastensuojelun arkea. Tutkielmassani vastaan tutkimuskysymyksiin, millaisia sijaishuoltopolkuja tutkimuskunnan huostaanotetuille lapsille rakentui ja miten sijaishuoltopaikan valinta perustellaan päätöksenteossa lapsen edun mukaisena. Tutkielmani teoreettisen viitekehyksen keskiössä ovat lastensuojelun päätöksenteko sijaishuollon kontekstissa sekä lapsen edun ja pysyvyyden merkitys sijaishuoltoon sijoitetulle lapselle. Päätöksenteossa sosiaalityöntekijän työtä ohjaa lapsen etu. Lapsen edun määritelmä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, vaan jättää runsaasti tulkinnanvaraa. Lapsen etua tulkitaan ja määritellään kuntien linjauksissa sekä yksittäisten viranhaltijoiden toimesta. Sijaishuollon pysyvyyttä käsitellään teoriaosuudessa lapsen edun toteutumisen yhtenä tunnusmerkkinä. Tutkimusten mukaan pysyvä sijaishuoltopaikka tukee sijaishuollon tavoitteiden toteutumista ja lapsen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka aineisto koostuu keskisuuren suomalaisen kunnan vuoden 2016 huostaanottopäätöksistä ja -hakemuksista. Huostaanottoja kunnassa tehtiin yhteensä 22. Lisäksi aineistoon kuuluvat näiden lasten sijaishuoltopaikan muutospäätökset vuoden 2021 loppuun asti. Sijaishuoltopaikan muutospäätöksiä tehtiin yhteensä 40. Aineistosta tutkin lasten sijaishuollon polkuja sekä sijaishuoltopaikan valinnan perustelutekstejä. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielman tulosten perusteella lasten sijaishuoltopolut rakentuvat hyvin yksilöllisesti. Pysyvyyttä tarkastellen kaksi kolmasosaa poluista näyttäytyy pysyvinä siinä mielessä, ettei sijaishuoltopaikan muutoksia ole tehty huostaanoton aikana. Ennen huostaanottoa olleet lyhytaikaiset sijoitukset kuitenkin nostavat jokaisen lapsen sijaishuoltopaikkojen kokonaismäärän vähintään kahteen. Yksi kolmasosa lasten sijaishuoltopoluista näyttäytyy turvattomana runsaiden sijaishuoltopaikan muutosten vuoksi. Ennen huostaanottoa suurin osa on jo ollut useammassa eri sijaishuoltopaikassa. Tässä kolmanneksessa lapset oireilevat rajusti päihteidenkäytöllä, mielenterveyden ja käyttäytymisen ongelmilla. Turvattomat sijaishuoltopolut koskettavat enimmäkseen teini-ikäisiä lapsia. Sijaishuoltopaikan valinnan perusteluissa aineistossani korostuivat lapsen edun mukaiset hyvän elämän yleiset edellytykset. Pienten lasten kohdalla ensisijainen pyrkimys näytti olevan lapsen sijoittaminen perhehoitoon, mutta arvio tehtiin aina yksilöllisesti. Teini-iässä olevat lapset sijoitettiin pääsääntöisesti lastensuojelun laitoshuoltoon heidän erilaisten hoidontarpeidensa vuoksi. Sijaishuoltoon sijoitettujen lasten odotettiin saavan sijaishuoltopaikasta osakseen pysyvyyttä, vakautta ja turvallisuutta. Osa sijaishuoltopaikan valinnan perusteluista vaikutti korvautuneen sijaishuoltopaikan esittelyteksteillä, joita päätösdokumenteissa oli runsaasti. Sijaishuoltopaikan valintaa perusteltiin usein lastensuojelulaista nousevilla termeillä, kuten tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi, läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet, ymmärrys ja hellyys, iän ja kehitystason mukainen valvonta ja huolenpito. Yksilöiviä perusteluja käytettiin kun lapsella oli erityistarpeita kuten päihteidenkäyttöä, rajattomuutta tai koulukäymättömyyttä. Lasten omia toiveita otettiin sijaishuoltopaikan valinnassa huomioon ja niitä myös toteutettiin. Yhteenvetona voin todeta, että suuri osa lapsista saa osakseen pysyvän ja turvallisen sijaishuoltopaikan, mutta joukko huostaanotettuja sijaishuoltoon sijoitettuja lapsia elää edelleen turvatonta elämää. Sijoitettavan lapsen tilanteen ajantasaisen arvioimisen lisäksi tulisi kiinnittää huomiota siihen miten sijaishuoltopaikan valintaa lastensuojelussa organisoidaan, jotta sijaishuoltopaikkojen todenmukaisesta tilanteesta ja palvelun laadusta olisi päätöksenteon hetkellä käytettävissä ajantasaista tietoa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani sijaissisarusten kokemuksia sijaisperheisiin suhtautumisesta, sijaisperheenä toimimisesta sekä sijaissisaruudesta. Aineistoni koostuu kuudestatoista kirjoituksesta, jotka on kerätty verkkolomakkeen avulla 18–30-vuotiailta sijaissisaruksilta. Sijaissisarus-käsitteellä tarkoitan tässä tutkimuksessa sijaisvanhempien biologisia lapsia. Tutkin sijaissisarusten kokemuksia aineistolähtöistä sisällönanalyysia hyödyntäen. Aiempi tutkimuskirjallisuus osoittaa, että sijaissisarusten kuuleminen sekä tutkimuksessa että lastensuojelutyössä on tärkeää, mutta sijaissisarukset ovat olleet heikosti edustettuina näissä keskusteluissa. Tutkimuksellani haluan tuoda esiin, miten sijaissisarukset kokevat sijaissisaruuden ja sijaisperheenä toimimisen vaikuttavan erilaisiin perhettä koskettaviin vuorovaikutussuhteisiin. Tutkielmassani yhdistyy lastensuojelun, perhetutkimuksen ja sosiaalipsykologian näkökulmat. Sijaisperheenä toimiminen muokkaa perheen elämää monella tavalla, ja se vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin yksilöllisesti. Ryhtyessään sijaisperheeksi perhe avaa kotinsa sijoitettavan lapsen lisäksi myös esimerkiksi hänen läheisilleen ja lukuisille työntekijöille. Perhehoidossa onkin pitkälti kyse vuorovaikutussuhteista, ja sen erityispiirteenä voidaan pitää julkisen ja intiimin hoivan lomittumista. Tarkastelen tutkimuksessani sijaisperhettä kriittisen ja konfigurationaalisen perhetutkimuksen näkökulmien kautta. Käsittelen sijaisperheitä yksilöllisinä suhdemuodostelmina, jotka perustuvat monenlaisiin yhdistäviin tekijöihin, eivätkä pelkästään esimerkiksi biogeneettiseen sukulaisuuteen. Analyysini kuvaa sijaissisaruutta monipuolisena ilmiönä sijaissisarusten yksilöllisten kokemusten kautta. Sijaissisarusten kirjoituksista välittyivät heidän käsityksensä sijaisperheenä toimimisesta sekä kokemuksensa sijaissisaruuden haasteista ja iloista. Sijaissisarukset kirjoittivat ajatuksiaan perhesuhteista ja siitä, voisivatko he itse toimia sijaisvanhempina tulevaisuudessa. Lisäksi he pohtivat kirjoituksissaan, millaisia piirteitä sijaisperheenä toimimiseen liittyy. Sijaissisaruuden haasteet liittyvät kirjoitusten perusteella perhe- ja kaverisuhteisiin, kokemuksiin toissijaiseksi jäämisestä, huoliin, pelkoihin sekä sijaissisarusten mielenterveyteen. Sijaissisaruuden ilot puolestaan muodostuvat vanhempien auttamisesta, ylpeyden, arvostuksen ja kiitollisuuden tunteista, oppimisesta sekä perhesuhteiden merkityksellisyydestä. Sijaissisarusten kokemusten mukaan suhtautuminen sijaisperheisiin on ollut negatiivista, positiivista, neutraalia sekä ristiriitaista. Negatiivinen suhtautuminen on näyttäytynyt sijaissisaruksille negatiivisena kohteluna, äärimmilleen vietynä negatiivisena toimintana, torjumisena, välttelynä ja vähättelynä sekä huomiotta jättämisenä. Positiivinen suhtautuminen on näkynyt positiivisena kohteluna, kiitollisuutena, arvostuksena, ihailuna sekä rakentavana ja auttavana otteena. Neutraali suhtautuminen on liittynyt tasavertaiseen kohteluun ja siihen, ettei sijaisperheenä toimimiseen ole suhtauduttu erityisellä tavalla tai ihmetellen. Ristiriitaisen suhtautumisen kokemukset ovat liittyneet ristiriitaisiin reaktioihin, erotteluun ja erilaiseen kohteluun, hämmennykseen, säälimiseen ja huolestumiseen sekä pelkoon ja varovaisuuteen. Kirjoituksissa erilaisten työntekijöiden suhtautumisesta sijaisperheisiin korostui eniten sosiaalityöntekijöiden rooli. Analyysini perusteella voidaan todeta, että sijaisperhe on erityinen konfiguraatio, jonka merkityksellisiä jäseniä sijaissisarukset ovat. Analyysi vahvistaa aiemmassa kirjallisuudessa toistuvaa havaintoa siitä, että lastensuojelussa olisi syytä kiinnittää huomiota sijaisperheeseen systeeminä. Lisäksi tutkielman tulokset osoittavat, miten vähäiselle huomiolle sijaissisarukset jäävät sosiaalityössä. Sijaissisarusten huomioiminen on ristiriidassa odotuksiin, joita heitä kohtaan asetetaan lastensuojelun sosiaalityössä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälaisia kategorioita perhehoitajista ja perhehoidosta tuotetaan eduskunnan täysistuntokeskusteluissa. Perhehoito on ensisijainen sijaishuollon järjestämisen tapa lastensuojelussa ja perhehoitoon sijoitettujen lasten tarpeet ovat monimuotoisempia kuin aikaisemmin. Tästä syystä on tärkeää tarkastella myös perhehoitoon ja perhehoitajiin liitettyjä ominaisuuksia. Tutkielma on rajautunut käsittelemään ainoastaan lasten perhehoitoa. Tutkielman teoriaosuudessa käsitellään lastensuojelun ja perhehoidon historiallisia juuria ja nykypäivää Suomessa, perhehoidon ensisijaisuutta lastensuojelun sijaishuollossa sekä lapsia ja nuoria perhehoidossa. Teoriaosuus käsittelee myös perhehoitoa hoivatyön ja sijaisvanhemmuuden näkökulmasta. Tutkielma on laadullinen ja analyysitavaksi on valittu kategoria-analyysi. Tutkielman metodologinen viitekehys paikantuu sosiaaliseen konstruktionismiin ja analyysi kohdistuu Jürgen Habermasin rationaalisen poliittisen tahdonmuodostuksen prosessimallin mukaisesti lainsäätämisen eettis-poliittisiin ja moraalisiin diskursseihin. Tutkielman aineisto muodostuu perhehoitajalain (312/1992) ja perhehoitolain (263/2015) täysistuntojen pöytäkirjoista, joita on yhteensä neljä. Aineistossa on yhteensä 42 sivua. Täysistuntokeskusteluissa muodostettujen kategorioiden mukaan perhehoitajat ovat naisia ja hoivatyöntekijöitä, jotka suostuvat tekemään työtään heikoilla etuuksilla. Perhehoito on vaativa elämäntehtävä ja raskasta, arvostuksen ansaitsevaa työtä. Perhehoitajilta vaaditaan tietynlaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia, kuten kärsivällisyyttä. Perhehoitajat ovat eettisesti korkeatasoisia ihmisiä, joiden ei tulisi tehdä perhehoitoa rahan takia. Perhehoito on kodinomainen hoitomuoto, jossa hoito annetaan perheolosuhteissa. Perheolosuhteiden luonnollisuus ja tavallinen perhe-elämä ovat tärkeitä piirteitä perhehoidossa. Perhehoito on myös edullinen hoitomuoto, jota ei pidä sekoittaa ammatilliseen hoivatyöhön. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että täysistuntokeskusteluissa muodostetaan perhehoidosta ja perhehoitajista kategorioita, jotka liittyvät etenkin perhehoidon sukupuolittuneisuuteen, kustannuksiin, kodinomaisuuteen ja arvostettavuuteen. Kuva perhehoidosta ja perhehoitajista näyttäytyy kapeana. Perhehoidon ja perheiden monimuotoisuus tulisi tunnistaa niin lainsäätämisen kuin käytännönkin tasolla. This master’s thesis examines what kind of categories members of the Finnish Parliament form about family care and family carers in plenary sessions. Family care is the preferred form of out-of-home care in child protection and the needs of children placed in family care are more diverse than before. Therefore it is important to examine the features associated with family care and family carers. This master’s thesis examines only family care that is used in child protection. The theory part of this master’s thesis examines the historical roots and modern day of the Finnish child protection and family care, the primality of family care in out-of-home placements and the children and youth who live in family care. The theory part of this master’s thesis also elaborates family care in the perspectives of care work and foster parenting. This thesis is qualitative and the analysis technique is categorization analysis. The methodological framework of this master’s thesis takes place in the ideas of social constructionism. The analysis focuses at the ethical-political and moral discourses of enacting legislation according to the process model of rational political will-formation by Jürgen Habermas. The analysed material in this master’s thesis consists of the minutes of plenary sessions considering the Family Carer Act (312/1992) and Family Care Act (263/2015). There are four minutes in total. The analysed material has in total 42 pages. According to the categories formed in plenary sessions family carers are women and care workers who are willing to do their work with weak benefits. Family care is a demanding purpose of life and hard work which deserves appreciation. Family carers should have certain personal features such as patience. Family carers are people with ethically high standards and should not work as a family carer for money. Family care is a home-like form of care where the care happens in a family environment. The naturalness and normality of home environment are important features of family care. Family care is also an affordable form of care which should not be mixed with professional caring. The conclusion of this master’s thesis is that the members of the Parliament form categories considering especially the gender ratio of family carers, costs, home environment and appreciation of family care. The image formed about family care and family carers seems narrow. The diversity of family care and families should be recognised both in legislative and practical levels.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen lastensuojelun laitoshoidon valvontatoimintaa sekä sijoitettujen lasten osallisuutta ja kuulluksi tulemista lastensuojelulaitosten valvonnassa. Lastensuojelun laitoshoitoa kuvaan tutkielmassa käsitteillä lastensuojelulaitos sekä sijaishuoltoyksikkö. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten lastensuojelulaitoksiin sijoitettujen lasten osallisuus ja kuulluksi tuleminen toteutuvat laitosten valvontatoiminnassa sekä mitkä tekijät rajoittavat ja edistävät osallisuuden toteutumista. Tutkielman pyrkimyksenä on ymmärtää sijoitettuna olleiden kokemusmaailmaa ja todellisuutta lastensuojelulaitoksissa toteutettavasta valvonnasta sekä selvittää, miten sijoitettuja lapsia ja nuoria kuullaan ja osallistetaan valvontatoiminnassa. Tutkielma pohjautuu lastensuojelulaitoksiin sijoitettuina olleiden henkilöiden haastatteluihin, joista kaikki ovat olleet haastatteluhetkellä iältään 18–25-vuotiaita. Haastateltavat henkilöt olen saanut aikaisemman työni sekä lastensuojelun kehittämisyhteisö Pesäpuu ry:n kautta. Haastatteluun on osallistunut yhteensä kuusi lastensuojelulaitoksiin sijoitettuna ollutta henkilöä. Haastateltavat ovat olleet sijoitettuna joko yhteen tai useampaan lastensuojelulaitokseen eri puolella Suomea vuosien 2010–2020 aikana. Haastateltavilta olen saanut omakohtaisia kokemuksia osallisuudesta ja kuulluksi tulemisesta lastensuojelulaitosten valvontatoiminnassa. Tutkielmassa keskeisinä teemoina ovat lastensuojelulaitosten valvonta sekä osallisuus ja kuulluksi tuleminen. Lainsäädäntö ja lapset oikeudet muodostavat myös keskeisen ulottuvuuden tutkielmassani. Tutkielma on toteutettu laadullisena tutkimuksena ja aineistonkeruumenetelmänä on hyödynnetty teemahaastattelua. Tutkielma on lähestymistavaltaan fenomenologinen, jossa tutkitaan ihmisten kokemuksia maailmasta. Fenomenologisen tutkimuksen keskiön muodostaa yksilö ja hänen kokemuksensa, joka pitää sisällään kaiken aiemmin koetun. Analyysinä on toiminut sisällönanalyysi, jonka avulla olen analysoinut tutkittavaan ilmiöön liittyviä sisältöjä ja rakenteita. Sisällön analyysin avulla olen pyrkinyt muodostamaan systemaattisen ja kattavan kuvauksen aineistoon liittyvistä sisällöistä. Tutkimustulokset osoittavat, että lastensuojelulaitoksiin sijoitettuja lapsia osallistetaan ja kuullaan valvontatoiminnassa vähäisessä määrin. Laitosten valvonta pohjautuu pääasiassa erilaisiin virallisiin dokumentteihin ja työntekijöiden haastatteluihin. Lasten osallisuutta ja kuulluksi tulemista näyttävät tutkimustulosten valossa rajoittavan pelko, aikuisten asenteet, puutteelliset vuorovaikutustaidot sekä työntekijöiden kiire ja ajan puute. Osallisuutta ja kuulluksi tulemista puolestaan edistävät turvallisuuden tunne, suotuisa ympäristö, epävirallinen tilanne, kohtaaminen ja kunnioittaminen, lapsen kokemuksiin vakavasti suhtautuminen sekä lapsilähtöisten menetelmien hyödyntäminen.

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaista ammatillista harkintaa perheen jälleenyhdistämiseen liittyy, ja mitkä ovat perheen jälleenyhdistämisen edellytykset. Aineistona toimii kahdessa ryhmässä toteutetut sijaishuollon sosiaalityöntekijöiden teemahaastattelut. Lastensuojelulaki velvoittaa tarkastelemaan perheen jälleenyhdistämisen mahdollisuutta vähintään vuosittain asiakassuunnitelman laatimisen yhteydessä. Vaikka lain mukaan huostaanotto on tarkoitettu väliaikaiseksi, kestää se usein siihen saakka, että lapsi tulee täysi-ikäiseksi. Tutkimusmenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Näkökulmavalintani on asiantuntijanäkökulma perheen jälleenyhdistämiseen ammatillisena toimintana. Merkittävimmiksi käsitteiksi nousivat ammatillinen harkinta ja lapsen etu. Tutkimus tuo esiin, että erityisesti perhehoidossa olevat lapset palaavat harvoin biologisen vanhemman luo. Huostaanottoja ei pystyä purkamaan, koska lapset ovat niin huonovointisia huostaan tullessaan ja myös huostaanotettujen lasten vanhempien kuntoutumisen tarve on suuri. Huostaanoton jälkeen vanhemmat jäävät ilman riittävää tukea. Huostaanotettujen lasten vanhemmat tarvitsisivat tiivistä tukea kuntoutumiseensa erityisesti huostaanoton alussa, jotta perheen jälleen jälleenyhdistäminen olisi useamman perheen kohdalla mahdollista. Lapsen suojelunäkökulma korostuu perheen jälleenyhdistymisen harkinnassa. Lapsen edun mukaista ratkaisua pyritään selvittämään huolellisesti ja lasta kuunnellaan perheen jälleenyhdistämiseen liittyvässä päätöksenteossa. Silloin kun lapsen tai vanhemman kuntoutuminen kestää pitkään, lapselle on saattanut muodostua vanhempi–lapsi tyyppinen kiintymyssuhde sijaisvanhempaan, eikä perheen jälleenyhdistämistä välttämättä lähdetä viemään eteenpäin. Laki ja käytäntö perheen jälleenyhdistämisen suhteen eivät vastaa toisiaan, laki ei tällä hetkellä toteudu niin kuin lainsäätäjän voi olettaa tarkoittaneen. Pysyvän huostaanoton mahdollisuutta ja tarpeellisuutta tulisi selvittää lisää.

Tutkimuksessa tarkasteltiin sijoitettuna olleiden nuorten aikuisten selviytymiskeinoja 18 yksilöhaastattelun avulla. Fenomenologisella analyysilla (IPA; Smith & Osborn, 2003. Interpretative phenomenological analysis. Teoksessa J. A. Smith (toim.), Qualitative Psychology (s. 51–80). Sage) tunnistettiin kolme pääteemaa liittyen selviytymiskeinoihin vastoinkäymisissä ja haasteissa: sisäänpäin suuntautuminen, ulospäin suuntautuminen sekä omiin elinolosuhteisiin vaikuttaminen. Lisäksi tunnistettiin keino, joka oli käytössä vain varhaisaikuisuudessa, hyväksyminen. Tulosten perusteella on tärkeää kuulla sijoitettuna olleita nuoria aikuisia koskien heidän selviytymiskeinojaan sekä lisätä sijaisperheiden ja lastensuojeluun osallistuvien toimijoiden ymmärrystä vastoinkäymisiä kohtaavien ja kohdanneiden lasten ja nuorten kokemuksista. The study, positioned at the interface of social sciences and psychological research, focuses on coping strategies identified in interviews with 18 young adults (between 18 and 32 years) with foster care backgrounds and living in Finland. In the interpretative phenomenological analysis (IPA; Smith & Osborn, 2003. Interpretive phenomenological analysis. In J. A. Smith (Ed.), Qualitative psychology (pp. 51–80). Sage), three main themes of coping strategies emerged: inward orientation, outward orientation, and influencing one's life circumstances. One additional theme, acceptance, was also identified, but it was only used in young adulthood. The findings highlight the importance of giving voice to young foster care adults’ coping strategies, and sensitising foster families and professionals in the field to these strategies to better understand and support children and youth who face adversities. peerReviewed

Pro gradu -tutkielma tarkastelee kodin ulkopuolelle sijoitettuina olleiden nuorten itsenäistymiskertomusten tapahtumarakenteita, sekä sitä, minkälaisia merkityksiä tutkittavat antavat sosiaaliselle tuelle, koulutukselle sekä toimeentulolle ja työelämälle. Itsenäistymiskertomuksia tutkimalla on tarkoitus lisätä ymmärrystä sijaishuollon asiakkaiden itsenäistymisprosesseista ja sijaishuollon jälkeisestä elämästä. Teoreettisessa viitekehyksessä tarkastellaan, minkälaiset lähtökohdat sijaishuolto mahdollistaa sijoitettujen lasten ja nuorten sosiaalisten, kulttuuristen ja taloudellisten pääomien kertymiselle. Aiempien kvantitatiivisten tutkimustulosten mukaan sijaishuollon asiakkaat kohtaavat lukuisia vastoinkäymisiä sijaishuoltoaikoina ja jälkihuollon jälkeisessä elämässä, minkä vuoksi heihin kohdistuu usein huono-osaisuuden leima. Sijaishuollosta itsenäistyville nuorille jätetään liian vähän aikaa ja tilaa harjoitella aikuisuutta. Tutkielman aineisto on kerätty viideltä informantilta elämäkertahaastatteluiden avulla. Narratiivinen lähestymistapa mahdollisti aineiston tutkimisen kertomuksina ja tarinoina. Tutkimustuloksissa esiteltävät itsenäistymiskertomukset ja Risuista ruusuihin -mallitarina syntyivät tutkittavien ja tutkijan yhteisen tiedonmuodostusprosessin tuloksena. Tutkittavat kokivat itsenäistymisprosessiensa aikana sijaishuollon sisäisiä ongelmia, koulukiusaamista, yksinäisyyttä, toimeentulovaikeuksia, työttömyyttä sekä mielenterveysongelmia. Edellä mainitut vastoinkäymiset olivat useimmiten väliaikaisia ongelmia tutkittavien kertomuksissa, sillä sijoitetut nuoret löysivät erilaisia selviytymiskeinoja vaikeisiin elämäntilanteisiinsa. Sosiaalisen tuen merkitys korostui kaikissa itsenäistymiskertomuksissa. Tutkittavat useimmiten kokivat, etteivät he saaneet riittävästi tukea sijaishuollon toimijoilta. Sijaishuollon ulkopuolelta saatu tuki taas näyttäytyi keskeisenä voimavarana itsenäistymisprosessien aikana. Esimerkiksi työelämän ja koulutuksen kentiltä saatu myönteinen palaute oli erittäin merkityksellinen itsenäistymistä tukeva tekijä. Itsenäistymiskertomukset edustivat juonellisesti selviytymistarinoita, sillä tutkittavat kokivat elämänlaatunsa parantuneen merkittävästi sijaishuoltoajoista tähän päivään. Itsenäistymiskertomukset murtavat sijoitettuina olleisiin nuoriin kohdistuvia oletuksia huono-osaisuudesta ja syrjäytymisestä. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten henkilökohtaisten kokemusten kuuleminen on tärkeää, jotta sijaishuollon järjestämistä, kasvuympäristön toimijoiden moniammatillista yhteistyötä ja jälkihuollon tukipalveluita voitaisiin kehittää sijaishuollon asiakkaiden tarpeita vastaaviksi. Erityisesti sijaishuollon aikaisiin tapahtumiin tulisi kiinnittää jatkossa enemmän huomiota, jotta sijoitetuilla nuorilla olisi paremmat lähtökohdat itsenäistyä.

Tutkielmassani tarkastellaan perheen käsitettä perhehoitajina toimivien sijaisisien näkökulmasta. Tavoitteenani oli saada tietoa heidän näkemyksistään perheestä, siihen liittyvistä tunteista ja pienimuotoisesti perheen jälleenyhdistämisestä. Perheen virallinen määritelmä sisältää samassa taloudessa asuvan äidin, isän ja heidän biologiset lapsensa. Perheet ovat kuitenkin hyvin monimuotoisia ja halusin tutkimuksellani selvittää mitä sijaisisit ajattelevat perheestä, ja mikä tekee heidän mielestään perheen. Tutkimusongelmani onkin rajattu koskemaan sijaisisien näkemyksiä perheestä. Tutkimuksen teoriaosuudessa määrittelen perheen käsitettä ja avaan sijaishuollon käsitettä etenkin perhehoidon näkökulmasta. Teoriaosuudessa kerron myös sijaisperheen tehtävistä sekä lapsen kotiuttamisesta että kotiutustyöskentelystä. Tutkimukseni on laadullinen tutkimus. Tutkimusaineistoni koostuu viidestä yksilöhaastattelusta, jotka on kerätty Perhehoitokumppanit Suomessa Oy:n sijaisperheenä toimivilta sijaisiseiltä. Tutkimuksessani on käytetty tutkimusmenetelmänä sisällönanalyysia. Sisällönanalyysissa olen pelkistänyt eli redusoinut alkuperäisdatan sekä litteroinut että koodannut aineistoni. Sen jälkeen aineisto on vielä teemoiteltu ja tyypitelty. Sijaislasten myötä perheen dynamiikka kokee muutoksen. Kuitenkin arki ja arjen pyörittäminen on melko samalla tavalla sujuvaa kuin ennen sijaislasten tuloakin. Sijaisisit kuvasivat tunteiden vaihtelua laidasta laitaan. Kuitenkin positiivinen sävy pysyi vallitsevana tekijänä. Sijaisvanhemmuudessa voi tutustua uusiin ihmisiin sekä itseensä paremmin. Yleensä sijaisperheillä on asiallinen suhde sijaislasten biologiseen perheeseen. Monesti kommunikaatio ja elämän tavan eroavaisuudet olivat suurimmat haasteet yhteistyön sujumiselle biologisen perheen kanssa. Moni sijaisisä kuvaa joustavuuden lisääntymistä ja elämän katsomuksen laajentumista ja lisäksi aiemmalta mukavuusalueelta pois joutumista. Kaikkein tärkeintä sijaisiseille on, että lapset voivat hyvin. Sosiaalityöntekijöistä löytyi paljon eriävää mielipidettä kuin myös erilaisia kokemuksia. Sijaisisit kuitenkin toivat esiin, että PKS:n sosiaalityöntekijän rooli oli heille tärkeä ja hyvä vertaistuki. Sijaisisit kokevat verkostoitumisen ja vertaistuen erittäin tärkeäksi osaksi arjen jaksamista sijaisperheenä. Kenelläkään haastattelemistani sijaisperheistä ei ollut kokemusta perheen jälleenyhdistämisestä. Pelkona sijaisisillä oli jälleenyhdistämisessä se, että pian kotiuttamisen jälkeen joudutaan uudelleen sijoittamaan lapsi, jolloin turvallinen kasvuympäristö vaarantuu ja kiintymyssuhteet katkeavat. Sijaisisien puheesta kuului aidosti huoli lapsen voinnista ja tunteista hänen kohdatessaan ristiriitaisia tunteita. Kaikilla haastattelemillani sijaisiseillä on omia biologisia lapsia, joihin he vertaavat suhtautumistaan sijaislapsiinsa. Omalla vanhemmuudella on siten merkitystä sijaislapsiin suhtautumisessa ja heidän kohtaamisessaan. Lisäksi sijaisisien vastauksissa kuului huoli omien biologisten lasten sopeutumisesta sijaisvanhemmuuteen ja sen tuomiin muutoksiin perheessä. Sijaisisit kertoivatkin, että omat lapset ovat nousseet heidän huomionsa keskiöön. Sijaisisit myös tarkastelevat omaa vanhemmuuttaan kriittisemmin sijaisperheeksi ryhtymisen jälkeen. Kaikesta huolimatta tutkimuksellani on saatu valotettua miehen kokemusta, näkemystä ja ajatusmaailmaa perheestä ja siihen kuuluvista osapuolista. Tulokset ovat osittain yleistettäviä ja uutta tietoa antavia. Oma mielenkiintoni aineistoa selatessani oli se, että kyllä mieskin osaa puhua tunteistaan, kun vain osaa kysyä oikeita kysymyksiä.

Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimuksen 3.1 artiklan mukaan lapsen etu tulee ensisijaisesti ottaa huomioon kaikessa lapsiin liittyvässä päätöksenteossa. Kansallisessa lainsäädännössä lapsen etu on nostettu lastensuojelun tärkeimmäksi periaatteeksi. Keskeisestä asemastaan huolimatta lapsen edun käsitteeseen ja sen sisällölliseen määrittelyyn liittyvä oikeudellinen sääntely on melko vähäistä. Lastensuojelussa toimiville ammattilaisille onkin jätetty laajasti harkintavaltaa niin lapsen edun määrittelyyn kuin sen mukaisesti toimimiseen. Lastensuojeluun liittyy ominaisena piirteenä tasapainottelu tuen ja kontrollin välillä. Lastensuojelun puitteissa julkisella vallalla on mahdollisuus puuttua radikaalillakin tavalla perheen sisäisiin asioihin ja yksilöiden perusoikeuksiin lapsen edun toteuttamiseksi. Lapsen edun ollessa sisällöltään harkinnanvarainen ja tilannesidonnainen, nousevat lastensuojelussa toimivat ammattilaiset keskeiseen rooliin lastensuojelun toteuttamisen ja lapsen edun määrittämisen kannalta. Tutkimuksen tarkoituksena onkin selvittää, miten lastensuojelussa työskentelevät ammattilaiset määrittävät lapsen edun sisältöä käytännön lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkimustehtävään pyritään vastaamaan selvittämällä, millaisena lapsen etu lastensuojelussa näyttäytyy ja millaisia sisältöjä lapsen etu käytännön lastensuojelussa saa? Tutkimustehtävään on vastattu hahmottelemalla ensin lapsen etuun lastensuojelun kontekstissa liittyvä keskeinen oikeudellinen sääntely, jonka perusteella tutkimuksessa on määritelty lastensuojelun oikeudellinen toimintaympäristö. Tätä oikeudellista tarkastelua on täydennetty kirjoituspyynnön avulla lastensuojelun ammattilaisilta kerätyllä empiirisellä aineistolla, jonka tarkoituksena on kuvata lapsen edun esiintymistä lastensuojelussa käytännön tasolla. Tutkimuksen tulosten mukaan lapsen edun määrittelyä hankalampaa on kuitenkin useimmiten lapsen edun mukaisesti toimiminen. Tässä keskeiseksi ongelmaksi tutkimusaineiston perusteella nousee biologisiin vanhempiin liittyvät tekijät sekä lapsen ja vanhempien välisten, toisistaan mahdollisesti eroavien intressien välinen punninta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen, millaista moraalista järkeilyä lastensuojelun sijaishuollon sosiaalityöntekijät käyttävät rajoittaessaan yhteydenpitoa. Tutkielman tavoitteena on kuvata millä tavoin yhteydenpitoa rajoitetaan, keneen rajoituksia kohdistetaan sekä millaisissa tilanteissa rajoitustoimenpiteitä katsotaan tarpeellisiksi. Tutkielmani aineisto koostuu erään tutkimuskaupungin sosiaalitoimessa tehdyistä hallintopäätöksistä yhteydenpidon rajoittamisesta vuodelta 2018. Päätöksiä on yhteensä 32 kappaletta. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä olen käyttänyt moraalista järkeilyä. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen ja analyysitapana on käytetty sisällönanalyysia. Aineistoa on analysoitu pääosin aineistolähtöisesti. Analyysi sisältää osittain teoriaohjaavia elementtejä, sillä tulkintaa on tehty moraalisen järkeilyn kautta. Tutkielmani kannalta olennaiset teemat koostuvat lapsen taustasta, yhteydenpidon merkityksestä lapselle, rajoitustoimenpiteen kohteena olevasta henkilöstä, asiantuntijoiden näkemyksistä ja kannanotoista sekä sosiaalityöntekijän päätöksestä moraalisen järkeilyn tuloksena. Yhteydenpidon rajoitukset liittyivät esimerkiksi yhteydenpidon toteuttamistapaan, tapaamistiheyteen tai tapaamisten määrään. Ne kohdistuivat useimmiten lapsen biologisiin vanhempiin tai vanhempaan. Moraalinen järkeily liittyi puolestaan lapsen osallisuuden ja lapsen edun välisiin tulkintoihin, lapsen suojelun ja vanhempien oikeuksien tunnistamisen välille, ratkaisukeskeiseen pohdintaan ja tulevaisuuden ennakointiin. Johtopäätöksenä voidaan todeta yhteydenpidon rajoittamista koskevan päätöksen syntyvän perusteellisen harkinnan tuloksena. Yksiselitteistä vastausta ei kuitenkaan ole siihen, minkälaista moraalista järkeilyä sosiaalityöntekijät käyttävät rajoittaessaan yhteydenpitoa. Päätöksentekoon liittyvä harkintaprosessi on kompleksinen, ja sitä ohjaavat muun muassa lastensuojelulain periaatteet, lasten kokemukset, vanhempien oikeudet sekä asiantuntijoiden kannanotot. Toisaalta yhteydenpidon rajoittaminen perustuu aina tapauskohtaiseen harkintaan. Yhteydenpidon rajoittamista koskevaa päätöksentekoa voidaan luonnehtia erityisen haastavaksi ammatilliseettiseksi harkintaprosessiksi, joka syntyy lopulta moraalisen järkeilyn tuloksena. This master’s thesis examines moral reasoning and restrictions on contact in child protection in out-of-home placements. The purpose of this study is also to investigate how the contact is restricted, to whom restrictions are imposed and in which situations restrictive measures are considered necessary. The material of my thesis consists of social workers’ administrative decisions in a research city made to restrict contact in year 2018 and there is a total of 32 decisions. The theoretical framework I’ve used is the concept of moral reasoning. The research is qualitative and I have used content analysis as the method of analysis. The content has mainly been analysed relying on the collected data, but the analysis consists partly of theoryguiding elements, as the interpretation has been done through the concept of moral reasoning. The topics relevant to my thesis consists of the background of the child and how the communication affects the child, to whom the restriction is imposed, the views and opinions of professionals and finally the social worker’s administrative decision as a result of moral reasoning. Restrictive measures were related, for instance, to how often the parents or other relatives were allowed to meet the child or in which way they were allowed to communicate with each other. Moral reasoning on the other hand dealt with the questions about child involvement and the interpretation of the child’s best interests, the competing principles between child protection and the recognition of parental rights, solution-oriented reflection and anticipation of the future. In conclusion, the decision to restrict contact is a result of careful consideration. However, there are no unambiguous answers to the kind of moral reasoning that social workers use to restrict contact. The decision-making process is complex and it is defined by the law, children’s experiences, parental rights and the opinions of professionals. On the other hand, it is always based on an individual consideration. All in all, the decision making to restrict contact can be characterized as a particularly challenging process that consists of professional and ethical reflection and ultimately results from moral reasoning.

Emotionaalisen turvallisuuden kokemus on yksi sijaishuollon laatukriteereissä mainittu hyvän sijaishuollon tavoite. Tässä tutkimuksessa olen etsinyt vastausta siihen, millä tavoin emotionaalinen turvallisuus tulee esiin sijoitettujen nuorten tarinoissa. Lisäksi tarkastelen sitä, millaiseen elämänvaiheeseen esiin nousseet asiat nuorten tarinoissa sijoittuvat. Tutkimuksen aineistona on käytetty kahta Pesäpuu ry:n julkaisemaa samankaltaista teosta: vuonna 2009 julkaistua Pinnalla – tarinoita selviytymiseen nuorilta nuorille sekä vuonna 2017 julkaistua Kokemus opettaa, voimatarinat lastensuojelussa. Teoksista valikoitui tutkimusaineistoksi 33 sellaista tarinaa, joista oli löydettävissä emotionaalisen turvallisuuden kokemuksia. Teoriaosiossa tutustutaan ensin laajempaan kontekstiin, jossa tutkimusta on tehty. Sijaishuoltoa tarkastellaan lakisääteisenä tehtävänä, osana nuoren sijoitetun elämäntarinaa sekä käytännön sosiaalityönä, jonka merkittävänä osana on työhön sisältyvä tunnetyö. Tämän jälkeen tutustutaan emotionaalisen turvallisuuden käsitteeseen ja aiempiin tutkimuksiin, joissa on tutkittu emotionaalisen turvallisuuden kokemusta. Olen työstänyt ja jäsentänyt tutkimusaineistoani ensin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tämän jälkeen olen lisäksi hyödyntänyt narratiivisen analyysin elementtejä tarkastellen aineistoani sekä temaattisen että rakenteellisen narratiivisen analyysin näkökulmasta. Tutkimukseni perusteella emotionaalisen turvallisuuden kokemuksen voidaan sanoa olevan hyvin monitahoinen ilmiö, joka muodostuu ja muokkaantuu erilaisten kokemusten kautta. Emotionaalinen turvallisuus ilmenee sijoitettujen tarinoissa tehdyn analyysin perusteella kolmella tasolla: vuorovaikutuksen tasolla, arjen käytänteiden tasolla sekä koetun tunteen tasolla. Vuorovaikutuksen tasolla turvallisuuden tunne esiintyy osana tärkeitä tukea ja apua tarjoavia ihmissuhteita, opettamisena ja ohjaamisena, yhdessä tekemisenä sekä tapana kohdata niin, että lapsi tai nuori tulee huomatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Lisäksi vuorovaikutukseen liittyvät hyväksynnän ja välittämisen eleet sekä vertaistuki. Arjen käytänteissä turvallisuuden tunnetta näyttävät vahvistavan arjen huolenpito, tärkeät esineet, tärkeät harrastukset, mahdollisuus keskittyä opiskeluun, vapauden ja vaikuttamisen mahdollisuudet sekä asioiden käsittelylle järjestetty paikka ja aika. Koetun tunteen tasolla emotionaalinen turvallisuus näyttäytyy mahdollisuutena olla jälleen lapsi, tärkeyden, jatkuvuuden ja kuulumisen tunteina sekä kokemuksena Jumalan suojassa olemisesta. Johtopäätöksissä annan myös tutkimustuloksiini perustuen lyhyet toimintasuositukset siihen, kuinka emotionaalista turvallisuutta voisi arvioida sijaishuollon sosiaalityössä havainnoinnin, lapsen kanssa käydyn keskustelun sekä perheen kanssa käydyn keskustelun kautta.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella mitä tukea nuori on saanut jälkihuollon palveluissa ja miten jälkihuolto on vastannut nuoren tuen tarpeisiin sosiaalityön asiakasdokumenttien kertomana. Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa nuoren saamasta tuesta erään kunnan jälkihuollon palveluissa. Tarkoituksena oli myös löytää uusia näkökulmia ja mahdollisia työmenetelmiä nuoren auttamiseen ja tukemiseen. Tämä pro gradu -tutkielma on laadullinen tutkimus, jossa aineistoa on tarkasteltu institutionaalisen ja ammatillisen asiantuntijuusnäkökulman kautta. Tutkimusaineisto muodostuu kymmenen nuoren jälkihuoltoasiakkaan sosiaalityöntekijän kirjoittamista asiakasdokumenteista jälkihuollon palveluissa. Nuoret ovat iältään 18-21-vuotiaita ja heillä on lastensuojelulain (417/2007) 75 §:n mukainen jälkihuolto-oikeus. Tutkimusaineisto on kerätty joulukuussa 2019 ja aineisto sisältää 281 asiakirjakopiosivua, joista 28 on asiakassuunnitelmaa, 91 päätöstä ja 470 asiakaskertomuskirjausta. Tutkimusaineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkielman tulosten mukaan nuorten haastavimpia itsenäistymisen alueita olivat taloudellinen tilanne ja asumisen haasteet. Nuoren pärjäämisen taustalla näyttäisi vaikuttavan nuoren aikaisemmat kokemukset ennen sijaishuoltoon tuloa, sijaishuollon muoto sekä sen katkoksellisuus ja pysyvyys. Tulosten mukaan suurimmalla osalla nuorista itsenäistymisen valmiudet ovat vielä puutteelliset, eikä nuori ole löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa. Tuloksista myös ilmeni vahvasti nuorten terveydelliset haasteet, jotka heijastuivat nuoren eri elämän osa-alueisiin heikentävästi. Tulokset osoittavat, että nuorten tuen tarpeet jakautuvat kolmeen polkuun. Ensimmäiseen polkuun lukeutuvat nuoret, joiden tarpeisiin jälkihuollon tuki on pääosin vastannut ja luonut nuorille erilaisia selviytymisen polkuja. Toiseen polkuun lukeutuvat nuoret, joiden tukeminen jälkihuollon resursseilla ei ole riittävä tai nuori ei ole sitoutunut ottamaan tukea vastaan. Kolmanteen polkuun lukeutuvat nuoret ovat kaikkein heikommassa asemassa olevia nuoria. Nuorella on taustallaan useita sijaishuoltopaikkoja. Nuoren polku on hyvin katkonainen ja pirstaleinen, joka heijastaa nuoren itsenäistymiseen heikentävästi. Tulokset osoittavat vahvasti, että perhehoidossa olevat nuoret näyttäisivät selviytyneen tässä vaiheessa parhaiten. Tutkimus lisäsi tietoa ja antoi uudenlaista näkökulmaa jälkihuollon tuesta ja siitä, miten jälkihuollon tuki on vastannut nuoren tarpeisiin. Tuloksista voidaan päätellä, että nuoren tuen tarve on ilmeinen ja tulos on yhteiskunnallisesti merkittävä nuoren syrjäytymisriskin kannalta. Aihe on ajankohtainen, sillä nuoren jälkihuolto-oikeus on noussut 25 ikävuoteen asti 1.1.2020 lähtien. Lakiuudistus merkitsee sitä, etteivät jälkihuollon asiakkaat tule vähenemään, sillä nuoret ovat pidempään jälkihuollon asiakkaina. Tämä on tärkeä asia huomioida ja vaatii mahdollisesti enemmän resursseja jälkihuollon palveluihin jatkossa. The aim of this study was to review what type of support has been given for young people in aftercare services and how has the aftercare responded to the young person’s needs. This case is based on social services’ client documents. The aim of this study was to produce information of what type of support does aftercare services give for young people in a certain city. Focus was also in finding new perspectives and possibly new ways of helping and supporting the young people in aftercare services. This Master’s thesis is a qualitative study in which the material has been studied from both institutional and professional point of view. The research material is gathered from ten (10) young clients’ documents that have been written by their social worker in aftercare services. These young people were between age 18 to 21 and they have the rights for aftercare based on child welfare act 75 § (417/2007). The material of this research has been gathered in December 2019 and consists of 281 pages, of which 28 are client plans, 91 are written decisions and 470 are client notes. This study material has been analyzed with data-driven content analysis. The results of this study shows that biggest challenges in getting independent are financial status and challenges in residency. Experiences before coming into foster care, the form of foster care service and its consistency seem to have effects on the young people’s coping skills. Study shows that most of the young people are lacking in skills of coping independently and they haven’t found their place in society yet. It also shows that these young people have health issues that affects different aspects of their lives in a bad way. Study shows that needs for young people are divided into three paths. First path is for the ones whose needs were met in the aftercare services and aftercare services had provided them with different coping skills. Second path consists of young people that didn’t get the services they needed or didn’t have the ability to receive it. Third path is for the most unfortunate young people. They have the background of multiple foster care places. Their paths are very discontinuous and shattered, which weakens their skills of getting independent. Study shows strongly that the ones who have been in family care have the best skills. This study increases knowledge and gives a new perspective about need for aftercare and how the aftercare services have met the needs of young people. It can be concluded that it is obvious that these young people need help and the result is substantial in preventing exclusion. This subject is relevant because the right for aftercare has been extended up to age 25 starting from January 1st in 2020. The reform of the law means that the amount of clients in aftercare system will not be reduced, for the clients will stay in the system longer. This is an important thing to notice and possibly requires more resources for aftercare services in the future.

Artikkelissa tarkastellaan sitä, millainen huostaanottopäätöksen jälkeinen vuosi on lasten elettynä kokemuksena ja institutionaalisena toimintana. Artikkelin pohjana ovat aiemmin tehdyt analyysit kahdessa kunnassa vuonna 2013 tehdyistä huostaanotoista (37), joita on ensimmäisen vuoden osalta valotettu lasten, sosiaalityöntekijöiden ja sijaishuoltopaikkojen toimijoiden näkemysten pohjalta. Analyysien tuloksista tehdään synteesi ajallisen ja systeemisen käsitekehikon pohjalta. Huostaanottopäätöksellä ja lapsen tulolla sijaishuoltopaikkaan on muodollisesti tarkka ajankohta. Muuten päätöstä seuraava vuosi on ajallisesti kompleksinen: aika kietoutuu moniin systeemeihin. Eletty ja institutionaalinen aika kulkevat erilaisissa rytmeissä. Ensimmäinen vuosi on tasapainottelua nykyisen, menneen ja tulevan välillä. Se voi myös olla lasten kokemuksina jatkumoa aiemmille sijoituksille. Instituution ajassa voi olla katkoksia. Synteesi tuo näkyviin kevyen huolettomuuden, jolla suomalaisessa lastensuojelujärjestelmässä suhtaudutaan aikaan. Vaikka aikaa käytetään joidenkin lastensuojelun toimintojen ohjailemiseen, huostaanoton aikaan on herkistytty erittäin vähän. Siksi huostaanoton aikatietoinen tarkastelu on jatkossa tärkeää.

Artikkelissa selvitetään, minkälaisia merkityksiä sukulaisilleen sijoitetut lapset antavat kodilleen ja perhesuhteilleen. Aihetta ei ole tutkittu aikaisemmin Suomessa. Artikkeli kiinnittyy lastensuojelun sijaishuollon, perhetutkimuksen sekä lapsuustutkimuksen aloille. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat perhesuhteiden neuvoteltavuuden, pysyvyyden ja jatkuvuuden käsitteet. Artikkelin aineisto muodostuu yhteensä neljäntoista sukulaisilleen sijoitetun haastatteluaineistosta, verkostokartasta ja päiväkirjasta. Lapset olivat haastatteluhetkellä iältään 8–12-vuotiaita. Artikkelissa osoitetaan, että lasten näkökulmasta sukulaissijoitus sisältää merkittäviä etuja. Sukulaissijoituksen keskeisenä etuna on pysyvyyden ja jatkuvuuden tunne lasten elämässä. Lapsilla on myös ristiriitaisia näkemyksiä sukulaissijoituksen tarjoamasta pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Artikkelissa tuodaan esiin, että myös lasten näkökulma sukulaissijoituksesta on arvokas ja että tutkimustietoa aiheesta tarvitaan lisää. peerReviewed

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää miten vanhemmat kuvaavat kokemuksiaan sijaishuollosta julkisella internetsivustolla julkaistuissa tarinoissa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten sosiaalityöntekijää kuvataan tarinoissa. Sijaishuollosta ja etenkin biologisten vanhempien kokemuksista on olemassa vähän tutkimusta. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu vanhempien oikeuksien ja velvollisuuksien esiin tuominen sijaishuollon ja perheiden jälleenyhdistämisen teemoissa. Toisena tärkeänä teemana käsittelen järjestöjen toimintaa ja internetiä järjestöjen toimintakenttänä. Tämän pro gradu- tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka aineiston on kerätty julkiselta Lokakuun Liike-sivustolta Perheeni tarina-osiosta, johon vanhemmat ovat julkaisseet tarinoita liittyen lapsen huostaanottoon ja sijaishuoltoon. Tutkielman aineisto koostuu yhdestätoista kirjoitetusta tarinasta ja niiden alle kirjoitetuista 306:sta kommentista. Tutkielman aineisto on analysoitu temaattisen analyysin avulla. Biologisten vanhempien kokemuksista nousi yhdeksän teemaa: lastensuojeluasiakkuus ja huostaanotto, yhteydenpito, dokumentointi, perheen jälleenyhdistämisen tavoite, yhteistyö sosiaalityöntekijän kanssa, vanhemman toimijuus ja tunteet sekä sosiaalityöntekijän toiminta. Vanhempien ja lapsen yhteydenpidolla ja vanhempien tavoittelemalla perheen jälleenyhdistämisellä on vahva yhteys. Tarinat, joissa yhteydenpitoa kuvataan ja sen säännöllisyys on tulkittavissa, näiden tarinoiden vanhemmat ovat työskennelleet perheen jälleenyhdistämiseksi, hakemalla huostaanoton purkua ja valittamalla kielteisestä päätöksestä hallintooikeuteen ja edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tarinoissa, joissa yhteydenpitoa ei ole tai sitä ei ole kuvattu, vanhemmat eivät ole työskennelleet itse perheen jälleenyhdistämisen tavoitteen saavuttamiseksi. Merkittävän teemana aineistosta nousi esiin myös dokumentoinnin merkitys. Dokumentointi nähtiin paljon syvemmässä merkityksessä kuin lapsen arkeen liittyvien asioiden kirjaamisena asiakaskertomuksiin. Dokumentointi miellettiin tiedon välineeksi vanhemman ja lapsen arjen välillä ja vanhemman vanhemmuuden arvioinnin välineeksi. Sosiaalityöntekijöiden työskentelyn ja toiminnan tavoite nähdään päinvastaisena kuin mihin lastensuojelulaki velvoittaa ja mihin tarinoiden vanhemmat omalla toimijuudellaan pyrkivät. Tarinoihin jätetyistä kommenteista kolme eniten käytettyä tyylilajia olivat kyseenalaistus, tuki ja kirjoittajan tai toimituksen antama lisäinfo. Miltei puolet jätetyistä kommenteista oli kyseenalaistavia. Tarinat nähtiin ja luettiin yksittäisen vanhemman kokemuksena eikä yleistettävissä olevana faktatietona kaikkien biologisten vanhempien kokemuksina lastensuojelusta ja sijaishuollosta. Vanhempien kanssa tehtävään yhteistyöhön panostaa ja vanhempien ajatuksia ja toiveita tulisi kuunnella entistä enemmän. Lastensuojelun sosiaalityön resursseja tulisi lisätä, että työskentelyä voitaisiin tehdä lain määrittelemällä tavalla. Dokumentoinnin kehittäminen nousee yhtenä tutkimustuloksena esiin ja koen dokumentoinnin yhdeksi lastensuojelun sosiaalityön kehittämiskohteeksi.

Tämä pro gradu -tutkielma koostuu kahdesta osasta. Tutkielman ensimmäinen osa on kirjallisuuskatsaus, joka kuvaa erityisryhmien haastattelututkimuksen metodologiaa perhehoitotieteessä. Tiedonhaku toteutettiin tutustumalla haastattelututkimuksiin liittyvään kirjallisuuteen. Tiedonhaussa käytettiin seuraavia tiedonhakupalveluja: Cihnal, PsycINFO ja Andor. Erityisryhmien haastattelut edellyttävät, että haastattelija perehtyy huolellisesti sekä tutkittavaan ilmiöön että haasteltaviin toimijoihin. Haastattelijan tulee tietoisesti pyrkiä hahmottamaan haastattelun kulku vuorovaikutuksellisena prosessina. Haastattelutilanne on vuorovaikutuksellinen tapahtuma, jossa haastateltavalla on tietoa, jonka haastattelija pyrkii saamaan esiin mahdollisimman avoimella tavalla. Tämän katsauksen pohdintaa voi hyödyntää, kun valitaan haastattelumetodia eri erityisryhmille. Toinen osa sisältää julkaisuharkintaan lähetettävän artikkelin käsikirjoituksen (Varmavuo Seppo, Palonen Mira ja Åstedt-Kurki Päivi: ”Lastensuojelulaitokseen sijoitettujen nuorten kokemuksia elämästään laitoksessa”. Artikkelin tarkoituksena on kuvata, miten Suomessa laitokseen sijoitetut nuoret kokevat elämänsä laitoksessa. Tavoitteena on hyödyntää saatuja tuloksia perhehoitotieteessä sekä suunniteltaessa ja toteutettaessa tutkimusnäyttöön perustuvia toimintatapoja sijaishuollossa. Tiedonhaku toteutettiin haastattelemalla kahdeksaa 12—17-vuotiasta lastensuojelulaitokseen sijoitettua nuorta. Haastattelussa käytettiin soveltuvin osin erityisryhmille suunnattua tarinankerrontamenetelmää. Saatu aineisto analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä. Tuloksissa lasten ja nuorten kokemukset elämästä liittyvät suhteisiin biologiseen perheeseen, kaverisuhteisiin, heitä itseään koskevaan päätöksentekoon osallistumiseen, tuen tarpeeseen koulunkäynnissä, odotuksiin tulevaisuudesta laitossijoituksen jälkeen, vuorovaikutustilanteisiin laitoksissa, turvallisen arjen järjestymiseen, viranomaissuhteisiin ja kokemuksiin huonosta kohtelusta. Puutteita havaittiin viranomaissuhteissa sekä mahdollisuuksissa vaikuttaa omaan arkeen. Myös tavallisia turvallisen arjen toimintoja oli järjestetty puutteellisesti. Viitteitä huonosta kohtelusta nousi esiin. Pysyvät turvalliset ihmissuhteet koettiin tärkeiksi. Odotukset tulevaisuudesta koettiin myönteisiksi, joskin etäisiksi. Koulunkäyntiin liittyy merkittävää tuen tarvetta. Sijaishuollon toimijoita pidetään tärkeinä ja suhteet heihin ohjaavat lasten ja nuorten käyttäytymistä. ABSTRACT Qualitative interview methodology with children and adolescents on nursing science This pro gradu thesis is composed of two parts. The first part consists literary review with the aim to describe the interview methodology for the children and the adolescents in the family nursing science. The mapping review was based on the literature related to the interview methodology research. The information retriewal was conducted by using following databases: Cihnal, PsycINFO and Andor. To interview succesfully this kind of children and adolescents requires a rigorous familiarization to the phenomenon and to the target group in question. The investigator needs to consciously see interviewing as an interactional process between the interview actors. The interview is an interactional event where the interview target has the knowledge of the phenomenon and the interviewer's aim is to evoke openly some information. Discussion of this review can be used when selecting interview techniques for interviewing the children and the adolescents. The second part is a scientific article manuscript (Varmavuo Seppo , Palonen Mira, Åstedt-Kurki Päivi: Lastensuojelulaitokseen sijoitettujen nuorten kokemuksia elämästään laitoksessa). The purpose of this article study is to describe how the adolescents living in the esidential institutions experience their life. The aim is to use results in family nursing science in order to develop and to realise these evidence based policies in the child welfare services. This study was conducted by interviewing eight adolescents, aged 12-17, who were living in a residential institution. The interview was conducted by using an open interview and a storytelling methods. The data was analysed by using the inductive qualitative content analysis. The results showed that adolescents' experiences are involving their relations to their biological family, relations to their friends, participation to the decisions considering their own life, need for the support at the school, future expectations after the institutional care, interactions at the residential institutions, ordinary day by day safe conditions, relationship to the authorities and experiences of the maltreatment. There were problems in the communication with the authorities and in the participation to the decision making. Also there were problems in arranging the ordinary day to day activities. There were some signs of experienced maltreatments. The safe and permanent relations with the welfare adults are important for the adolescents. Their future expectations are positive, but felt to be distant. Regarding to the school work there is an increased need for the support. The interactions between the different actors at the child welfare are important and the relation with the adult actors guides adolescents' behaviour at the institutions they are living in.

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksen on selvittää lastensuojelulaitoksessa työskentelevien ohjaajien näkemyksiä rajoittamiseen ja rajoitustoimenpiteiden käyttöön liittyen. Lastensuojelun laitoshuollon tilanteesta on käyty julkista keskustelua vuoden 2018 aikana runsaasti. Keskustelu on kohdistunut lasten oikeuksien polkemiseen ja laittomiin toimiin lastensuojelulaitoksissa. Julkisessa keskustelussa ei tuotu esille arjen työtä tekevien lastensuojelun laitoshuollossa työskentelevien ohjaajien näkemyksiä. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu lastensuojelun sijaishuollon, lastensuojelulaitoksen sekä siellä työskentelevien ohjaajien työn kuvaamisesta. Tuon esille myös rajoitustoimenpiteet ja käsittelen lastensuojelulaitoksia ja siellä käytettäviä rajoitustoimenpiteitä kontrollin, josta erityisesti paternalismin, näkökulmasta. Tutkielman laadullisena aineistona on lastensuojelulaitosten ohjaajien kirjoittamat kirjoitelmaa. Kirjoitelma toteutettiin kirjoitelmapyyntönä, jossa ohjaajat saivat vastata ajatuksiaan siten, kun kirjoittaisivat niitä mielikuvitteiselle mielipidepalstalle. Aineisto on kerätty aikavälillä joulukuu 2018 – maaliskuu 2019. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysilla. Ohjaajien vastaukset jakautuivat kahteen kategoriaan; rajoitustoimenpiteiden käytöstä suhteessa asiakkaisiin sekä ohjaajien omat kokemukset ja näkemykset tämän hetkisestä laitoshuollon tilanteesta. Tulosten perusteella sijoitetuista asiakkaista on haastavia ja työ vaativaa eikä ohjaajilla ole tarvittavia työkaluja vastata näihin haasteisiin. Ohjaajat haluaisivat rajoittaa lasta käyttämästä esimerkiksi päihteitä tai suojellakseen heitä rikoskierteeseen joutumiselta, mutta rajoitustoimenpiteiden käyttö on kuitenkin tällä hetkellä vaikeaa, sillä ohjaajia syytetään lasten itsemääräämisoikeuden polkemisesta ja laittomista rajoittamisista. Lastensuojelulain ei koettu vastaavan kaikkien lasten tarpeisiin ja muutosta toivottiin, että laki olisi eri pienten lasten sekä haastavien nuorten välillä, että myös haastavampia nuoria pystyisi lain nojalla suojella selkeämmin. Julkisesti käydyn keskustelun myötä on syntynyt ilmiö, ettei lapsia aina rajoiteta, vaikka ohjaajat kokisivat sen oikeaksi ratkaisuksi lapsen edun kannalta. Rajoittamista vältellään, koska ohjaajat kokevat pelkoa väärin toimimisesta sekä mahdollisesta negatiivisesta julkisesta uutisoinnista. Tilanne on aiheuttanut ohjaajissa turhautumista sekä väsymistä tilanteeseen eikä lastensuojelulaitostyö tunnu tällä hetkellä mielekkäältä ja jopa alan vaihdosta pohditaan. Tuloksista voi päätellä, että lastensuojelun eri toimijoilla on ristiriitaiset näkemykset laitoshuollon arjesta ja siellä tapahtuvista rajoittamistilanteista.

Tämä tutkielma käsittelee lastensuojelun avohuollon palveluita ja niistä kieltäytymistä sekä kieltäytymisen yhteyttä lapsen sijaishuoltoon sijoittamiseen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mistä lastensuojelun avohuollon palveluista asiakasperheet useimmin kieltäytyvät, onko nähtävissä eroja palveluista kieltäytyneiden ja niitä vastaanottavien perheiden välillä, onko lastensuojelun avohuollon palveluista kieltäytymisellä yhteyttä lapsen sijaishuoltoon sijoittamiseen, sekä minkälaisia vaikutuksia palveluista kieltäytymisellä on asiakassuhteeseen ja sosiaalityöntekijän tekemään arviointiin lapsen tilanteesta. Tutkielman aineistona käytetään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Huostaanoton taustat ja syyt, palvelupolut ja kustannukset (HuosTa) -hankkeen (2014–2015) lapsikohtaista kyselyaineistoa (N=410). Määrällinen aineisto koskee tiettynä ajanjaksona sijoitettuja lapsia. Aineistoa analysoidaan kvantitatiivisin menetelmin. Menetelminä käytetään ristiintaulukointia sekä khiin neliö -riippumattomuustestiä. Tarkasteltaessa palveluista kieltäytymistä selittäviä tekijöitä, käytetään binäärilogistista regressioanalyysiä. Tutkielman metodivalinnoissa on tukeuduttu postpositivistiseen tieteenfilosofiaan. Tutkimuksen tulosten perusteella yleisimmin käytetyt lastensuojelun palvelut sijoitusta edeltävän 12 kuukauden aikana olivat koulun kautta annettu tuki, kiireellinen sijoitus laitokseen, kunnan oma perhetyö, tuki oppilashuollon kautta sekä taloudellinen tuki. Perheissä kieltäydyttiin eniten lapsen yksilöllisestä terapiasta, vanhemman päihdehoidosta, vanhemman psykiatrisesta hoidosta, vanhempien vertaisryhmistä, perheterapiasta ja kunnan omasta perhetyöstä. Palveluista kieltäytyvät perheet erosivat joidenkin taustatekijöiden suhteen palveluita vastaanottavista perheistä. Palveluista kieltäytyvissä perheissä äidit osallistuivat vähemmän lastensuojeluasian pohtimiseen ja heillä oli myös vähemmän luottamusta siihen, että perheen asioita käsitellään oikeudenmukaisesti lastensuojelussa. Verrattuna muihin perheisiin, palveluista kieltäytyvissä perheissä oli useammin ongelmia vanhemman kasvatustyylin ankaruudessa tai toisaalta liiallisessa rajattomuudessa, vanhemman toiminnan ohjaamisessa sekä alkoholinkäytössä. Palveluista kieltäytyvissä perheissä lapsilla oli useammin kiireellisiä sijoituksia laitokseen ja vähemmän avohuollon sijoituksia laitokseen kuin muissa perheissä. Sijaisperheeseen tehtyjen sijoitusten osalta eroavaisuuksia ryhmien välillä ei ollut. Analyysin perusteella palveluista kieltäytyminen ei lisännyt todennäköisyyttä lapsen huostaanotolle. Vaikka lapsen huostaanottamisen todennäköisyys ei lisääntynyt palveluista kieltäytymisen myötä, sosiaalityöntekijöillä oli kuitenkin enemmän huolta palveluista kieltäytyvien perheiden lapsista kuin niiden perheiden lapsista, jotka ottivat palveluita vastaan. Sosiaalityöntekijät myös arvioivat palveluista kieltäytyvien perheiden lapsia koskevien interventioiden tapahtuneen usein liian myöhäisessä vaiheessa. Palveluita vastaanottavien perheiden lasten sijoitukset koettiin usein oikea-aikaisiksi. Palveluista kieltäytymisen vähentäminen lastensuojelussa on tavoiteltavaa, jotta lapsia on mahdollista suojata heidän terveyttään ja kehitystään vaarantavilta tekijöiltä palveluiden avulla. Palveluista kieltäytymisen ehkäiseminen voisi vähentää lasten kiireellisten sijoitusten tarvetta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä vähentäisi lasten sijoituksia kokonaisuudessaan vaan ennemminkin muuttaisi sitä sijoitusmuotoa, jota käytetään. Tutkimuksen tulosten perusteella palveluista kieltäytymisen vähentämiseksi olisi tarpeen lisätä asiakkaiden luottamusta lastensuojelun työskentelyyn. Aiemman tutkimuksen perusteella esimerkiksi lastensuojelussa tapahtuvat henkilöstövaihdokset voivat johtaa siihen, että asiakkaat kokevat epäluottamusta sosiaalityöntekijää kohtaan.

nonPeerReviewed

Tutkimuskysymyksenäni on, minkälaisia syitä lastensuojelun asiakirjoissa esitetään perhesijoitusten katkeamiselle ja miten niitä perustellaan? Minua kiinnostaa mitä lastensuojelun asiakirjat kertovat sijoituksen purkautumisen syistä. Tutkimuskysymykseni asettelu perustuu omaan lähtökohtaoletukseeni, jonka mukaan ajattelen lastensuojelun perhehoidon sijoitusten katkeamisen olevan vahingollisia lapsen kiintymyssuhteille. Tästä syystä on mielestäni tärkeää löytää keinoja, kuinka perhehoidon sijoitusten katkeamisia voitaisiin ehkäistä. Sijaisperheissä elävien lasten perhekäsitys poikkeaa perinteisenä vallalla olevasta ydinperhe-ajattelusta. Perhehoitoon sijoitetut lapset ovat yhteydessä myös biologiseen perheeseen ja he neuvottelevat perhesuhteita uudelleen. Tämän myötä lapset ovat sidoksissa yhtä aikaa sekä sijaisperheeseen että biologiseen perheeseen. Tutkimuksen aineiston muodostaa 28 lapsen lastensuojelun asiakirjat, tarkemmin huostaanottopäätökset sekä sijaishuollon muutospäätökset yhdestä keskisuuresta kaupungista Etelä-Suomesta. Katkenneet sijoitukset ajoittuvat vuosille 2008–2015. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Olen muodostanut kolme eri luokkaa perusteluille, jotka vaikuttavat sijoituksen katkeamiseen. Nämä luokat olen nimennyt lapseen liittyviksi perusteluiksi, sijaisperheeseen liittyviksi perusteluiksi sekä lapsen biologiseen verkostoon liittyviksi perusteluiksi. Tulosten perusteella on nähtävissä, että sijoituksen katkeamiseen vaikuttavat monenlaiset syyt, jotka kietoutuvat toisiinsa eräänlaisina tapahtumakulkuina. Perustelut voivat liittyä yhtä aikaa useampaan nimeämääni luokkaan. Suurimpana lapsiin liittyvänä syynä on tarve ikätasoaan tiiviimmälle aikuisen läsnäololle, hoivalle ja huolenpidolle. Myös lapsen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat korostuvat. Sijaisvanhempiin liittyvissä perusteluissa suurimmiksi syiksi sijoituksen katkeamiselle nousevat sijaisvanhempien päihdeongelma sekä sijaisvanhempien uupuminen ja kuormittuminen. Lapsen biologiseen verkostoon liittyen suurimmaksi syyksi sijoituksen katkeamiselle nousevat sijaisperheen ja lapsen biologisen perheen väliseen yhteistyöhön liittyvät haasteet. Niin sijais- kuin biologistenkin vanhempien kuin lastensuojelun työntekijöiden ja muiden perhehoitoon sijoitetun lapsen asioissa työskentelevien on merkityksellistä ymmärtää mitä sijaisperheessä asuva lapsi tarvitsee tuekseen kasvaakseen ja kehittyäkseen sijaisperheessä. Tähän voi olla yhtenä keinona saada tietoa perhehoitoon sijoitetuista lapsista ja heidän sijoituksiinsa tai niiden katkeamiseen vaikuttaneista asioista.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisia koulukokemuksia sijoitetuilla nuorilla on. Tavoitteena oli saada tietoa koulunkäynnin merkityksestä sijoitetuille nuorille sekä heidän koulunkäyntiään suojaavista ja kuormittavista tekijöistä. Lisäksi haluttiin tietää, miten sijoitettuja lapsia ja nuoria tulisi tukea koulussa. Tutkielman lähestymistapana oli fenomenologia, sillä tutkimuksen kohteena olivat kokemukset. Laadullinen tutkimusaineisto kerättiin kahdella fokusryhmähaastattelulla. Niihin osallistui yhteensä seitsemän alle 29-vuotiasta sijoitettua nuorta, jotka olivat osallistuneet kokemusasiantuntijatoimintaan. Aineiston analyysissa käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Koulun aikuisten toiminnalla ja läsnäololla oli suuri merkitys sijoitettujen nuorten koulunkäynnille. Koulu tarjosi emotionaalista, akateemista ja rakenteellista tukea, joista etenkin emotionaalista tukea tarvittiin. Akateemistakin tukea kaivattiin, sillä koulusuoriutumiseen liittyen aineistosta nousi esille kokemuksia oppimisen haasteista, motivaation puutteesta ja epäonnistumisista. Toisaalta saatiin myös tuloksia onnistumisen kokemuksista ja koulumenestyksestä. Vertaissuhteilla oli tärkeä merkitys sijoitetuille nuorille. Kuormittavia tekijöitä koulunkäynnille olivat käyttäytymisen pulmat sekä rakenteelliset haasteet. Tulosten perusteella oppilaan kohtaaminen ja emotionaalisen tuen tarjoaminen ovat ensisijaisen tärkeitä. Sijoitetut oppilaat kuuluvat koulutukselliseen riskiryhmään, minkä vuoksi heidän koulunkäyntiään tulee tukea kokonaisvaltaisesti.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on lapsen osallisuus lastensuojelun sijaishuollossa. Tavoitteenani on tuoda näkyväksi lapsen osallisuutta Sinisen talon kirjan kertomuksessa intertekstuaalisen luennan kautta. Lähtökohtanani on ajatus, jonka mukaan yhteiskunta heijastuu sen kulttuurissaan ja lapsen osallisuus muodostuu vuorovaikutuksessa. Tutkimusaineistonani on Jussi Sutisen (2014) kirjoittama kertomus, Sininen talo, jonka avulla huostaanotetut lapset voivat käsitellä tunteitaan ja kokemuksiaan. Tutkielman viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Sen mukaisesti sosiaalinen todellisuus nähdään rakentuvan kielellisessä vuorovaikutuksessa. Aineiston analyysimenetelmänä on intertekstuaalisuuteen liittyvä äänen käsite. Äänellä tarkoitan kirjoittajan tekstiin tuomia ja siellä puhuvien hahmojen sanomaa. Tekstin luennassa hyödynnän Mihail Bahtin ajattelua moniäänisyydestä. Lapsen osallisuutta tarkastelen Thomas Niegelin (2002) osallisuuden mallin ulottavuuksien kautta. Tutkielman tulokset kuvaavat Sinisen talon kertomuksen ääniä ja niistä muodostuvia hahmoja, monipuolisesti osallisuutta sekä äänien välistä hienosyistä vuorovaikutusta. Sinisen talon kertomuksen kuvauksista muodostuu eläin- ja ihmishahmoja. Sinisessä talossa lapsen osallisuus toteutuu kohtaamisessa sekä asenteessa osallisuuteen. Kun tarinan äänet puhuvat lapsen osallisuudesta on vuorovaikutuksessa havaittavissa toimivaa, kitkaa sisältävää sekä ristiriitaista vuorovaikutusta. Tulosten mukaan toimiva vuorovaikutus mahdollistaa lapsen osallisuutta. Vuorovaikutuksen kitka aiheuttaa lapselle puutteellista osallisuutta. Ristiriitainen vuorovaikutus luo velvoittavaa osallisuutta. Tutkielmani mukaan osaton lapsi jää Sinisessä talossa yksin. Epämiellyttävät tilanteet luovat lapselle kertomuksessa osittaista osattomuutta ja osallisuus avaa lapselle erilaisia mahdollisuuksia. Lapsen osallisuuden lisääminen sijaishuollossa edellyttää tutkielmani mukaan huomioin kiinnittämistä arjen vuorovaikutustilanteisiin.

Tämä pro gradu -tutkielma on laadullinen tapaustutkimus huostassa olleiden lasten sisarussuhteista. Tutkielmassa on lähdetty etsimään vastauksia kysymyksiin: mitä sisarussuhteet merkitsevät sijoitet-tuina olleille lapsille, miten sisaruus on huomioitu huostaanotossa ja miten huostaanotto on vaikut-tanut sisarussuhteisiin. Tarkastelun kohteena on kolme sijoitushistorialtaan erityyppistä sisarustapa-usta. Sonja ja Sanna ovat olleet sijoitettuina eri sijaishuoltopaikoissa, Lauran ja Lassen sijoitushisto-ria on sama ja Tiia ja Toni ovat olleet sijoitettuina sekä samassa että eri sijaishuoltopaikoissa. Tut-kielman aineisto muodostuu sisarusten haastatteluista sekä heitä koskevista salassa pidettävistä do-kumenteista. Aineistoa on analysoitu teoriaohjaavalla sisällönanalyysi menetelmällä. Tutkielman kontekstina toimii lastensuojelu sekä huostaanottoprosessi. Sen teoreettinen viitekehys muodostuu sisaruutta ja sisarussuhdetta koskevista teorioista. Tässä tutkielmassa sisarussuhdetta tarkastellaan sijoitetun lapsen perhesuhteena. Tutkimustulokset osoittavat sijoitettujen lasten sisarussuhteiden olevan monimuotoisia ja monimer-kityksellisiä. Lapsuuden kodin turvattomuudella on vaikutus sisarussuhteisiin. Turvattomassa ko-dissa lapsuutensa eläneet lapset joutuvat ottamaan enemmän vastuuta sisarusten hoidosta ja etenkin esikoisten rooli huolehtijana on suuri. Turvaton koti vaikuttaa myös sisarusten väliseen emotionaa-liseen intensiteettiin. Turvattomassa kodissa sisarukset hakevat läheisyyttä ja turvaa toisistaan ja sisarusten antama emotionaalinen tuki on tärkeää. Sisarussuhteiden huomioimisessa huostaanotossa on selviä puutteita ja dokumentit osoittavat, ettei sisarussuhteiden merkityksiä ole lasten huostaanottopäätöksissä tai asiakassuunnitelmissa selvitetty riittävän laajasti. Huostaanoton johdosta suhde siskoon tai veljeen voi katketa ja sisarussuhteiden tukemisessa sijoituksen aikana on vaihteluja. Sisarussuhteen tukemisessa sijaishuoltopaikoilla on iso rooli ja huostaanoton vaikutukset sisarussuhteisiin ovat yksilöllisiä. Samassa sijaishuoltopaikas-sa olleille sisarusten läsnäolo ja tuki oli merkittävä. Toisaalta sisarusten eri sijaishuoltopaikkoihin sijoittamisessakin on löydettävissä myös myönteisiä vaikutuksia sisarussuhteelle. Erottamisen myö-tä sisarussuhde voi parantua tai sisarukset eivät vaikuta haitallisesti toisiinsa. Huostaanotto voi lä-hentää ja tehdä sisarussuhteista entistäkin tärkeämpiä perhesuhteita. Sisarussuhde aikuisena on tärkeä perhesuhde ja tulokset osoittivat sisarusten yhteydenpidon olevan tiivistä huostaanoton jälkeen. Yhdessä tapauksessa tiivis suhde sisaruksiin ja tarve saada tukea sisa-ruksilta vaikeutti itsenäistymistä ja aikuistumista. Sillä, onko sisaruksilla muita tukea tarjoavia per-hesuhteita, on vaikutus sisarussuhteisiin. Ohut sosiaalinen verkosto tekee sisarussuhteista ensisijai-sen tärkeitä.

Pro gradu -tutkielman päätehtävänä oli tuoda esille sijaisvanhempien oma henkilökohtainen kokemus perhehoidosta ja sijaisvanhemmuuden arjesta. Sijaisvanhempia pyydettiin kuvailemaan perheensä arkea sekä kysyttiin sijaisvanhemman tarvitsemista taidoista ja ominaisuuksista, jotka vaikuttavat siihen miten arki koetaan. Tutkimuksen tavoitteena oli myös tarkastella sijaisvanhemmuuden arkea jaksamisen, tuen tarpeen ja saadun tuen näkökulmista. Tutkimusaineisto koostui kymmenestä sijaisvanhempien teemahaastattelusta. Sijaisvanhemmat valikoituivat tähän tutkimukseen lumipallo-otannalla ja he olivat iältään 37–57-vuotiaita sekä heidän kokemuksensa perhehoidosta vaihteli. Osa näistä sijaisperheistä eli vielä pikkulapsiperheen elämää, kun taas toisilla lapset olivat jo koulu- tai murrosiässä. Tutkimusaineisto analysoitiin käyttämällä aineistolähtöistä laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimustulokset osoittivat sijaisvanhempien kokevan perheensä arkielämän pääosin myönteisenä. Tavallisimmat haasteet sijaisperheen arjessa olivat arjen kasvatushaasteet, sijaislapsen kehitykseen liittyvät haasteet ja yhteistyöhaasteet eri tahojen kanssa. Sijaisvanhemmat kokivat saaneensa hyvin tukea sijoituksen alkuvaiheessa, jolloin sitä myös tarvittiin eniten. Alkuvaiheen tuella oli myös suuri yhteys siihen miten sijaisvanhemmat kokivat oman vanhemmuutensa arjen keskellä. Kuitenkin sijoituksen edetessä alkua pidemmälle tuen määrän koettiin vähentyvän huomattavasti, mihin kaivattiin kipeästi muutosta. Vertaistuki oli myös suoraan yhteydessä siihen miten sijaisvanhemmat kokivat oman jaksamisensa vanhempana. Tutkimus toi sijaisvanhempien äänen kuuluviin kuvaamalla heidän kokemuksiaan sijaisvanhemmuudestaan arjen keskellä. Sijaisvanhemmat kokivat oman vanhemmuutensa pääosin myönteisenä ja erityisesti sosiaalityöntekijän antama tuki koettiin tärkeänä voimavarana siihen miten sijaisvanhemmat kokivat perheensä arjen. Tutkimustulokset antavat hieman viitteitä siihen mihin suuntaan sijaisvanhempien kanssa käytävää yhteistyötä eri tahojen kanssa tulisi kehittää tulevaisuudessa. Varsinkin sijaisvanhempien tukeminen ja sijaisvanhemmuusjärjestelmän kehittäminen entistä yhtenäisempään suuntaan koettiin tarpeellisena ja tärkeänä asiana, jotta se vastaisi mahdollisimman hyvin tämän hetkistä yhteiskuntaa käytäntöineen ja toimintatapoineen.