Search

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Pro gradu –tutkielmani käsittelee Yhdysvaltojen vientikieltopolitiikan vaikutusta Suomen ulkopoliittiseen toimintaympäristöön strategisten luonnonvarojen kauttakulun valossa vuosina 1950-1955. Suomen ja Yhdysvaltojen suhteita on yleensä tarkasteltu taloudellisten kysymysten valossa tai kylmän sodan suurvaltaproblematiikasta käsin. Tutkimukseni peruslähtökohta on vieraan vallan poliittisen lainsäädännön vaikutus Suomen taloudellisiin kysymyksiin. Nämä lait eivät sinänsä olleet Suomea sitovia, mutta poliittisista syistä katsottiin viisaammaksi mukautua niihin. Mikäli ne eivät vaikuttaneet haitallisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Käytännössä tämä asia kulminoitui muutamiin lyijyn, koboltin ja kuparin kolmansista maista Suomen kautta Neuvostoliittoon ja Puolaan tapahtuneisiin vientiyrityksiin. Näitä tapauksia tarkastelen tutkimuksessani. Johtopäätökseni on, että Suomi hyötyi lännen harjoittamasta Neuvostoliiton kauppasaarrosta. Suomi pystyi lisäämään vientiään Neuvostoliittoon ja suojelemaan kotimaan talouselämää läntisten yritysten kilpailulta. Tutkielmani alkuperäislähteinä olen käyttänyt ulkoasiainministeriön arkiston kaupallista saartoa ja vientikieltopolitiikkaa koskevaa aineistoa ja Urho Kekkosen arkiston Yhdysvaltoja käsittelevää materiaalia. Yhdysvaltojen osalta tärkeimpänä aineistona on ollut keskustiedustelupalvelu CIA:n sähköinen arkisto. Muina lähteinä olen käyttänyt sekä kotimaista että ulkomaista tutkimuskirjallisuutta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassa selvitetään Ylioppilaslehden suhtautumista kommunismiin vuosina 1950-1962. Lähtökohtana on se, että Ylioppilaslehti oli merkittävä opiskelijoiden ja yliopistopiirien mielipiteiden heijastaja ja sen kirjoituksista voi päätellä laajemminkin, mitä ylioppilaiden kulttuuripiirit ajattelivat kommunismista. Ylioppilaslehden piiristä on myös ponkaissut iso joukko yhteiskunnallisia vaikuttajia ja merkittäviä kirjoittajia. Tavoitteena on siis tutkia Yliopilaslehden kautta, minkälaisia ajatuksia nouseva älymystö suomalaiseen yhteiskuntaan myöhemmin vei kommunismista ja kommunisminvastaisuudesta. Kommunismi on tutkielmassa käsitetty puolueita laajempana aatteellisena toimintana. Tärkeimmän lähteistön muodostavat tutkimusajankohtana ilmestyneet Ylioppilaslehdet, joiden kirjoittelua aikakauden tärkeimmistä sisä- ja ulkopoliittisista tapahtumista on tarkasteltu. Muuta ajan lehdistöä, aikalaiskirjallisuutta ja arkistomateriaalia on käytetty yleisen kulttuuri-ilmaston selventämiseen. 1950-luku on jäänyt historiantutkimuksessa sekä edeltäneen että seuranneen vuosikymmenen jalkoihin. Tutkimusajankohta oli Suomessa jälleenrakennuksen, rakennemuutoksen ja optimismin aikaa. Samalla maailma oli kuitenkin jakautunut kylmän sodan leireihin ja pelko ydinsodan vaarasta kasvoi. Ylioppilaslehden kirjoittelu heijasteli kaikkea tätä. Erityisesti yhteiskunnassa voimistuneet oikeistovirtaukset näkyivät Ylioppilaslehden sivuilla. Esimerkiksi Vapauden Akateeminen Liitto sai enemmän palstatilaa kuin sen painoarvo yhteiskunnassa edellytti. Kotimaisista uutistapahtumista keskeisimmiksi nousivat Urho Kaleva Kekkosen valinta Suomen presidentiksi vuonna 1956 sekä yleislakko samana vuonna. Monet kansainväliset tapahtumat herättivät myös suomalaisen ylioppilasmaailman. Korean sodassa Ylioppilaslehti asettui selkeästi tukemaan Etelä-Korean ja YK:n turvallisuusneuvoston puolta. Unkarin kansannousussa taas lehti asettui hyvin selvästi puolustamaan mieltään osoittavaa kansaa ja tuomitsi Neuvostoliiton toiminnan kansannousun nujertamiseksi. Neuvostoliitto poliittisena järjestelmänä sekä osana venäläistä kulttuuria alkoivat kiinnostaa Ylioppilaslehden kirjoittajia yhä enemmän. Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmä herätti hämmennystä ja tuntui olevan vaikeasti ymmärrettävä monelle kirjoittajalle. Arvostelevaa kirjoittelua esiintyi, mutta varsinaista ryssävihan kylvämistä ei Ylioppilaslehden sivuilta löytynyt. Ylioppilaslehti antoi sivuillaan tilaa hyvin monenlaisille käsityksille kommunismista. Välillä sanailu oli hyvinkin värikästä, mutta mitään johdonmukaista kommunismia vastustavaa tai sitä puolustavaa linjaa ei lehdestä voi löytää. Tutkimusajankohdan loppupuolella alkoi olla merkkejä nousevasta kulttuuriradikalismista, jonka keskeisenä foorumina Ylioppilaslehti myöhemmin toimi. 1950-luku ja 1960-luvun alku olivat kuitenkin vielä Ylioppilaslehdelle poliittista etsikkoaikaa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee Neuvostoliitosta Suomeen tulleita luvattomia rajanylittäjiä eli ns. loikkareita vuosina 1949–59. Tutkimus pyrkii vastaamaan kysymyksiin, montako rajanylittäjää Neuvostoliitosta Suomeen loikkasi kymmenen vuoden aikana ja mitkä olivat loikkausten syyt. Edelleen tutkielman tarkoitus on valaista, mikä oli Suomen valtiojohdon ja viranomaisten suhtautuminen loikkareihin ja millä tasolla päätökset palautuksista tai oleskeluluvista todellisuudessa tehtiin, poliittisella vai virkamiestasolla. Mikä oli loikkaripolitiikan linja ja muuttuiko se ajan myötä? Mitkä tekijät vaikuttivat mahdolliseen lupaa jäädä Suomeen tai Neuvostoliittoon palautukseen? Tutkimus pyrkii kuvaamaan myös suomalaisten yksityishenkilöiden ja idästä tulleiden rajanylittäjien kohtaamisia sekä tekemään lopuksi yhteenvedon siitä, miten kansalaiset suhtautuivat outoihin itäloikkareihin. Tutkielma osoittaa, että kymmenen vuoden aikana Neuvostoliitosta Suomeen loikkasi 43 henkilöä, jotka edustivat montaa eri kansallisuutta. Vuosina 1949–59 Suomeen loikanneista henkilöistä n. puolet oli todellisia pakolaisia ja n. puolet Neuvostoliiton tiedustelupalvelun lähettämiä vakoilijoita. Vakoilutoiminta keskittyi vuosiin 1952–56. Tällöin Suomeen saapuneista 23 loikkarista todellisia pakolaisia oli vain kaksi tai kolme. Syyt Neuvostoliiton harjoittamaan vakoiluun liittyivät kylmän sodan kiristymiseen sekä Neuvostoliiton sisäisen ideologisen ja poliittisen valvonnan tiukkenemiseen. Osasyy vakoilijoiden Suomeen ilmestymiseen liittyi suojelupoliisin toimintaan yhteistyössä Englannin tiedustelupalvelun kanssa. Vuosina 1953–55 suojelupoliisi luovutti brittitiedustelupalvelulle kolme loikkaria. Vakoilijoina lähetettyjä loikkareita ei enää vuoden 1956 jälkeen juurikaan saapunut Suomeen. Syynä olivat vakoilutekniikan kehittyminen, neuvostodiplomaattien entistä aktiivisemmat yhteydenotot suomalaisiin päättäjiin ja vaikuttajiin sekä ilmeisesti myös suojelupoliisin ja Englannin tiedustelupalvelun yhteistyön loppuminen loikkarien välityksen osalta 1955 syksyllä. Suomen valtiojohdolle ja virkamiehille luvattomat rajanylittäjät muodostivat ulkopoliittisen ongelman, joka pyrittiin hoitamaan julkisuudelta piilossa. Loikkareista 22 palautettiin takaisin Neuvostoliittoon - kymmenen sai luvan jäädä Suomeen. Päätökset loikkareiden kohtalosta tehtiin hallitustasolla kunnes presidentti Kekkonen v. 1959 yöpakkaskriisin jälkimainingeissa puuttui päätöksentekoon. Kymmenen vuoden aikana varsinaista omaksuttua linjaa Suomen loikkaripolitiikassa ei syntynyt, vaan jokainen loikkaus käsiteltiin omana tapauksenaan. Suomesta Neuvostoliittoon palautetun 22 loikkarin lukumäärä olisi tutkimusajankohtana ollut suurempi, elleivät Suomen kansalaiset olisivat auttaneet viittä loikkaria jatkamaan matkaansa Suomen läpi Ruotsiin. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa on käytetty alkuperäislähteistä suojelupoliisin ja ulkoasiainministeriön arkistomateriaalia sekä loikkareista käsittelevää kirjallisuutta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimusaiheenani on Suomen ja Neuvostoliiton väliset kauppasopimusneuvottelut vuodelle 1950 sekä ensimmäinen runkosopimus vuosille 1951—1955. Tarkoituksenani on ollut tuoda esiin kaikki oleelliset Suomen ja Neuvostoliiton välisten kauppasopimusneuvotteluiden pysähtymiseen sekä neuvotteluiden uudelleen käynnistymiseen vaikuttaneet tekijät. Kauppasopimusneuvottelut vuoden 1950 tavaranvaihdosta pysähtyivät oikeastaan ennen kuin ne olivat edes päässeet käyntiin marraskuussa 1949. Myöskään muiden maiden kauppasopimusneuvottelut eivät edenneet, vaan kauppavaltuuskunnat odottelivat Moskovassa toimettomina. Neuvostoliitto viivytti varsinaisten kauppasopimusneuvotteluiden alkamista useilla kuukausilla, koska Neuvostoliitolla ei ollut pakottavaa tarvetta kauppasopimuksille, toisin kuin Suomella. Suomi ei ollut omavarainen valtio, joten sen oli ostettava tarvikkeita ulkomailta. Suuri osa tutkijoista on lähtenyt siitä, että Neuvostoliitto viivytti vuoden 1950 kauppasopimusneuvotteluita Suomen sisäpolitiikkaan liittyvistä syistä. Ylipäänsä Suomen ja Neuvostoliiton suhde on nähty Suomessa eräänlaisena erityissuhteena, jossa ei ole kylliksi huomioitu kansainvälispoliittista kokonaisuutta. Olen halunnut tutkielmassani tuoda esiin kansainvälispoliittisten tekijöiden merkityksen ja kylmän sodan asettamat reunaehdot. Suomi oli kuin pisara meressä Neuvostoliiton näkökulmasta. Neuvostoliitto keskittyi sen kannalta tärkeämpiin asioihin, koska samaan aikaan maailmalla tapahtui oleellisia muutoksia. Syksyllä 1949 Kiina oli liittynyt kommunististen maiden joukkoon ja kantoi siten oman kortensa kekoon kommunistien maailmanvallankumouksen osalta. Stalinin ja Mao Zedongin suhteet eivät olleet ongelmattomat, joten Stalin käytti runsaasti aikaa päästäkseen selville Maon aivoituksista. Myös Korean pohjoisosissa taistellut sissiliike Kim Il Sungin johdolla halusi levittää kommunistisen ideologian Korean eteläosiin Stalinin tuen avulla. Tutkielmani alkuperäislähteinä olen käyttänyt ulkoasiainministeriön arkiston kauppasopimusneuvotteluita koskevia asiakirjoja ja Moskovan lähetystön raportteja. Muina lähteinä olen käyttänyt pääasiassa suomalaisten tutkijoiden aihetta käsitteleviä teoksia. Ulkoasianministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö Johan Nykoppin muistelmateos Kauppaa ja diplomatiaa tarjoaa sisäpiiriläisen näkemyksen, koska Johan Nykopp oli Moskovassa alusta loppuun saakka neuvottelemassa kauppasopimuksia.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassani tarkastelen, mikä sai Suomen lähtemään mukaan YK:n ensimmäiseen rauhanturvaoperaatioon Suezin kriisin yhteydessä. Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että Suomi lähti mukaan operaatioon, jonka lopputuloksesta kenelläkään ei ollut varmuutta? Oliko Suomi lopulta valmis luopumaan sisäänpäinkääntyneisyydestään ja ottamaan aktiivisesti osaa kansainväliseen toimintaan? Tutkielmani on rajattu vuosiin 1947-1957. Suezin suomalaisten valvontajoukkojen sekä niihin liittyvän ulkopoliittisen päätöksenteon avulla tutkin sitä, kuinka Suomen YK-politiikka kehittyi YK-jäsenyyden alussa ja kuinka Suomen suhtautuminenYK:hon muuttui niiden kahdeksan vuoden aikana, jolloin jäsenyyttä odotettiin. Toinen maailmansota teki suomalaisista epäluuloisia muita valtioita kohtaan. YK oli suomalaiselle valtiojohdolle pitkään pelottava paikka, jossa oli suuri vaara joutua osaksi kylmän sodan ristiriitoja ja vastakkainasetteluja. Suomen tultua YK:n jäseneksi 15.12.1955 presidentti Urho Kekkonen kehotti Suomen YK-edustajaa G. A. Gripenbergiä pysyttelemään tarkkailijan roolissa sekä hakemaan tukea Pohjoismaiden ryhmästä aina, kun se oli mahdollista. Suomi pyrki mahdollisuuksien mukaan osoittamaan kuuluvuuttaan pohjoismaiseen ryhmään. Suezin valvontajoukkoihin Suomi lähtikin osana pohjoismaista ryhmää Norjan, Ruotsin ja Tanskan kanssa. Suomi oli näistä kuitenkin ainoa, joka vetäytyi operaatiosta vuoden jälkeen kolmen muun jatkaessa Lähi-idässä operaation loppuun saakka. Suezille lähtiessään Suomi ei tiennyt, mihin se lupautui ja mitä se voisi operaatiolla mahdollisesti saavuttaa. Suezille ajauduttiin presidentti Kekkosen mielestä kiitollisuudesta YK-jäsenyyttä kohtaan, mutta myös Suomen kokemattomuutta kansainvälisissä ympyröissä. Kovin määrätietoista Suomen politiikka ei näytä missään vaiheessa olleen, tästä kertovat jo Suomen vaikeudet päättää osallistumisensa jatkumisesta operaatiossa. Suomen vetäytymispäätöstä jouluna 1957 pahoiteltiin YK:n keskuudessa. Vetäytymisen syynä ei ollut Neuvostoliiton painostus, kuten aikalaiset helposti ajattelivat. Syynä ei myöskään ollut kiista korvauksista YK:n kanssa, sillä Suomen kulut eivät lopulta rasittaneet valtiontaloutta liiaksi. Suomalaiset suhtautuivat varovaisuudella kansainväliseen toimintaan ja olivat sitä mieltä, että vuoden osallistuminen riitti, sillä Suomi ei ollut alun alkaenkaan sitoutunut operaatioon kuin pahimman kriisin selviämiseen asti. Kenelläkään ei ollut takeita siitä, kuinka pitkään Neuvostoliitto pysyisi myötämielisenä operaatiota kohtaan. Suomi selvisi hyvin sudenkuoppia täynnä olevista ensimmäistä YK-vuosista. Suezilta lähdön aiheuttama imagotappio unohtui pian, kun kansainvälinen yhteisö sai muuta ajateltavaa. Vaadittiin kuitenkin suuri muutos Suomen kansainvälisessä asemassa yöpakkasten ja noottikriisin seurauksena sekä Kekkosen aseman vahvistuminen 1960-luvusta eteenpäin, ennen kuin Suomi oli valmis siirtymään kohti aktiivisempaa YK-politiikkaa, jossa oli mahdollisuus YK:n avulla tuoda esiin Suomen puolueetonta asemaa kylmän sodan pyörteissä.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Väitöskirjassa käsitellään kommunisminvastaista porvarillista aktivismia ja järjestötoimintaa Suomessa. Tutkimus rajautuu vuosiin 1950–68, mutta kirjaan sisältyy myös laaja epilogiluku, jossa selvitetään äärivasemmiston vastustamisen jatkumista 1970-luvulla. Porvarien, työnantajien ja teollisuuden kommunisminvastaisen toiminnan lisäksi kirjassa valotetaan laajemminkin kommunismin patoamista kylmän sodan Suomessa. Tutkimuksen keskiössä on teollisuuden rahoittamana Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT). Kommunistien dominoiman Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) laaja kannatus antoi sytykettä säätiön perustamiselle vuonna 1952. Pyrkimyksenä oli luoda "keskuselin", joka huolehtisi kommunisminvastaisen toiminnan organisoimisesta. SYT:n lisäksi tutkimuksessa käsitellään muitakin kommunisminvastaisia järjestöjä, kuten Vapauden Akateemista Liittoa, Moraalista uudelleenvarustautumista, Kansallista Tiedotuspalvelua ja Työturvallisuusliittoa, Taloudellista Tiedotustoimistoa sekä poliittisia puolueita. Kommunistivalvonnassa SYT ja SDP:n tiedusteluorganisaatiosta irtautunut niin sanottu Puskalan toimisto olivat eräänlaisia suojelupoliisin rinnakkaiskoneistoja. Raportteja kommunistien aikeista toimitettiin SYT:n kautta "luottamuksellisille" tahoille, muun muassa tasavallan presidentille, suojelupoliisille, puolustusvoimien johdolle, isänmaallisiksi katsotuille poliitikoille sekä työmarkkina- ja yritysjohtajille. Tutkimus käsittele myös kommunisminvastaisen toiminnan rahoitusta, Kekkos-vastaisuutta, 1950-luvun antikommunistista aaltoa, vuoden 1962 nuorisofestivaalien vastustamista, 1960-luvun murrosta sekä vuonna 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen synnyttämiä uhkakuvia uusien lähteiden pohjalta. Väitöskirjasta on ilmestynyt lyhennetty ja muokattu versio. Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava 2004.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa toisen maailmansodan jälkeen? Kysymys on Suomen poliittisen historian perusongelmia, joka on myös kansainvälisesti kiinnostava kylmän sodan syntyvaiheiden vertailevassa tutkimuksessa. Mikko Majander tuo siihen uusia näkökulmia ja vastauksia tarkastelemalla Suomen tapausta paitsi poliittisen eliitin myös aatteiden, ideologian ja identiteettien tasolla. Kylmän sodan rintamalinja kulki sekä Suomessa että Euroopassa yleensä työväenliikkeen halki, eikä se juopa syntynyt tyhjästä. Majander erittelee sosiaalidemokraattien ja kommunistien välistä kilpailua työläisten sieluista pitkällä jänteellä ja avaa Neuvostoliiton suhtautumista Suomeen muun muassa Väinö Tanneriin kohdistuneen ”vihan” avulla. Erilaiset näkemykset poliittisesta toiminnasta sekä oikeaoppisuuden ja ulkopolitiikan vaatimuksista törmäsivät toisiinsa yhtä hyvin sotasyyllisyyskysymyksessä kuin ammattiyhdistysliikkeessä, joka oli keskeinen rintama tässä vasemmiston sisällissodassa. Tuoreimpiin tutkimuksiin tukeutuen Suomi kytketään Moskovassa vallinneeseen näkemykseen, jossa länsimainen sosiaalidemokratia koettiin esteeksi Neuvostoliiton intressien toteutumiselle. Britanniassa valtaan noussut työväenpuolue levitti lonkeroitaan Skandinaviaan, johon sosiaalidemokraatit sitoivat Suomea lukuisten yhteyksiensä ja aatteellisen hengenheimolaisuuden kautta. Kansainväliset suurvaltajännitteet kietoutuivat näin erottamattomaksi osaksi kansallista politiikkaa. Korkean politiikan ratkaisuissa Suomi pysyi Neuvostoliiton ohjaksissa kevääseen 1948 asti. Se jättäytyi painostuksen alla Yhdysvaltain tarjoaman avustusohjelman eli Marshallin suunnitelman ulkopuolelle ja solmi suurvaltanaapurinsa kanssa YYA-sopimuksen, joka sisälsi myös sotilaallisia velvoitteita. Näiden seikkojen vastapainoksi oli tarve demonstroida maailmalle, että Suomi oli poliittiselta järjestelmältään länsimainen demokratia, joka ei alistuisi kommunistien ylivaltapyrkimyksille. Konkreettista näyttöä annettiin irrottamalla sisäministeriö kommunistien kontrollista, syrjäyttämällä SKP hallituksesta sekä puhdistamalla valtion turvallisuuselimet äärivasemmiston vaikutuksesta. Presidentti J. K. Paasikivi oli linjan arvovaltaisin viitoittaja, mutta sen läpiviemiseen tarvittiin sosiaalidemokraatteja, jotka kestivät kommunistien paineen niin hallituksessa kuin työpaikoilla ja järjestöissä. Vasta syyskesän 1949 lakkojen tukahduttamisen ja Paasikiven uudelleenvalinnan jälkeen vuonna 1950 Neuvostoliitto hyväksyi sen, että suhteet Suomeen voitiin järjestää pidemmälläkin perspektiivillä ohi paikallisten kommunistien. Edellytykset Suomen erillistielle loi sen geopoliittinen asema sivussa Moskovan ja Berliinin väliseltä sotaväylältä. Maa ei jauhautunut suurvalta-armeijoiden jalkoihin, ja maailman jakautuessa kahteen leiriin sen onnistui valita idän ja lännen sijasta Pohjola. Kylmän sodan puhjetessa suomalainen yhteiskunta oli ehtinyt jo kehittyä ja kypsyä pohjoismaisessa viitekehyksessä. Siteet Skandinaviaan olivat monitasoiset ja lujat. Perimmiltään Suomen ja suomalaisten kestokykyä selittää kysymys identiteetistä. Ruotsin kansankodin rinnalla itäeurooppalaisella mallilla ei ollut aitoa vetovoimaa edes kommunistien omissa joukoissa. Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, koska Suomi oli pohjoismaa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Kansainvälinen työjärjestö ILO alkoi toisen maailmansodan jälkeen kerätä tietoa jäsenmaidensa välisistä harjoittelijavaihtosopimuksista. Sodan jälkeen aktivoituneen harjoittelijavaihdon juuret olivat ammattikuntalaitoksen aikaisessa kisällivaelluksessa, ulkomaisissa yliopistoissa opiskelussa ja eri ammatinharjoittajien tekemissä opintomatkoissa. Suomessa harjoittelijavaihto kuului aluksi sosiaaliministeriön hallinnonalaan, jossa sitä luotsasi kansainvälisen sosiaalipolitiikan veteraani, kansliapäällikkö Niilo A. Mannio. Vuoden 1952 alussa vastuu siitä siirtyi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle, jonka yhteyteen perustettiin Harjoittelijainvaihtotoimisto. Tämän uuden toimiston päällikkönä aloitti Leo Salovaara, josta tuli suomalaisen harjoittelijavaihdon ideoija ja kehittäjä kahdeksi vuosikymmeneksi. Harjoittelijavaihtoa pidettiin 1950-luvulla tärkeänä suomalaisen kansantalouden kannalta, koska harjoittelijat loivat usein harjoitteluaikanaan suhteita, joita joko he tai heidän suomalainen työnantajansa pystyivät myöhemmin hyödyntämään ulkomaankaupassa. Varsinkin alkuvaiheessa ulkomailta lähdettiin hakemaan ammattikoulutusta ja –kokemusta aloilla, jotka eivät olleet Suomessa vielä yhtä pitkälle kehittyneet kuin useissa muissa Euroopan maissa. Kun suomalainen ammattikoulutusjärjestelmä kehittyi ja yhä useampi nuori pääsi suorittamaan opintoja kotimaassa, tarve lähteä ulkomaille ammattitaidon hakuun väheni. 1960-luvulla korostuikin harjoittelijavaihdon merkitys kielitaidon kohentajana. Leo Salovaaralla oli ulkomaisesta ammattikoulutuksesta saatuja ajatuksia myös suomalaisen ammattikoulutusjärjestelmän kehittämiseksi. 1960-luvun lopussa tapahtui suomalaisessa yhteiskunnassa voimakkaita muutoksia, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta harjoittelijavaihtoonkin. Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu eli TUPO-ratkaisu mullisti työmarkkinat, Pohjois- ja Itä-Suomen pientiloilta muutettiin suurin joukoin Etelä-Suomen asutuskeskuksiin ja Ruotsiin töiden ja paremman elintason toivossa ja maatalouden aika Suomen pääelinkeinona oli auttamattomasti ohi. Harjoittelijavaihto oli osaltaan edesauttanut tätä kehitystä tuomalla nuorten ihmisten mukana Suomeen tietoa, joka vauhditti teollisuuden ja palvelujen kehitystä ja samalla rakennemuutosta. 1960-luvulla Suomi alkoi myös ottaa aktiivisemmin osaa kansainväliseen kehitysapuun, ja ulkoasiainministeriöön perustettiin tätä varten oma toimisto. Myös harjoittelijavaihtoa pidettiin yhtenä sellaisena valtionhallinnon alana, jolla jo oli hankittu kokemusta kansainvälisestä kehitysaputoiminnasta. Nuorten koulutus jollakin alalla pidemmälle kehittyneessä maassa oli teknistä kehitysapua, josta Suomella oli jo kokemusta sekä avun antajana että sen saajana.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tämän tutkimuksen kohteena on Neuvostoliiton, Itä- ja Länsi-Saksan ja Kiinan Kansantasavallan osallistuminen Helsingin olympialaisiin 1952. Nämä maat muodostuivat ongelmallisiksi Helsingin kisojen järjestäjille ja Kansainväliselle olympiakomitealle toisen maailmansodan jälkeen alkaneen kylmän sodan vuoksi. Maailma oli jakautunut kahtia idän ja lännen leireihin. Neuvostoliitto aikoi osallistua ensimmäisen kerran olympialaisiin Helsingissä 1952. Itä- ja Länsi-Saksan sekä Kiinan ja Taiwanin tapauksessa oli kyse siitä, kenellä olisi oikeus edustaa koko kansaa olympialaisissa. Edes YK:ssa ei oltu päästy yksimielisyyteen jaettujen valtioiden tunnustamisesta. Kansainvälinen olympiakomitea hyväksyi jäsenekseen vain yhden kansallisen olympiakomitean maata kohden. Kansainvälisen olympiakomitean jäsenyys oli edellytyksenä olympialaisiin osallistumiselle. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää: 1) Miksi nämä maat halusivat tulla mukaan Helsingin olympialaisiin 1952? 2) Mikä oli kisajärjestäjien kanta asiaan, ja kuinka suomalaiset auttoivat näitä maita pääsemään mukaan Helsingin kisoihin? 3) Mitä näiden maiden osallistuminen merkitsi Suomelle, senaikainen maailmanpoliittinen tilanne huomioon ottaen? Lähteinä tässä tutkielmassa on käytetty Helsingin kaupunginarkistossa sijaitsevaa Olympia Helsinki 1952 ry:n aineistoa, sekä ulkoasiainministeriön arkistosta löytyvää Helsingin 1952 olympialaisia koskevaa materiaalia. Tärkeä lähde on ollut myös Kristina Exner-Carlin teos "Sport und Politik in den Beziehungen Finnlands zur Sowjetunion 1940-1952". Tutkielmassa todetaan, että suomalaiset kisajärjestäjät olivat valmiita kompromisseihin ja myönnytyksiin saadakseen edellä mainitut maat mukaan Helsingin olympialaisiin. Etenkin kisojen järjestelykomitean puheenjohtajan ja Kansainvälisen olympiakomitean jäsenen Erik von Frenckellin rooli sovittelijana ja asioiden ajajana nousee esiin. Kisajärjestäjien toiveena oli saada olympialaisiin mukaan mahdollisimman monta maata sekä itä- että länsiblokista. Se olisi ollut edullista Suomen ulkopoliittisen aseman kannalta ja korostanut Suomen kuvaa neutraalina välittäjänä idän ja lännen välillä. Helsingin olympialaisiin pyrkineet jaetut maat halusivat saada ainakin jonkinlaisen kansainvälisen tunnustuksen olemassa olostaan. Neuvostoliitto halusi todistaa myös urheilun saralla oman yhteiskuntajärjestelmänsä paremmuuden muihin verrattuna. Helsingin olympialaisissa kohtasivat nykyaikaisen olympialiikkeen perustajan paroni de Coubertinin idealistiset periaatteet kaikkien maiden osallistumisesta ilman diskriminointia ja kansainvälinen politiikka, joka oli jo ulottanut lonkeronsa urheilun tasolle asti. Suomalaiset kisajärjestäjät olivat siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että he pystyivät perustelemaan intoaan saada kaikki maat mukaan Helsinkiin olympialaisten ihanteilla, ja joidenkin maiden poisjääntiä taas Kansainvälisen olympiakomitean säännöillä.