Search

Kotoutumiskoulutuksen uudessa perusteasiakirjassa korostuu osallisuuden käsite. Se jää kuitenkin määrittelemättä: osallisuuteen viitataan sekä kapearajaisesti työmarkkinaosallisuutena että epäsuorasti niin, että käsitteen varsinainen merkitys jää avoimeksi. Tutkimuskirjallisuudessa osallisuus edellyttää laaja-alaista sosiaalis-yhteiskunnallista kuulumista ja yhdenvertaisuutta. nonPeerReviewed

Tarkastelen tässä tutkielmassa, miten lapsiystävällisten kuntien paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat ohjaavat varhaiskasvatuksen henkilöstöä lasten sosiaalisen osallisuuden edistämiseen. Tutkielman teoreettinen viitekehys perustuu sosiaalipedagogiseen osallisuusnäkemykseen, jonka mukaan osallisuus on kuulumista yhteisöön ja toimimista siinä niin mielekkäällä tavalla, että tuntee olevansa yhteisön jäsen. Liitän teoreettiseen viitekehykseen myös diskurssianalyysin oletukset, että kieltä käyttäessämme tulemme rakentaneeksi sosiaalista todellisuutta ja että siihen liittyy diskurssien eli merkityssysteemien kilpailua. Tutkielmani kontekstina on varhaiskasvatus, tutkimusotteena laadullinen tutkimus ja menetelmänä dokumenttianalyysi. Tutkimusaineistoni koostuu harkinnanvaraisesti valikoimastani näytteestä (n=13) kunnallisia varhaiskasvatussuunnitelmia valtakunnallisine perusteineen (Opetushallitus, 2018). Aineiston varhaiskasvatussuunnitelmat ovat sellaisista suomalaisista kunnista, jotka ovat saaneet UNICEFin Lapsiystävällinen kunta –tunnustuksen ajanjaksolla 2012–2019. Oletan, että lapsiystävällisten kuntien varhaiskasvatussuunnitelmat ohjaavat lasten sosiaalisen osallisuuden edistämiseen ainakin yhtä tavoitteellisesti kuin kuntiemme varhaiskasvatussuunnitelmat keskimäärin, sillä lapsiystävällisissä kunnissa on sitouduttu lapsen oikeuksien toteutumiseen ja syrjimättömyys kuuluu lapsen oikeuksiin. Dokumenttianalyysini seuraa Pynnösen (2013) esittämää diskurssianalyysin prosessimallia; lähden liikkeelle tekstin tasolta, josta jatkan tulkinnan tasolle ja päädyn muutosta etsivän kritiikin tasolle. Analyysin tuloksena löydän aineistosta varhaiskasvatuksessa lasten sosiaalista osallisuutta edistävän henkilöstön työtä ohjaavia diskursseja ja identiteettejä. Keskeisin löytöni on kuitenkin moniäänisestä aineistosta kuuluva taistelu, jonka tulkitsen kertovan mahdollisuudesta kehittää varhaiskasvatusta yhä paremmin kaikkien lasten sosiaalista osallisuutta edistäväksi. Näen, että sen voisi toteuttaa rakentamalla toimintatutkimusverkosto, joka suuntaisi yhteistä kehittämistä lasten monipuolisten vertaissuhteiden tavoitteelliseen edistämiseen ja tutkivaan oppimiseen. Yksinäisyys synnyttää eriarvoisuutta, pahaa mieltä, ahdistusta ja itsearvostuksen heikkenemistä sekä haittaa hyvinvointia ja kehitystä. Siksi tarvitsemme lasten sosiaalista osallisuutta edistävän toimintakulttuurin kehittämistä varhaiskasvatuksessa. Siellä tutuiksi tulleet diskurssit voivat kulkea lasten ja aikuisten mukana myös muualle rakentamaan entistä yhdenvertaisempaa ja turvallisempaa sosiaalista todellisuutta. This study examines how local curricula for early childhood education and care in municipalities in Finland guide personnel to promote children’s social participation. The theoretical framework in this study is primarily based on an educational view that sees social participation as belonging in a group and being active in it in a meaningful way, so that one has a feeling of membership. It is necessary to develop educational patterns that promote relationships between children and a sense of togetherness among them. If not, loneliness leads to discomfort and anxiety, weakens self-appreciation, disrupts well-being and development, and gives rise to inequality. The context of this study is early childhood education and care in Finland. The research approach is qualitative, and the method is document analysis. The documents, fourteen in all, are curricula for early childhood education and care, including the national core curriculum and thirteen local curricula. The local curricula have been selected with discretion from municipalities that have been recognized by UNICEF between 2012 and 2019 as child-friendly cities. This model of child-friendly cities seeks to promote children’s rights in decision-making, in administration and in practical implementation. It is presumable, then, that curricula in the selected municipalities give guidelines for a goal-oriented approach in promoting the social participation of children. The document analysis follows a procedure of discourse analysis presented by Pynnönen (2013). The analysis begins on a textual level, then proceeds to interpretation and concludes with critique that seeks change. The products of this analysis are discourses and identities to guide personnel working to promote children’s social participation in early education. Perhaps the most important finding in this study is the recognition of conflict between discourses and within them. The social participation of children could be promoted with a network of research that would steer educational development to building peer relationships among children and promoting learning by progressive inquiry.

Ihmisten yhdenvertaisuuden esteitä tutkitaan yhä useammin osallistavin menetelmin ja kanssatutkimuksen keinoin. Kanssatutkimuksessa tutkimukseen osallistuviin ihmisiin suhtaudutaan oman elämänsä asiantuntijoina ja tasavertaisina tutkimuskumppaneina. Tällöin tutkimuksen lähtökohtana ovat ihmisten itse määrittämät tutkimusongelmat, tutkimusprosessille asetetut toiveet ja kaikkien osapuolten intressit huomioon ottava aktiivinen kumppanuus. Osallistumista tukevia menetelmiä hyödynnetään kanssatutkimuksessa erityisesti rakenteellisesti haavoittuvassa tai alisteisessa asemassa olevia ryhmiä koskevan tutkimustiedon syvemmäksi kontekstualisoimiseksi ja perinteisiin tutkimusasetelmiin liittyvien valtapositioiden horjuttamiseksi. Kanssatutkimuksessa tutkimukseen osallistuvien ihmisten rooli on keskeisempi kuin perinteisemmässä tutkimuksessa. Kanssatutkimuksen yksi keskeisimmistä periaatteista on se, että kanssatutkijoilla a) voi olla erilaisia rooleja, b) heillä on mahdollisuus osallistua tutkimuksen eri vaiheisiin oman kiinnostuksensa ja resurssiensa mukaan ja c) kanssatutkijoiden osallistuminen voi olla monenlaista, eroja on muun muassa osallistumisen intensiteetissä. Ajatuksena on tarjota yhä useammille ihmisille mahdollisuuksia osallistua heitä itseään ja yhteisöjään koskevan tiedon tuottamiseen omista lähtökohdistaan käsin. Kanssatutkimus nähdään myös mahdollisuutena parantaa tutkimustiedon tarkoituksenmukaisuutta ja hyödynnettävyyttä. Kanssatutkimuksen tarkoituksena on aidosti lisätä vuorovaikutusta ja avoimuutta sekä laajentaa tieteen yhteiskuntavastuuta. Tässä teoksessa lähestymme kanssatutkimusta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäjänä, yhteiskuntaan vaikuttavana toimintana ja tieteen yhteiskuntavastuun edistäjänä. Puntaroimme kanssatutkimuksellisen tutkimusprosessin ihanteita suhteessa tutkimuksen arjesta kumpuaviin haasteisiin ja käytäntöihin. Ennen kaikkea tarjoamme omissa hankkeissamme tuotettua tietoa ja kokemusta kanssatutkimuksellisia tutkimushankkeita suunnittelevien tai niitä jo toteuttavien tueksi. Painettu teos on tilattavissa verkkokaupoista (mm. Booky.fi, Suomalainen.com ja Adlibris.com) Sisällys 1 Mitä on kanssatutkimus? / Meri Kulmala, Sanna Spišák, Satu Venäläinen, Marjukka Laiho, Katariina Hakala ja Tiina Rättilä 2 Kanssatutkimuksen tietoteoreettiset taustat / Hanna-Kaisa Hoppania ja Satu Venäläinen 3 Kanssatutkimus demokraattisena osallistumisena ja osallisuuden kokemuksena / Tiina Rättilä, Päivi Eriksson, Caterina Bettin ja Päivi Honkatukia 4 Kanssatutkimus ja valta: Auktoriteetista tasavertaisuuden ihanteeseen / Marjukka Laiho, Nina Tokola ja Päivi Eriksson 5 Tutkimuskohteesta tutkimuksen toteuttajaksi: Vertaisuuden rakentuminen kanssatutkimuksessa / Outi Hietala, Meri Kulmala, Reetta Mietola, Tiina Sotkasiira ja Mari Turja 6 Tutkimuseettinen sääntely ja kanssatutkimuksen arjen tilanteinen etiikka / Sanna Spišák, Päivi Eriksson, Kaijus Ervasti, Katariina Hakala, Saana Raittila-Salo ja Iiris Vainio 7 Kanssatutkimusta tutkimuspoliittisten intressien ristivedossa / Kirjoittajakollektiivi Participatory approaches and co-research are increasingly employed in the current moment for exploring barriers to equality. Co-research treats research participants as experts in their own lives and as equal research partners. Research conducted with this orientation is based on research problems drafted by the research participants themselves from their aspirations regarding the research process and an active partnership that considers the interests of all parties involved. Participatory methods are used in co-research, particularly for the purpose of deepening the contextualisation of research knowledge about structurally vulnerable or subordinated groups and to challenge the power positions associated with traditional research designs. In co-research, the role of the people involved in the research is more central than in more traditional research. One of the key principles of co-research is that co-investigators (a) can participate in various roles, (b) have the opportunity to participate in different phases of the research according to their own interests and resources, and (c) co-investigators' participation can take many forms, including differences in intensity. The idea is to provide more people with opportunities to contribute to the knowledge production about themselves and their communities from their respective perspectives and interests. Co-research is also seen as an opportunity to improve the relevance and usefulness of scientific knowledge. It aims to genuinely increase interaction and openness and extend science's societal responsibility. In this book, we approach co-research as a means to promote social justice, as an action with a societal impact contributor to social impact and as a means to promote the societal responsibility of science. We discuss and evaluate the ideals of the co-research process concerning the everyday challenges and practices in research. Above all, we offer the knowledge and experience generated by our own projects to support those planning or already implementing co-research projects. Available in print from online bookstores (e.g. Booky.fi, Suomalainen.com and Amazon Europe).

This is a case study, carried out with a strategy of action research. This study concerns the organizational model of citizen participation in the city of Vantaa. The research questions are: What are the incentives for developing citizen participation in municipalities, and how is the multifarious participation carried out in municipality. The data consists of interviews of key actors (8), documents, diaries, and a workshop diary. An important incentive for development seems to be regulation concerning participation, the general and local discussion concerning democracy and the experiences from already existing variety of participation activities. When it comes to the process of development good pilots and adequate support and activity are important factors. Structural solutions are needed but at the same time there is an attempt to keep participation as resilience as possible. The results conclude, that development of participation can be observed as an institutional change.

Tarkastelemme artikkelissamme suomalaisten eläkkeensaajien taide- ja kulttuuriosallistumista ja osallisuutta hyvinvoinnin ja osallisuuden viitekehyksessä. Tutkimme, millaisena eläkeläisten taidetoimijuus näyttäytyy vanhuuseläkesiirtymässä sekä miten taidetoimijuuden aktiivisuus tai passiivisuus suhteutuu nykyisiin käsityksiin vanhuuden ikäkauteen kuuluvasta merkityksellisestä toiminnasta. Aineistona on eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen asiakkaille toteutettu kysely (N=510), jossa selvitettiin vastaajien taide- ja kulttuuriosallistumisen tapoja sekä arvioita omasta hyvinvoinnistaan. Kyselyyn vastanneet jakautuivat neljään taidetoimijuusprofiiliin. Sosioekonomisilla tekijöillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä taidetoimijuuden asteeseen. Sen sijaan vastauksissa korostui kokemus taiteiden ja kulttuurin merkityksestä omalle hyvinvoinnille taide- ja kulttuuriosallistumista selittävänä tekijänä. Hyödynnämme artikkelissamme myös kyselyä syventäviä, taiteisiin ja kulttuuriin passiivisesti suhtautuneiden vastaajien haastatteluja. Havaintojemme perusteella ehdotamme ja perustelemme toimenpiteitä taidetoimijuuden vahvistamiseksi työelämästä eläkkeelle siirtymisen vaiheessa. Art agency in retirement transition This article examines participation in the arts and culture among Finnish pensioners in the framework of wellbeing. We study the emergence of art agency in the retirement transition and how it relates to current conceptions of the roles and meaningful participation of the ageing population. The data consists of a survey for the clients of the pension insurance company Ilmarinen (N = 510), which investigated the ways of participation in the arts and culture and the respondents’ assessment of their own well-being. In our analysis, respondents are divided into four art agency profiles. Socioeconomic factors had no statistically significant association with the degree of art agency. Instead, the experienced significance of the arts and culture for one's own well-being was highlighted in the responses as an explanatory factor for participation in the arts and culture. Based on our findings, we propose and justify measures to strengthen art agency in the retirement transition.

Nuorten osallistumisen ja osallisuuden lisäämisestä on tullut tärkeä yhteiskunnallinen tavoite, jota yritetään edistää erilaisten ohjelmien ja projektien kautta. Tarkastelemme artikkelissa osallistamista tutkimalla nuorille vuosina 2017­–2018 suunnattua kulttuuri- ja vapaa-ajan toimintaa Keski-Suomessa. Tutkimme, miten kulttuuriin liittyvällä toiminnalla pyritään edistämään nuorten laajempaa yhteiskunnallista osallistumista ja osallisuutta. Olemme haastatelleet 15 projekteissa työskentelevää tai vapaaehtoisena toimivaa henkilöä, ja analysoineet aineistoa osallistumisen kulttuurisen, sosiaalisen, taloudellisen ja poliittisen ulottuvuuden kautta. Tulosten mukaan nuorten osallistumista tutkittaessa on tärkeää nähdä kulttuuriin osallistuminen laajan määritelmän kautta, jotta voidaan tunnistaa myös ne osallistumisen tavat ja muodot, jotka jäävät helposti virallisten tarkastelujen ulkopuolelle. Nuorten osallistumisen ja osallisuuden rakentuminen on moninainen ja pienistä askelista rakentuva prosessi., Increasing the young adults participation has become an important goal in society, which is promoted through various forms of programmes and projects. We explore participation in reference to different types of participatory cultural projects and leisure activities that are designed for young adults in 2017–2018 in the Middle-Finland. We interviewed 15 persons, who are employees or voluntary workers in these projects. We study how cultural activities aim to promote greater participation and inclusion of young people in society. The analysis was based on cultural, social, economic, and political dimension of participation. As a result, we suggest that cultural participation should be perceived from the wider perspective, which enables us to consider also those (informal) forms of participation, which are often misrecognized. Young adults’ participation can be viewed as a process, which involves small advancements and the development of new skills and networks.

Nuorten osallisuuden toteutumista kehittämistoiminnassa haastavat usein hanketoiminnan lähtökohdat, joissa tavoitteet ja toiminnot on ainakin osittain määritelty ennen nuorten osallistamista. Pelillistäminen on keino motivoida ja innostaa nuoria toimintaan. Tässä artikkelissa kerrotaan, miten nuorten osallistumista tuettiin Matti – Miesten matkat työhön (ESR 2016–2018) ja Versus (THL Terveyden edistämisen määräraha 2017–2019) -hankkeissa. Artikkelissa tarkastellaan, miten osallisuus ja kokemus osallisuudesta kehittyivät osallistumisen myötä. Tutkimuskysymyksenä on, onko hankkeissa toteutettu pelillisyys vahvistanut osallistujien osallisuutta, ja jos on, millä tavoilla. Käytämme tässä artikkelissa molemmissa hankkeissa kerättyä aineistoa. Matti-hankkeessa tuotettiin aineistoa hankearviointia varten haastattelemalla nuoria ja samaa aineistoa käytettiin myös tässä tutkimuksessa. Versus-hankkeessa osallistettiin nuoria mukaan kehittämistyöhön palautekyselyjen ja ryhmähaastattelujen avulla. Versus-hankkeen palauteaineistoa otettiin tarkempaan analyysiin osallisuuden kokemuksen tunnistamiseksi. Aineisto osoittaa, että osallisuuden kokemus on nuorille monimuotoinen. Osallistuminen tuotti heille uuden oppimista ja kompetenssia, omaehtoisuutta ja autonomiaa, vaikuttamismahdollisuuksia ja yhteenkuuluvuuden tunnetta., The participation of young people does often challenge the starting points of the projects, where the goals and activities are, at least partly, defined before the involvement of the young people. Gamification is a tool for motivate and inspire them to act. In this article will be narrated how the participation is taken in the account in projects Matti - Men`s journey to work (ESF 2016–2018) and in Versus (THL Health promotion grant 2017–2019). In this article, was examined how participation and experiences of participation were developed by answering the following question: has gamification enhanced participation and if yes, in which way? In this article we used data, which was gathered in both projects. In the Mattiproject was produced data for the evaluation of the project by interviewing young people and the same data was used in this research. In the Versus-project, the young people were involved to developing work by a feedback questionnaire and group interviews. The feedback data was analyzed more closely to recognize the feeling of participation. The data indicates that the experience of participation is manifold. Participation has given them learning experiences and competence, independency and autonomy, possibilities to influence and solidarity.

Tutkielma käsittelee kaupunkisuunnittelua pyöräiltävyyden näkökulmasta tapauksena Turun keskusta-alueen pyöräliikenteen kehittäminen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten kaupunkisuunnittelun osalliset määrittelevät pyöräiltävyyttä liikennesuunnittelun kontekstissa. Osallisten näkökulmaan perehdytään tarkastelemalla Turun pyöräliikenteen ratkaisujen kehittämistä koskeviin dokumentteihin jätettyjä kommentteja. Tutkimuksessa pureudutaan samalla siihen, mistä eri näkökulmista osalliset pyöräiltävyyttä kommenteissaan lähestyvät. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat pyöräiltävyyden, pyöräily-ystävällisyyden, osallisuuden ja osallistumisen käsitteiden ohella muu pyöräilyä koskeva tutkimus. Keskeisen teoreettisen lähtökohdan tutkimukselle muodostaa eri tavoin määriteltävissä oleva pyöräiltävyyden käsite. Tutkielman aineisto muodostuu kommenteista, jotka osalliset ovat jättäneet koskien Turun pyöräliikenteen ratkaisujen kehittämiseen liittyvää kuulemista. Analysointi tehtiin käyttämällä sisällön- ja kehysanalyysia. Analyysi ja tulkinta tapahtuivat neljän eri kehyksen sisällä, jotka ovat fyysisen kaupunkirakenteen turvallisuuden ja käytettävyyden kehys, käyttäytymisen ja tiedon kehys, muuttuvien ja riippumattomien olosuhteiden kehys ja viihtyisyyden kehys. Kehykset kuvastavat nimensä mukaisesti monenlaisia eri näkökulmia, joista osalliset pyöräiltävyyttä kommenteissaan lähestyvät. Tutkimuksen perusteella jo olemassa olevat pyöräiltävyyden käsitteet määrittävät osallisten näkökulmasta pyöräiltävyyttä. Tämä tapahtuu osallisten kommenttien sisältämien konkreettisempien ja abstraktimpien asioiden kietoutuessa osaksi käsitteiden elementtejä. Tutkimuksen perusteella pyöräiltävyyden määrittyminen voi tapahtua muihin asioihin vaikuttamisen kautta välillisesti. Ennakoitavuus ja paikkasidonnaisuus nousivat Turun tapauksen perusteella keskeisiksi elementeiksi, jotka voidaan nähdä osallisten näkökulmasta pyöräiltävyyttä määrittävinä tekijöinä. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että pyöräiltävyys määrittyy osallisten näkökulmasta katsottuna monta asiaa samaan aikaan huomioon ottavaksi. Tätä perustelee kehysten limittyminen ja yksilöiden näkökulmien mukanaan tuoma moninaisuus. Yksilöt näkevät asiat eri tavoin ja näin määrittelevät pyöräiltävyyttä omista lähtökohdistaan ja näkemyksistään käsin. Näkökulmaerot puolestaan todentavat erilaisia arvoja, intressejä ja toiveita, joiden ristiriitaisuus Turunkin tapauksen perusteella vaikeuttaa ja monimutkaistaa pyöräiltävyyden määrittelyä. Tutkimuksen perusteella pyöräiltävyyden määrittely ei osallisten näkökulmasta näyttäydykään yksinkertaisena eikä ongelmattomana. Jatkotutkimusaiheina Turun tapauksen näkökulmasta olisi mielenkiintoista ensinnäkin tutkia osallisten kokemuksia Turun keskusta-alueella lopulta toteutetuista pyöräliikenteen ratkaisuista. Toisaalta olisi myös kiinnostavaa soveltaa jotakin jo olemassa olevaa pyöräiltävyyden indeksiä tai pyöräily-ystävällisyyden kriteeristöä ratkaisuihin, joihin Turussa lopulta päädytään. Entistä parempi ymmärrys aiheesta mahdollistaisi aiempaa pyöräiltävämpien kaupunkiympäristöjen toteuttamisen.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä kaksi- ja monikielisten lasten vuorovaikutustodellisuudesta ja kielenoppimisesta suomenkielisessä esiopetuksessa silloin, kun heidän suomen kielen taitonsa on vielä vähäinen. Tutkimuksessa kysyttiin varhaiskasvatuksen opettajien havaintoja siitä, miten kaksi- ja monikielisten, eri kieli- ja kulttuuritaustaisten lasten vertaisvuorovaikutus näyttäytyy lasten keskinäisissä vuorovaikutustilanteissa. Toinen kysymys selvitti opettajien havaintoja siitä, miten suomen kieltä harjoittelevien lasten osallistuminen ohjattuun toimintaan onnistuu. Kolmanneksi tutkimuksessa pohdittiin, miten opettajat arvelevat edellä kuvattujen ilmiöiden vaikuttavan lasten suomen kielen oppimiseen. Tutkimuksen aineisto koostui varhaiskasvatuksen opettajien kertomuksista. Aineisto kerättiin kuulemalla yhdeksää esiopetuksessa toimivaa opettajaa. Haastattelut suoritettiin yhtä lukuun ottamatta Microsoft Teams ympäristössä, ja haastattelut tallennettiin. Opettajat saivat etukäteen heidän havainnointiaan ohjaavan kirjeen. Haastattelutilanne oli muodoltaan vapaa. Saatu aineisto tutkittiin eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä etsimällä. Noin 8 tuntia kestänyt ja 54 sivusta koostunut haastatteluaineisto lyhennettiin, ja saatu tieto yhdistettiin. Lapset kasvavat monikielisiksi syntymäkodeissaan, tai kun he omaksuvat uuden kielen elämänpiiriensä laajenemisen myötä. Kieli opitaan vuorovaikutuksessa. Tähän tutkimukseen osallistuneiden opettajien havaintoihin perustuen todetaan, että esiopetuksessa suomen kieltä harjoittelevien lasten vuorovaikutus jää usein vähäiseksi. Opettajat toteavat, että suomen kieltä harjoittelevat lapset jäävät helposti rinnakkaisleikkijän rooliin. Opettajat mainitsevat, että rinnakkain leikkimällä kieli ei kehity. Opettajien mukaan, kun lapsilla on vähäinen suomen kielen osaaminen, myös aikuisen ohjaamaan toimintaan osallistuminen on pulmallista. Tämän tutkimuksen keskeisiksi teemoiksi nouseekin aikuisen kieltä opettelevalle lapselle suuntaama sitkeä tuki, toimintaan osallistumisen mahdollistaminen, kaikkien lasten osallisuuden tukeminen ja lasta arvostava ote. Vuorovaikutteisen leikin mahdollistaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Democracy and societal participation are dynamic and transforming concepts and are affected by the ongoing technological transitions such as digitalization. Simultaneously, young people are required to operate in complex and rapidly changing environments and to navigate through realities that are distorted with misinformation and disinformation. One way to enhance societal participation for youths is to enable taking part in societal and democratic processes. This can be conducted through providing digital services that are safe, offer access to information, and by integration to governmental processes and recognition by the officials, enable having an actual effect on policies and decisions. Although various eParticipation services have been developed and studied, thorough investigations of young people's conceptualisations, and user needs and requirements for eParticipation are missing. Moreover, the specific mechanisms through which the successful eParticipation services support young people's societal participation are unexplored. The main scientific fields that this thesis contributes are computer science and social science. More specifically, in computer science, this thesis links to the research tradition of human-technology interaction (HTI), and in social science to the research of societal participation. This thesis applies quantitative and qualitative research approaches HTI, psychometrics and applied psychology, and studies on political behaviour. The studies included in this thesis were conducted in ALL-YOUTH research project (2018-2023) funded by the Strategic Research Council of Finland. Furthermore, an eParticipation platform prototype entitled Virtual Council (Digiraati in Finnish) was simultaneously developed in the project and used as an object of the research. This thesis is composed of five publications. Four publications are based on four separate empirical studies and one publication is theoretical. Altogether 467 young Finnish people participated in the studies that took place between 2018 and 2021. Surveys were conducted among 360 participants and 107 people took part in interviews. The first study aimed to provide an understanding of the young people’s conceptions of digital participation and obstacles for participation. The second study explored the user needs of young people in regard to eParticipation. In the third study, field tests of an eParticipation service prototype were conducted. Fourth study explores the significance of digital solutions in relation to societal participation during the COVID-19 pandemic. This thesis provides theoretical and practical contributions through answering the research questions: 1. What are the youths’ conceptions regarding digital societal participation? 2. What are youths’ user needs regarding digital societal Participation? 3. How can digital solutions support societal participation of youths? In theoretical perspective, this thesis elaborates on the conceptualisation of digital and societal participation and proposes a novel model entitled Citizen-centric socio-cognitive model for participation. On a more practical level, this thesis provides a set of young people’s user needs and requirements for eParticipation services: Safe discussion environments, interesting and relevant topics, enabling reciprocal interactions with officials, feedback loops, and high level of integration to governmental processes. Moreover, feature-level solutions such as easy-to-use search tools, customisable notifications and recommendations, informative dashboards and impact representations, and anonymity were considered as solutions that may enable responding to the user needs and requirements. Additionally, as a further practical contribution, this thesis presents the Virtual Council prototype. This thesis elaborates on how eParticipation services can enable and advance the societal participation of young people by lowering the threshold to participate through various activities, and by increasing the societal participation related self-efficacy of young people. Finally, this thesis explores how digitality has supported young people during COVID-19 related lockdowns by enabling working, studying, socialising, and societal participation, and how ICT skills have been a valuable factor in sustaining coping. The results enable design and development of more inclusive and enticing eParticipation services that provide for the sustainable development of societies. The model can be utilised as a framework for research of (e)Participation and applied in public and third-sector activities planning and impact assessment. Moreover, the results further advance the theoretical and empirical research in HTI, especially in the contexts of societal participation.

Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää sosiaalisen median kuntalaiskeskustelua valtuutettujen ja kuntalaisten näkökulmista. Käydyistä keskusteluista luotiin maisemakuvaa kysymällä: Miten valtuutetut ja kuntalaiset kokevat sosiaalisessa mediassa käytävän kuntalaiskeskustelun? Tutkimuksen kohderyhmänä ovat sastamalalaiset valtuutetut ja kaupunkilaiset, joiden ääni kuuluu heterogeenisenä ja moniäänisenä. Aineisto kerättiin kolmella verkkolomakkeella, joihin vastaajia ohjattiin sähköpostilla tai sosiaalisessa mediassa, lisäksi toteutettiin kaksi haastattelua. Vastaaminen perustui vapaaehtoisuuteen ja vastaajien anonymiteetista huolehdittiin. Tutkimukseen osallistui 106 vastaajaa. Tutkimusaineisto analysoitiin grounded theory -menetelmällä. Avoimen koodauksen analyysikysymyksenä oli: Mistä vastaaja puhuu, kun hän puhuu sosiaalisessa mediassa käytävästä kuntalaiskeskustelusta. Tiivistettyjä ilmaisuja ryhmiteltiin uudelleen analyysin edetessä. Tutkimuksen tuloksena muodostui sosiaalisen median kuntalaiskeskustelun maisemakuva, josta tunnistettiin reagointikynnys, henkilökohtainen suojamuuri ja keskustelun kehä, jossa mielipiteet ajautuvat ahdistuksen areenalle, torihuutelun tilaan, kritiikin kentälle, näkökulmien näyttämölle, harkittuihin helmiin tai tuottavan kuntalaiskeskustelun kentälle. Tutkimuksessa tunnistettiin sosiaalisen median ilmakehä, joka altistaa sosiaalista mediaa seuraamattomat sen keskusteluille transaktionaalisen viestinnän ja medioiden sekoittumisen kautta. Maiseman muotoja luo myös aiempi tutkimuskirjallisuus. Lisäksi selvitettiin tuottavan kuntalaiskeskustelun kentän keskustelua edistäviä ja haittaavia tekijöitä. Tutkimuksessa tunnistettiin toimijan osallistumiseen vaikuttava reagointikynnys ja keskustelun vaikuttavuuteen vaikuttava suojamuuri. Nämä elementit ovat henkilökohtaisia, tilannesidonnaisia ja ne ovat riippuvaisia muun muassa paikallisesta viestintäkulttuurista. Reagointikynnyksen ja suojamuurin tunnistaminen voi tukea sekä hallinnon, demokratian että viestinnän laajempaan osallistumiseen, osallisuuteen ja legitimiteettiin tähtäävää tutkimusta, mutta myös käytännön toimia. Samankaltaisia elementtejä saattaa esiintyä myös muissa ympäristöissä, vaikka tällaista yleistystä ei tämän tutkimuksen perusteella voida tehdä. Osallistumisen edellytyksistä olisikin suotavaa tehdä jatkotutkimusta.

Kuntalaisaloite on yksi kuntalaisen suorista vaikuttamiskeinoista, jonka avulla kuntalainen voi nostaa esiin ajankohtaisen ongelman tai asian, joka vaatii laajempaa keskustelua mahdollisista toimenpiteistä niin kuntalaisten kuin kuntapäättäjien keskuudessa. Vaikka osallisuus ja osallistaminen ovat lisääntyneet kunnallisessa päätöksenteossa tämän vuosituhannen aikana, niin samaan aikaan tehtyjen kuntalaisaloitteiden vuosittaiset määrät kunnissa ovat olleet hienoisessa laskussa. Kuntalaisaloitteen 50-vuotisen historian aikana kuntalaisaloitteisiin keskittyneessä tutkimuksessa on tarkasteltu yksittäisten kuntien aloitetoimintaa ja niiden kunnallisoikeudellista sääntelyä. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka vaikuttavana ja kuntalaista julkiseen päätöksentekoon osallistavana vaikuttamisvälineenä kuntalaisaloitetta pidetään kunnissa viranhaltijoiden, kuntapäättäjien ja tavallisten kuntalaisten keskuudessa. Tutkimus toteutettiin haastattelemalla puolistrukturoiduin teemahaastatteluin kolmesta eri kunnasta jokaisesta yhtä kunnan viranhaltijaa, joka vastaa kuntalaisaloitteiden käsittelystä, yhtä kunnanvaltuustossa istuvaa pidempiaikaista luottamushenkilöä sekä yhtä kuntalaista, joka on tehnyt viimeisen viiden vuoden aikana kuntalaisaloitteen. Haastatteluiden lisäksi kolmeltakymmeneltä suomalaiselta kunnalta kerättiin vuosittaiset tiedot kuntalais- ja valtuustoaloitteiden määristä vuosilta 2012–2021. Teoreettisessa viitekehyksessä tutkimuksessa tarkastellaan kuntalaisaloitteen lisäksi muita Suomen kunnissa käytössä olevia tai olleita aloitejärjestelmiä, kuten valtuustoaloitetta, palvelualoitetta ja kansalliselta tasolta kansalaisaloitetta ja eurooppalaista kansalaisaloitetta. Lisäksi palautetta tarkastellaan teoreettisena ja käytännöllisenä välineenä vaikuttaa toimintaan ja subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatetta hallinnon järjestämisenä käytettynä periaatteena. Demokratiateorioista käydään läpi deliberatiivista eli keskustelevaa ja puntaroivaa demokratiateoriaa osallisuutta lisäävänä teoriana, kuinka erilaiset osallistavat käytännöt toimivat edustuksellisessa demokratiassa. Tulokset osoittivat, että kuntalaisaloitteella on oma asemansa suomalaisessa kunnallisessa vaikuttamisessa. Haastattelujen perusteella kuntalaisaloitejärjestelmä vaatii kuitenkin kehittämistä. Kuntalaisaloitejärjestelmä koetaan hitaaksi ja kömpelöksi vaikuttamisvälineeksi, jota ei kunnolla tunneta niin päättäjien kuin kuntalaisten keskuudessa. Sen käyttämistä vaikuttamisvälineenä harkitaan hyvinkin tarkasti, ja monet potentiaalisimmista ideoista ja ehdotuksista otetaankin käsittelyyn muita kanavia pitkin kuten esimerkiksi valtuustoaloitteina. Lainsäädännöllisesti seuraavan laajemman kuntalain uudistamisen yhteydessä tulisikin harkita kuntalaisaloitteen, kuntien palautejärjestelmien ja osallistuvan budjetoinnin yhdistämistä samaan kokonaisuuteen.

Sport has been promoted as a means of increasing the social inclusion of persons with intellectual disabilities. Suitable tools for evaluating this claim are not readily available. The aim of this study was to develop a self-report tool for use by people with intellectual disabilities regarding the social inclusion they experience in sport and in the community. A three-phase process was used. In the first phase an item bank of questionnaire items was created and field-tested with 111 participants. Initial factor analysis identified 42 items which were further evaluated in Phase 2 with 941 participants from six European countries. Construct validity was established first through Exploratory and then Confirmatory factor analysis. These analyses identified ten items relating to inclusion in sports and ten to inclusion in local communities. A third phase checked the usability and test-retest reliability of the short form with a further 228 participants. In all, 1280 athletes and non-disabled partners were involved from eight countries. This short social inclusion questionnaire has been shown to be a reliable and valid measure for use transnationally. Further psychometric properties remain to be tested, notably its sensitivity to change resulting from interventions aimed at promoting social inclusion.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien sateenkaarinuorten kokemuksia kuulumisesta ja osallistumisesta. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Erik Allardtin hyvinvointiteoria (having, loving, being) täydennettynä Hirvilammin ja Helnen neljännellä ulottuvuudella (doing). Aineistoa tarkastellaan intersektionaalisesta lähtökohdasta. Pro gradu -tutkielma on laadullinen tutkimus, ja se perustuu aineistoon, joka koostuu 11 koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevan nuoren teemahaastattelusta. Haastattelut ovat osa laajempaa tutkimusaineistoa, jossa on selvitetty koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien nuorten kokemuksia. Tämä tutkimus on rajattu koskemaan aineiston niitä nuoria, jotka ilmoittavat kuuluvansa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Analyysi on toteutettu sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksessa selvitetään nuorten kuulumisen kokemuksia lapsuuden ja nuoruuden lähiyhteisöihin: ystävyyssuhteisiin, kouluyhteisöihin, nuorten työpajojen ja etsivän nuorisotyön ryhmien muodostamiin yhteisöihin. Lisäksi selvitetään lapsuudenperheen lähtökohtia tasapainoisen lapsuuden ja nuoruuden tarjoamiselle, yhteiskuntaan kuulumista ja nuorten yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinoja. Lapsuudenperheiden lähtökohtia selvitetään kuuden kysymyksen avulla. Kysymysten avulla kartoitetaan riskitekijöitä, joiden perusteella arvioin ongelmien kasautumista ja perheen tarjoamia olosuhteita kasvulle ja kehitykselle. Tutkimus osoittaa lapsuus- ja nuoruusajan kuulumattomuuden kokemusten ja ulkopuolisuuden olevan yhteydessä vaikeuksiin elämän nivelvaiheissa, esimerkiksi peruskoulun jälkeisiin opintoihin kiinnittymisessä. Aineiston nuoret ovat joutuneet koulukiusatuiksi lukuisista eri syistä, ja tämä on murentanut itsetuntoa ja uskoa tulla hyväksytyksi tulevissa opiskeluryhmissä. Omaan, valtavirrasta poikkeavaan seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoli-identiteettiin liittyvä pohdinta, on osaltaan aiheuttanut ulkopuolisuuden kokemuksia koulussa ja ystävyyssuhteissa. Lisäksi se on vaikeuttanut parisuhteen muodostamista ja tuonut osaltaan kokemuksia ulkopuolisuudesta, sillä kevyemmän deittailuseuran löytyminen on haastavaa. Haastateltavien elämässä on ollut myös korjaavia ja hyväksyviä yhteisöjä, joihin nuoret ovat kokeneet kuuluvansa yhdenvertaisina jäseninä. Näitä yhteisöjä ovat olleet kymppiluokka, ammattikoulun opiskeluryhmä ja erityisesti esiin nousseet etsivän nuorisotyön ryhmät ja nuorten työpajat. Aineiston nuoret kokevat ulkopuolisuutta myös suhteessa yhteiskuntaan. Haastatteluissa toistuu puhe normista, jonka mukaan yhteiskunnan keskelle kuuluvat ne, joilla on työpaikka, koulutus, asunto, perhe ja ystäviä. Nuoret kokevat olevansa haastatteluhetkellä enimmäkseen yhteiskunnan reunalla tai ulkopuolella, mutta oma sijainti suhteessa yhteiskuntaan voi muuttua, jos pääsee normin sisälle. Normin sisälle pääsemiseen tarvitaan nuorten kertoman mukaan muutos omassa tilanteessa, kuten opiskelun aloittaminen tai työllistyminen. Tutkimustuloksissa huomionarvoista on itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle kokevien nuorten halu osallistua ja vaikuttaa yhteiskuntaan. Nuoret kokevat äänestämisen tärkeäksi ja ottavat osaa erilaisten kansalaisaloitteiden ja adressien allekirjoittamiseen ja jakamiseen. Vaikuttamisen kohteet liittyvät usein sateenkaarivähemmistön oikeuksiin.

Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on asettaa muistisairaan kansalaisuus osaksi aktiivisen kansalaisuuden kenttää ja selvittää mitä teemoja Muistiliitto pitää tärkeänä muistisairaan aktiivisen kansalaisuuden suhteen. Aktiivinen kansalaisuus pitää sisällään tässä tapauksessa osallisuuden/osallistumisen sekä valinnanvapauden sosiaali- ja terveyspalveluissa. Opinnäytetyössä on siis jätetty pois kansalaisen vastuuttaminen osana aktiivista kansalaisuutta. Muistisairaan ihmisen osallisuutta ja osallistumista pyritään analysoimaan sekä arjen että yhteiskunnan kansalaisuuden tasoilla. Tutkimuksen aineisto koostuu 22 julkisesta kannanotosta vuosilta 2017-2019, joista 21 on Muistiliiton kannanottoja ja yksi on Muistiliiton allekirjoittama Kuntoutusverkoston kannanotto. Tutkimuksen tulosten mukaan Muistiliitto pyrkii ajamaan muistisairaiden osallisuutta pääosin yksilöllisten palveluiden, itsemääräämisoikeuden, hoitotahdon sekä tuetun päätöksenteon avulla. Muistisairaan valinnanvapauden mahdollistamiseksi Muistiliitossa taas nähdään tärkeimpinä teemoina saavutettava tiedonsaanti, tuettu päätöksenteko ja asiantuntemus palveluohjauksessa. Valinnanvapauteen liittyen pienimuotoisena, mutta jossain määrin ristiriitaisena löydöksenä voidaan pitää palveluiden tuttuuden tärkeyden korostamista muistisairaalle. Kannanotoissa liikutaan paljolti arjen kansalaisuuden tasolla, yhteiskunnallisen tason jäädessä pienelle huomiolle. Muistisairaan kansalaisen poliittinen osallistuminen jää kannanotoissa lähes tyystin huomiotta. Ristiriidan muistisairaan osallisuuden ja itsemääräämisen vahvaan ajamiseen kannanotoissa tuo muistisairaan läheisen vaikutusvaltainen rooli. Läheinen näyttäytyy tutkimusaineistossa ikään kuin jakavan muistisairaan kansalaisuuden ja toimijuuden palveluissa sekä päätöksenteon suhteen.

Voluntary and active participation by a wide variety of actors is a prerequisite for successful societal transitions towards sustainability. The ‘Commitment to Sustainable Development 2050’ is a national-level initiative in Finland, aiming to mobilise a large-scale transition involving various societal actors through openly communicated commitments to concrete actions. Each commitment should focus on at least one of the eight nationally defined sustainability objectives connected to the global Sustainable Development Goals. This article assesses the implementation and the development needs of the commitment process based on a range of materials. The results highlight the importance of securing adequate resources for long-term coordination and continuous development of the commitment process, trust creation through long-term and open communication, and flexibility allowing for experimentation aimed at finding new modes of interaction between the public and private sectors.

Tässä artikkelissa tarkastelen hoivalaitoksessa toteutettua kulttuuriprojektia. Julkisessa keskustelussa korostetaan kulttuurin ja taiteen kuuluvan jokaiselle taloudellisesta asemasta, terveydestä ja maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Kuitenkin erilaisissa laitoksissa, esimerkiksi ikäihmisten palvelutaloissa, asuvien ihmisten toiminta on erilaisista syistä rajoittunutta, ja kulttuurin saavutettavuutta sekä osallistumismahdollisuuksia pyritäänkin lisäämään järjestämällä taide- ja kulttuuritoimintaa laitoksiin. Tarkastelen artikkelissa kahden erilaisen maailman, hoivan ja kulttuurin, kohtaamista sekä kulttuuritoiminnan ideaalien ja laitosarjen mahdollisuuksien yhteentörmäystä. Kohtaamisissa leikkaavat erilaiset käytännöt, toimijat ja tavoitteet. Aineistona on ikäihmisten hoivalaitoksessa järjestetty etäkonsertti ja eri laitoksissa tehtyjä henkilökuntahaastatteluja. Artikkelissa pohdin empiirisen aineiston pohjalta osallisuutta kulttuuriin käytännössä: niitä erilaisia tapoja ja käytäntöjä, joilla osallisuus ruohonjuuritasolla näyttäytyy. Etnografisen tutkimuksen menetelmänä olen käyttänyt neksusanalyysia. Sen avulla tarkastelen kulttuuritapahtumaa kolmesta näkökulmasta: toimijahistorioiden, vuorovaikutusjärjestyksen sekä paikan diskurssien. Tutkimuksen tuloksena esitän, että kulttuurin saavutettavuuden lisääminen tai kulttuuritapahtumien määrällinen lisääminen ei automaattisesti lisää osallistumismahdollisuuksia. Sen sijaan niihin vaikuttaa se, miten niin yksilöt, yhteisö kuin hoivalaitoksen rakenteetkin tunnistavat ja antavat tilaa kulttuuritoiminnalle.

Today, in Finland, the majority of hearing-impaired pupils attend regular schools. This is in line with inclusive policy. This study aims to investigate do these pupils receive support from teacher ...

Artikkelissa analysoidaan osallisuuden rakenteellisia taloudellisia ehtoja ja esteitä työelämässä. Kiinnostuksemme kohdistuu erityisesti siihen, miten palveluiden kilpailutus ja ulkoistaminen kiristävät työolosuhteita ja rajoittavat osallisuuden mahdollisuuksia. Tarkastelemme siivoojan työtä, jossa kilpailuttamisen mekanismit näkyvät selvästi. Artikkelin keskeinen havainto on, että työn taloudellinen organisointimuoto ehdollistaa voimakkaasti osallisuutta tukevia tai heikentäviä käytäntöjä, joita on usein pidetty työpaikkakohtaisesta harkinnasta riippuvaisina. Artikkeli pohjautuu aineistolähtöiseen laadulliseen tutkimukseen, jonka aineisto koostuu alun perin taiteelliseen käyttöön tuotetusta siivoojien haastatteluaineistosta sekä artikkelia varten tehdyistä siivousalan luottamushenkilöiden teemahaastatteluista.

Lasten kuulemisen projektia ja tutkimusta lähdettiin toteuttamaan tilanteessa, jossa kuntaan suunniteltiin uuden kirjaston rakentamista. Toteutettiin projekti, jossa 3 - 5 -vuotiaille lapsille kerrottiin uuden kirjaston rakentamisesta ja heitä kuultiin taidelähtöisin menetelmin. Lasten näkemyksiä kirjastosta kerrottiin kunnan päättäjille. Päättäjiltä kysyttiin ajatuksia lasten näkemyksistä ja kuulemisesta. Tutkimuksen tausta muodostui lapsen asemasta kunnassa ja lapsen kuulemisesta ja osallistumisesta. Tutkimuskysymyksiksi muotoutuivat, mitä mahdollisuuksia on lisätä lapsen ääntä kuntapäättämisessä ja mitä mahdollisuuksia taidelähtöiset menetelmät antavat lapsen äänen kuulemiseen. Tutkimus on laadullista tapaustutkimusta, jonka taustalla vaikuttaa lapsuudentutkimuksen paradigma. Tutkimuksen visuaalista aineistoa ja kirjallista aineistoa analysoitiin sisällönanalyysillä. Projekti toteutettiin vuonna 2015. Siihen osallistui 18 lasta ja 28 kuntapäättäjää. Lasten osallistuminen toteutettiin taidelähtöisin menetelmin pidetyissä tuokioissa. Kuulemisen menetelmät perustuivat kolmiulotteiseen rakentamiseen, draamaan, piirtämiseen ja valokuvaukseen. Kaikkiin menetelmiin sisältyi sekä lasten keskusteluja, että aikuisen ja lapsen keskustelua. Kaikki tuokiot videoitiin, lisäksi lasten tuottamat tuotokset kuvattiin. Kuntapäättäjien näkemyksiä kysyttiin kyselylomakkeella. Kuntapäättäjät suhtautuivat positiivisesti lasten näkemyksiin. He olivat vaikuttuneita lasten luovista näkemyksistä ja kokivat että lasten ideat ovat myös toteuttamiskelpoisia. Päättäjät kokivat, että lasten ottamat valokuvat toivat lapsen perspektiivin hyvin esille. He kokivat, että lapsia voitaisiin kuulla nykyistä enemmän kaikissa asioissa, jotka heitä koskettavat. Lasten kuulemistilanteita tarkasteltiin kolmesta näkökulmasta: vuorovaikutuksen, luovuuden ja osallisuuden näkökulmista. Luovuus nousi tutkimukseen mukaan kuntapäättäjien vastauksien ja myötä. Tutkimus toi esiin eri menetelmien piirteitä. Käytetyistä menetelmistä valokuvaus toi aikuiselle näkyväksi lapsen perspektiivin. Kolmiulotteisessa rakentamisessa, piirtämisessä ja draamassa luovat näkemykset pääsivät esiin. Kaikilla menetelmillä toteutetuissa tuokiossa lapsen puheenvuorojen määrän perusteella lapsilla oli tilaa ja valtaa ilmaista itseään. Tuokioiden osallisuudessa päästiin pääsääntöisesti Shierin mallin mukaan lasten näkemysten vaikuttamisen tasolle. Koko kuulemisen prosessin osallisuudessa jäätiin Joensuun osallisuuden porrasmallin mukaan tieto-osallisuuden tasolle. Koska kuulemisen menetelmät tuottavat erilaisia tuloksia, niin lasta kuultaessa usean eri menetelmän käyttäminen tuo näkemyksiä monipuolisemmin esille. Lait ja suunnitelmat velvoittavat lapsen kuulemisen, osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollistamiseen ja kuntapäättäjillä näyttäisi olevan tahto toteutukseen. Vielä tarvittaisiin varhaiskasvatusikäisen lapsen kuulemista tukevia rakenteita ja koulutusta sekä päättäjille että varhaiskasvatukseen.

Lasten yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus ovat tulleet nykyiseen lapsi- ja nuorisopoliittiseen keskusteluun osana laajempaa kansainvälistä lasten oikeuksia ja erityisasemaa vahvistavaa keskustelua. Tässä keskustelussa keskeinen rooli on YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksella (Unicef 2017), johon sopimusvaltioiden kansalliset ja järjestötasoiset hankkeet, politiikkaohjelmat, lait ja asetukset tulee sitoa. Käytännössä sekä rakenteisiin kiinnittyminen että toiminnan moninaisuus tulevat esiin tarkasteltaessa niitä kaikkia tahoja, jotka jollain tavalla liittyvät lasten osallistumiseen. Suomessa esimerkiksi valtiolla, kunnilla ja järjestöillä on jokaisella omat osallisuutta tukevat mallinsa, joissa pyritään eri tavoin vahvistamaan lasten mahdollisuuksia olla mukana. Lasten mukanaolon lisäämisen vaatimus näkyy esimerkiksi oppilaskunta- tai nuorisovaltuustotoiminnan lisääntymisenä, joiden avulla lasten mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin asioihin pyritään parantamaan. Tällaiseen toimintaan halutaan mukaan aiempaa enemmän lapsia, mutta samalla tunnistetaan, etteivät kaikki voi olla samalla tavoin mukana. Aikuisissa herättää huolta sekä se, miten saataisiin aiempaa useampi innostumaan edustuksellisesta osallistumisesta että se, miten on mahdollista tukea niiden lasten osallistumista, jotka eivät ole mukana edustuksellisissa rakenteissa. Osallistumisen lisäksi edustuksellisesta mukanaolosta puhutaan myös kansalaisuutena tai poliittisuutena, jotka tarkastelevat lasten yhteiskunnallisia mukanaolon tapoja hieman eri näkökulmista. Kansalaisuus tarkastelee mukanaoloa yhteisön jäsenyytenä; lapsi on osa yhteiskuntaa, jolloin hänellä on myös oikeus ja velvollisuus toimia kansalaisena. Poliittisuus puolestaan tarkastelee mukanaoloa yksittäisten lasten näkökulmasta pyrkien tuomaan mukanaolon tarkasteluun yksilöllisen näkökulman. Erilaisista tulokulmista huolimatta osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus ilmenee yhteiskunnassa lapsille järjestettynä toimintana. Kärjistäen heidän nähdään olevan osallisia ja toimijoita silloin, kun he ovat mukana järjestetyissä rakenteissa. Tuon työssäni tämän tarkastelun rinnalle arkisemman näkökulman osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden ilmentymiin tarkastelemalla osallisuutta ja toimijuutta arkisina kokemuksina. Yhdistän tarkastelussani osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden yhteiskunnallistumisen käsitteeksi, jossa tarkastelen osallisuutta ja toimijuutta sekä institutionaalisena että arkiympäristöjen yhteiskunnallistumisena. Käytännössä tarkastelu hahmottuu ulottuvuuksina, jotka on eroteltavissa toisistaan, mutta kokemuksissa voi olla läsnä samanaikaisesti sekä institutionaalinen että arkiympäristöjen yhteiskunnallistuminen. Teoreettisesti yhteiskunnallistumisen tarkasteluni tukeutuu Georg Simmelin (1858–1918) ajatteluun ja käsitteellistykseen. Tulkitsen Simmelin ajatuksia näkökulmasta, jossa yksilön ja yhteiskunnan olemassaolon samanaikaisuudesta voidaan löytää eväitä nähdä lasten yhteiskunnallistumisen tavat aiempaa laajemmasta näkökulmasta. Työssäni yhteiskunnallistuminen auttaa ymmärtämään lasten osallisuuden ja toimijuuden tilan liminaalisena – lapset ovat yhtä aikaa kahden eri ”maailman” jäseniä (Skelton 2010; Kallio ja Häkli 2011; Wood 2012a). Yhteiskunnallistumisen käsitteeseen tukeutuen tutkimustehtävänäni on tarkastella lasten osallisuuden ja toimijuuden mahdollisuuksia kokemuksina, jotka tulevat esiin sekä institutionaalisessa että arkiympäristöjen yhteiskunnallistumisessa. Tämän avulla selvitän, miltä lasten kokemukset mukanaolon ja toiminnan mahdollisuuksista näyttävät, kun niitä tarkastellaan poliittisuuden, kansalaisuuden ja osallistumisen ulottuvuudet yhdistäen, sen sijaan että näitä tarkasteltaisiin toisistaan erillään. Yhteiskunnallistumisessa toimijuus vaatii toteutuakseen kokemuksen kuulumisesta (osallisuus), joka puolestaan mahdollistaa toimijuutta. Kysyn tutkimuksessani: • Millaisissa käytännöissä ja tilanteissa lasten tunne osallisuudesta ra-kentuu? • Miten toimijuus lasten omina kokemuksina ja yleisesti tuotettuina mahdollisuuksina rakentaa jäsenyyttä yhteiskunnassa? Aineiston olen kerännyt käyttäen MAPOLIS-aineistonkeruumenetelmää. Menetelmä on kehitetty samassa hankkeessa, jonka osana myös tämä tutkimus on tehty. Käytännön kenttätyö on kolmiosainen. Se rakentuu karttatehtävän, keskustelun ja täydentävän osan ympärille, mutta on tehtävänasettelultaan avoin. Keräämäni aineisto käsittää 127 lapselta kerättyä materiaalia. Aineiston olen kerännyt neljästä koulusta viides- ja yhdeksäsluokkalaisilta Tampereelta ja Helsingistä vuonna 2012. Samoin tekemäni analyysi on kolmiosainen. Ensiksi olen analysoi-nut lasten kokemuksia. Toiseksi olen ottanut analyysiin mukaan koko työtä läpileikkaavat käsitteet osallistumisen, kansalaisuuden ja poliittisuuden. Kolmanneksi olen selvittänyt, miten yhteiskunnallistumisen idea tavoittaa lasten kokemukset mahdollisuuksistaan olla mu-kana ja toimia. Yhteiskunnallistumisen ulottuvuuksien kokonaisuutta tarkastellen tulkitsen yhteiskunnallistumisen yhdistävän kansalaisuuden ja poliittisuuden toisiinsa osallistumisen tulkintana, jossa osallisuus ja toimijuus kumpuavat sekä yhteisöstä (kansalaisuudesta) että yksilöstä (poliittisuudesta). Teoreettisesti tarkasteltuna kyse on hienojakoisesta käsitteellisestä erottelusta, jossa ulottuvuuksien tarkastelusta erillään muodostuu kokonaisuus (vrt. Biesta ym. 2009; Trell ja van Hoven 2016). Käytännön näkökulmasta eri ulottuvuuksien tunnistaminen yhteiskunnallistumisen osiksi antaa mahdollisuuden nähdä lasten erilaiset kokemukset yhteiskunnallisina. Yleisesti tutkimukseni tuo esiin näkökulman, jonka avulla voidaan saada kiinni siitä, millaista mukanaoloa ja toimintaa tulisi tukea ja millaiset asiat tulisi tunnistaa lasten kokemuksissa merkittäviksi mu-kanaolon ja toiminnan tavoiksi. Toisin sanoen, täytyy osata tunnistaa ne asiat, jotka ovat sekä yksittäsille lapsille että yleisesti lapsuudessa merkityksellisiä ja pystyä tukemaan heitä näissä asioissa. Samalla tulisi tunnistaa myös ne yhteisöt, jotka ovat lapsille tärkeitä. Kaikkien ei voida olettaa haluavan toimia samankaltaisissa yhteisöissä. Haastavaa tällaisessa toimintatavassa on, että on vaikea tietää, kenen osallisuutta tulisi missäkin tilanteessa tukea ja miten. Jokaisella lapsella on elämässään sellaisia asioita, jotka hän kokee merkityksellisinä. Näiden tunnistaminen on avain löytää myös asioita, joissa yksilön osallisuutta ja toimijuutta voidaan vahvistaa järjestetyissä rakenteissa tai niiden ulkopuolella. Samalla voidaan piirtää aiempaa tarkempi kuva siitä, millaiset asiat ovat lapsuuden elämänvaiheessa merkityksellisiä. Yhteiskunnallistumisen idean avulla ehdotankin, että olisi keskeistä tunnistaa lasten elämästä mahdollisimman laajasti sellaisia prosesseja, joiden myötä he oppivat yhdessä toimimisen taitoja tai saavat kokemuksia mahdollisuuksistaan vaikuttaa. Näen lapsuuden arkisten vaikuttamismahdollisuuksien kiinnittyvän myös tulevaisuuden aikuisuuteen, mutta en suoraviivaisesti. Tukeudun ajattelussani Sassin (2002, 71) ajatukseen, jossa on ensin tunnettava, että kokee asiat omakseen ja että omassa elinympäristössä on mahdollisuuksia vaikuttaa, ennen kuin yhteiskunnallinen ”muodollisen politiikan” osallistuminen voi ylipäänsä herättää kiinnostuksen. Prosessimaisen tarkastelun myötä palautan yhteiskunnallistumisen idean myös Simmelin (1999) ajatteluun. Simmelin määrittelemänä yhteiskunta on kahdesta suunnasta rakentuva kokonaisuus, jossa yhteiskunnallistuminen on prosessi, joka muodostuu sisällöstä ja muodosta. Yhteiskunnallistumisessa yhteiskunnan jäsenyys muodostuu mahdollisuuksista tunnistaa erilaisia kokemuksia osallisuudesta ja toimijuudesta. Jokainen yksilö voi löytää kokonaisuudesta oman tapansa rakentaa suhteensa yhteiskuntaan. Yhteiskunnan jäsenyys muodostuu monenlaisten tarjottujen ja itse löydettyjen mahdollisuuksien yhdistymisestä sekä toimijuuden kontekstien laajasta tunnistamisesta. Kun lasten arki itsessään määritellään laajasti, ja tunnistetaan erilaisia toimijuuden mahdollisuuksia, muotoja ja paikkoja, mahdollistetaan samalla monenlaisille lapsille kokemukset osallisuudesta ja mahdollisuuksista vaikuttaa. Tutkimukseni keskeinen tulos on tarjota yhteiskunnallistumisen idea ymmärryksenä lasten osallisuudesta ja toimijuudesta käytyyn yh-teiskunnalliseen keskusteluun. Teoreettisessa keskustelussa yhteiskunnallistumista voidaan pitää aiempaa hienosyisempänä jäsennyksenä lasten yhteiskunnallista jäsenyyttä tarkasteltaessa (Biesta ym. 2009; Trell ja van Hoven 2016). Yhteiskunnallistuminen ei kuitenkaan toimi yksiselitteisenä taikakäsiteenä, jonka myötä yksistään osallistumisesta, kansalaisuudesta tai poliittisuudesta puhuminen ei olisi tarpeen, vaan käsite tarjoaa mahdollisuuden yhdistää erilaiset näkökulmat saman asian ympärillä. Käytännön tarkasteluun tuon mukaan ymmärryksen siitä, miltä kokemukset osallisuudesta ja toimijuudesta näyttävät lasten näkökulmasta. In Western countries, worries about young people’s lack of interest in participation on common matters, such as voting in elections, are emerging. In response, societies have sought to enhance children’s belonging in their communities. Different forms of citizenship education, participatory settings and other political elements have been established in children’s worlds, where they are recognized as participating subjects, active citizens or political agents (Lister 2007; Wood 2011; Kallio 2011). A central motivation for promoting children’s active role in societies comes from the United Nation’s Convention on the Rights of the Child (CRC). The countries that have ratified the agreement should set their legislation and institutional activities in line with the CRC. The convention is characterized by three principles: protection, provision and participation. In the West, recent focus has fallen on the rights to participation, which has led to an understanding of children as “meaning-producing” members of the society, acting in relation to participation opportunities offered by adults (Young and Barrett 2001). Following this trend, different kinds of institutional structures for children’s partici-pation have been developed in Finland, for example youth councils and children’s parliaments. Although important, such structural set-tings are not without problems. Some of the main concerns are that, typically, only few children can take part through them, and the participants are often expected to adopt adultist manners (Thomas 2007; Eskelinen & al. 2012). Joining in this critique, Trell and van Hoven (2016) among others have pointed out that children’s role in the society needs new definitions. In this study, I focus on children’s own experiences of participation and belonging. I have focused to find out about the groups where they feel like belonging and the issues in which they want to participate. With their own perspectives in mind, I analyze children’s participatory activities, citizenship and political agency in a broad sense, leaning on the concepts of agency and belonging. On one hand, I pay attention to children’s ways of acting, learning and participating here and now, as children. On the other hand, from a futurist perspective, I explore their experiences of becoming members of the (political) society, as future adults. This study considers participation, citizenship and politics as overlapping elements of children’s agency and belonging in the society. Each of the concepts, important in their own right, is inadequate as an analytical approach. Participation has, as Thomas (2007) has pointed out, become a buzzword that can be linked to almost anything. Citizenship has not been sufficiently conceptualized from children’s perspectives (Staeheli and Brown 2003). Similarly, their political agency requires further clarity (Kallio and Häkli 2011). What is participation, citizenship and politics for children, in their lived realities? In this study, I have analyzed children’s everyday life experiences. I have explored their communal activities and belonging in the society by looking into how they find opportunities to take actively part in various kinds of situations and processes, in reflection with societal structures of participation. I have brought the key concepts of the research – participation, citizenship and politics – under a conceptu-al umbrella of sociation, following Georg Simmel’s (1858–1918) theorization. In Simmel’s perspective, people live their lives, first, from their own point of view, and concurrently, from the society’s point of view. Some issues are important to oneself whereas some other’s get their importance from society’s perspective (Frisby 2001). In line with Simmel’s thought, Agnew (2002) has noticing that children learn by living, and this learning happens importantly in everyday life. While such social learning largely takes place during childhood, it however continues throughout the lifecourse. Thus, the concept of sociation involves an idea of liminality regarding children’s agency – children live at the same time in two worlds, as beings in the here-and-now and as becomings in the futurity (Skelton 2010; Kallio and Häkli 2011; Wood 2012). For analytical purposes, drawing from Simmel, I have created an analytical framework of sociation, building on three continua that bring together different facets of agency and belonging (Figure 1). The dimension of institutional Citizenship refers to membership in formal communities, such as school class. Institutional Politics involves broadly politicized matters, like wars and policies. Participation, again writ large, is children’s activity in fixed settings, for example in youth councils. The counterparts of these three dimensions in the three continua of agency and belonging are defined from everyday life perspectives. Here citizenship means membership in communities by choice, peer groups for instance. Mundane politics refers to aspects that politicize in children’s daily lives, for themselves, one example being caring for pets. Finally, with participation I denote activities in settings that children choose to participate in, such as game worlds or hobbies. Hence, the ‘strings of sociation’ bind together citizen-ship, politics and participation as multifaceted forms of communal life, including both collective and personal aspects. Figure 1. Analytical framework of sociation The main research questions in this study are: In what kinds of practices and situations children develop feelings of belonging? How children’s agency, understood concurrently as experiences and participation opportunities, creates societal memberships? The empirical study empoloyed a set of qualitative resarch methods, named MAPOLIS methods, including three elements: mapping, relaxed interviews, and biographical essays and drawings. The generated research materials include child-produced maps, transcribed interviews and essays/drawings from 127 young participants from two age groups (10–11, 15–16). They came from three schools in Tampere and Helsinki. The data were collected in 2012. In the analysis, I have focused mostly on the interview materials, from three perspectives. First, children’s experiences; second, participation, citizenship and politics; third, sociation in relation to children’s experiences and opportunies to act. As the main findings of the study I present that, from children’s perspectives, institutional settings offer arenas for only a small part of politically significant activities and subject formation. While children give weight to large-scale matters, such as participating in environmental catastrophes, in their worlds ordinary settings and every-day relationships form the most important contexts for taking actively part in any matter. In my study, institutional settings where adults seek to promote for participation are largely missing from children’s expressed experiences. Thus, according to my findings children become members of the society and learn citizenship skills in their everyday lives, by negotiating various matters, forming opinions, and listening to and collaborating with others. Issues related to hobbies and pets, and rules at home, kindergarten or school, can form mundane context for such activities. A deeped and broader understand of belonging and agency, based on children’s experiential perspectives, provides starting points for developing participation opportunities to them. My research suggests that, in policy-making and participatory practices, it is important to notice moments, matters and communities important to children in their everyday lives, and to promote their possibilities to act in these contexts. The sociation perspective developed in the study highlights that the processes and moments in which children learn how to cooperate and act with others are central to their be-longing and agency in the society, in various scalar dimensions, here and now as well as later in life. From a childcentred perspective, I argue that, children should be offered opportunities to find communal ways of living in their own terms, and have possibilities to take part in different processes in their everyday environments. This makes their participation, citizenship and political agency meaningful. Moreover, due to personal differences, a variety of opportunities to active agency are needed, offered to children by adults and seized by children themselves. Becoming a member of the society is a process though, which we learn, little by little, how to live in modern societies. In these non-linear processes, children are at the same time beings and becomings, which is to say that what is significant in childhood may also carry importance in adulthood. Following Simmel (1999), the society emerges from two directions, personal and societal, thus every individual has to find their own way through. In conclusion, this study proposes sociation as an interlinking concept between participation, citizenship and politics. It offers a broad perspective to children’s active role in the society, contributing to the interdisciplinary research on children’s and young people’s participation, citizenship and political agency (e.g. Thomas 2007; Lister 2007a,b; Kallio ja Häkli 2011; Bartos 2012; Mitchell ja Elwood 2012; Wood 2012b; Trell ja van Hoven 2016). Everyday agency and belonging are central in understanding children’s experiences regarding how to be “active citizen”, “political actor” or “participating subject”.

This study addresses the conceptual outlines of the financial capabilities of moth- ers. It examines how the perspectives and concepts of the capability approach can be utilized in outlining the relationship between motherhood and financial aspects. The aim is to develop conceptual tools for analyzing the choices and financial agency of mothers. This study emphasizes the methodological dimension using three elements: the capability approach, feminist economics and memory work. The main element of the study is the capability approach, which provides the perspective of the inquiry and the concepts for analysis. Feminist economics provides a definition of economy and a way to produce knowledge that deals with economic and financial aspects. Memory work offers an instrument for the collective gathering of research data. The study contributes to theoretical and conceptual discussions about capabilities as well as to discussions about developing professional social work practices for financial social work. A conceptual framework is developed that outlines financial capabilities through the concepts of aspiration and capability set. The conceptual analysis is realized using the data provided by the mothers in the memory work group. In the analysis the mothers’ aspirations are characterized by responsibility, respectability, devotion to the child and the ideal of autonomy. Assets within the family, labor position of the mother and family benefits are analyzed to form the capability set of mothers. These elements of the capability set vary in their ability to achieve aspirations by enhancing wellbeing and agency in different intensities. The conceptual framework deepens understanding regarding the complexity and diversity of the financial choices as well as the financial agency of mothers. The study concludes with a reflection on how concepts related to capability can be utilized in social work and social work research.

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella Visual Thinking Strategies -menetelmän mahdollisuuksia kulttuuriosallistumisen edistämisen välineenä. VTS on yksinkertainen, keskusteluun perustuva matalan kynnyksen kuvataiteen tarkastelun menetelmä, joka ei vaadi osallistujilta aikaisempaa tietoa taiteesta ja jossa edetään osallistujien lähtökohdista. Laadullisessa tutkimuksessa tarkastellaan kulttuuriluotsien ja kansainvälisten opiskelijoiden kokemuksia menetelmästä Jyväskylän taidemuseon Sata vuotta, tuhat tulkintaa - yleisöyhteistyöhankkeessa. Tutkimuksen aineisto muodostuu ryhmien toimintaa seuraamalla kerätystä etnografisesta havaintoaineistosta, sekä osallistujille lähetetyn kyselyn vastauksista, jotka toimivat tutkimuksen pääaineistona. Aineiston analysointimenetelmänä käytetään sisällönanalyysiä. Tutkimustulokset osoittavat, että osallistujien kokemukset VTS -menetelmästä olivat hyvin positiivisia. Menetelmän periaatteet nähtiin käyttökelpoisena ja helppona taiteentarkasteluvälineenä. Menetelmän avulla taidekokemuksista tuli merkityksellisempiä ja menetelmän myötä taidemuseoihin suhtauduttiin entistä suuremmalla mielenkiinnolla. Osallistujista kulttuuriluotsit ja taidemuseon työntekijät/harjoittelijat näkivät menetelmän hyödyllisenä yleisön osallistamisen välineenä, luotsitoiminnassa tai erilaisissa opetustilanteissa. VTS -menetelmän mahdollisuudet uusien yleisöjen kulttuuriosallistumisen edistämisen välineenä näyttäytyvätkin tutkimuksessa erityisesti kulttuuriluotsitoiminnan kautta, jossa menetelmä voidaan opettaa edelleen niille, joilla on haasteita osallistua taiteeseen ja kulttuuriin. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että VTS -menetelmän käytössä on potentiaalia erilaisten yleisöjen kulttuuriosallistumisen edistämiseen, mutta sen käyttöönsaaminen vaatisi lisää menetelmän opetusta erilaisille ryhmille, etenkin jos halutaan tavoittaa ei-osallistujia.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, millaista 4.- luokkalaisten oppilaiden kokema osallisuus on englannin oppitunneilla. Tutkimuksen viitekehyksenä käytetään osallisuuden teoriaa, jonka mukaisesti osallisuus muodostuu yksilön ja yhteisön välillä ja voi tarkoittaa sekä toimintaa että kokemusta. Tutkimuksen tulokset auttavat ymmärtämään osallisuutta ilmiönä, ja niitä voidaan hyödyntää osallisuuden edistämiseksi kouluympäristössä. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen ja lähtökohdiltaan fenomenologis- hermeneuttinen. Tutkimusaineisto kerättiin neljällä teemahaastattelulla. Aineiston analyysi toteutettiin käyttäen teemoittelua ja teoriaohjaavaa analyysia. Tutkimusaineistosta muodostettiin kolme keskeisintä teemaa, joita olivat osallisuus luokkayhteisöön, osallisuus pienryhmään ja osallisuus oppituntien kontekstissa. Tulosten mukaan oppilaat tuntevat osallisuutta yhteisöönsä, jos siinä on heidän ystäviään ja he saavat yhteisöltä tukea osallistumiseensa. Toisaalta tuloksista ilmeni myös, että yhteisöllä on mahdollisuus vähentää osallisuuden kokemusta esimerkiksi naurunalaiseksi joutumisen vuoksi. Tulosten perusteella hyvä luokkahenki mahdollistaa osallisuuden syntymisen, joten sen kehittämiseen on syytä keskittyä. Osallisuus nähdään yleisesti tavoiteltavana mutta vielä arjesta poikkeavana toimintana. Oppilaat toivovat lisää vaikuttamismahdollisuuksia oppituntien sisältöihin ja käytänteisiin, minkä toteuttaminen tukisi osallisuuden kokemusta ja loisi luokkaan toimintakulttuuria, jossa oppilaiden mielipiteillä on merkitystä.

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella ja kuvata miten asiakkaan osallisuus näyttäytyy vammaissosiaalityössä. Tutkimuksessa kysytään, miten osallisuus näyttäytyy niin asiakkaan kuin sosiaalityöntekijän näkökulmasta ja eroavatko nämä näkökulmat toisistaan. Osallisuutta tarkastellaan käsitteenä, jonka sisältöä on pyritty avaamaan erilaisin kysymyksin. Olennaisesti osallisuuden käsitteeseen kuuluu vaikuttaminen. Sekä asiakkaat että sosiaalityöntekijät pohtivat osallisuutta edistäviä ja estäviä tekijöitä. Lisäksi tarkastelun kohteeksi tulevat osallisuuden vahvistamisen keinot ja vammaispalvelun sosiaalityöhön liittyvät yleiset kehittämistarpeet. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä sekä aineiston teorialähtöisessä sisällönanalyysissä on hyödynnetty T.H. Marshallin kansalaisuus-teorian sosiaalista ulottuvuutta. Lisäksi teoreettista viitekehystä tukevat useat eri osallisuutta koskevat keskustelut, erityisesti vammaissosiaalityön näkökulmasta. Tutkimusaineisto, joka koostuu yhteensä yhdeksästä yksilöhaastattelusta, on kerätty heinä-lokakuussa 2015. Haastattelut on toteutettu puolistrukturoidun yksilöhaastattelun periaattein. Neljä näistä haastatteluista koostuu asiakkaan ja viisi sosiaalityöntekijän haastattelusta. Asiakkaat liittivät oman osallisuuden vammaissosiaalityössä vahvasti vaikuttamismahdollisuuksiinsa suhteessa tarjolla oleviin palveluihin ja näkivät osallisuutensa suhteessa vammaissosiaalityöhön vaihtelevana. Mikäli osallisuutta mitattiin annettujen palveluiden määrällä, se toteutui melkein aina. Puutteita löytyi enemmänkin yleisemmällä tasolla, jotka liittyivät vahvasti työntekijän tavoitettavuuteen, tiedontarpeeseen ja yksilöllisyyteen. Osallisuus toteutuisi asiakkaiden kohdalla paremmin, mikäli sosiaalityöntekijöillä olisi enemmän aikaa henkilökohtaisiin tapaamisiin asiakkaiden kanssa. Sosiaalityöntekijät näkivät osallisuuden yksilökohtaisena palveluprosesseihin osallistumisena ja itsenäisenä toimijuutena. Toisaalta sosiaalityöntekijät tarkastelivat asiakkaiden osallisuutta enemmän myös sosiaalityön lähtökohdista käsin, mutta siitäkin näkökulmasta kokivat asiakkaiden pääsevän aika hyvin osallisiksi itseään koskevissa asioissa. Tässä kohtaa sosiaalityöntekijät kuitenkin tiedostivat useita erilaisia tasoja osallisuudessa ja pohtivat muun muassa asiakkaittensa oikeuksien toteutumista itsemääräämisoikeuteen suhteutettuna. Tulosten perusteella voidaan todeta, että aito - yleensä henkilökohtainen ja kasvotusten tapahtuva - kohtaaminen on tärkeässä osassa asiakkaan osallisuutta. Kohtaamisen kautta toteutuu monta onnistuneen asiakas-työntekijäsuhteen ominaisuutta. Asiakas saa haluamaansa tietoa ja palvelua samalla, kun sosiaalityöntekijälle muodostuu kokonaisvaltainen kuva asiakkaan tilanteesta. Tarkastellessa aineistoa kokonaisuudessaan huomioitavaa on miten paljon asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden haastatteluista löytyi yhteistä. Tämä puoltaa esimerkiksi erilaisten asiakasraatien kehittämistä myös vammaispalvelujen puolelle.

Tutkimuksessa tarkastellaan erityisopiskelijoiden osallistumista äänellisen ilmaisun keinoin keskusteluun ja musiikilliseen yhteistoimintaan. Teoreettisia viitekehyksiä ovat konstruktivistinen ja pragmaattinen lähestymistapa sekä oppimiseen että vuorovaikutukseen. Pedagoginen viitekehys on yhteistoiminnallinen oppiminen osallistavana työskentelytapana. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, lisääkö yhteistoiminnan musiikillisuus erityisopiskelijoiden osallistumista. Aineisto kerättiin etnografisella menetelmällä ammatillisessa erityisoppilaitoksessa tutkijan osallistumalla toimintaan opettajan roolissa. Tutkimukseen osallistui kymmenen 16–21-vuotiasta erityisopiskelijaa. Empiirinen aineisto koostuu yhteensä 2 t 35 min 21 s videoidusta yhteistoiminnasta, ja se kerättiin yksilötyöskentelystä, keskustelusta ja musiikillisesta yhteistoiminnasta. Litteroitu aineisto analysoitiin keskustelunanalyyttisellä menetelmällä tarkoitukseen sopivalla tavalla. Aineiston äänellisen ilmaisun luokittelussa puheeseen, soittoon, lauluun ja muuhun ilmaisuun hyödynnettiin multimodaalisen vuorovaikutusanalyysin näkökulmaa. Äänellisen ilmaisun tarkoituksenmukaisuutta arvioidessa hyödynnettiin Robert Balesin ryhmän havainnointiluokitusta. Tutkimustulokset osoittavat, että yhteistoiminnan musiikillisuus lisää selvästi erityisopiskelijoiden osallistumista. Läsnäoloajastaan kaikki opiskelijat olivat suuremman osan äänessä musiikillisissa yhteistoimintatilanteissa kuin keskustelutilanteissa. Keskustelussa kielellinen epäsymmetria ilmeni lukuisina korjausjaksoina ja työnjaossa niin, että ryhmän keskustelutaidoiltaan kompetentein oli eniten äänessä. Musiikillisessa yhteistoiminnassa opiskelijoiden ilmaisuosuudet jakautuivat symmetrisemmin kuin keskustelussa. Musiikillisen yhteistoiminnan yhteydessä puhuessaan opiskelijat pääasiassa reagoivat opettajan ohjeisiin, arvioivat suoritustaan tai tukivat soittoaan sanarytmeillä. Opiskelijoiden ilmaisu oli usein varsin tarkoituksenmukaista kaikissa yhteistoimintatilanteissa. Ilmaisussaan opiskelijat noudattivat vuorottelun ja samanaikaisuuden odotuksia niin, ettei varsinaista päällekkäisilmaisua ilmennyt paljon, soitto ja laulu oli varsin oikea-aikaista ja nauru usein samanaikaista. Musiikki tarjoaa puheen ja muun ilmaisun rinnalle erityisopiskelijoiden kommunikaatiomuodoiksi soiton ja laulun, jotka edellyttävät vähemmän heille haasteellista sanallisen viestinnän tuottamista ja ymmärtämistä. Musiikillisessa yhteistoiminnassa opiskelijat vahvistavat paitsi musiikillista tietotaitoaan myös ilmaisu- ja vuorovaikutustaitojaan, joita he voivat käyttää myös keskustelussa muilla tunneilla ja koulun sosiaalisissa tilanteissa. Samalla he yhteistoiminnassa rakentavat identiteettiään. Opettajan merkitys yhteistoiminnan onnistumiselle ja osallistumisen symmetrialle on erittäin suuri oppimistilanteen ja -ympäristön suunnittelijana, työnjaon laatijana ja vuorovaikutuksen ohjaajana. This master’s thesis concentrates on investigating the participation of students with special needs to discussion and musical co-operation using audible expression. The theoretical premises of the study draw on constructivistic and pragmatic approaches to learning and interaction. The pedagogic premise is co-operative learning as a participatory method. Through this framework, the study aims to investigate if the musicality of co-operation increases the participation of the students with special needs. The data collection was gathered through ethnographic method by the researcher participating in a vocational special education school as a teacher. The subjects of the study were 16–21-year-old students with special needs. The empirical data corpus consists of 2 h 35 min 21 s videotaped co-operation from individual work, discussion and musical co-operation sessions. Conversation analysis was completed on the transcribed video recordings. Multimodal interaction analysis was used to classify the audible expression to speech, playing, singing and other expression. Robert Bales's group observation method was used to evaluate the expediency of the students' audible expression. The results of the research indicate that the musicality of co-operation clearly increases the participation of students with special needs. Of their attendance time the students were more audible during the musical co-operation sessions than during the discussion sessions. The linguistic asymmetry manifested in discussion as numerous repair sequences, and in division of labour so that the most competent member of the group in conversation skills was the most audible. The expression portions (speech, playing, singing, other expression) divided more symmetrically during the musical co-operation sessions than during the discussion sessions. The students mostly spoke when they responded to teacher's instructions, evaluated their own performance or supported their playing with word rhythms. The expression of the students was often expedient during all the co-operation sessions. In their expression the students followed the rules for turn-taking so that there was little overlapping expression. Playing and singing were quite timely, and laughter often was simultaneous. Music offers playing and singing in addition to speech and other expression as forms of communication for the students with special needs. Playing and singing require less producing and understanding verbal communication, which are challenging to them. During musical co-operation students can establish not only their musical knowledge and skill but also their expression and interaction skills, which they can also utilize during other classroom sessions and social situations in school. In the process they construct their identity through co-operation. The significance of a teacher to the success of co-operation and to the symmetry of participation is high as the designer of the learning situation and environment, author of the division of labour and as the instructor of interaction.

Kaupunkien kehittämisessä ja suunnittelussa kohtaavat erilaiset kokemukset ja tulkinnat hyvästä kaupungista sekä tavoista, joilla kansalaiset voivat olla prosessissa aidosti mukana. Tässä monitieteisessä teoksessa pohditaan miten osallistumista ja osallisuutta olisi tänä päivänä mielekästä lähestyä. Teoksessa ei tavoitella yhtä oikeaa tulkintaa, vaan luodaan välineitä ymmärtää kansalaisosallistumisen ja kaupunkikehityksen monitahoista logiikkaa. Kirjoittajat tarkastelevat teemoja hallinnon institutionaalisista rakenteista aina yksittäisen ihmisen kokemusmaailmaan saakka ja pohtivat monipuolisesti, mitä osallistuminen ja osallisuus lopulta ovat. Äänensä tuovat esille niin julkishallinnon toimijat, kolmannen ja neljännen sektorin aktivistit kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat asukkaatkin. Teos on tarkoitettu oppikirjaksi eri tieteenaloille sekä tietolähteeksi osallistumisen kysymysten kanssa työskenteleville ja kaupunkien kehittämisestä kiinnostuneille kansalaisille.

Tutkimuksessa selvitettiin erään keskisuomalaisen koulun oppilaiden näkemyksiä osallisuudesta. Tässä tutkimuksessa keskiössä olivat oppilaiden näkemykset heidän mielipiteensä huomioinnista päätöksenteossa ja mahdollisista eroista eri ryhmien kesken. Lisäksi selvitettiin oppilaiden näkemyksiä oppilaskunnan hallituksesta, asioista, joihin he haluaisivat vaikuttaa jatkossa ja mielipiteen ilmaisuun kannustamisesta koulussa. Tiedon saaminen käytännön tason osallisuudesta on ajankohtaista, sillä osallisuutta on pyritty edistämään kouluissa mm. uusissa perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteissa. Kyselytutkimukseen osallistui noin kolmasosa koulun oppilaista (N = 117). Sähköisen kyselylomakkeen vastauksia analysoitiin tarkastelemalla vastausjakaumia, vertailemalla eri ryhmien vastauksia ja tarkastelemalla vastausten keskilukuja, muodostamalla summamuuttujia sekä tarkastelemalla korrelaatioita. Avoimet kysymykset käsiteltiin teemoittelemalla. Tulokset osoittavat, että oppilaat kokivat heidän mielipiteensä otettavan vain vähän huomioon opetuksesta ja oppimisesta päätettäessä. Sen sijaan vapaamuotoisemmat toiminnot koulussa näyttäytyivät hyvinä vaikutusmahdollisuuksien kannalta. Verrattaessa kolmas- ja kuudesluokkalaisia huomattiin, että kolmasluokkalaiset oppilaat kokivat heidän mielipiteensä otettavan enemmän huomioon kuin kuudesluokkalaiset. Oppilaskunnan hallituksen toiminnassa mukana olevilla oppilailla ja toiminnan ulkopuolisten välillä ei ollut eroa heidän mielipiteensä huomioinnissa. Oppilaiden osallisuutta tulisi kehittää kouluissa hyödyntäen edelleen oppilaskunnan hallituksen kaltaisia edustuksellisia järjestelmiä, sillä oppilaat kokevat ne merkityksellisiksi. Rinnalle tarvittaisiin kuitenkin entistä enemmän yksilötason osallisuuden keinoja.

Tämä tutkimus on tehty toimeksiantotutkimuksena Hollolan kunnalle ja käsittelee kuntalaisten osallistumista kunnan asioihin. Tutkimuskysymyksenä on: Minkälaiset motiivit vaikuttavat kuntalaisen osallistumiseen? Vastausta tutkimuskysymykseen haetaan narratiivisella tutkimusotteella kahdeksan hollolalaisen haastattelun muodostamasta aineistosta. Aineiston analyysin avulla on kehitelty teoreettisia lähtökohtia kuntalaisen osallistumisesta. Tutkimuksessa käytetään alustavasta teoriasta nimitystä flipperi-teoria. Pelissä kuntalainen toimii pelin ohjaajana ja kuljettaa palloaan pelikentällä käyttämällä apunaan flipperin sysääjiä ja mailoja. Parhain pistesaalis pelissä tarkoittaa kuntalaisen osallistumisen ideaalin toteutumista, julkista poliittista kansalaisuutta. Julkinen poliittinen kansalaisuus manifestoituu, kun kuntalainen osallistuu aktiivisesti uusien ratkaisujen etsimiseen ja tulee esiin ehdotustensa kanssa. Ideaalissa kunnan asiat niveltyvät kuntalaisen arkeen ja kunta tulee kuntalaista vastaan. Julkinen poliittinen kansalaisuus on siis vastavuoroista. Kuntalainen oppii ja harjaantuu pelissä, jos häneltä löytyy intoa, halua ja taitoa pelata. Sysääjät sinkoavat kuntalaisen pallon aina uuteen suuntaan. Sysääjiä ovat muun muassa tärkeät ihmissuhteet, yllätykselliset tilanteet sekä erilaiset vuorovaikutuskokemukset. Näihin kuntalainen ei aina voi vaikuttaa. Kuntalainen käyttää pelissä mailojaan, joiden avulla hän saa pallonsa kulkemaan haluttua reittiä. Flipperi- teorian mukaan kuntalainen liikkuu oman elämänsä pelikentällä, jossa kunta ja siihen liittyvät asiat muodostavat vain pienen osan. Elämänkentän tapahtumat kokonaisuudessaan vaikuttavat kuntalaisen osallistumiseen. Kaikki tapahtumat ovat kytköksissä toisiinsa ja niitä ei voida ongelmitta myöskään irrottaa toisistaan. Tutkimus paljastaa, että kuntalainen käsittää osallistumisen hyvin laajasti. Osallistumista ei ole siis vain edustuksellisen demokratian ja suoran demokratian tällä hetkellä käytössä olevat keinot. Kuntalainen kokee osallistuvansa täydentämällä yhteiskunnan aukkoja, harrastamalla intohimoisesti ja olemalla harrastuksensa myötä myös päättämässä asioista sekä toimimalla lukuisissa järjestöissä ja yhdistyksissä. Voiko kuntalainen siis saavuttaa koskaan täysin julkista poliittista kansalaisuutta, vaikka ponnistelisi kuinka? Ilman kunnan vuorovaikutusta, lähelle tuloa ja kuntalaisen elämänpiiriin astumista ideaali ei voi toteutua. Tutkimus haastaa kunnan jonkinlaiseen metamorfoosiin, olemukselliseen muutokseen, jossa organisaatiorakenteiden takaa paljastuu ihminen, jota kuntalainen kykenee, uskaltaa ja haluaa lähestyä.

Julkisten palvelujen järjestämisen ja tuottamisen tavat ovat olleet melkoisessa turbulenssissa viime aikoina. Tulevaisuuden maakunta- ja sote-uudistus jatkaa muutoksen aikaa ja voimistaa aikaisemmin alkanutta kehitystä ottamalla asiakkaat, yksityiset toimijat ja markkinat mukaan palvelujen kehittämiseen ja tuottamiseen. Markkinoiden luominen ja huoltaminen (ALIS) -hankkeen tavoitteena oli laajentaa ymmärrystä sosiaali- ja terveysmarkkinoiden toiminnasta sekä markkinoilla toimivien motiiveista, tarpeista ja toimintalogiikoista. Nyt jos koskaan on tarvetta tiedolle, joka käsittelee julkishallinnon roolia, toimintaa ja suhdetta markkinoihin yleisesti sekä palvelujen järjestämisen ja hankinnan tapoja, eli suhdetta yrityksiin ja asiakkaisiin erityisesti. Sote-palvelut markkinoilla -teos kokoaa yhteen ALIS-hankkeen keskeiset havainnot ja johtopäätökset. Kirja jakaantuu neljään osakokonaisuuteen, jotka koostuvat itsenäisistä tieteellisistä artikkeleista. Ensimmäinen osa käsittelee kuntia sote-markkinoiden toimijoina ja hahmottelee uuden elinvoimakunnan toimintamallia. Toinen osa avaa osallisuuden ja asiakaslähtöisyyden teemoja osana palvelujen kehittämistä. Kolmannessa osassa tarkastellaan hankintoja ja erityisesti tulosperusteista hankintaa, joka on verraten uusi palvelujen hankintatapa. Neljäs osa haastaa lukijaa markkinoiden laajempaan tarkasteluun astetta filosofisemmin ja liberalistisemmin. Kokonaisuudessaan teos tarjoaa monipuolisen näkymän sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä -markkinoihin. ALIS-hanke toteutettiin vuosina 2013–2016 ja se rahoitettiin Tekesin Innovaatiot sosiaali- ja terveyspalveluissa -ohjelmasta. Hankkeen kohdekaupunkeina olivat Jyväskylä, Tampere ja Turku.

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena on selvittää yksinasuvien työttömien kokemuksia köyhyydestä. Olen tutkielmassani kiinnostunut siitä, miten yksinasuvat työttömät kuvaavat sosiaalisia suhteitaan, erilaiseen toimintaan osallistumista sekä omaa asemaansa osana yhteisöjä ja yhteiskuntaa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on osallisuus ja osattomuus sekä köyhyyttä käsittelevä kirjallisuus. Tutkimusaineisto koostuu 33 yksinasuvan työttömän kirjoituksesta, jotka on kerätty vuonna 2006 Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun yhteydessä. Aineiston analyysissa hyödynnän narratiivista tutkimusotetta. Tulosten mukaan yksinasuvien työttömien kirjoituksissa osattomuus näyttäytyy kahdessa eri merkityksessä. Ensinnäkin se on taloudellisesta köyhyydestä ja työttömyydestä alkunsa saavaa osallistumismahdollisuuksien puutetta, joka tuottaa osattomuutta työelämästä, harrastuksista ja muista aktiviteeteista sekä tyydyttävistä ihmissuhteista. Toiseksi osattomuus on kirjoituksissa vahvasti henkilökohtainen kokemus ja tunne omasta osattomuudesta. Osattomuus tulee esille kohtaamattomuuden ja ulossulkemisen kokemuksina sekä ulkopuolisuuden ja tarpeettomuuden tunteina suhteessa muihin ihmisiin, yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Osallisuutta kuvaavissa kokemuksissa osallisuus näyttäytyy kahdessa eri merkityksessä. Ensinnäkin se on tarjolla olevien ilmaisten tai riittävän edullisten osallistumismahdollisuuksien hyödyntämistä, joka tuottaa osallisuutta harrastuksista ja muista aktiviteeteista. Osallisuus on myös konkreettista osallisuutta tyydyttävistä ihmissuhteista, eli ihmissuhteiden olemassaoloa ihmisen elämässä. Osallisuus tarkoittaa henkilökohtaisena kokemuksena ja tunteena ennen kaikkea tunnetta johonkin kuulumisesta sekä ihmissuhteissa arvostetuksi, huomioiduksi ja välitetyksi tulemisen kokemusta. Yksinasuvien köyhien työttömien kirjoituksissa osallistumismahdollisuuksien rajallisuuteen sekä osattomuuteen viittaavat kokemukset ovat hallitsevassa asemassa. Työttömyys aiheuttaa toimettomuuden ja tarpeettomuuden tunteita. Toimintaan osallistumisen ja sosiaalisten suhteiden luomisen ja ylläpitämisen esteet liittyvät vahvimmin taloudellisiin vaikeuksiin. Myös häpeän tunne johtaa toisinaan sosiaalisten tilanteiden välttelyyn. Osallistumismahdollisuuksien rajallisuus heikentää fyysistä, henkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Jatkossa olisi mietittävä keinoja siihen, miten työelämän ulkopuolella olevien ihmisten osallisuuden toteutumista voidaan paremmin tukea. Perusturvan nostaminen riittävälle tasolle mahdollistaisi ihmisestä itsestään lähtevän aktiivisuuden, toiminnan ja osallistumisen. SUMMARY: The poverty of unemployed people living alone : narratives of inclusion and marginalization

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten työn ja koulutuksen ulkopuolella olevat nuoret jäsentävät osallisuutta. Olen tutkielmassani kiinnostunut siitä, miten nuorten osallisuus tulee ilmi heidän kerronnassaan, ja millaisia osallisuuden muotoja heidän kerronnastaan voidaan erottaa. Tutkimusaineistoni on kerätty haastattelemalla 17 26-vuotiaita nuoria, joilla on kokemuksia työn ja koulutuksen ulkopuolisuudesta. Haastattelut olivat sekä yksilö- että ryhmähaastatteluita. Työni teoreettisena viitekehyksenä on osallisuus, ja sen eri ulottuvuudet. Osallisuuden kääntöpuolena nähdään syrjäytyminen, jota myös teoriaosuudessa käsitellään. Aineiston analyysissa hyödynnän aluksi sisällönanalyysia, jota täydennän kategoria-analyysilla. Analyysini perusteella nuoret jäsentävät osallisuutta kahden kategorian kautta. Ensinnäkin osallisuus määrittyy nuorten kerronnassa viralliseksi ja julkiseksi. Tällöin osallisuus tarkoittaa osallistumista palkkatyöhön tai tutkintoon johtaviin opintoihin. Tämä osallisuuden ulottuvuus on myös yhteiskunnan eri instituutioiden tavoittelemaa osallisuutta ja siinä korostuu erityisesti yksilön oma aktiivisuus. Toisessa kategoriassa osallisuus jäsentyy nuorten omien vertaissuhteiden kautta. Tämä osallisuuden ulottuvuus on epävirallista ja yksityistä, ja muodostuu sosiaalisissa suhteissa. Suhteiden on kuitenkin oltava laadukkaita, jotta ne lisäisivät osallisuuden kokemuksia. Laatua voidaan mitata erityisesti luottamuksella. Tulosten perusteella voidaan esittää, että nuoret tasapainottelevat kahden osallisuuden ulottuvuuden välillä. Yhteiskunta odottaa kansalaisilta aktiivisuutta erityisesti työmarkkinoilla, ja leimaa työn ja opiskelun ulkopuolelle jäävät usein syrjäytyneiksi. Nuoret itse kokevat tärkeämmäksi sosiaalisissa suhteissa rakentuvan osallisuuden, ja määrittelevät samalla syrjäytymiseksi luottamuksellisten vertaissuhteiden puuttumisen. Tällöin nuorten ja yhteiskunnan käsitykset osallisuudesta ja syrjäytymisestä eivät kohtaa. Juurtuneita käsityksiä hyväksytyistä osallisuuden muodoista olisikin syytä tarkastella, jotta voitaisiin tunnistaa myös uudet, yhtä arvokkaat osallisuuden ulottuvuudet.

Uusi kuntalaki hyväksyttiin keväällä 2015. Työssä tarkasteltiin kuntalain edellyttämää osallistumista ja strategiatyötä puheviestintätieteen näkökulmasta. Tavoitteena oli kuvata ja analysoida kansalaisosallistumista kunnissa ja tarkastella, miten tietoa toimivasta vuorovaikutuksesta voidaan hyödyntää osallistumisen suunnittelussa, johtamisessa ja strategiatyössä. Työssä pyrittiin selvittämään, millaiset vuorovaikutuskäytänteet tukevat kuntalaisten osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia. Taustalla ovat organisaatioviestinnän, johtamisviestinnän, interpersonaalisen ja ryhmäviestinnän kontekstit. Keskiössä olivat sellaiset puheviestinnän teoriat ja dialogiset menetelmät, joissa vuorovaikutuksen avulla rakennetaan yhteisiä merkityksiä ja demokraattisempaa kansalaisosallistumista. Työssä etsittiin, millaisissa osallistuja- ja vuorovaikutusrooleissa kuntalainen esiintyy kuntalaissa. Näitä löytyi seitsemän. Kuhunkin rooliin esiteltiin soveltuvia dialogisia menetelmiä. Kuntalaisten osallistuminen jaoteltiin myös sen mukaan, onko sen järjestäminen kunnalle lain velvoittamaa vai vapaaehtoista ja onko toiminta jatkuvaa vai tapauskohtaista. Näistä luotiin nelikenttä, jonka lohko ”jatkuva, vapaaehtoinen osallistuminen” nimettiin ja määriteltiin seuraavasti: ”kuntalaisten tarpeiden aktiivinen ymmärtäminen on jatkuvaa, ennakoivaa, suunnitelmallista, vuorovaikutteista, vapaaehtoisuuteen perustuvaa, ammattitaitoisesti toteutettua toimintaa, jossa kuntaorganisaatio ja luottamushenkilöt (valmistelijat ja kuntapäättäjät) tulevat tietoisiksi kuntalaisten (asukkaat, yritykset, järjestöt) tarpeista suhteessa kunnan palveluiden ja rakennetun ympäristön kehittämiseen.” Perinteisen strategiaprosessin rinnalle esiteltiin kuntastrategian laadinnan iteratiivinen malli, jossa strategia syntyy vähitellen vuorovaikutuksessa kuntalaisten kanssa. Strategiatyöhön liittyy keskeisesti osallistumisen johtaminen, mittaaminen ja arviointi. Osallistavat, dialogiset vuorovaikutuskäytänteet auttavat ehkäisemään ja ratkaisemaan konflikteja. Niiden kautta voidaan myös vahvistaa toimijoiden keskinäistä luottamusta.