Search

Luontokadon hillitsemiseksi eliölajien ja luontotyyppien uhanalaistumiskehitys on saatava pysäytettyä. Vastuuta luonnon monimuotoisuutta heikentävien toimien lieventämisestä ja korjaamisesta ollaan enenevässä määrin siirtämässä heikennysten aiheuttajille. Ekologinen kompensaatio voi tukea luontokadon hillitsemisen tavoitetta. Kompensaatiossa esimerkiksi rakentamis- tai kaivoshankeen aiheuttama luontoarvojen heikennys hyvitetään lisäämällä luonnon monimuotoisuutta muualla. Tähän julkaisuun on koottu luonnonsuojelulain uudistustyön tueksi kootun asiantuntijaryhmän ehdotuksia siitä, mitä ekologisen kompensaation toteutuksessa tulee ottaa huomioon, jotta se tukisi monimuotoisuustavoitteiden saavuttamista ja vähentäisi lajien ja luontotyyppien uhanalaistumista. Asiantuntijaryhmän ehdotukset perustuvat ekologisiin ja luonnonsuojelubiologisiin lähtökohtiin. Raportissa käydään läpi ehdotuksia siitä, mitä luontoarvoja kompensaatio voisi koskea, miten heikennyksen ja hyvityksen luontoarvovastaavuutta tulisi arvioida, miten hyvitys tulisi tuottaa sekä miten hyvityksen tulisi sijoittua paikallisesti ja ajallisesti suhteessa menetettyihin luontoarvoihin. Lisäksi annetaan suosituksia Suomessa toteutettavien ekologisten kompensaatioiden suunnitteluun ja toteutukseen.

Selvityksessä käsitellään, miten alueidenkäytön suunnittelun tai muunlaisin erityisesti maankäyttö- ja rakennuslakiin (MRL) kytkeytyvin keinoin olisi mahdollista nykyistä paremmin edistää luonnon monimuotoisuuden turvaamista ja vahvistamista ja luonnonarvojen säilyttämistä sekä vesien- ja merenhoidon ympäristötavoitteita. Selvityksessä annetaan suosituksia MRL:n kokonaisuudistusta varten. MRL on maankäytön suunnittelua ja rakentamista koskeva yleislaki, jonka tavoitteena on erilaisten maankäyttömuotojen yhteensovittaminen. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen on pitkällä tähtäimellä edellytys monien muiden tavoitteiden (ekosysteemipalvelut, terveys, viihtyvyys) saavuttamiselle, minkä vuoksi se tulisi ottaa huomioon MRL:n prosesseissa. Käytännössä maankäyttöratkaisuilla on merkittävä vaikutus luonnon monimuotoisuuteen, joten MRL:n tulisi sisältää konkreettisia velvoitteita luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja vahvistamiseksi. Velvoitteita voitaisiin selvityksen mukaan vahvistaa esimerkiksi tarkentamalla kaavojen laadullisia vaatimuksia ja viheryhteyksien osoittamista. Lisäksi on tarpeen kehittää kaavaselvityksiä, -merkintöjä ja -määräyksien sekä uudenlaisia keinoja, kuten ekologista kompensaatiota ja luontopohjaisia ratkaisuja. Vesien- ja merenhoidon tavoitteiden edistäminen on ollut tähän asti vaihtelevaa MRL:n keinovalikoiman puitteissa. Niiden käsittely MRL:n yhteydessä on koettu hieman vieraaksi, minkä voi osaksi tulkita johtuvan siitä, että MRL:ssa ei merialuesuunnittelua koskevien säännösten lisäksi suoraan säännellä vesien- ja merenhoidon tavoitteiden edistämisestä. Vesien- ja merenhoidon tavoitteita voitaisiin edistää MRL:ssa sisällyttämällä niitä kaavojen laadullisiin vaatimuksiin ja valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin sekä sääntelemällä yhteydestä lakiin vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä. Lisäksi tavoitteita voitaisiin edistää kehittämällä kaavaselvityksiä sekä kaavamerkintöjä ja -määräyksiä. ELY-keskuksien valitusoikeuden poistamisen paikallisissa asioissa on koettu heikentäneen niin luonnon monimuotoisuuden turvaamisen kuin vesien- ja merenhoidon tavoitteiden huomioon ottamista alueidenkäytön suunnittelussa. Tästä syystä lakia tulisi muuttaa niin, että ELY-keskuksen tehtävät ulotetaan jälleen koskemaan myös muita kuin valtakunnallisia ja merkittäviä maakunnallisia asioita. MRL:lla voidaan usein vaikuttaa erilaisiin substanssilainsäädännön tavoitteisiin, vaikka MRL mielletäänkin usein yleiseksi suunnittelulaiksi. Sisällyttämällä luonnon monimuotoisuutta sekä vesien- ja merenhoitoa koskevia säännöksiä MRL:in edistetään päätöksenteon ennakoitavuutta ja lainsäädäntö-kokonaisuuksien välistä koherenssia. Lisäksi MRL:n soveltamiskäytännöillä voidaan merkittävästi edistää luonnon monimuotoisuuden turvaamista ja vahvistamista sekä vesien- ja merenhoidon ympäristötavoitteita.

Julkaisuun liitetyn PDF:n saavutettavuutta korjattu 1/2022. Tässä selvityksessä tarkastellaan luonnonsuojelulain toimivuutta aiemman, vuonna 2010 tehdyn luonnonsuojelulain toimivuusarvioinnin jälkeen. Selvitys tarkastelee itse lain toimivuutta, mutta luonnonsuojelulaki ei toimi tyhjiössä, vaan sen toimeenpanoon liittyvät käytännöt ja resurssit ovat keskeisiä lain toimivuuden kannalta. Vuoden 2010 jälkeen toimintaympäristössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Elinympäristöjen ja lajien uhanalaisuudesta on saatu uutta tietoa, ymmärrys ilmastonmuutoksen merkityksestä luonnon monimuotoisuudelle on lisääntynyt, ja muu lainsäädäntö, ohjauskeinot ja hallinto ovat muuttuneet. Luonnonsuojelulain keinovalikoima on sidottu lain nykyiseen rakenteeseen. Luonnonsuojelulaki on erityislaki, jolla on suojeltu erityisen arvokkaita luontokohteita ja rauhoitettu eliölajeja. Vaikka suojelualueilla on olennainen asema luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa, luonnon monimuotoisuutta ja merkittäviä luontoarvoja on olemassa myös suojelualueiden ulkopuolella. Lain edellisessä toimivuusarvioinnissa esitettiin perustellusti, että luonnonsuojelun keinovalikoimaa tulisi laajentaa. Erityisesti arvokkaiden luontokohteiden kytkeytyvyys, niiden ulkopuolisten alueiden maankäyttö ja metsien käsittely ja muu luonnonvarojen käytön ohjaus kaipaa uusia ja vahvempia keinoja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja ekologisten prosessien turvaamiseksi. Selvitykseen sisältyy 65 johtopäätöstä tai toimenpide-ehdotusta luonnonsuojelulain tai muun lainsäädännön ja ohjauskeinojen kehittämiseksi tehostamaan luonnon monimuotoisuuden turvaamista. Selvitys on tehty pääosin dokumenttianalyysinä.

Suomen ilmasto tulee muuttumaan jo lähivuosikymmeninä. Vuotuisen sademäärän on ennustettu lisääntyvän Suomessa 8 - 20 % ja lämpötilojen nousevan Suomessa 1,5 - 2 kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin, eli 2 - 6 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Ilmastonmuutoksella ennakoidaan olevan merkittävä vaikutus suojelualueverkoston kykyyn turvata luonnon monimuotoisuutta. Luonnonsuojelu onkin huomattavien haasteiden edessä, sillä suojelualuesuunnittelussa ei ole yleensä varauduttu voimakkaisiin muutoksiin. Näiden haasteiden hallintaa vaikeuttaa myös ilmastonmuutoksen vaikutusten ennustamiseen liittyvät epävarmuudet. Suojelualueverkoston riittävyyttä ja kykyä säilyttää luonnon monimuotoisuus muuttuvassa ilmastossa voidaan arvioida eliölajiston, luontotyyppien ja ekosysteemien levinneisyyden ja ekologisten piirteiden, sekä ilmaston-muutoksen voimakkuuden alueellisten erojen ja suojelualueiden biogeofysikaalisten tekijöiden avulla. Tietoa tarvitaan erityisesti lajien ja luontotyyppien herkkyydestä ilmastonmuutokselle. Maisematason arvioinneissa voidaan käyttää yleisluonteisia kriteereitä kuten suojelualueiden määrä ja puskurialueiden laajuus, ekologisten käytävien esiintyminen ja maisemamatriisin soveltuvuus lajien leviämiseen. Itse suojelualueita voidaan arvioida niiden koon, maanpinnan muotojen ja elinympäristöjen monipuolisuuden, pienilmastollisten refugioiden esiintymisen sekä paikallisen ilmastonmuutoksen voimakkuuden perusteella. Suojelualueverkoston arvioinnissa tulee huomioida myös verkoston ulkopuolisen maankäytön vaikutuksia, sillä suojelualueiden ulkopuolella monimuotoisuutta turvaavilla toimilla voidaan edistää verkoston sopeutumista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyvät toimet (esimerkiksi talousmetsissä) ja muu maankäyttö voivat toisaalta johtaa luonnon monimuotoisuudelle haitallisiin vaikutuksiin suojelualueverkoston sisällä ja laajemminkin. Toimivien ekologisten yhteyksien säilyttäminen on keskeistä muuttuvassa ilmastossa. Suomen lajistoon tulee täydennystä valtion rajojen ulkopuolelta. Siksi olisi tärkeää selvittää, kuinka hyvin erilaiset rajat ylittävät ekologiset käytävät, kuten Fennoskandian vihreä vyöhyke, toimivat lajien liikkumisreitteinä muuttuvassa ilmastossa. Luonnonsuojelualueverkosto on merkittävä ekosysteemipalvelujen tuottaja muuttuvassa ilmastossa. Yksi tärkeä suojelualueiden tuottama ekosysteemipalvelu on toimiminen hiilivarastona ja hiilinieluna. Siten suojelualueverkostolla on merkitystä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa, mutta tätä asiaa ei ole aiemmin tutkittu Suomessa.

Ilman vuoden 1996 luonnonsuojelulakiuudistusta Suomen luonnon monimuotoisuuden tila olisi todennäköisesti nykyistä heikompi. Luonnonsuojelulainsäädännön uudistukset eivät kuitenkaan yksin eivätkä yhdessä muiden lainsäädäntömuutosten kanssa ole kyenneet estämään luonnon monimuotoisuuden heikkenemistä. Tarve sääntelyn kehittämiselle on säilynyt, ja sitä lisäävät luonnon monimuotoisuuden uusiin kansainvälisiin tavoitteisiin vastaaminen ja yleisen ohjauskeinopolitiikan kehittäminen. Luonnonsuojelulain nojalla suojeltavien luontotyyppien luetteloa ja rajaamisperusteita on tarpeen kehittää, mutta tärkeää on myös etsiä uusia tapoja säilyttää laaja-alaisia ja hoitoa tarvitsevia luontotyyppejä. Erämaiden suojelua tulisi vahvistaa sekä tutkia keinoja porojen laidunnuspaineen vähentämiseksi nykyisestä. Lainsäädäntöä tulisi kehittää siten, että jokamiehenoikeuksiin pohjautuvaa elinkeinotoimintaa voidaan erämaa-alueilla säädellä. Lainsäädäntöä olisi perusteltua tarkentaa myös tiettyjen EU-sääntelystä johtuvien velvoitteiden täyttämiseksi. Nämä velvoitteet koskevat mm. luonto- ja lintudirektiivien mukaisten suojelualueiden muodostamista, luontodirektiivin heikentämiskiellon täytäntöönpanoa sekä luontoarvojen heikentymistä korvaavien toimenpiteiden sääntelyä. Luonnonsuojelulain keinovalikoimaa on tarpeen edelleen kehittää, selvittää vapaaehtoisen suojelun vaikuttavuutta sekä luoda vapaaehtoisen suojelun mahdollisuuksia myös muihin kuin metsäisiin ympäristöihin. Tulevaisuudessa tarvitaan myös uudenlaisia keinoja laaja-alaisten luontokokonaisuuksien säilyttämiseen, luonnonalueiden kytkeytyneisyyden parantamiseen, ekosysteemipalvelujen ylläpitoon ja luonnonalueiden hoitoon.