Search

Muovien aiheuttamat ympäristövaikutukset ja etenkin meriin päätyvä muoviroska ovat globaali ongelma, joka on ollut näkyvästi esillä julkisuudessa. EU:n kertakäyttömuovidirektiivi (SUPD) pyrkii osaltaan ratkaisemaan tätä ongelmaa kieltämällä tietyt kertakäyttömuovituotteet (esim. ruokailuvälineet) ja rajoittamalla joidenkin tuotteiden käyttöä. SUPD edellyttää, että kukin jäsenmaa ottaa käyttöön toimia, joilla vähennetään juomamukien ja ns. take away -ateriapakkausten ja eräiden elintarvikkeiden yksittäispakkausten kulutusta. Toimet ovat jäsenmaiden vapaasti määriteltävissä. Tässä artikkelissa kerrotaan hankkeesta, jossa tunnistettiin ja arvioitiin vaihtoehtoisia kansallisia toimia. Toimien vaikuttavuuden arviointia vaikeuttivat huomattavasti direktiivin määritelmien tulkinnanvaraisuus ja eräät tiedonpuutteet.

Muovien aiheuttamat ympäristövaikutukset ja etenkin meriin päätyvä muoviroska ovat globaali ongelma, jota pyritään ratkaisemaan useiden ohjauskeinojen avulla. EU:n kertakäyttömuovidirektiivi eli ns. SUP-direktiivi (2019/904/EU) pyrkii rajoittamaan eräiden kertakäyttömuovituotteiden markkinointia ja kulutusta. SUP-direktiivin 4 artikla edellyttää jäsenmaita ottamaan käyttöön toimia, joilla saadaan aikaan elintarvikkeiden pakkauksissa käytettyjen muovituotteiden kuten juomamukien (ml. korkit ja kannet) ja välittömästi syötäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden pakkausten ”kunnianhimoinen ja pysyvä kulutuksen väheneminen”. Jäsenmaat voivat itse määritellä tarvittavat toimet. Tässä raportissa esitetään tulokset hankkeesta, jossa tunnistettiin ja arvioitiin toimia, jotka voitaisiin toteuttaa Suomessa. Hanke toteutettiin kolmivaiheisena. Ensimmäisessä vaiheessa tiedusteltiin sähköpostitse eräiden EU-maiden toteuttamista ja suunnitelluista toimista 4 artiklan toimeenpanemiseksi. Tietoa mahdollisista kulutuksen vähentämistoimista etsittiin myös kirjallisuudesta. Vaiheessa 2 selvitettiin Webropol-kyselyllä kotimaisten sidosryhmien näkemyksiä tunnistetuista ohjauskeinoista ja kerättiin kirjallisuudesta ja internetistä tietoa vaihtoehtoisista materiaaleista ja tuotteista. Vaiheessa 3 tehtiin täydentäviä asiantuntijahaastatteluja. Näiden, Webropol-kyselyjen vastausten, tieteellisten artikkelien ja raporttien (etenkin elinkaariarviointien) sekä lainsäädännön vaikutusarviointia varten annettujen ohjeiden perusteella arvioitiin vähentämistoimien vaikuttavuutta SUP-direktiivin tavoitteiden ja mm. ruoan elinkaaren aikaisen hävikin minimoinnin kannalta sekä vaikutuksia (ympäristö, kustannukset, muut) ja toteuttamiskelpoisuutta. Työvaiheessa 3 tarkasteltiin myös mahdollisuutta asettaa kansallisesti määrällinen, Plastics Pact- sitoumuksen mukainen 20 prosentin kulutuksen vähenemistavoite. Arvioinnin perusteella kielto, myyjään kohdistuva ensisijaisuusvelvoite ja ecodesign osoittautuivat vaikuttavuudeltaan parhaimmiksi keinoiksi vähentää kertakäyttömuovituotteiden kulutusta. Vaikutusten kannalta parhaita vaihtoehtoja olisivat kaksi viime mainittua ja ympäristömerkintä, ja toteuttamiskelpoisimpia julkisten hankintojen kriteeristö, ympäristömerkintä ja ensisijaisuusvelvoite. Ensisijaisuusvelvoite nousi kaikki arviointikriteerit huomioiden parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Tarkastellun 20 prosentin kulutuksen vähenemisen arvioitiin toteutuvan ainakin noutoruokaa myyvissä anniskelupaikoissa, kun rajoitettaisiin kertakäyttöpakkausten käyttö vain mukaan otettaviin aterioihin ja juomiin. Muovisten kertakäyttöpakkausten kulutusta voidaan käytännössä vähentää korvaamalla ne muista materiaaleista valmistetuilla kertakäyttötuotteilla tai kestotuotteilla. Raaka-aineiden ohella myös tuotteiden valmistusprosessit ovat erilaisia. Tiedossa ei ollut, minkälaisilla tuotteilla kertakäyttöiset muovituotteet käytännössä korvattaisiin. Lisäksi ympäristövaikutusten arvioinnissa aineistona käytettyjen elinkaariarviointien menetelmät, rajaukset ja lähtötiedot vaihtelivat, eivätkä tarkastellut tuotteetkaan olleet täysin samanlaisia. Elinkaariarviointien tulokset eivät siten ole keskenään suoraan vertailukelpoisia. Nämä seikat aiheuttivat epävarmuutta vähentämistoimien arvioinnin tuloksiin. Suurin epävarmuustekijä oli epäselvyys siitä, mitkä tuotteet ylipäätään katsotaan kuuluviksi SUP-direktiivin 4 artiklan piiriin. Suomessa ei ole tietoa muovia sisältävien kertakäyttötuotteiden tai niiden sisältämän muovin määristä. Nämä tiedot ovat avainasemassa vähentämistoimien vaikutusten ja vaikuttavuuden arvioinnissa. Määrätietoja tarvitaan myös kulutuksen vähenemisen lähtötason määrittelyssä ja sen toteutumisen seurannassa, ja niitä voitaisiin kerätä jätejakeiden tutkimuksista, tukkuliikkeiltä, valmistajilta ja maahantuojilta, kuluttajakyselyillä tai tuottajavastuun mukaisen raportoinnin yhteydessä. Komissio tulee kuitenkin määrittelemään käytettävät seurantamenetelmät.

Raportissa esitellään maatalouden ympäristötuen myötä vuosina 2008–2010 tapahtuneita tilatason viljelytoimenpiteiden muutoksia ja niiden vaikutuksia vesistökuormitukseen. Tutkimukseen osallistuneiden tilojen viljelykäytännöt pysyivät verrattain samanlaisina vuosina 2008–2010. Muutosta ei yleisesti ollut havaittavissa myöskään verrattaessa tuloksia edellisellä ohjelmakaudella saatuihin tuloksiin. Selkeimmät muutokset näyttäisivät liittyvän kauden 2007–2013 tiukentuneisiin lannoitusrajoihin sekä eroavaisuuksiin lisätoimenpiteiden valitsemisessa ja toteuttamisessa. Talviaikaiseen kasvipeitteisyyteen liittyvät ja etenkin uudet, kevyenkin muokkauksen poissulkevat lisätoimenpiteet olivat erittäin suosittuja tutkimusalueilla vuosina 2008–2010, mitä ainakin osittain selittää suorakylvön yleistyminen. Fosforilannoitusta ja lannan käyttöä olisi edelleen syytä tarkentaa. Haastattelualueilla laskeneeseen ravinnekuormitukseen on vaikuttanut lähinnä ravinnetaseiden lasku ja maan P-luku, sekä eroosioherkällä Lepsämäenjoen alueella myös kasvipeitteisyyden lisääntyminen.

Valtion ympäristölupaviranomainen eli aluehallintovirastot (4 kpl) antoivat vuonna 2012 yhteensä 684 ja vuonna 2013 yhteensä 739 ympäristönsuojelulain mukaista lupapäätöstä. Näiden lisäksi myös kunnissa myönnettiin huomattava määrä ympäristölupia ympäristövaikutuksiltaan pienemmille toiminnoille. Eniten lupia myönnettiin eläinsuojille, jätteiden käsittelylle sekä turvetuotannolle, jotka yhdessä kattoivat 60–66 % kaikista myönnetyistä luvista. Lupia myönnettiin runsaasti myös jätevedenpuhdistamoille, malmien ja mineraalien kaivamiseen ja tuotantoon, kemianteollisuuteen sekä kemikaalien tai polttoaineiden varastointiin, käyttöön tai käsittelyyn. Ympäristölupahakemuksista noin 28 % käsiteltiin alle kahdeksassa kuukaudessa ja noin 55 %:ssa käsittelyaika oli yli vuoden. Keskimääräinen käsittelyaika vuonna 2012 oli 16,8 kuukautta ja vuonna 2013 17,5 kuukautta. Asianosaisten muistutuksia ja mielipiteitä jätettiin eniten turvetuotannon hakemuksiin liittyen. Valitus tehtiin 12–21 %:sta lupapäätöksiä. Eniten valituksia jätettiin turvetuotannon luvista.

Tässä raportissa esitellään Sivuvaikutukset hallintaan: monitieteisen tiedon hyödyntäminen ympäristönsuojelussa -hankkeen tuloksia. Raportin päätarkoituksena on hahmottaa keinoja, joiden avulla viestintää ja vuorovaikutusta voidaan hyödyntää nykyistä tehokkaammin ympäristönsuojelun haitallisten sivuvaikutusten ehkäisyssä ja hyödyllisten edistämisessä. Aluksi esitellään vaikutuksen käsitettä sekä avataan arvioinnin ja tiedeviestinnän suhdetta. Seuraavaksi esitellään viestinnän ja vuorovaikutuksen kehittämisen kannalta oleellisimmat tulokset verkkokyselystä, jossa selvitettiin kansalaisten näkemyksiä ympäristösääntelystä. Lopuksi kootaan yhteen suosituksia viestinnän ja vuorovaikutuksen käytäntöjen kehittämiseksi.

Valtion ympäristölupaviranomaiset eli alueelliset ympäristökeskukset (13 kpl) ja ympäristölupavirastot (3 kpl) antoivat vuonna 2008 yhteensä 1009 ympäristönsuojelulain mukaista lupapäätöstä. Näistä annettiin vuonna 2008 665 päätöstä (66 %) alueellisissa ympäristökeskuksissa ja 344 päätöstä (34 %) ympäristölupavirastoissa. Vuonna 2009 annettiin yhteensä 1034 lupapäätöstä, joista 765 päätöstä (74 %) alueellisissa ympäristökeskuksissa ja 269 päätöstä (26 %) ympäristölupavirastoissa. Näiden lisäksi myös kunnissa myönnettiin huomattava määrä ympäristölupia ympäristövaikutuksiltaan pienemmille toiminnoille. Eniten lupia myönnettiin eläinsuojille, jätteiden käsittelylle sekä turvetuotannolle, jotka yhdessä kattoivat 56–59 % kaikista myönnetyistä luvista. Lupia myönnettiin runsaasti myös jäte-vedenpuhdistamoille ja kemianteollisuuteen sekä kemikaalien tai polttoaineiden varastointiin, käyttöön tai käsittelyyn. Ympäristölupahakemuksista noin 48 % käsiteltiin alle kahdeksassa kuukaudessa ja noin 35 %:ssa käsittelyaika oli yli vuoden. Keskimääräinen käsittelyaika oli 13–14 kuukautta. Asianosaisten muistutuksia ja mielipiteitä jätettiin eniten turvetuotannon ja jätteenpolton lupiin liittyen. Valitus tehtiin 13–16 %:sta lupapäätöksiä. Ylivoimaisesti eniten valituksia tehtiin turvetuotannon luvista. Niiden lisäksi valitettiin runsaasti jätteiden käsittelyn, eläinsuojien ja kalankasvatuksen luvista.

Raportissa esitellään maatalouden ympäristötuen myötä vuosina 2003–2005 tapahtuneita tilatason viljelytoimenpiteiden muutoksia ja niiden vaikutuksia vesistökuormitukseen. Tulosten mukaan vuosien 2003–2005 viljelytoimenpiteet eivät merkittävästi poikenneet ohjelmakauden alkuvuosien 2000–2002 toimenpiteistä. Merkittävimmät muutokset, varsinkin lannoituksessa, olivat tapahtuneet jo ensimmäisellä ohjelmakaudella (1995–1999), ja niiden toteuttamista jatkettiin toisella kaudella. Nurmialat ovat 2000-luvulla vähentyneet nurmivaltaisilla alueilla sekä tietyillä viljavaltaisilla alueilla, joilla ne olivat ennestäänkin pieniä. Talviaikainen kasvipeitteisyys, mukaan luettuna kevennetysti muokattu ala, on tietyillä alueilla kasvanut tarkastelujaksolla 2000–2005. Muutos on johtunut lähinnä kevennettyjen muokkausmenetelmien mutta viime vuosina yhä enemmän myös muokkaamattomuuden lisääntymisestä, mikä liittyy suorakylvön yleistymiseen. Etelä-Suomen viljanviljelyalueilla perusmuokkausmenetelmissä on tapahtunut merkittävä muutos 1990-luvun alkupuoleen nähden. Vuoden 1994 syksyllä sänkipeitteisestä peltoalasta kynnettiin Yläneenjoen ja Lepsämänjoen tutkimusalueilla noin 90 prosenttia, kun vuonna 2005 kynnetyn alan osuus oli enää noin puolet. Peltojen fosforikuormitukseen voimakkaasti vaikuttavan helppoliukoisen fosforin pitoisuudet alenevat, mutta hyvin hitaasti. Muokkausmenetelmissä ja maan fosforipitoisuudessa tapahtuneet muutokset näkyvät myös muutoksina potentiaalisessa ravinnekuormituksessa. Esimerkiksi Yläneenjoen alueella maapartikkeleihin sitoutuneen fosforin kuormitus on muokkausmenetelmien muutosten myötä selvästi vähentynyt, mutta liukoisen fosforin kuormitus ei ole muuttunut, koska maan helppoliukoisen fosforin pitoisuudessa ei ole tapahtunut selviä muutoksia.

Hankkeessa pyrittiin tuottamaan arvio Suomessa v. 2000 - 2006 käytössä olleen ympäristötukijärjestelmän vaikuttavuudesta ympäristöön. Työssä arvioitiin yksittäisiä toimenpiteitä sekä järjestelmää kokonaisuutena. Järjestelmän toimivuutta peilattiin sille asetettuja tavoitteita vastaan ja etsittiin parannusmahdollisuuksia. Toimenpiteiden vesiensuojelullisen kustannustehokkuuden lisäksi tarkasteltiin monimuotoisuuskustannustehokkuutta ja kehitettiin siihen liittyvää arviointimenetelmää. Hankkeessa myös kehitettiin menetelmää toimenpiteiden ympäristövaikutusten yhdennettyyn arviointiin. Vesiensuojelullisen tehon lisäämiseksi lannoitukseen ja kasvipeitteisyyteen liittyviä toimenpiteitä tulee edelleen tehostaa ja kohdentaa. Varsinkin lannan käyttöä tulee tehostaa. Väkilannoitteiden pintalannoituksesta tulisi pystyä luopumaan ja lannan levityksessä nopea multaus on tärkeää. Kasvipeitteisyyden lisääminen maan etelä- ja länsiosissa ja varsinkin jyrkillä rantapelloilla on eroosion torjunnan kannalta tärkeää. Korkeita maan helppoliukoisen fosforin pitoisuuksia on alennettava. Luonnon monimuotoisuuden edistämisen kannalta olisi oleellista kehittää perustukeen kuuluva laajasti toteutettava ja vaikuttava toimenpide. Pientareet ja suojakaistat –toimenpiteen merkitys monimuotoisuuden edistämisessä paranisi, jos se sisältäisi vesistöjen reunojen lisäksi myös muita reuna-alueita. Taantuneen ja uhanalaisen maatalousalueiden lajiston säilyttämiseksi perinnebiotooppien erityistuki on periaatteiltaan hyvin toimiva tukimuoto. Hoidettavien perinnebiotooppien määrää tulee edelleen lisätä koko maassa.