Search

Toista maailmasotaa seuranneiden vuosikymmenten aikana ihmisten liikkuvuus lisääntyi merkittävästi kietoutuen yhteen laajentuvan korkeakoulutuksen kanssa. Käsittelemme tässä artikkelissa kansainvälisiä stipendiohjelmia ja opetusministeriön roolia Suomen sodan jälkeisessä kansainvälistymisessä. Tarkemmin sanottuna tarkastelemme suomalaisen opiskelijavaihdon kehittymistä kylmän sodan kehikossa, erityisesti opetusministeriön ja ulkoministeriön näkökulmasta. Osoitamme, miten opetusministeriö nousi keskeiseksi toimijaksi tällä kulttuuridiplomatian alueella, joka Suomessa oli perinteisesti kuulunut ulkoministeriön alaisuuteen. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät kaupalliset ja järjestöjen ylläpitämät stipendiohjelmat. Artikkeli perustuu erityisesti opetusministeriön arkistosta ja kansallisarkistosta, sekä muutamista muista arkistoista kerätylle aineistolle usean vuosikymmenen ajalta. Mukana on kirjeaineistoa, muistioita, sekä kokouspöytäkirjoja. Tavoitteena on luoda kuva vuosikymmenistä, jolloin koulutusvaihdot toden teolla käynnistyivät ja laajenivat, käytännössä 1940-luvun jälkipuoliskolta aina ETYK:iin, jonka myötä vaihtotoiminta laajeni voimakkaasti ja selkeästi vakiintui opetusministeriön vastuualueeksi. The article deals with international scholarship programmes and the role of the Ministry of Education in the post-war internationalization of Finland. ln the decades following World War ll, the mobility of people increased significantly, intertwining with expanding higher education. In this article, we examine the development of Finnish student exchange programmes in the framework of the Cold War, especially from the perspective of the Ministry of Education and the Ministry for Foreign Affairs. Very little research has been done on Finland's role and position in growing international mobility and especially in international scholarship programmes. ln Finland, in the late rg5os the Ministry of Education became a key player in the organization of these international exchanges - although it was never the only one. We look at how the Ministry of Education conceived and developed its role in this area of cultural diplomacy, which in Finland had traditionally been under the Ministry for Foreign Affairs. Commercial and organizational scholarship programmes are excluded from the review The article is based on material collected from the archives of the Ministry of Education and the National Archives, as well as a few other archives over several decades. Letter material, memos, and meeting minutes are included. The aim is to create a picture of the decades when educational exchanges started and expanded, practically from the second half of the 1940s to the 1975 CSCE conference, from which point onwards the exchanges expanded strongly and became the responsibility of the Ministry of Education. peerReviewed

Nykyisellä ydinteknologialla on lähinnä kaksi haaraa joita ovat ydinenergia ja lääketieteellinen isotooppitekniikka. Ensin mainitun lähtölaukauksena Suomessa pidetään nk. energiakomitean perustamista vuonna 1955. Tämän historian tutkimuksen painopiste on ollut 1960-ja 1970-luvun tapahtumissa, jotka liittyvät nykyisten ydinvoimalaitosten hankintakuvioihin. Professori Lennart Simons aloitti vakavasti otettavan ydinfysiikan tutkimuksen Suomessa ja oli alan ykkösnimi 1940- ja 1950-luvuilla kun koko länsimaailman yli pyyhkäisi atomiteknologian huuma, jota ehkä voi sanoa ensimmäiseksi teknologiahypeksi modernissa mielessä. Kirjan tarkoituksena on antaa lisävalaistusta suomalaisen ydinteknologian varhaiseen historiaan. Asiaa katsotaan luonnontieteen näkökulmasta, mutta esiin tuodaan myös se, miten aikakauden suuret poliittiset jännitteet vaikuttivat nousevan atomiteknologian kehitykseen Suomessa. The development of civilian nuclear technolog y began with full speed right after World War II, and has gone through an extremely shifting set of fortunes over the decades since then. The 1950’s were characterized by a huge public enthusiasm for the possibilities of atomic tech-nolog y, as there were unrealistic expectations that the new technolog y would lead to another industrial revolution. In the 1960’s the hype was replaced by realism, and the emergence of the anti-nuclear movement as a significant political force in the 1970’s made the progress of the nuclear power industry very cumbersome. In the early days of nuclear technolog y, it’s development was significantly connected to the general political climate. Particular examples can be seen in the careers of the communist nuclear physicist Frederic Joliot-Curie in France and the scientific leader of the Manhattan Project, Robert Oppenheimer in the USA.The current established history of atomic energ y in Finland sets the beginning to the initiative in 1955 of the Chairman of the Academy of Finland, the Nobel Prize awarded biochemist A.I. Virtanen, who recommended for the government the formation of the so called Energ y Committee. This committee worked under the chairmanship of the material physicist Erkki Laurila. It’s recommendations led to the purchase of an American research reactor and several other investments into research on atomic technolog y. Ten years later Finland decided on the purchase of its first commercial nuclear power stations. However, serious scientific activity in nuclear physics in Finland began after the successful research visit of the physicist Lennart Simons to the Niels Bohr Institute in 1938-1940, and his nomination to Professor of Physics at the University of Helsinki in 1941. Beginning in 1947, the research group of Simons constructed largely by their own effort a Van de Graaff-accelerator which was in active use until the 1980’s. Simons also took the initiative already in 1946 for embarking on the use of radioactive isotopes in medical diagnostics, which was the starting point for this field in Finland.Despite being the sole independent researcher in Finland of international significance in nuclear physics until the late 1950’s, Simons and his group had no part in the work of the Energ y Committee. Practically all developed nations had some atomic program in the 1950’s. Such an arrangement, where a government put aside its existing available expertise in nuclear physics, and instead relied on scientists from other fields, probably did not happen elsewhere. It is argued, that the basic explanation for this state of affairs can be sought in the political circumstances of the post-war years in Finland, and more precisely, in the fact that Lennart Simons clearly expressed his commitment to the progressive ideas and the peace movement of his time. The main focus of the book is on the period 1945 – 1960. Later developments are briefly discussed in light of the main events of this period. peerReviewed

Lectio praecursoria historian väitöskirjaan Teinikuntatoiminnan sukupolvet. Muistitietohistoria oppikoulujen koululaisliikkeestä 1950–1970-luvuilla, Oulun yliopistossa 21.2.2020.

Tässä maisterintutkielmassa käsitellään Kaunis koti -sisustuslehden kansikuvia. Kaunis koti -sisustuslehti ilmestyi vuosina 1948–1971, 4–8 kertaa vuodessa ja se oli ensimmäinen ainoastaan sisustukseen keskittyvä aikakauslehti Suomessa. Kansikuvia on kaikkiaan 146, mutta tarkempaan analyysiin on valittu neljätoista kansikuvaa. Kansikuvien analysoinnin pohjustuksena käsittelen suppeasti naislehdistön ja Kaunis koti -lehden historiaa sekä käsittelen taideteollisuuden ja Milanon triennaaleiden merkitystä Suomessa ja maailmalla. Historiallinen aikaperspektiivi auttaa ymmärtämään, millaisessa yhteiskunnassa tulkittavat kansikuvat ovat syntyneet. Analysoitavat kansikuvat valikoituivat sisällönanalyysin menetelmin, jota varten tein kolme taulukkoa liittyen kansikuviin (liitteet 1–3). Tutkielmaan valitut neljätoista kansikuvaa on analysoitu Erwin Panofskyn kolmivaiheisen ikonologisen analyysimallin mukaan. Panofsky loi kolmivaiheisen ikonologisen mallin, jolla voi tutkia kuvien sisältöä, niissä olevia aiheita ja teemoja kirjallisten lähteiden sekä aikaisempien kuvien kautta. Kansikuvien analyysilukuja on kahdeksan, ja jokaisessa on analysoitu 1–3 Kaunis koti -lehden kansikuvaa. Kansikuvien tutkimisen apuna on käytetty niin aikalaislähteitä kuin useita kokoomateoksiakin. Aikalaislähteinä toimivat Kauniin kodin artikkelit ja rinnakkaislähteinä mm. useat suomalaisuutta käsittelevät kokoomateokset. Lisäksi olen hyödyntänyt mm. Aulikki Herneojan, Tiina Huokunan, Harri Kalhan ja Minna Sarantola-Weissin väitöskirjoja, joissa on ollut tutkimusaineistona Kauniin kodin juttuja ja artikkeleita. Tutkielma osoittaa sen, että kansikuvat peilaavat omaa aikaansa ja ovat erinomainen kurkistusikkuna menneeseen. Kansikuvien representaatiot valaisevat, kuinka yhteiskuntamme muuttui vuosien 1948–1971 välisenä aikana. Kansikuvissa on nähtävissä muutos sota-aikojen jälkeisestä niukkuudesta kohti yltäkylläisyyttä. Se, mikä kansikuvissa pysyi muuttumattomana, oli mm. arkielämän arvostus, luonto ja ihmiset. Luonto näkyi kansikuvissa aina jossain muodossa läpi lehden ilmestymisvuosien ja ihmiset oli paljon käytetty kuva-aihe Kauniin kodin kansikuvissa. Lisäksi suomalainen muotoilu ja Milanon triennaalit ovat olleet tärkeässä osassa niin kansikuvissa kuin lehden artikkeleissa.

Mannerheim-ristin ritari, sosiologian professori, Tampereen yliopiston rehtori Paavo Koli (1921–69) oli poikkeuksellinen hahmo Suomen jähmeässä yliopistomaailmassa 1960-luvulla. Hänen johtamismallinsa antoi arvoa sodassa tavalliselle rivimiehelle ja yliopistossa nuorelle opiskelijalle. Sosiologi Paavo Koli valittiin maamme ensimmäisenä ASLA-stipendiaattina Yhdysvaltoihin maailmansodan jälkeen. Sitä ennen hän oli juuri valmistuneena maisterina saanut apurahan amerikkalaiseen yliopistoon. Siellä hän oli lievästi arvostellut professorinsa luennon poliittista kapea-alaisuutta. Seurauksena mccarthyismin riivaamassa maassa oli FBI-poliisin kuulustelijan kysymys: ”Mister Koli, oletteko kommunisti?” Uhkana oli maasta karkotus. Mutta Suomesta pyydetty lausunto kertoi Kolin pienen ryhmän tuhoamasta parin tuhannen puna-armeijan sotilaan pataljoonasta Vienan Karjalassa syksyllä 1941. Epäilty Paavo Koli korotettiinkin yliopistonsa sankariksi, jolle rehtori takasi apurahat. Kolia pidetään maamme ensimmäisenä teollisuussosiologian tutkijana ja työelämän tulevaisuuden ongelmien onnistuneena ennustajana. Rehtori Koli on kiistatta monitieteisen Tampereen yliopiston perustaja, josta ennustettiin jopa tasavallan presidenttiä. Kolin harvainvaltaa käsitellyt yliopiston avajaispuhe vuonna 1966 nostatti mediamyrskyn, sillä sen koettiin kohdistuneen presidentti Kekkoseen. Kirjoittaja, kamarineuvos Matti Parjanen, toimi rehtori Kolin assistenttina ja myöhemmin muun muassa yliopiston vararehtorina.

nonPeerReviewed

Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on tutkia, miten opettajuus on muuttunut 1950-luvulta 2010-luvulle ja millaisia ominaisuuksia opettajuudelle annetaan vuosikymmenien saatossa. Tutkimukseni on laadullinen tutkimus, jossa tutkimusmetodina käytän narratiivisuutta. Tutkimukseni aineisto koostuu seitsemästä kirjoitelmasta, jotka on kerätty eri vuosikymmeninä 1950-2010 valmistuneilta luokanopettajilta. Analysoin aineiston narratiivisen kategorisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimustulosteni perusteella opettajat määrittelevät opettajuuden samoista osa-alueista koostuvana. Näitä ovat opettajan persoonallisuus, opettajan rooli, opetus, oppilaat ja vanhempien asema. Tulokset osoittavat muutoksen, joka kulkee vahvasti yhteiskunnan muutoksen mukana. Selkein muutos jokaisessa osa-alueessa on tämän tutkimuksen mukaan tapahtunut 1990-luvulle tultaessa. Sitä ennen opettajuus nähtiin melko muuttumattomana: opettaja oli mallikansalainen, joka siirsi tietoa oppilailleen. 1990-luvun jälkeen opettajan rooli muuttui enemmän ohjaavaksi oppilaiden kaveriksi ja persoonallisuuden piirteet koskettivat enemmän opetusta. Oppilaiden hyvinvointi on tutkimuksen mukaan laskenut ja opettajien kasvava työmäärä vaikuttaa opettajien työssäjaksamiseen. Tutkimustulosten valossa opettajien mukaan tämänhetkinen opetussuunnitelma on pedagogiikaltaan oppilaiden kasvua tukeva. Koulun ja opettajuuden kehittämisessä tulisi kiinnittää tulevaisuudessa huomiota oppilaiden hyvinvoinnin kasvattamiseen sekä opettajien työtehtävien tarkastelun kautta opettajan työssäjaksamisen kehittämiseen.

Tutkielma käsittelee Korean Demokraattisen Kansantasavallan (KDKT) ensimmäisen päämiehen ja johtajan Kim il-Sungin henkilökultin luomistyötä, sekä esikuvia, joita hän propagandakoneistonsa kanssa käytti henkilökulttinsa luomiseen. Tarkasteltu ajanjakso sijoittuu vuodesta 1945 noin vuoden 1962 loppuun. Alun perin Neuvostoliiton asevoimien tuella valtaan noussut nuori johtaja ryhtyi pian kehittämään itselleen omanlaistaan henkilökulttia, jonka esikuvina toimivat niin Neuvostoliiton Josef Stalin kuin myös kansallissosialistisen Saksan Adolf Hitler. Molemmat edellä mainitut diktaattorit toimivat Kim il-Sungille esimerkkinä monilla kulttuurin ja propagandan saroilla, niin esimerkiksi maalaustaiteessa, sanomalehdissä, radiossa tai filmillä esiintymisessä, kuin myös julkisessa esiintymisessä. Heidän esimerkkinsä toimi oppaana myös vaikuttamisen ja propagandan keinoissa, joiden avulla Kim il-Sung loi itsestään kansalleen ja ulkomaille kuvan suurena ja mahtavana valtionpäämiehenä, joka johtaa Koreaa Juche-aatteen avulla. Työ sivuaa myös Juche-aatteen syntymää, joka oli Kim il-Sungin henkilökultin peruspilari. Henkilökultin itsensä tavoin, myös Juche-aatteen luomistyössä Kim il-Sung sekä hänen valtiokoneistonsa käyttivät hyväkseen niin Neuvostoliitosta kuin Saksasta tuttuja esikuvia ja propagandan sekä vaikuttamisen keinoja. Näin Korean Demokraattiseen Kansantasavaltaan syntyi mielenkiintoinen poliittinen sekä yhteiskunnallinen järjestelmä, joka yhdisteli ideologisessa pohjassaan niin sanotusti parhaat palat sekä stalinistisesta kommunismista, marxismi-leninismistä, kuin myös kansallissosialismista, japanilaisesta militarismista, sekä klassisesta fasismista, aina kun vain Kim il-Sungin toiminta valtionpäämiehenä sekä todellisuudessa että propagandan sivuilla niin vaati. Tutkielman on pyrkimys osoittaa, että Korean Demokraattisen Kansantasavallan propagandakoneisto ja hallintomuoto vuodesta 1956 eteenpäin edustavat omanlaistaan, valtavirran kommunismista poikkeavaa sosialistisen kansallisuusaatteen linjaa, jolla oli vahvoja samankaltaisuuksia niin stalinismin kuin saksalaisen kansallissosialismin kanssa. Esimerkiksi Korea asiantuntija tohtori B.R. Myers on väittänyt näin viimeaikaisissa julkaisuissaan. Myös KDKT:n historian ja politiikan tutkimuksen toinen tässä tutkimuksessa usein siteerattu ammattilainen, tohtori Andrei Lankov, on myöntänyt Korean Demokraattisen Kansantasavallan hallinnon toimivan äärimmäisen taitavasti, sekä macchiavellistisesti poliittisten kysymysten ja ideologian soveltamisen parissa, mikä osittain tukee tutkimuksessa esitettyä väitettä. Metodien puolelta tutkielma seuraa sekä tohtori Reinhart Koselleckin että tohtori Quentin Skinnerin metodologisten teorioiden pohjaa, mutta sen lisäksi työssä on käytetty apuna myös teoreettisia esimerkkejä Max Weberin, Jorma Kalelan, Hannah Arendtin, Martin Heideggerin sekä Carl Schmittin näkemyksistä, sekä aihepiiriin liittyvistä metodologisista kysymyksistä.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen terveyssisar Tytti Huotarin tekemää työtä pienessä lappilaisessa Pelkosenniemen kunnassa 1930-luvun lopulta 1960-luvun alkuun saakka. Huotari on isoäitini ja hän kirjoitti vuosia työuransa jälkeen muistelmat, joissa hän paneutuu kuvaamaan tekemäänsä työtä ja siihen vaikuttaneita olosuhteita. Nämä muistelmat muodostavat toisen puolen tutkimuksen lähdeaineistosta. Lisäksi täydennän ammatinharjoittajan itsensä muistoja kyläläisille tekemilläni haastatteluilla, joissa he kertovat omia kokemuksiaan terveyssisaren työstä. Tutkin, miten Huotari kertoo työstään, millaista kuvaa rakentaa itsestään terveydenhuollon ammattilaisena ja myös sitä, mitä hän jättää kertomatta. Samalla tarkastelen sitä, miten kyläläiset muistavat terveyssisaren työn ja millaisia merkityksiä sille muistelunsa kautta antavat. Terveysisarten työtä on käsitelty aiemmin pääasiassa osana makrotason terveydenhuollon kehitystä. Aineistoni on muistitietoaineistoa, jonka käyttö puoltaa paikkaansa erityisesti pyrittäessä lähemmäs historian ja henkilökohtaisen kokemuksen välistä suhdetta sekä yhteiskunnan muutoksen ja sen vaikutuksen yksilöllistä tulkintaa. Muistitietoaineistoa terveyssisarten työn käsittelyssä on käytetty vain vähän. Muistitietoaineistoa tulkittaessa olennaista on paitsi se, mitä kerrotaan, myös se miten kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Aineistoani käsittelen teemoittelemalla ja suhteuttamalla sitä tutkimuskirjallisuuden luomaan kuvaan terveyssisaren työstä ja sen reunaehdoista sekä tarkastelemalla sitä mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Koska kyseessä on tutkimus lähisukulaisestani lähdekriittisyys ja oman tutkijan positioni reflektointi ovat merkittävässä asemassa tutkimuksessa. Terveyssisaren työ jakaantui eri väestöryhmien ennakoivaan terveydenhuoltoon ja neuvontaan sekä sairauksien ehkäisyyn. Varsinainen sairaanhoito kuului sairaanhoitajille, mutta sitäkin kylissä kiertelevä terveyssisar joutui jatkuvasti tekemään. Perustyö sisälsi kouluterveystarkastukset, joilla oli erityinen valtiollinen merkitys hyvän kansalaiskunnon takaamisessa sekä terveys- ja puhtausvalistuksen, joiden avulla ihmisiä pyrittiin koulimaan huolehtimaan itsestään paremmin. Pienten lasten terveydenhoito oli erityisesti Lapin alueella merkittävää, sillä lapsikuolleisuus ennen neuvolalaitoksen leviämistä oli alueella suurempi kuin muualla maassa. Huotarin muistelmissa merkittävään asemaan nousevat myös sotavuodet. Niiden kautta päästään käsiksi myös Lapin sodan lappilaisiin jättämiin traumoihin.

Toisen maailmansodan jälkeiset modernisaation vuosikymmenet jättivät jäljen suomalaiseen kaupunkimaisemaan, kun vanhat puutalokaupungit ympäri Suomea rakennettiin uudelleen. Nopean rakentamisen vuosina standardisoitu elementtirakentaminen korvasi kaupunkien paikalliseen rakennusperinteeseen perustuneen rakennuskannan, minkä tuloksena kaupunkikeskustat ympäri Suomen alkoivat muistuttaa toisiaan. Tässä Suomen historian Pro gradu -työssä tarkastellaan Lappeenrannan keskustan kaupunkisuunnittelua ja muutosta vuosina 1956–1980. Tutkimuksen alkuperäislähteinä on käytetty Lappeenrannan kaupunginvaltuuston pöytäkirjoja, paikallista sanomalehteä Etelä-Saimaata sekä kaupungin keskustaa koskevia kaupunkisuunnitelmia. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkielmassa tarkastellaan ajan kaupunkisuunnittelua prosessina suunnitelmien laadinnasta valmiiksi rakennetuksi ympäristöksi asti. Suunnittelullisten päämäärien lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten suhtautuminen moderniin kaupunkisuunnitteluun ja vanhan rakennuskannan purkamiseen muuttui 1960–70-luvuilla. Lappeenrannan päättäjät pitivät aktiivista kaupunkisuunnittelua keinona saavuttaa hyvä keskustaympäristö. 1960-luvun suunnittelussa uskottiin kaupungin jatkuvaan kasvuun. Suunnitelmissa katsottiin pitkälle tulevaisuuteen, ja ne laadittiin kuviteltua vuoden 2000 Lappeenrantaa varten. Kaupunkisuunnittelun tärkein kohde oli vanhan esikaupunkialueen päälle kaavoitetun keskustan laajennuksen toteuttaminen. Alueelle laadittiin 1960-luvun puolivälissä Suomessa uraauurtava monitasoiseen rakentamiseen perustunut keskustasuunnitelma. Uuden keskustan suunnitelmat kohtasivat erilaisia vastoinkäymisiä ja niiden toteuttaminen kyseenalaistettiin muuttuneessa taloudellisessa tilanteessa, mutta kaupungissa ei tahdottu luopua alueen rakentamisesta. Alueen rakentaminen aloitettiin lopulta lähes 15 vuotta alkuperäisten suunnitelmien laadinnan jälkeen. Tutkimuksen kohteena olevalla ajanjaksolla rakentaminen keskittyi vanhaan ydinkeskustaan. Vanhaa rakennuskantaa ei pidetty säilyttämisen arvoisena, vaan kaupunkirakenne kaavoitettiin uusittavaksi lähes täysin. Keskustan rakennuskannan modernisointia pidettiin aluksi paikallislehdistössäkin positiivisena kehityksenä, mutta 1970-luvulla muuttunut ympäristö alkoi herättää arvostelua ja kaupungissa syntyi rakennussuojelullista toimintaa.

Toinen maailmansota päättyi kahteen Japaniin pudotettuun atomipommiin. Pian amerikkalaisten mielet valtasi huoli siitä, mitä atomipommi voisi tehdä, jos sellainen räjähtäisi Yhdysvaltain maaperällä. Kun Neuvostoliitto vuonna 1949, teki ensimmäisen onnistuneen ydinkokeensa, alkoivat ihmiset toden teolla jopa pelkäämään sitä mahdollisuutta, että se saattaisi hyökätä Yhdysvaltoihin atomipommein. Tätä pelkoa Yhdysvaltain hallinnon oli kitkettävä, jotta minkäänlaista paniikkia ei pääsisi syntymään. Ensimmäinen ohjekirjanen, jossa ihmisille opastettiin kuinka ydinräjähdyksen sattuessa tulisi toimia, ilmestyi vuonna 1950. Atomipommista siirryttiin pian huomattavasti tuhovoimaisempaan vetypommiin, ja amerikkalaisten pelot voimistuivat. Vetypommin myötä ydinräjähdyksen suurimmaksi uhaksi muotoutui ydinlaskeuma, joka näkymättömänä vaani lukuisia ihmisiä kaukana räjähdyksen näkyvien vaikutusten alueelta. Ydinlaskeumaa vastaan Yhdysvaltain hallitus tarjosi uudistettujen ohjekirjasten lisäksi koteihin rakennettavia ydinlaskeumasuojia, joista muodostui kenties merkittävin kylmän sodan väestönsuojelun symboli Yhdysvalloissa. Viranomaisten lisäksi myös julkinen keskustelu ydinaseista ja ydinlaskeumasuojista oli kiivasta, jossa näkemyksiä oli puolesta sekä vastaan. Lisäksi ydinsodan uhka välittyi voimakkaasti myös fiktiiviseen kaunokirjallisuuteen. Pro gradu -työssäni tutkin ydinsodan varalle laadittuja, niin virallisia, kuin epävirallisiakin ohjekirjasia ja pohdin niiden laatijoiden mahdollisia tarkoitusperiä, sekä reseptiohistoriallisesti aikalaislukijoiden mahdollisia reaktioita ohjeistuksiin. Tämän lisäksi tutkin edellä mainituin menetelmin myös aiheseen liittyviä aikakauslehtiartikkeleita, Lifen ja Timen osalta. Tutkimukseni tarkastelee myös fiktiivistä, ydinsotaan liittyvää kirjallisuutta, pohtien sen vaikutusta ihmisten ajatuksiin ydinsodasta. Kuuban kriisi jälkeen kaikkein kiivain keskustelu väestönsuojelutoimista ydinsodan varalta hiipui. Syynä hiipumiselle olivat niin väestönsuojeluohjelmien korkeat kustannukset, kuin ydinlaskeumasuojien synnyttämät moraaliset ongelmat ja yleisen mielipiteen kääntyminen väestönsuojelutoimien vastaiseksi.

1950-ja 1960-luvuilla Australiassa oli kaksi merkittävää poliittista käytäntöä, joilla oli merkittävä vaikutus maan alkuperäisväestöön nimittäin assimilaatio sekä osittain valkoista alkuperää olevien aboriginaalilasten pakkohuostaanotot. Tutkielma käsittelee Australian assimilaatio politiikkaa, sen keinoja ja taustoja sekä varsinkin sen yhteyttä aboriginaalilasten pakkohuostaanottoihin. Jo 1800-luvulta lähtien Australiassa oli ollut vallalla käytäntö erottaa aboriginaalilapsia vanhemmistaan ja yhteisöistään koulutukset, parempien elinolojen tai kristillisen lähetystyön velvoittamana. Heistä koulutettiin halpaa, kristillistä työvoimaa valloitetuille alueille. 1920-luvulta alkanut osittain valkoisten aboriginaalien määrän kasvu nähtiin valkoisten australialaisten osalta ongelmana ja rodullisena uhkana. Ratkaisuksi tähän ongelmaan nähtiin aboriginaalien – erityisesti osittain valkoisten aboriginaalien – assimilointi osaksi australialaista yhteiskuntaa. Tämä tarkoitti, että aboriginaalien tuli luopua omista tavoistaan, kielestään ja perheyhteyksistään ja omaksua länsimaiset tavat, kieli ja sivistys. Tämä saavutettaisiin koulutuksen kautta ja katkaisemalla kaikki yhteydet omaan aboriginaalitaustaan ja yhteisöön, sukuun ja jopa perheeseen. Jokainen aboriginaali taustaa omaava henkilö oli Aboriginaalilautakunnan holhouksen alaisena ja kontrolloima. Alkuperäiskansoihin kuuluvien lasten ja erityisesti valkoista taustaa olevien huostaanotot mahdollistettiin lainsäädännön kautta erityisesti ’heitteillejätön’ ja ’hallitsemattomuuden’ perusteella. Tutkimus aineisto koostuu eri osavaltioiden aboriginaalilakien lisäksi Native Welfare konferenssien asiakirjoista. Tarkoituksena on valottaa millaisia näkemyksiä osavaltion ja liittovaltion edustajilla oli alkuperäiskansoihin liittyen sekä mihin suuntaan he assimilaatio halusivat kehittää. Huostaanottojen ja assimilaation vaikutusten selvittämiseksi lähteenä on käytetty internetissä saatavilla olevia Stolen Generations Testimonies projektin toteuttamia haastattelutodistuksia henkilöiltä, jotka ovat tulleet huostaanotetuiksi lapsina. Näiden 12 ihmisen omakohtaisten todistusten kautta valotetaan huostaanottokäytäntöjä sekä pakkoassimiloinnin vaikutuksia huostaan otettuihin lapsiin ja nuoriin. Millaisia käytäntöjä lasten huostaanotoissa oli ja millaisia vaikutuksia huostaanotoista seurasi. Vaikka kyseessä oli kaksi eri toimintaperiaatetta, molemmat olivat sidoksissa toisiinsa. Nämä alkuperäisväestöön kuuluvat lapset, jotka erotettiin perheistään rodullisten syiden takia, menettivät usein yhteyden omiin vanhempiinsa, muihin sukulaisiinsa ja omaan heimonsa jäseniin joko osittain tai kokonaan. Heidät kasvatettiin olemaan valkoisia ja käyttäytymään kuin länsimaalaiset ja siten monet menettivät oman kielensä, kulttuurin ja heimonsa tavat. Monet eivät tiedä omia vanhempiaan, sukujuuriaan, heimoaan, kieltään tai kulttuuriaan. Monilla heistä onkin myöhemmin elämässä ollut identiteetti vaikeuksia ja kuulumattomuuden tunteita. Heistä käytetään nykyään nimitystä ’stolen generations’ eli varastetut sukupolvet, mikä viittaa useita sukupolvia jatkuneeseen huostaanottojen ketjuun.

Tutkimus käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton välistä turistimatkailua. Suomi oli neuvostoliittolaisille tärkein turistikohde kapitalististen maiden joukossa ja neuvostoliittolaiset olivat yksi suurimmista matkustajaryhmistä Suomeen kylmän sodan ajanjaksolla. Suomalaiset turistit taas olivat merkittävä matkustajaryhmä Neuvostoliitolle ja varsinkin Itämeren kaupungeille Tallinnalle ja Leningradille. Tutkimuksessa selvitetään neuvostoliittolaisten turistien matkojen sisältöä Suomessa sekä sitä, kuinka Neuvostoliitto valmisti kansalaisiaan kohtaamaan ulkomaalaiset ja kapitalistinen järjestelmä. Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten ja neuvostoliittolaisten kohtaamisia Suomen maaperällä. Suomalaisten matkoja Neuvostoliittoon tutkitaan siitä näkökulmasta, kuinka Neuvostoliitto suhtautui suomalaisturisteihin, mitä suomalaiset tekivät Neuvostoliitossa ja kuinka Matkailun edistämiskeskuksessa ja ulkoasiainhallinnossa suhtauduttiin suomalaisten Neuvostoliiton matkailuun. Tutkimus käsittelee myös Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä matkailun ammatillisella ja markkinoinnin puolella. Tutkimuksen lähteitä ovat muistitieto sekä arkistomateriaalit. Tutkimusta varten on haastateltu kahta henkilöä, jotka toimivat neuvostoliittolaisten turistien oppaina Suomessa. Haastattelumenetelmänä on puolistrukturoitu teemahaastattelu. Arkistomateriaaleja ovat Suomi-Neuvostoliitto-Seuran keskusjärjestön arkisto, Suomi-Neuvostolitto-Seuran Keski-Suomen piirijärjestön arkisto, Matkailun edistämiskeskuksen Neuvostoliittoa koskevat arkistomateriaalit sekä matkatoimisto OY Lomamatkojen arkisto. Tutkimuksessa tulee esille kummankin maan tarve huolehtia turistiensa käyttäytymisestä ja matkojen sisällöstä toisessa maassa. Neuvostoliitolla motiivina oli matkailijoidensa suojeleminen vaarallisilta länsimaisilta vaikutteilta sekä hyvän kuvan levittäminen Neuvostoliitosta ulkomaille. Suomalaiset viranomaiset olivat huolissaan kansalaistensa huonosta käytöksestä ja liiallisesta alkoholin kulutuksesta Neuvostoliitossa, koska suomalaiset syyllistyivät rikoksiin ja joutuivat niiden uhreiksi. Suomessa pelättiin myös suomalaisturistien aiheuttavan huonoa mainetta kotimaalleen.

Road-elokuvat ovat tarinoita irtaantumisista, paoista ja muutoksen toivosta. Tielle kaasuttamisen pohjavireenä on yksilön kamppailu rajoittavia voimia vastaan. Suomessa on tehty road-elokuvia vuodesta 1959 lähtien. Mitä niissä paetaan ja mitä toivotaan? Miksi suomalaisissa road-elokuvissa lähdetään tielle ja mitä tielle lähdöstä seuraa? Vieraana omassa maassa on ensimmäinen laajasti suomalaista road-elokuvaa ja tiellä kulkemisen elokuvallistamisen merkityksiä luotaava tutkimus. Se tarkastelee tien ja kulkijan esittämistä suomalaisissa road-elokuvissa 1950-luvun lopusta 2000-luvulle elokuvantutkimukselle uudesta, spektaakkelin ideologisen kritiikin näkökulmasta. Eri vuosikymmenillä tehtyjä road-elokuvia tarkastellaan tekoaikansa kulttuuriin ja yhteiskuntaan kytkeytyvinä vapauden ja vastustuksen kertomuksina ja vallan ja vallattomuuden neuvotteluareenana. Erityisenä kysymyksenä tutkimus pohtii sitä, miten elokuvat eri aikoina loppuratkaisuissaan suhtautuvat yhteisöstä ja sen säännöistä irtaantuneisiin henkilöihin. Keskeisinä tarkastelukohteina on kahdeksan road-elokuvaa, joiden tukena analysoidaan lukuisia muita elokuvia.

Tutkielmassa käsitellään Neuvosto-Viron pioneerijärjestön ja Suomen Demokratian Pioneerien Liiton (SDPL) välisiä suhteita vuosina 1955–1968. Työn keskeisin kysymys koskee sitä, minkälaista ideologista sekä toiminnallista kanssakäymistä oli Neuvosto-Viron pioneerijärjestön ja Suomen Demokratian Pioneerien Liiton välillä. Ja ennen kaikkea mitä kanssakäymisellä haettiin sekä minkälaisiin tuloksiin lopulta päästiin? Tutkimuksessa haetaan myös vertailevilla ja lähdekriittisillä tutkimusmenetelmillä vastausta kysymykseen, millaisia eroja tai yhtäläisyyksiä oli poliittisesti vastakkaisiin leireihin kuuluneiden maiden pioneerijärjestöjen toimintojen ja toimintaperiaatteiden välillä. Oliko pioneerisuhteissa mahdollisesti havaittavissa ylä- tai alamäkiä tutkimuksessa asetetulla ajanjaksolla, ja nousiko pioneerijärjestöissä vuosien kuluessa esille tiettyjä henkilöitä, jotka toimillaan edistivät kanssakäymistä Suomen ja Neuvosto-Viron varhaisnuorison välillä? Työn alkuperäislähteinä ovat molempien pioneerijärjestöjen dokumenttiaineistot. Neuvosto-Viron pioneerijärjestön aineistosta käytetään kolmea asiakirjakokonaisuutta: Neuvosto-Viron Komsomolin keskuskomitean kouluosastoa, Neuvosto-Viron pioneerijärjestön neuvoston byroon sekä saman järjestön neuvoston täysistunnon pöytäkirjoja. Tutkimuksessa on käytetty SDPL:n kansainvälisen jaoston kirjeistöä, SDPL:n toimintasuunnitelmia, monisteita ja kirjeitä, liittotoimikunnan sekä työvaliokunnan pöytäkirjoja. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi pioneerijärjestöjen taustoja ja toimintamahdollisuuksia omissa maissa. Työssä on pidetty jatkuvasti esillä yleistä historiallista kehystä, joka on sidottu pioneerijärjestöjen arkeen. Vuosien saatossa tapahtuneet valtuuskuntien vierailut, kirjeenvaihtotoiminnan alkaminen sekä kaikenlainen muu yhteydenpito tulevat esille työn luvuissa kronologis-temaattisesti. Tutkimus on käsiteltyjen lähteiden valossa avannut Suomen ja Neuvosto-Viron varhaisnuorison välille uuden ”sillan”, joka on ollut unohdettuna historian lehdille menneinä vuosikymmeninä. Aluksi ”sillanrakentaminen” Suomenlahden yli kahden ”edistysmielisen” varhaisnuorisojärjestön välille tapahtui pioneerien välisellä kirjeenvaihdolla. Kirjeenvaihtotoveruus ei kadonnut unholaan edes valtuuskuntien Neuvosto-Viron-matkojen alettua 1950-luvun toisella puoliskolla. Kesti huomattavan kauan ennen kuin SDPL saattoi puhua yhteistyöstä Neuvosto-Viron pioneerijärjestön kanssa ja näkymätön ystävyys tuli näkyväksi. Neuvosto-Viro oli Suomelle kuin ”sillanpääasema”, josta oli mahdollista saada pioneeritietoutta sekä ystäviä. Samalla Suomi oli Neuvosto-Viron pioneerijärjestölle portti länteen, jossa kourallisen verran neuvostovirolaisia pioneereja tai pioneeriohjaajia vieraili vuosittain joko Neuvostoliiton tai Neuvosto-Viron valtuuskunnissa. Harmittomasta kanssakäymisestä olikin vuosien saatossa kehittynyt toimiva ystävyyden ”silta” Suomen ja Neuvosto-Viron pioneerijärjestöjen välille.

Tutkielman kohteena on Kainuussa sijaitsevan Paltamon kahdentoista rantakylän muisteltu muutos 1940–1960-lukujen välisellä ajalla nuottakalastuksen kautta tarkasteltuna. Tutkimuksen tieteenfilosofinen pohja on sosiaalinen konstruktivismi. Pääajatuksena on, että muistelu on sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettua. Tutkimusmenetelmäni on muisteluaineiston kvalitatiivinen analyysi. Aineisto on osa keräämääni Nuotta-apajilla -haastatteluaineistoa, käytän aineistosta 26:n informantin haastatteluja. Keskeiset käsitteet ovat muistelu, yhteisö, sekä kulttuurinen mallitarina. Kysyn, miten haastateltavat muistavat kyläyhteisönsä muutoksen 1940–1960-luvuilla nuottakalastuksen työmuodon kautta. Tarkastelen, millä eri tavoin yhteisöstä muutoksessa puhutaan ja yhteisöä arvotetaan muistoissa. Analysoidessani muistelua yhteisöstä käytän narratiivisen tutkimuksen työkalua, kokemuskerrontaa. Erittelen tarkemmin nuottauksen muistettua muutosta nuottakalastuksen sosiaalisen, ekologisen, taloudellisen ja teknisen komponentin kautta. Aineiston ja tutkijan vuoropuheluna konstruoituu tarina nuottakalastuksen päättymisestä ja kyläyhteisöjen muutoksesta. Johtopäätökseni on, että kulttuurinen mallitarina korostuu muutoksen muistelussa, koska kyseessä on menneen päätöksentekostrategian arvotus.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmassa selvitetään Ylioppilaslehden suhtautumista kommunismiin vuosina 1950-1962. Lähtökohtana on se, että Ylioppilaslehti oli merkittävä opiskelijoiden ja yliopistopiirien mielipiteiden heijastaja ja sen kirjoituksista voi päätellä laajemminkin, mitä ylioppilaiden kulttuuripiirit ajattelivat kommunismista. Ylioppilaslehden piiristä on myös ponkaissut iso joukko yhteiskunnallisia vaikuttajia ja merkittäviä kirjoittajia. Tavoitteena on siis tutkia Yliopilaslehden kautta, minkälaisia ajatuksia nouseva älymystö suomalaiseen yhteiskuntaan myöhemmin vei kommunismista ja kommunisminvastaisuudesta. Kommunismi on tutkielmassa käsitetty puolueita laajempana aatteellisena toimintana. Tärkeimmän lähteistön muodostavat tutkimusajankohtana ilmestyneet Ylioppilaslehdet, joiden kirjoittelua aikakauden tärkeimmistä sisä- ja ulkopoliittisista tapahtumista on tarkasteltu. Muuta ajan lehdistöä, aikalaiskirjallisuutta ja arkistomateriaalia on käytetty yleisen kulttuuri-ilmaston selventämiseen. 1950-luku on jäänyt historiantutkimuksessa sekä edeltäneen että seuranneen vuosikymmenen jalkoihin. Tutkimusajankohta oli Suomessa jälleenrakennuksen, rakennemuutoksen ja optimismin aikaa. Samalla maailma oli kuitenkin jakautunut kylmän sodan leireihin ja pelko ydinsodan vaarasta kasvoi. Ylioppilaslehden kirjoittelu heijasteli kaikkea tätä. Erityisesti yhteiskunnassa voimistuneet oikeistovirtaukset näkyivät Ylioppilaslehden sivuilla. Esimerkiksi Vapauden Akateeminen Liitto sai enemmän palstatilaa kuin sen painoarvo yhteiskunnassa edellytti. Kotimaisista uutistapahtumista keskeisimmiksi nousivat Urho Kaleva Kekkosen valinta Suomen presidentiksi vuonna 1956 sekä yleislakko samana vuonna. Monet kansainväliset tapahtumat herättivät myös suomalaisen ylioppilasmaailman. Korean sodassa Ylioppilaslehti asettui selkeästi tukemaan Etelä-Korean ja YK:n turvallisuusneuvoston puolta. Unkarin kansannousussa taas lehti asettui hyvin selvästi puolustamaan mieltään osoittavaa kansaa ja tuomitsi Neuvostoliiton toiminnan kansannousun nujertamiseksi. Neuvostoliitto poliittisena järjestelmänä sekä osana venäläistä kulttuuria alkoivat kiinnostaa Ylioppilaslehden kirjoittajia yhä enemmän. Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmä herätti hämmennystä ja tuntui olevan vaikeasti ymmärrettävä monelle kirjoittajalle. Arvostelevaa kirjoittelua esiintyi, mutta varsinaista ryssävihan kylvämistä ei Ylioppilaslehden sivuilta löytynyt. Ylioppilaslehti antoi sivuillaan tilaa hyvin monenlaisille käsityksille kommunismista. Välillä sanailu oli hyvinkin värikästä, mutta mitään johdonmukaista kommunismia vastustavaa tai sitä puolustavaa linjaa ei lehdestä voi löytää. Tutkimusajankohdan loppupuolella alkoi olla merkkejä nousevasta kulttuuriradikalismista, jonka keskeisenä foorumina Ylioppilaslehti myöhemmin toimi. 1950-luku ja 1960-luvun alku olivat kuitenkin vielä Ylioppilaslehdelle poliittista etsikkoaikaa.

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalityön ammatillisuuden käsitteellistämistä 1950–60-lukujen taitteessa ammattilehtien muodostaman aineiston avulla. Keskeisenä kysymyksenä on, miten sosiaalityön ammatillisuutta aineistossa käsitellään, käsitteellistetään ja tuotetaan. Lisäksi tutkitaan sitä, voiko näistä ammatillisuuden käsitteellistyksistä hahmottaa sukupuolen ja ammatillisuuden välistä suhdetta. Teoreettis-metodologisena viitekehyksenäni tutkimuksessa on ontologinen konstruktionismi, ja Sosiaalityö-lehtien kirjoituksien nähdään osaltaan olleen luomassa kuvaa sosiaalityön ammatillisuudesta. Aineistokorpuksen muodostavat vuosien 1958–1963 Sosiaalityö-lehdet, joista aineistoksi on valittu sosiaalityön ammatillisuutta käsittelevät tekstit. Aineiston analyysiin käytetään teemoittelua ja muodostetaan kolme teemaa: sosiaalityön ammatti, sosiaalityön rajapinnat ja tieteellisyys. Analyysin mukaan sosiaalityöstä luodaan kuvaa ammattina, joka on aktiivisesti pyrkimässä saavuttamaan profession kriteereitä. Sosiaalityön ammatillisuuden kuvaamistavoissa voi tulkita uuden ja vanhan ammatillisuuden käsitteellistämistavan vaihtelua. Sosiaalityön rajapintoina tarkastellaan suhdetta terveydenhuoltoon, terapeuttiseen orientaatioon ja sosiaalihuoltoon. Sosiaalityön ja terveydenhuollon rajaa käsitellään usein yhtymäkohtien kautta. Suhteessa sosiaalihuoltoon perustellaan virkamiehinä toimivien sosiaalityöntekijöiden tarve järjestelmän nykyaikaisuuden vaatimuksilla. Sosiaalityöntekijöiltä vaaditaan tieteellistä ajattelua ja objektivisuutta. Sosiaalityön tietoperustaa etsitään yleensä joko yhteiskuntatieteistä tai sitten sosiaalityöstä löydettävissä olevasta tiedosta, jota lähestytään käytännön ja teorian vuoropuhelun kautta. Akatemisoituminen määritellään tavoiteltavaksi mutta ei itseisarvoksi. Sosiaalityön ammatillisuuden käsittely aineistossa on hyvin sukupuolineutraalia. Tämän takana voi nähdä modernin professionalismin ideologian, jossa ammatillisuutta pidetään sukupuolettomana. Tieteellisyyden korostamisen voi tulkita olevan tärkeä tapa rakentaa sosiaalityöstä kuvaa, jossa sosiaalityön yhteydet vapaaehtoisuuteen, hyvään sydämeen ja naiseuteen on siirretty syrjään. Sosiaalityön ammatillisuutta käsitellään myös vapaaehtoisen auttamistyön sijaan suhteessa lautamiesten tekemään työhön. Sosiaalityöntekijöiden vertailun vanhaan arvostettuun professioon, erityisesti lääkäreihin, jonkin naisvaltaisen hoivatyön ammatin sijaan voi nähdä olevan ammattikunnalle kulttuurisesti kannattavaa. Sosiaalityöstä pyritään rakentamaan professiota muiden arvostettujen professioiden rinnalle sellaisten kuvausten kautta, joilla on ollut mahdollista saavuttaa arvostusta.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Utgångspunkten för prograduavhandlingen är finländska socialarbetares erfarenheter av Council of International Programs (CIP) utbytesprogram för socialarbetare i USA. Efter en egen erfarenhet av utbytesprogrammet i början av 1990-talet väcktes mitt intresse för socialarbetets professionella utveckling i ett internationellt perspektiv. Utbytesprogrammet präglades av efterkrigstidens återuppbyggnadsanda och de socialarbetare som deltagit i början av organisationens verksamhet var fortfarande engagerade i verksamheten för att utveckla socialarbete på hemmafront. Det empiriska materialet sträcker sig på en tidsperiod från 1957 t.o.m 1993. Perspektivet i avhandlingen är tredimensionellt. Den finländska socialarbetaren som deltagit i utbytesprogrammet är aktören. Vilken var hennes erfarenhet av det professionella och internationella utbytesprogrammet och vilken betydelse gav hon erfarenheten? Den enskilda socialarbetarens erfarenheter pejlas mot den professionaliseringsprocess som skett i Finland.(Karvinen 1993, 1996, Satka 1993, 1994, 1995)Det amerikanska socialarbetets utveckling granskas också med utgångspunkt i caseworkmetoden som präglat socialarbets professionaliseringsprocess. Synen på socialarbete har genomgått många förändringar under de senaste årtiondena. Socialarbetets utveckling till en profession har präglats av motsättningar som återverkade på en tudelning i juridiskt-administrativt och individinriktat socialarbete. Jag frågade om detta framträder i mitt material och inom vilka områden man var mer mottaglig för amerikanska intryck. Vid analysen av det empiriska materialet utgår jag från tidsperioden då socialarbetaren deltagit samt den professionella kontexten. Informanternas svar grupperades i tre grupper: "pionjärerna", "professionell profilering" och "socialarbetets nya ansikte". Pionjärerna representerade främst socialarbetare inom privata organisationer. Tidperioden professionell profilering omfattade socialarbetare inom mentalvård, missbrukarvård, hälsovård och inom arbete med barn och unga. Mest professionellt inriktade då det gällde socialarbetametoder var gruppen inom missbrukarvård. Även inom de andra grupperna var man mottaglig för intryck. Under perioden "socialarbetets nya ansikte" framträdde nya aktörer som tidigare representerat den mer aminstrativa inriktningen. Växelverkan, själva utbyte är det centrala som återkommer under alla tidsperioder. Växelverkan, ömsesidigt utbyte öppnade nya perspektiv på den personliga och professionella identiteten och den egna kontexten. För att kunna dra nytta av utbytesprogrammet behövdes förmåga att kunna reflektera över det man upplevt och konfronterats med (Giddens 1991). Den reflekterande förmågan är ett väsentligt redskap i den professionella kompetensen (Karvinen 1993). Den är också ett centralt element när det gäller den personliga identiteten.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee työväen kesämajakulttuurin syntymistä ja kehittymistä Helsingin Vasikkasaaressa ajanjaksona 1945-1964. Työn tarkoituksena on selvittää miten Vasikkasaaren kesämajakulttuuri syntyi, miten se organisoitui ja millaisia ominaispiirteitä se sai. Ilmiön taustana nähdään porvariston huvilakulttuuri sekä samalla kysytään millaiseksi työväen kesänviettokulttuuri muodostui suhteessa siihen. Tutkimushypoteesi on huvilakulttuuriin liittynyttä privatisaatiota ja toisaalta kesämajakulttuuriin liittynyttä yhteisöllisyyttä erotteleva. Aineistona on käytetty Kansan Arkiston Vasikkasaarta käsitteleviä asiakirjoja (osa SKDL:n Helsingin kunnallisjärjestön arkistoa) sekä seitsemää aiheeseen liittyvää henkilöhaastattelua. Metodina on käytetty suurimmaksi osaksi muistelukerronnan tulkintaa. Siten suuri osa työn lähteistä on syntynyt haastattelijan ja haastateltavan vuorovaikutuksena. Työssä on pyritty esittämään paljon asioita pelkistetysti haastatelvien omalla äänellä ja tehty niitten pohjalta kysymyksiä ja johtopäätöksiä, pitäen kuitenkin mielessä aineiston subjektiivisuus. Vasikkasaaren kesämajakulttuuri syntyi 1945 SKDL:n vuokrattua saaren pohjoispuolen työväen ja etenkin järjestöväkensä pääasialliseksi kesänviettokohteeksi. Saareen muodostui 1950-luvun alkuun mennessä tiivis kesämajayhteisö, joka muodosti oman saaritoimikuntansa, edisti yhteisiä asioita saaressa talkoilla sekä järjesti mm. juhlia ja järjestöväen urheilukilpailuja. Keskeisimpiä saareen vetäviä tekijöitä olivat vastapaino raskaalle arkiselle työnteolle sekä puhdas ympäristö, mutta myös mökin vuokran halpuus ja saaren läheinen sijainti vaikuttivat asiaan. Majan vuokraajan tuli olla SKDL:n tai sen jäsenjärjestöjen jäsen. Meri, puhdas ympäristö sekä poliittisesti samanhenkiset ihmiset loivat saaresta yhteisön, johon liittyvää kesänviettoa voidaan pitää tuntuvana parannuksena elinoloissa ahtaisiin ja likaisiin kaupunkioloihin tottuneelle SKDL:n työväelle. Pääpaino saarielämässä olikin rentoutumisessa ja vastapainon hakemisessa työnteolle ja kaupunkielämälle. Tyytyväisyys saarta kohtaan korostui kaikissa haastatteluissa. Saarielämään liittyi kuitenkin myös useita rajoituksia. Jo itse saari oli jaettu kahtia piikkilanka-aidalla, toisella puolella oli Valtion virkailijoiden liiton kesänviettoalue eikä aitaa saanut ylittää. Rajoitukset tulivat vastaan myös saarta ympäröineellä merialueella sen ollessa suurelta osin puolustusvoimien hallussa. Tutkimusajankohtani päättymistä merkitsee valtion ja kaupungin välinen aluevaihtosopimus 1964, jossa saari siirtyi valtiolta kaupungille ja samalla suurimman osan mökkiläisistä piti purkaa mökkinsä tai siirtää ne uudeksi kesänviettopaikaksi osoitettuun Hanskiseen Sipoon saaristoon. Vasikkasaaren kesämajayhteisö kuvastaa sitä miten kesämajakulttuurissa ei ollut kyse huvilakulttuurin imitoimisesta vaan ne muodostuivat omanlaisikseen yhteisöiksi. Porvaristo loi huvilakulttuurillaan omanlaisensa kesänviettotavan ja työväestö kesämajoillaan oman vastaavansa. Voimakkaat rajoitukset sekä korostunut yhteisöllisyys olivat ne keskeisimmät tekijät, jotka erottivat Vasikkasaaren kesämajakulttuurin porvariston huvilakulttuurista.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielma käsittelee merimiehiä, jotka työskentelivät Suomen kauppalaivaston konelaivoilla 1940- ja 1960-luvulla. Tutkielman tavoite on täydentää kauppamerenkulusta kerrottua merenkulun historiaa siltä osin, kuin se koskee merimiestyötä, jota tehtiin suomalaisten kivihiililämmitteisten ja öljypolttoisten höyrylaivojen kattila- ja konehuoneissa sekä dieselmoottorin avulla liikennöivien moottorilaivojen kone- ja valvontahuoneissa sotien jälkeisenä aikana. Lisäksi arvioidaan, kuinka konemiehistö ja Suomen Merimiesunioni vaikuttivat laivayhteisön sosiaalisiin suhteisiin. Höyrylaivojen osalta tutkielma kuvaa tarkimmin trimmareita, lämmittäjiä, rasvareita ja donkeymiehiä. Moottorilaivojen osalta tutkielma kohdistuu moottorimiehiin, laivasähkömiehiin ja konekorjausmiehiin, mutta myös konepäällystön työtä on sivuttu. Aineistona on käytetty neljää erityyppistä alkuperäislähdettä. Kahden haastatellun konemiehen lisäksi on käytetty kahta muuta muistitietoaineistoa, mitkä käsittävät yhteensä kymmenen merimiestä. Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen arkistossa on muistitietoaineistoon perustuva kysely ja Sjöhistoriska institutet vid Åbo Akademin arkisto on kolmas muistitietoaineistoon perustuva lähde. Neljäs alkuperäislähde on Suomen merimiesunioni ry:n toimittaman Merimies-lehden (Tidningen Sjömannen) viisi vuosikertaa: 1953, 1956, 1961, 1965 ja 1970. Purjelaiva-ajan perinteitä noudattava hierarkiamalli alkoi muuttua sotien välisenä aikana, kun konelaivat yleistyivät ja konemiesten ammattiryhmät vakiinnuttivat asemansa kauppalaivoissa. Kauppalaivoilla vallitsevien hierarkiatapojen muuttuminen jatkui sotien jälkeen, kun laivan kapteenin ja päällystön tuli varustamon ohjeiden lisäksi ottaa enenevässä määrin huomioon voimakkaan Unionin vaatimukset. Kontrollointia tapahtui myös miehistön itsensä keskuudessa. Unionin jäsenyyden lisäksi osa miehistöstä alkoi vaatia laivatovereiltaan Unionin määrittelemien arvojen ja normien noudattamista muussakin mielessä kuin kontrolloimalla, että fyysisiä ponnistuksia vaativa työ tuli tehdyksi. Konemiehistön työolosuhteet paranivat, koska heidän työympäristönsä ulkoiset puitteet tulivat tasa-arvoisemmiksi päällystön kanssa kahdella tapaa. Ensiksi Unioni muutti laivalla vallitsevia hierarkiakäsityksiä tasavertaisemmiksi, koska kaikkia merimiehet saattoivat joutua kurinpitolautakunnan kuultavaksi. Toinen konemiesten työympäristöä mullistava asia oli tekniikka, koska se teki työstä fyysisesti kevyempää ja siistimpää. Tuolloin, ensimmäistä kertaa Suomen merenkulun historiassa, miehistöpuolella suoritettu työ, kuului päällystöpuolen tapaan, ei raskaisiin fyysisiin töihin. Höyrylaiva-ajan ammattiryhmien poistuminen tarpeettomana ei lopulta ollut konemiehistölle huono kehityssuunta, päinvastoin. Trimmarit, lämmittäjät ja rasvarit poistuivat, mutta heidän tilalleen tuli uusia ammattiryhmiä uusine nimikkeineen, kuten moottori- ja laivasähkömiehet, eikä siirtyminen höyrylaivoista moottorilaivoihin ollut ongelma tavalliselle merimiehelle. Meluongelma tosin aiheutti moottorilaivoilla työskenteleville konemiehille psyykkistä rasitusta. Donkeymiesten ammattiryhmä oli konemiehistöstä ainoa, joka säilyi muuttumattomana tarkastelujakson yli höyrylaivoista moottorilaivoihin.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Väitöskirjassa käsitellään kommunisminvastaista porvarillista aktivismia ja järjestötoimintaa Suomessa. Tutkimus rajautuu vuosiin 1950–68, mutta kirjaan sisältyy myös laaja epilogiluku, jossa selvitetään äärivasemmiston vastustamisen jatkumista 1970-luvulla. Porvarien, työnantajien ja teollisuuden kommunisminvastaisen toiminnan lisäksi kirjassa valotetaan laajemminkin kommunismin patoamista kylmän sodan Suomessa. Tutkimuksen keskiössä on teollisuuden rahoittamana Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT). Kommunistien dominoiman Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) laaja kannatus antoi sytykettä säätiön perustamiselle vuonna 1952. Pyrkimyksenä oli luoda "keskuselin", joka huolehtisi kommunisminvastaisen toiminnan organisoimisesta. SYT:n lisäksi tutkimuksessa käsitellään muitakin kommunisminvastaisia järjestöjä, kuten Vapauden Akateemista Liittoa, Moraalista uudelleenvarustautumista, Kansallista Tiedotuspalvelua ja Työturvallisuusliittoa, Taloudellista Tiedotustoimistoa sekä poliittisia puolueita. Kommunistivalvonnassa SYT ja SDP:n tiedusteluorganisaatiosta irtautunut niin sanottu Puskalan toimisto olivat eräänlaisia suojelupoliisin rinnakkaiskoneistoja. Raportteja kommunistien aikeista toimitettiin SYT:n kautta "luottamuksellisille" tahoille, muun muassa tasavallan presidentille, suojelupoliisille, puolustusvoimien johdolle, isänmaallisiksi katsotuille poliitikoille sekä työmarkkina- ja yritysjohtajille. Tutkimus käsittele myös kommunisminvastaisen toiminnan rahoitusta, Kekkos-vastaisuutta, 1950-luvun antikommunistista aaltoa, vuoden 1962 nuorisofestivaalien vastustamista, 1960-luvun murrosta sekä vuonna 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen synnyttämiä uhkakuvia uusien lähteiden pohjalta. Väitöskirjasta on ilmestynyt lyhennetty ja muokattu versio. Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava 2004.

FL Kimmo Lagerblomin etnologian väitöskirjan ”Kaukana Kainuussa, valtaväylän varrella. Etnologinen elinkaaritutkimus Kontiomäen rautatieläisyhteisöstä vuosina 1950-1973.” tarkastustilaisuus. Vastaväittäjänä professori Pekka Leimu (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Bo Lönnqvist.Kimmo Lagerblomin tutkimus on ensimmäinen Suomessa tehty väitöskirja, jonka painopiste on rautatieläiskulttuurissa. Kontiomäen lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan laajemminkin rautatien historiallista merkitystä sekä Suomessa että muualla. This study is located on Kontiomäki railtown; witch is a small village some 600 kilometres north from Helsinki. Kontiomäki is a typical railtown. The Finnish State Railway Company, VR, was the sole employer there. Outside Kontiomäki lays a countryside where people lived most of the farming.In the beginning at 20th century the new railway from Kouvola to Iisalmi was ready. It was called ”Savo railway”, because the main part of it went through the Savo province. North from Iisalmi is Kainuu province, one of the poorest parts of Finland. During many years the crops failed there and Southern Finland was obliged to deliver relief there. When the line was ready to Iisalmi, people wanted to carry out the construction works of the line to Kajaani, capital of Kainuu. When that line was ready, at 1908, man saw that there was a necessity to build a new line from Kajaani to the Oulu, which was at that time a merchant centre of North Finland. This line was ready at the beginning of 1930’s. A little before that, 1923, Kontiomäki was connected with railway to the South Finland.Kontiomäki didn’t exist before that. There was no village, only two farms, located quite far away from the present-day centre. One of the farmers, Mr. Kalle Keränen, was a very powerful man, a member of the municipal council and he had also some relations to the top of the Finnish political élite. He was also the main force behind the Kontiomäki-railway project. Without him it is very likely that the new line would never been draw through Kontiomäki.By and by this new railtown grow bigger. The new lines, first to the Karelian Isthmus through Nurmes and later a northbound line to Taivalkoski and some 30 years ago eastward to Vartius made Kontiomäki a one of the biggest railway junctions in Finland.This dissertation studies the rise and fall of Kontiomäki. It is based on interviews. People, who have been working at Kontiomäki between 1950 – 1973 think back on that period. The points of view are: ”How it felts to work and live at Kontiomäki”, ”Which kind of social life did people have there”, “What differences there were working at the railway company VR or outside it”, “What did people do in their spare time in the middle of nowhere” and “how it felts to move away from Kontiomäki”.My study based a Canadian ”one-company-town” structure. It was presented by Rex A. Lucas in the beginning of 1970’s and his model was completed ten years later by John H. Bradbury and Isabelle St-Martin. Lucas’s study focused mainly on the Canadian mining towns and it presented a company life-span pattern. He found out those one-company towns always follows a certain structure. He didn’t include in his model the decease of the towns and it was first Bradbury and St-Martin, who introduced ”the winding-down” aspect as a one alternative of the end of a mining town.I have adapted this expanded model to my study and I prove that this structure can also adapt to Kontiomäki railtown. It has, however, some restrictions, but mainly this life-span pattern fits perfectly to Kontiomäki. This life-span theory is not wildy used in the Finnish academically thesis or studies. In fact, this is the very first paper, which consternate on this subject. This is, in fact, also the first Finnish thesis written on railway culture and history.The Kontiomäki rail town was born out of nothing; its golden age was quite a short, only 40 odd years. It lives still but on a pilot light. The engine depot is still there but the number of the engine drivers has got down drastic. The period of prosperity is over. Passenger traffic via Kontiomäki is slight and cargo is nowadays very significant for the future of Kontiomäki rail town. On the contrary of the mining towns, railtown can never be shut down immediately. Usually the number of traffic goes first down; its many different operations will be decreased and number of employees demising. Only it the whole line will be shut down, railtown can cease to exit in a short time. This is, however, not what is going on in Kontiomäki because it is a well-established freight centre and very important port-of-call for the trains running between Russia and Europe.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee suomalaisten keuhkotuberkuloosiparantoloiden toimintatapaa vuosien 1930-1960 välisenä aikana. Konkreettisina tutkimuskohteina ovat Ahveniston ja Kontioniemen parantolat. Näitä kahta tapausta tutkimalla pyritään analysoimaan parantoloiden toiminnan yleisiä piirteitä. Tarkastelussa on kolme tasoa. Ensimmäisen muodostaa parantoloiden toimintatapoja määritelleiden lääketieteellisten diskurssien analyysi. Toisen tason muodostaa parantoloiden tilanhallinnan käytäntöjen erittely. Kolmannen tason muodostaa parantolassa olleiden potilaiden ja henkilökunnan välisen vuorovaikutuksen ja toimijoiden luovan panoksen tutkiminen. Tarkastelutasot seuraavat toisiaan siten, että toinen ja kolmas taso rikastavat ensimmäisen tason aloittamaa analyysiä. Osana kolmannen tason analyysia tutkin potilasyhteisön organisoitumista. Empiirinen aineisto koostuu useista toisiaan tukevista lähdeaineistoista. Parantoloiden toimintaa määritelleitä lääketieteellisiä diskursseja erittelen tutkittuna ajanjaksona käytössä olleita sairaanhoitajien oppaita analysoimalla. Tilanhallinnan tutkimuksen aineistona ovat Ahveniston parantolan pohjapiirustukset. Potilaiden ja henkilökunnan vuorovaikutuksen ja toimijoiden luovan panoksen tutkimisessa hyödynnän SKS:n arkistossa olevaa Parantolaperinne–muisteluaineistoa sekä Kanta-Hämeen hengitys ry:n arkistoimia parantolan potilasyhteisön toiminnan jälkeensä jättämiä dokumentteja. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana ovat Michel Foucault’n diskursiivisen muodostelman käsite sekä näkemykset vallan luonteesta yleensä ja kurista erityisenä vallan muotona. Foucault’n avaamia näkökulmia tulkitaan ensisijaisesti Gilles Deleuzen kautta. Tästä lähtökohdasta Foucault’n eri näkökulmat nähdään toisiaan täydentävinä ja niitä käytetään rinnakkain. Foucault’n ohella käytetään Goffmanin näkemystä totaalisen laitoksen sisääntulorituaaleista ja Michel de Certeaun taktiikan ja strategian käsitteitä. Suomalaisten keuhkotuberkuloosiparantoloiden toimintaa määrittivät tutkittuna ajanjaksona bakteriologiaan perustuvan hygienian, yleishoidon ja leikkaushoidon lääketieteelliset diskurssit. Parantolan tilanhallinta suunniteltiin näiden diskurssien edellyttämän hoidon vaatimuksien mukaiseksi. Se ei kuitenkaan palautunut pelkäksi diskurssien jatkeeksi, vaan toi uusia elementtejä parantolaan. Vaikka toiminta parantolassa oli lääketieteellisen diskurssin ja tilanhallinnan tarkkaan säätelemää, oli potilaiden mahdollista neuvottelemalla hankkia itselleen lisää liikkumavaraa parantolassa. Potilaat organisoituivat parantoloissa hallikunniksi, joilla oli omat tehtävänsä parantolan toiminnassa.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Kansainvälinen työjärjestö ILO alkoi toisen maailmansodan jälkeen kerätä tietoa jäsenmaidensa välisistä harjoittelijavaihtosopimuksista. Sodan jälkeen aktivoituneen harjoittelijavaihdon juuret olivat ammattikuntalaitoksen aikaisessa kisällivaelluksessa, ulkomaisissa yliopistoissa opiskelussa ja eri ammatinharjoittajien tekemissä opintomatkoissa. Suomessa harjoittelijavaihto kuului aluksi sosiaaliministeriön hallinnonalaan, jossa sitä luotsasi kansainvälisen sosiaalipolitiikan veteraani, kansliapäällikkö Niilo A. Mannio. Vuoden 1952 alussa vastuu siitä siirtyi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle, jonka yhteyteen perustettiin Harjoittelijainvaihtotoimisto. Tämän uuden toimiston päällikkönä aloitti Leo Salovaara, josta tuli suomalaisen harjoittelijavaihdon ideoija ja kehittäjä kahdeksi vuosikymmeneksi. Harjoittelijavaihtoa pidettiin 1950-luvulla tärkeänä suomalaisen kansantalouden kannalta, koska harjoittelijat loivat usein harjoitteluaikanaan suhteita, joita joko he tai heidän suomalainen työnantajansa pystyivät myöhemmin hyödyntämään ulkomaankaupassa. Varsinkin alkuvaiheessa ulkomailta lähdettiin hakemaan ammattikoulutusta ja –kokemusta aloilla, jotka eivät olleet Suomessa vielä yhtä pitkälle kehittyneet kuin useissa muissa Euroopan maissa. Kun suomalainen ammattikoulutusjärjestelmä kehittyi ja yhä useampi nuori pääsi suorittamaan opintoja kotimaassa, tarve lähteä ulkomaille ammattitaidon hakuun väheni. 1960-luvulla korostuikin harjoittelijavaihdon merkitys kielitaidon kohentajana. Leo Salovaaralla oli ulkomaisesta ammattikoulutuksesta saatuja ajatuksia myös suomalaisen ammattikoulutusjärjestelmän kehittämiseksi. 1960-luvun lopussa tapahtui suomalaisessa yhteiskunnassa voimakkaita muutoksia, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta harjoittelijavaihtoonkin. Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu eli TUPO-ratkaisu mullisti työmarkkinat, Pohjois- ja Itä-Suomen pientiloilta muutettiin suurin joukoin Etelä-Suomen asutuskeskuksiin ja Ruotsiin töiden ja paremman elintason toivossa ja maatalouden aika Suomen pääelinkeinona oli auttamattomasti ohi. Harjoittelijavaihto oli osaltaan edesauttanut tätä kehitystä tuomalla nuorten ihmisten mukana Suomeen tietoa, joka vauhditti teollisuuden ja palvelujen kehitystä ja samalla rakennemuutosta. 1960-luvulla Suomi alkoi myös ottaa aktiivisemmin osaa kansainväliseen kehitysapuun, ja ulkoasiainministeriöön perustettiin tätä varten oma toimisto. Myös harjoittelijavaihtoa pidettiin yhtenä sellaisena valtionhallinnon alana, jolla jo oli hankittu kokemusta kansainvälisestä kehitysaputoiminnasta. Nuorten koulutus jollakin alalla pidemmälle kehittyneessä maassa oli teknistä kehitysapua, josta Suomella oli jo kokemusta sekä avun antajana että sen saajana.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielman aiheena on sosiaalidemokraattisen liikkeen lasten ja varhaisnuorten raittiusvalistus ja -kasvatus. Tutkimuskohteena on Suomen Sosialidemokraattisen Raittiusliiton (SDR)Päivän Nuoret –toiminta 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun asti. Päivän Nuorten tutkiminen on perusteltua, koska historiantutkimus on lähes tyystin sivuuttanut suomalaisten raittiusjärjestöjen 1940- ja 1950-lukujen toiminnan nousukauden eikä Päivän Nuorten toimintaa ole aikaisemmin tutkittu. Tutkielma ei edusta perinteistä järjestöhistoriaa, vaan siinä analysoidaan Päivän Nuorten kirjallisen raittiusvalistuksen diskursseja ja raittiuskasvatuksen käytäntöjä sekä ritualismia. Päivän Nuorten toiminnan mikrotason saamiseksi mukaan tutkimuksessa kiinnitetään huomiota myös valistuksen ja kasvatuksen kohteina olleiden lasten ja varhaisnuorten panokseen raittiusideologian muotoilussa ja käytännön toteutuksessa. Foucaultlaisesti virittyneen tutkimuksen peruskysymyksen voi kiteyttää kysymällä mikä totuus tuotetaan raittiudesta. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu monipuolisesta arkisto- ja lehtiartikkelimateriaalista ja SDR:n tuottamasta neljästä raittiuselokuvasta. Työväen arkiston laajasta SDR:n ja Päivän Nuorten materiaalikokoelmasta kannattaa erityisesti nostaa esille SDR:n ja Päivän Nuorten johdon kokousten pöytäkirjat, Päivän Nuorten järjestöohjaajien matkaselosteet, yksittäisten Päivän Nuoret –osastojen kokouspöytäkirjat ja nurkkapöytäkirjat sekä lasten ja varhaisnuorten itse kirjoittamat raittiuskilpakirjoitukset sekä käsinkirjoitetut kerho- ja leirilehdet. Tutkimusta varten on myös läpikäyty SDR:n julkaiseman lastenlehti Sarastuksen ja aikuisille suunnatun SDR:n lehden Raittiin Kansan vuosikerrat 1940-1970 sekä tutustuttu tutkimuksen ajankohdan yleiseen raittius- ja alkoholipoliittiseen keskusteluun Alkoholiliikkeen Aikakauskirjan ja Alkoholipolitiikka-lehden sivuilla. Päivän Nuorten raittiusprojektin historialliset juuret ovat 1900-luvun alun raittiusliikehdinnässä, työväenliikkeen lapsi- ja nuorisotyössä sekä 1800-luvun fennomaanisessa kansansivistysprojektissa. SDR:n ja Päivän Nuorten suhde emopuolue SDP:hen oli vaikea ja ristiriitainen, sillä Päivän Nuoret korosti olevansa eetillisellä pohjalla toimiva järjestö työväenliikkeessä eikä poliittinen järjestö. Päivän Nuorten diskursseissa esille nousevat raittiuden ja kunnollisuuden vaatimukset: oikea Päivän Nuori on ehdottomasti raitis raittiustaistelija ja viettää säännöllistä ja koko työväenluokkaa hyödyttävää elämää. Tytöt ja pojat nähdään olemuksellisesti erilaisina ja tämän takia myös heidän tarpeensa ja tehtävänsä elämässä eroavat toisistaan. Raittiuskäytäntöjen ja erilaisten Päivän Nuorten symboleiden ja rituaalien avulla pyrittiin luomaan jatkuvuutta raittiustoimintaan. Päivän Nuorten kirjoittamien raittiuskilpakirjoitusten ja lehtien tarkastelu osoittaa, että lasten ja varhaisnuorten kirjoituksista on löydettävissä diskursseja, jotka jatkuvat läpi vuosikymmenien ja jotka eivät ole ristiriidassa Päivän Nuorten virallisen raittiusideologian kanssa. Lasten ja varhaisnuorten raittiustekstit voi kuitenkin nähdä kulttuurisen neuvottelun välineinä: lapset hahmottavat niissä omaa paikkaansa ja identiteettiään.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielma käsittelee mainonnan historiaa Suomessa. Siinä tarkastellaan pankkimainontaa yhden suomalaisen pankin kautta yhteiskunnallisen rakennemuutoksen vuosikymmeninä 1950- ja 1960-luvuilla. Tutkimusaineistona on käytetty Postisäästöpankin sanoma- ja aikakauslehdissä ollutta ilmoitusmateriaalia vuosilta 1948-1976. Tavoitteena on löytää vastaus siihen kysymykseen, miten Postisäästöpankin mainonta muuttui yhteiskunnallisen rakennemuutoksen vuosikymmeninä ja näkyivätkö rakenteelliset muutokset mainoksissa. Ennakko-oletuksena on, että pankkimainonta muuttui kyseisenä aikakautena myös Suomessa ja Postisäästöpankin kohdalla teksti- ja asiapitoisesta informaationvälittämisestä kohti modernia imago- ja elämäntapamainontaa. Aiempaan tutkimukseen nojaten on todennäköistä, että Suomessa seurattiin tiiviisti Yhdysvaltojen esimerkkiä ja amerikkalaisen mainonnan kehitystä. Näin ollen teoreettisena lähtökohtana on käytetty Leissin, Klinen ja Jhallyn teosta Social Communication in Advertising. Kyseisessä teoksessa on tutkittu amerikkalaisen mainonnan kehityskaaria 1900-luvulla ja todetaan sen muuttuneen neljän vaiheen kautta: tuoteinformaation korostamisesta tuoteimagon, persoonan ja elämäntavan korostamiseen. On myös luultavaa, että pankkimainonnan teemoista säästäminen on ollut kyseisellä aikakudella näkyvimpiä teemoja ilmoittelussa. Apuhypoteesina olenkin pitänyt ajatusta siitä, kuinka säästäminen on mainoksissa on perustunut yhteiskunnallisen velvoitteen esilletuomiseen ja kansalaisten säästöjen mobilisointiin yhteisen hyvän tavoittelun nimissä. Ennakko-oletusten mukaisesti huomataan Postisäästöpankin mainonnan todellakin muuttuneen neljän kehityskaaren ja -formaatin mukaisesti oletettuun suuntaan. Tekstin määrä mainoksissa väheni, kuvat saivat yhä tärkeämmän roolin ja ihmistä korostettiin enemmän kuin mainostajan omaa tuotetta tai palvelua. Muutos on kuitenkin huomaamattomampi ja lievampi kuin etukäteen oli todennäköistä. Sen sijaan säästämis-teeman ennakko-oletus ei osoittautunut todeksi. Säästäminen on mainoksissa näkynyt heti sodan jälkeisistä vuosista lähtien myös oman hyvän tavoittelun korostamisena ja tavoitesäästämisenä yhteiskunnallisen säästämisaspektin rinnalla.

nonPeerReviewed