Search

publishedVersion

The article studies UNESCO's program that, from the late 1960s onward, aimed at spreading globally the concept of cultural policy. An essential part of the program, UNESCO invited member states from different regions of the world to prepare reports on national cultural policy. That was successful in spreading cultural policy as a concept and as a governmental structure. Except for only Australia, Canada and the United States, in which cultural policy is handled at a sub-state level, all countries that produced a national report have established a ministry of culture, typically synchronously with the report. The analysis suggests that UNESCO's success was due to two factors: the process of domestication and peer pressure. This means that, for one thing, the UNESCO materials stressed differences rather than similarities, and therefore the program was not seen as a threat to national sovereignty. Rather than mentioning the program's contribution to structural isomorphism, the documents stressed that developing and reporting on a national cultural policy are means to support and promote national art and cultural heritage. Secondly, diffusion of the concept of cultural policy benefitted from international comparisons enabled by the national reports and the tendency of countries to emulate others, especially those belonging to the same reference group. These two factors were results of strategic planning on UNESCO's part. Experienced in seeking to guide national policies, the UNESCO staff members could anticipate the challenges that the program could face and the processes that different moves could trigger. publishedVersion

Artikkeli käsittelee koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden käsitteiden leviämistä ja tulemista osaksi kansallista politiikkaa Suomessa vuosina 2005–2015. Empiirinen analyysi kohdistuu kahteen aineistokokonaisuuteen, media-aineistoon ja eduskunta-aineistoon eli eduskunnan pöytäkirjoihin ja muihin kansanedustuslaitoksen tuottamiin tai tilaamiin asiakirjoihin. Analyysi osoittaa, että käännekohta koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden nousussa politiikan agendalle koettiin 2010, kun Euroopan komissio esitti, että Euroopan uuden strategian onnistumista aletaan arvioida BKT:ta laajemmilla indikaattoreilla ja kun kehitysindikaattoreiden valmistelu otettiin hallitusohjelmaan. Kun tällaisia indikaattoreita ei kuitenkaan otettu käyttöön, myös julkinen keskustelu asiasta hiipui. Tutkimus tuo hyvin esille sen, että erilaisilla organisaatioilla, kuten tutkimuslaitoksilla, ajatushautomoilla, paikallisilla tai globaaleilla kansalaisjärjestöillä ja kansainvälisillä järjestöillä, EU mukaan lukien, on keskeinen rooli käsiteinnovaatioiden levittämisessä.

Introduction to special issue

Zadanie pt. „Digitalizacja i udostępnienie w Cyfrowym Repozytorium Uniwersytetu Łódzkiego kolekcji czasopism naukowych wydawanych przez Uniwersytet Łódzki” nr 885/P-DUN/2014 dofinansowane zostało ze środków MNiSW w ramach działalności upowszechniającej naukę.

Quantitative knowledge plays an increasing role in transnational governance, even when not explicitly part of formal processes of decision making. This study consists of five research articles that individually and together deal with the subtle ways by which socio-political quantification influence governance and politics. Rather than looking at the direct impact a specific ranking has on a particular policy or set of policies, the articles focus on processes that precede and frame individual and institutional decision making and conduct. As such, this research aligns with certain variants of new institutionalist literature, the theory of interactive governance and the idea of metagovernance (Torfing et al. 2011), and with the Foucault-inspired studies in governmentality. The empirical cases - democracy and good governance, and higher education policies and university autonomy - demonstrate how quantification constitutes (1) knowledge in setting the parameters within the limits of which a concept, idea, domain, empirical fact or a policy prescription comes to be understood collectively; (2) identities in individualizing social units, making them appear separate, self-sufficient, responsible and competitive; (3) authority in transferring legitimacy to the participants of the numbers industry, bestowing on them an aura of expertise, or to those who numbers present in a favorable light. Comparative rankings tell us what the world is like, who we are, what we should accomplish, how we can reach our objectives, and who we should look up to. In addition to shedding light on and systematizing the ways in which quantification functions as a mechanism of governing, the empirical cases build up evidence for arguing that the contemporary trend for quantification - manifest in the proliferation of demands for evidence-based policy making, managerial reforms in national public administration and supranational efforts to produce accessible knowledge for various purposes - is often premised on an atomistic social ontology that reinforces the ideology of competition and supports economistic problem setting and policy solutions. Whether or not one likes the role quantification plays in governing, there is no doubt that the analysis of socio-political quantification forms an important aspect of governance research, which the articles in this thesis strongly confirm. Kansainvälinen numeerinen ja vertailukelpoinen tieto on nykyisin näkyvä osa julkista keskustelua, hallinnollista toimintaa ja poliittista päätöksentekoa. Erityisen näkyviä ovat poikkikansalliset vertailut, jotka erilaisten indikaattorien ja laskentakaavojen perusteella järjestävät valtioita, yhteiskuntia ja organisaatioita paremmuusjärjestykseen mitä moninaisimmilla ulottuvuuksilla. Globaalit rankingit kertovat nopeasti, mikä maa on demokraattisin, kilpailukykyisin, vähiten korruptoitunein tai onnellisin. Väitöskirjassa esitetään sisältämiinsä tapaustutkimuksiin ja teoreettiseen kirjallisuuteen perustuen, ettei kansainvälisiä vertailuja tulisi yhtäältä ohittaa merkityksettömänä viihteenä eikä toisaalta ymmärtää yksinomaa muuttujaperusteisen tutkimuksen tarpeita palvelevaksi neutraaliksi aineistoksi. Numeeriset vertailut ovat myös monin tavoin toimivia hallinnan tekniikoita ja siten itsessään kiinnostavia tutkimuskohteita politiikan ja vallantutkimukselle. Väitöskirja koostuu viidestä tutkimusartikkelista, joissa demokratian, hyvän hallinnon ja korkeakoulutuksen määrällistämistä - mittaamisen menetelmiä, sisältöjä ja tuotoksia sekä mittaajia ja heidän verkostojaan - käsittelevien yksityiskohtaisten tapaustutkimusten avulla analysoidaan rankingien usein näkymättömiksi tai julkilausumattomiksi jääviä hallinnallisia funktiota. Koska numeeristen vertailujen hallinnalliset vaikutukset ovat paljolti kollektiivisiin ideoihin ja representaatioihin sitoutuneita ja siten formaalia päätöksentekoprosessia edeltäviä ja rakenteistavia, on niiden tarkastelu erityisen mielenkiintoista globaalin hallinnan näkökulmasta. Empiirisiin osatutkimuksiin vedoten väitöskirjassa esitetään, että rankingien hallinnallisuus toteutuu (1) todellisuutta ja toivottavia asiantiloja kuvaavan tiedon avulla, (2) konstituoimalla mm. itsehallintaan ohjaavia identiteettejä sekä (3) legitimoimalla asiantuntijuuteen ja mitattuun suoritukseen perustuvaa auktoriteettia. Artikkeleissa esitetyt analyysit ovat lähellä diskursiivista uusinstitutionalistista hallinnan tutkimuksen traditiota sekä Michel Foucault n inspiroimaa hallinnan ja hallintamentaliteettien tutkimuskenttää. Yleisen hallinnan mekanismien analyysin rinnalla osatutkimukset paljastavat sisällöllisesti, kuinka kansainväliset rankingit, atomistisen logiikan pohjalle rakentuessaan, vahvistavat ja ylläpitävät yleistä kilpailuideologiaa sekä tukevat uusliberaalin taloudellisen argumentaation ensisijaisuutta julkishallinnossa ja korkeakoulupolitiikan alalla.

The chapter reviews three different approaches to biographical methods, the biographical interpretive method, oral history and narrative analysis. Each is outlined in turn, looking at distinguishing characteristics. Each makes use of the interview to generate data and while each has unique strengths, the chapter concludes with a commitment to an oral history approach with its focus on the dynamics of the interview.