Search

Artikkeli tarkastelee nenetsikirjailija Anna Nerkagin pienoisromaaneja Nogo-suvun Aniko (1976) ja Valkea jäkälä (1996) sekä venäläisen elokuvaohjaaja Vladimir Tumajevin näiden teosten pohjalta ohjaamaa elokuvaa Valkea jäkälä (2014). Lähestyn teoksia kysymällä, kuinka niissä kuvataan arktista tundraa tilana ja kuinka teoksissa kuvattu perifeerinen tila esitetään suhteessa valtakeskuksiin. Artikkelin tärkeimpinä teoreettisina viitekehyksinä toimivat geokritiikki sekä jälkikolonialistinen teoria. Nerkagin teoksissa tundra näyttäytyy muusta maasta irrallisena alkuperäiskansan toimintaympäristönä, joka kytkeytyy sekä nenetsien historiaan että näiden suhteeseen ei-inhimillisen luonnon kanssa. Erityisesti Valkean jäkälän voi nähdä myös kritisoivan yhteiskunnan tapaa laiminlyödä alueen asioiden hoitoa. Tumajevin elokuva puolestaan nojaa venäläisessä kulttuurissa vallitseviin käsityksiin arktisesta tundrasta ja heijastaa myös Venäjän 2000-luvulla aktivoitunutta tarvetta profiloitua arktisena suurvaltana. Imagined Peripheries Abstract: This article focuses on Nenets author Anna Nerkagi’s short novels Aniko of the Clan Nogo (1976) and The White Moss (1996) and their film adaptation The White Moss (2014) by Russian film director Vladimir Tumaev. I approach these works by asking how they depict the Arctic tundra as a space and how they describe the relationship between this peripheral space and the power centres. The main theoretical frameworks used are geocriticism and postcolonial theory. Nerkagi’s works depict the tundra as a region that is disconnected from the rest of the country and defined by Nenets history and the relationship with non-human nature. Especially in The White Moss, the reader can also notice a social critique of the neglect of the region. Tumaev’s film, on the other hand, relies on Russian cultural conceptions of the Arctic tundra and reflects Russia’s urge to be profiled as an Arctic superpower in the 2000s.

Tarkastelen artikkelissani, kuinka tšuktšikirjailija Juri Rytheu (1930-2008) kuvaa tuotannossaan neuvostoajan vaikutusta arktisen alueen ihmisten ja eläinten väliseen suhteeseen. Rytheun teoksissa kysymys ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kietoutuu laajempaan maailmankatsomukselliseen keskusteluun, mikä heijastelee alkuperäiskansan tasapainoilua oman maailmankatsomuksensa ja kommunistisen vallan ajaman materialistisen maailmankatsomuksen välillä. Eläimen kategoria avaa Rytheun tuotannossa myös koloniaaliseen ”toiseuteen” liittyviä kysymyksiä. Lähestyn alkuperäiskansan eläinsuhteeseen kohdistuvaa muutospainetta Gayatri Spivakin (1988) ”episteemisen väkivallan” käsitteen, postkoloniaalisen teorian sekä kulttuurisen eläintutkimuksen kautta. Kiinnitän artikkelissa huomiota myös siihen, kuinka eri vuosikymmenet vaikuttavat Rytheun tapaan käsitellä aihetta.

Amazonian alkuperäiskansojen tapa käsittää mieli ja ruumis sekä ympäristö ja ihminen toisistaan erottamattomina kokonaisuuksina haastavat ajattelutapaa, jossa nämä asiat on perinteisesti ajateltu toisistaan erillisiksi ja rajoitetuiksi. Erilaiset tavat käsittää koettu todellisuus voivat tuottaa arvokasta tietoa siitä, kuinka ympäristön eri entiteetit ovat osa ihmisen historiaa, kokemusmaailmaa ja jatkuvaa oppimista. Non