Search

Publisher Copyright: © Antti-Pekka E Rissanen, Mirva Rottensteiner, Urho M Kujala, Jari L O Kurkela, Jan Wikgren, Jari A Laukkanen. Originally published in JMIR Cardio (https://cardio.jmir.org), 25.10.2022. This is an open-access article distributed under the terms of the Creative Commons Attribution License (https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/), which permits unrestricted use, distribution, and reproduction in any medium, provided the original work, first published in JMIR Cardio, is properly cited. The complete bibliographic information, a link to the original publication on https://cardio.jmir.org, as well as this copyright and license information must be included. Background: Cardiorespiratory fitness (CRF) is an independent risk factor for cardiovascular morbidity and mortality. Adding CRF to conventional risk factors (eg, smoking, hypertension, impaired glucose metabolism, and dyslipidemia) improves the prediction of an individual's risk for adverse health outcomes such as those related to cardiovascular disease. Consequently, it is recommended to determine CRF as part of individualized risk prediction. However, CRF is not determined routinely in everyday clinical practice. Wearable technologies provide a potential strategy to estimate CRF on a daily basis, and such technologies, which provide CRF estimates based on heart rate and body acceleration, have been developed. However, the validity of such technologies in estimating individual CRF in clinically relevant populations is poorly known. Objective: The objective of this study is to evaluate the validity of a wearable technology, which provides estimated CRF based on heart rate and body acceleration, in working-aged adults with cardiovascular risk factors. Methods: In total, 74 adults (age range 35-64 years; n=56, 76% were women; mean BMI 28.7, SD 4.6 kg/m2) with frequent cardiovascular risk factors (eg, n=64, 86% hypertension; n=18, 24% prediabetes; n=14, 19% type 2 diabetes; and n=51, 69% metabolic syndrome) performed a 30-minute self-paced walk on an indoor track and a cardiopulmonary exercise test on a treadmill. CRF, quantified as peak O2 uptake, was both estimated (self-paced walk: a wearable single-lead electrocardiogram device worn to record continuous beat-to-beat R-R intervals and triaxial body acceleration) and measured (cardiopulmonary exercise test: ventilatory gas analysis). The accuracy of the estimated CRF was evaluated against that of the measured CRF. Results: Measured CRF averaged 30.6 (SD 6.3; range 20.1-49.6) mL/kg/min. In all participants (74/74, 100%), mean difference between estimated and measured CRF was −0.1 mL/kg/min (P = .90), mean absolute error was 3.1 mL/kg/min (95% CI 2.6-3.7), mean absolute percentage error was 10.4% (95% CI 8.5-12.5), and intraclass correlation coefficient was 0.88 (95% CI 0.80-0.92). Similar accuracy was observed in various subgroups (sexes, age, BMI categories, hypertension, prediabetes, and metabolic syndrome). However, mean absolute error was 4.2 mL/kg/min (95% CI 2.6-6.1) and mean absolute percentage error was 16.5% (95% CI 8.6-24.4) in the subgroup of patients with type 2 diabetes (14/74, 19%). Conclusions: The error of the CRF estimate, provided by the wearable technology, was likely below or at least very close to the clinically significant level of 3.5 mL/kg/min in working-aged adults with cardiovascular risk factors, but not in the relatively small subgroup of patients with type 2 diabetes. From a large-scale clinical perspective, the findings suggest that wearable technologies have the potential to estimate individual CRF with acceptable accuracy in clinically relevant populations.

Background: Physical activity (PA) is a key component in management of type 2 diabetes (T2D). Pain might be a barrier to PA especially among older adults with T2D, but surprisingly few studies have investigated the association between chronic pain and PA. Our aim was to evaluate the prevalence of chronic pain among older adults with T2D and to examine the association between chronic pain and PA while taking important life-contextual factors into account. Methods: Data of this register-based, cross-sectional study were collected in a survey among adults with T2D (n=2866). In the current study, only respondents aged 65–75 years were included (response rate 63%, n=1386). Data were analysed by means of descriptive statistics and multivariate logistic regression analysis. Results: In total, 64% reported chronic pain. In specific groups, e.g. women and those who were obese, the prevalence was even higher. Among respondents experiencing chronic pain, frequent pain among women and severe pain among both genders were independently associated with decreased likelihood of being physically active. Moreover, the likelihood of being physically active decreased with higher age and BMI, whereas it increased with higher autonomous motivation and feelings of energy. Among physically active respondents suffering from chronic pain, neither intensity nor frequency of pain explained engagement in exercise (as compared with incidental PA). Instead, men were more likely to exercise regularly as were those with good perceived health and higher autonomous motivation. Conclusions: The prevalence of chronic pain is high among older adults with T2D. This study shows that among those suffering from chronic pain, severe pain is independently and inversely associated with being physically active, as is frequent pain, but only among women. Moreover, the findings show the importance of autonomous motivation and health variables for both incidental PA and exercise among older adults with T2D experiencing chronic pain. peerReviewed

Type 2 diabetes (T2D) is one of the most rapidly increasing non-communicable diseases worldwide. Lifestyle interventions are effective in preventing T2D but also resource intensive. This study evaluated with discrete event simulation (DES) the relative budget impacts of three hypothetical diabetes prevention programs (DPP), including group-based contact intervention, digital program with human coaching and fully automated program. The data for simulation were derived from research literature and national health and population statistics. The model was constructed using the iGrafx Process for Six Sigma software and simulations were carried out for 10 years. All simulated interventions produced cost savings compared to the situation without any intervention. However, this was a modeling study and future studies are needed to verify the results in real-life. Decision makers could benefit the predictive models regarding the long-term effects of diabetes prevention interventions, but more data is needed in particular on the usage, acceptability, effectiveness and costs of digital intervention tools. peerReviewed

nonPeerReviewed

Fyysinen aktiivisuus on yksi tyypin 2 diabeteksen hoidon ja ennaltaehkäisyn kulmakivistä. Fyysisellä aktiivisuudella on myös osoitettu olevan yhteys vähentyneisiin masennusoireisiin. Tämän pro gradu-tutkielman tarkoituksena oli selvittää fyysisen aktiivisuuden, masennusoireiden ja tyypin 2 diabeteksen välistä yhteyttä sekä kartoittaa sosiodemografisten ja kliinisten tekijöiden yhteyttä tyypin 2 diabetekseen. Poikkileikkaustutkimukseen kutsuttiin yhteensä 4500 tutkittavaa, joista 2745 iältään 45-74 –vuotiasta osallistui mukaan D2D-masennustutkimukseen. Tutkittavat rekrytoitiin kolmen eri sairaanhoitopiirin alueelta: Keski-Suomesta, Pirkanmaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Tutkittaville suoritettiin terveystarkastus, jonka aikana he täyttivät kyselylomakkeita. Tutkittavilla todettiin olevan tyypin 2 diabetes, jos sairaus oli itse raportoitu ja lääkärin aikaisemmin toteama tai terveystarkastuksen yhteydessä todettu. Masennusoireita kartoitettiin Beckin kyselylomakkeella ja fyysistä aktiivisuutta International Physical Activity Questionnaire (IPAQ) kyselylomakkeen lyhyellä versiolla. Fyysisen aktiivisuuden, masennusoireiden ja tyypin 2 diabeteksen välistä yhteyttä kartoitettiin Pearson Chi-Square testillä ja sosiodemografisten ja kliinisten muuttujien yhteyttä tyypin 2 diabetekseen tarkasteltiin logistisella regressioanalyysilla. Tyypin 2 diabeteksen esiintyvyys oli 23 % alhaisessa, 17 % kohtalaisessa ja 13% korkeassa fyysisen aktiivisuuden luokassa (p

The preservation of mobility is essential for maintaining an independent and active lifestyle in old age. However, diabetes greatly increases older people’s susceptibility to mobility loss, leading to an increased risk of dependence. Given the increased prevalence of diabetes with age, and the increasing incidence of the disease worldwide, public health initiatives for preventing mobility loss with age must also prove effective for diabetics. The screening and counseling for physical activity among older people (SCAMOB) study examines the effectiveness of physical activity counseling for the prevention of mobility loss in an older population. Although the cohort as a whole has shown positive results, the effectiveness of the intervention among diabetics, particularly type 2 diabetics, is still unknown. For this reason, I proposed a secondary analysis of the SCAMOB study and 2-year follow-up data, which will evaluate the effectiveness of the SCAMOB intervention for the prevention of mobility loss in older type 2 diabetics versus non-diabetics. The primary findings of this study were as follows: (1) Physical activity counseling does not improve diabetics’ habitual physical activity level or mobility; however, it can help diabetics maintain current levels of mobility, by preventing decline in 2 km walking ability. (2) Physical activity counseling influences more change among non-diabetics than it does among diabetics, in regards to both habitual physical activity level and mobility outcomes. Directions for future research include similar analyses in a more suitable sample, as well as the investigation of supplementary intervention strategies for the reversal of mobility loss in older type 2 diabetics.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää soveltuuko kuuden minuutin kävelytesti mittaamaan työikäisten tyypin 2 diabeetikoiden fyysistä kuntoa. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin kuntoutujien mielikuvia kuuden minuutin kävelytestistä fyysisen kunnon mittarina ja liikuntamuutosten tukijana. Tutkimus toteutettiin vuonna 2009 kuudella Suomen Diabetesliiton järjestämällä työikäisten, tyypin 2 diabeetikoiden kuntoutuskurssilla. Yhteensä tutkimukseen osallistui 78 koehenkilöä, joista oli 42 naista ja 36 miestä. Tutkimusaineisto muodostui työikäisten, tyypin 2 diabeetikoiden kuuden minuutin kävelytesteistä sekä demografisista mittauksista ensimmäisellä ja toisella kuntoutusjaksolla. Mittauksiin liittyi kyselylomake kuntoutujien mielikuvista kuuden minuutin kävelytestistä loppumittauksen jälkeen, joita palautui 74 kappaletta. Kuuden minuutin kävelytestit ja kyselylomakkeet analysoitiin ristiintaulukoimalla, t-testillä sekä testaamalla tilastollinen merkitsevyys 2 -testillä. MANOVA:lla testattiin iän, sukupuolen ja kävelymatkojen keskiarvoerojen välistä merkittävyyttä. Varianssien yhtäsuuruutta testattiin Levenen testillä. Kyselylomakkeen kaksi avointa kysymystä analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla. Kuntoutujien(n=67) kävelymatka erosi alkumittauksen 525,2 m:stä (SD±81,6) loppumittauksen 570,6 m:iin (SD±101,5), erotus 45,1 m (SD±78,3) oli tilastollisesti merkitsevä (p

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millaisia käsityksiä nuorilla on elintavoista ja tyypin 2 diabeteksesta sekä mikä merkitys elintavoilla heidän mielestään on kyseisen sairauden ehkäisyssä ja puhkeamisessa. Tutkimuksessa oli kolme tutkimuskysymystä: millaisia käsityksiä nuorilla on 1) elintavoista, 2) tyypin 2 diabeteksesta ja 3) elintapojen merkityksestä tyypin 2 diabetekseen? Lisäksi tutkimuskysymykset jäsentyivät seuraaviin alakysymyksiin: Miten nuorten mielestä elintavat syntyvät ja muotoutuvat ja kenellä on vastuu nuorten elintavoista? Minkälaisia konkreettisia ohjeita nuoret antavat tyypin 2 diabetekseen sairastumisvaarassa olevalle? Mikä käsitys nuorilla on terveystieto-oppiaineen merkityksestä heidän tietämykseensä elintavoista ja tyypin 2 diabeteksesta? Tutkimusaineisto kerättiin lukion terveystiedon Terveys ja tutkimus -kurssin opiskelijoilta kouluaikana keväällä 2010. Lisäksi osa tutkimuksen esitestausaineistosta sisältyi tutkimusaineistoon, joka kerättiin lukion Nuoret, terveys, ja arkielämä -kurssin opiskelijoita. Osallistujat olivat syntyneet vuosina 1990–1993. Tutkimuksen empiirisen aineiston (n=44) muodostivat kolme ryhmähaastattelua (n=17) sekä kyselylomakkeen avoimien kysymysten vastaukset (n=27). Molemmat aineistot analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkimustulosten perusteella osalla nuorista oli puutteita tiedoissaan elintavoista ja tyypin 2 diabeteksesta ja joillakin tiedot olivat ristiriitaisia tai jopa vääriä. Osa lukiolaisista käytti termejä tarkoituksenmukaisesti ja omasi perustiedot tarkastelluista teemoista. Nuoret ymmärsivät elintapojen ja tyypin 2 diabeteksen välisen yhteyden sairauden ehkäisyssä ja puhkeamisessa, mutta he eivät osanneet tarkastella niiden välisiä suhteita. Nuoret ajattelivat elintapojen merkitystä melko lyhytnäköisesti ja he kokivat sairauden vielä kaukaiseksi asiaksi. Suuri osa lukiolaisista näki kodin keskeisenä elintapoihin vaikuttavana tekijänä. Lisäksi nuoret ajattelivat, että vanhemmilla ja nuorella itsellään on suurin vastuu nuorten elintavoista. Tutkimuksen tulokset osoittivat myös, että terveystieto-oppiaineessa tulisi kiinnittää huomiota tyypin 2 diabeteksen käsittelyyn, jotta oppilaat saisivat sairaudesta mahdollisimman kokonaisvaltaisen käsityksen. Elintavat ovat opetuksessa keskeinen aihe, mutta tulosten perusteella tyypin 2 diabetesta olisi tärkeä käsitellä enemmän sairauden syntymekanismin ja sen aiheuttamien lisäsairauksien näkökulmasta. Tämä auttaisi nuoria ymmärtämään tyypin 2 diabeteksen vakavuuden ja yleistymisen merkityksen sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Myös perheiden huomioimisen merkitys korostuu tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä ja elintapaneuvonnassa.

Tutkielman tarkoituksena oli tutkia, miten motivoivan haastattelun menetelmät ilmenivät diabeteshoitajan toteuttamassa liikuntaneuvonnassa sekä arvioida tyypin 2 diabetesasiakkaan liikuntaan motivoitumiseen ja sitoutumiseen yhteydessä olevia tekijöitä kahden vuoden seuranta-aikana. Tutkimusaineisto oli osa Jyväskylän yliopiston Terveystieteiden laitoksen diabetespotilaiden terveysneuvonnan seurantatutkimusta (2000 - 2002). Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto koostui tyypin 2 diabetesasiakkaan ja diabeteshoitajan videoiduista ja litteroiduista terveysneuvontatilanteista kahden vuoden seuranta-aikana. Liikuntaan liittyvät puheenvuorot irrotettiin tutkimuksen kohteeksi ja aineisto analysoitiin deduktiivisen ja induktiivisen sisällönanalyysin avulla. Motivoivan haastattelun menetelmistä diabeteshoitajan liikuntaneuvonnassa tulivat hyvin esille avointen kysymysten käyttö, asiakkaan puheen heijastaminen ja yksinkertaiset reflektiot sekä asiakkaan muutosvalmiuksien vahvistaminen ja tukeminen. Sen sijaan yhteenvetojen tekeminen ja asiakkaan muutospuheen tukeminen jäivät vähäisiksi. Asiakkaan motivoituminen liikuntaan tuli esille hyötyliikunnan arvostamisena sekä luonnossa liikkumisena. Näihin hän osoitti myös sitoutumista seurantajakson aikana. Asiakas toi esille kokemiaan liikkumisen esteitä, joiden käsittelyssä ei kuitenkaan edistytty sekä liikunnan mahdollistavia tekijöitä, joita hän pystyi seurantajakson aikana hyödyntämään. Tutkimus vahvisti aiempien tutkimusten tapaan asiakkaan sisäisen motivaation merkitystä liikuntatottumusten muuttamisessa. Motivoivan haastattelun menetelmien voidaan nähdä edesauttavan asiakkaan pohdintaa liikuntaan motivoitumiseen ja sitoutumiseen yhteydessä olevista tekijöistä. Hoitajan pyrkimys tasa-arvoiseen vuorovaikutukseen näyttäisi edistävän asiakkaan liikuntaneuvontaan osallistumista, joka taas edesauttaa liikuntaan motivoitumista ja sitoutumista.