Search

nonPeerReviewed

Diplomityö käsittelee rakennetussa ympäristössä esiintyvää jatkuvuutta ajan näkökulmasta. Työllä on kaksi lähtökohtaa: jatkuvuuden tuntu on ihmiselle elintärkeä, ja rakennettu ympäristö ja ihminen ovat alituisessa vuorovaikutussuhteessa. Haen työssä vastauksia siihen, miten jatkuvuus ilmenee rakennetussa ympäristössä, mitä merkityksiä rakennetusta ympäristöstä välittyvällä jatkuvuuden kokemuksella on ihmiselle, ja miten tätä kokemusta voisi vahvistaa tulevaisuuden rakentamisessa. Aineisto perustuu kirjallisuuteen sekä erilaisten rakennettujen ympäristöjen toistuvaan, moniaistiseen havainnointiin. Menetelmät ovat pääosin hermeneuttisia. Tulen työssä siihen tulokseen, että rakennetulla ympäristöllä on elimellinen ja erityismerkityksiä kantava rooli jatkuvuuden tunnun välittämisessä, ja että keinoja jatkuvuuden tunnun vahvistamiseen on olemassa.

According to a widespread view, Einstein’s definition of time in his special relativity is founded on the positivist verification principle. The present paper challenges this received outlook. It argues that Einstein’s position on the concept of time, to wit, simultaneity, is best understood as a mitigated version of concept empiricism. He contrasts his position to Newton’s absolutist and Kant’s transcendental arguments, and in part sides with Hume’s and Mach’s empiricist arguments. Nevertheless, Einstein worked out a concept empiricism that is considerably more moderate than what we find in the preceding empiricist tradition and early logical positivism. He did not think that the origin of concepts is in observations, but in conventions, and he also maintained a realist ontology of physical events, which he thought is necessary for his theory. Consequently, his philosophy of time in special relativity is not couched in terms of an antimetaphysical verificationism. peerReviewed

Nykyisessä ajan filosofiassa on tapana erottaa kaksi toisistaan poikkeavaa ja ensi näkemältä ristiriitaista ajallista sarjaa: A- ja B-sarjat. Edellinen vastaa inhimillistä kokemusta ajan kulusta, siinä missä jälkimmäinen on sopusoinnussa fysiikan kanssa. Voiko näitä kahta varsin erilaista näkökulmaa aikaan sovittaa yhteen? Väitän, että epäreduktiivinen fysikalismi tarjoaa tähän kysymykseen hyvin perustellun vastauksen.

Tässä teoreettisessa tutkimuksessa tarkastellaan aikaa ja sen visualisointia. Kehitän tutkimusprosessissani ajanlaskumallin - ”Ajankuvauksen virtuaalisen koneiston”. Luontoa on mallinnettu erilaisilla menetelmillä kautta aikojen. Kaksiulotteiset kartat toimivat tyypillisenä esimerkkinä luonnon mallinnuksesta. Tässä tutkimuksessa tarkastelen myös kolmannen (syvyys) ja neljännen ulottuvuuden (aika/valon matka) mahdollisuuksia informaation tallennuksessa ja tulkinnassa. Kehitän työssäni virtuaalisen informaation tallennusmallin luonnonilmiöiden simuloimiselle niitä ympäröivässä tilassa ja ajassa. Neliulotteinen geometrinen virtuaalimalli mahdollistaa tallennetussa informaatiossa navigoinnin – avaruudellisesti ja ajallisesti. Virtuaalimallin keskeiset elementit ovat: 1) tarkkailija, 2) tarkkailun ensisijainen kohde, 3) sekundaariset tarkkailun kohteet ja näitä ympäröivä 4) tila- ja aika-avaruus. Mallin teoreettisina käsitteinä toimivat yleisesti hyväksytyt fysiikan suureet ja aikajanakuvaus. Parhaiten mallin esittely onnistuisi ”3D-teknologiaa” soveltaen, mutta tässä työssä mallia on havainnollistettu käytettävän median mukaisesti kaksiulotteisesti. Syvyys- ja aikaulottuvuudet on huomioitu diagrammeissa. Luonnon tapahtumia on mahdollista tallentaa virtuaalimallin avaruuteen ja ajallisiin kerroksiin. Mallia voisi hyödyntää kehysrakenteena luonnon tapahtumien oliopohjaisessa simuloinnissa. Tarkkailija voi navigoida mallissa vapaasti (tallennetun informaation rajoissa) ja löytää ilmiöistä erilaisia näkökulmia avaruuden ja ajan eri sijainneista. Testaan työssäni mallin toimivuutta aikaa ja paikkaa kuvaavilla GPS-paikannus- ja Google Earth -sovelluksilla. Mallin rakenteen kautta voi ymmärtää vanhoja ja uusia tapojamme kuvata tapahtumia ajassa. Ajankuvauksen virtuaalinen koneisto-mallia voisi hyödyntää myös poikkitieteellisesti tapahtumien kuvauksessa elämän eri aihealueilla. Historiantutkimuksessa se voisi tarjota yhdenlaisen kehysrakenteen tapahtumien tallentamiseen ja tulkintaan. Mallissa tapahtumat tallennetaan ja tulkitaan lähtökohtaisesti keskitettyinä, mutta suhteellisina - eri perspektiiveistä ja aikakausilta nähtyinä ja koettuina.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani inhimillisen ajan kokemuksen representaatioita Cormac McCarthyn romaanissa No Country for Old Men (2005). Tutkimuksessani selvitän, minkälaisen kuvan teoksen henkilöhahmojen kokemukset antavat ihmisen tavasta kokea aikaa. Lähtökohtanani on Paul Ricœurin ajatus, että fiktio kykenee luomaan ajan kokemuksen variaatioita, joiden avulla lukija voi rikastuttaa omaa ymmärrystään ajallisuudesta. Työn teoriaosuudessa esittelen erilaisia aikakäsityksiä monitieteisestä näkökulmasta. Tärkeimpänä rajanvetona on Ricœuriä seuraten eronteko objektiivisen kosmologisen ajan ja subjektiivisen fenomenologisen ajan välille. Lisäksi tarkastelen kaunokirjallisuuden kykyä ja keinoja käsitellä aikaa ja ajan inhimillistä kokemista. Analyysini osoittaa, että No Country for Old Men tuo esiin ajan kokemuksen piirteitä, jotka ovat leimallisia modernille ja toisaalta myös postmodernille ihmiselle. Kokemus on monella tapaa ongelmallinen. Aika näyttäytyy ennen kaikkea muutoksena, jolla on määrätty suunta kohti moraalista nihilismiä. Kokemus paljastuu osittain myyttiseksi, sillä se ei perustu todelliseen vaan nostalgiseen kuvaan menneisyydestä. Harmonisoidun menneisyyden näkökulmasta nykyhetki näyttäytyy vieraana ja selittämättömänä aikana. Kokemusta muutoksesta ja rappiosta purkaa myös väkivallan nouseminen teoksessa ajattomaksi ja koko ihmislajin historian läpäiseväksi elementiksi. Muut havaintoni ajan kokemuksen ongelmista perustuvat ennen kaikkea kosmologisen ja fenomenologisen aikakäsityksen yhteismitattomuuteen. Kosmologisesta näkökulmasta aika näyttäytyy yksisuuntaisesti ja tasaisesti etenevänä, ihmisen ulkopuolisena voimana, jonka voimattomaksi uhriksi ihminen kokee jäävänsä. Tällöin menneisyys näyttäytyy suljettuna ajan ulottuvuutena, joka jopa determinoi täysin mahdollisen tulevaisuuden. Tulevaisuus koetaan puolestaan korostuneen avoimena ja epävarmana aikana, johon ihmisen on itse mahdoton vaikuttaa. Inhimillisessä kokemuksessa yksittäiset ajanhetket voivat kuitenkin kantaa erityisiä merkityksiä. Menneisyys voidaan puolestaan tulkita kertomuksena, joka sisältää monia vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja on avoin uusille tulkinnoille. Lisäksi teos tuo esiin toivon ja itsetuntemuksen tärkeyden, jotta tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus voitaisiin ylittää. Tulevaisuuden erityiskysymyksenä esiin nousee kuolema. Henkilöhahmot välttelevät usein kuoleman käsittelemistä mutta joutuvat lopulta kohtaamaan sen ihmiselämän sivuuttamattomana mutta samalla epämääräisenä rajana, joka pakottaa kysymään eletyn elämän merkitystä. Teos tarjoaa myös ratkaisuja käsittelemiinsä ajan kokemuksen ongelmiin. Romaanisankari nousee nuoren Georg Lukácsin romaanin teorian mukaisesti kuvaksi modernin ihmisen taistelusta aikaa vastaan. Nihilismin vaihtoehtona esiin nousee etiikka, joka perustuu sitoumuksiin ja lupauksiin, jotka luovat pysyvyyttä yli ajan ja muutoksen. Tärkeiksi jatkuvuutta luoviksi elementiksi nousevat lisäksi kieli, tarinankertominen ja taide. Romaanin keinot ajan kokemuksen käsittelyyn ovat suurelta osin kaunokirjallisuudelle ominaisia ja epäsuoria. Lisäksi huomionarvoista on, että teos tuo esiin monia erilaisia ja vastakkaisiakin kokemuksia ajasta: inhimillisen ajan kokemuksen tavat osoittautuvat teoksessa selvästi subjektiivisiksi ja moninaisiksi.