Search

Palosirkka on vaarantunut, voimakkaasti taantuva kuivien ja paahteisten hiekkamaiden ja harjujen heinäsirkkalaji. Palosirkka kuuluu luonnonsuojelulain 47 §:n tarkoittamiin erityisesti suojeltaviin lajeihin. Pääosa palosirkan nykyesiintymistä sijoittuu junaratojen penkereille ja teiden pientareille. Tämän lisäksi lajia tavataan muista ihmistoiminnan muokkaamista elinympäristöistä, kuten pienlentokentiltä ja varuskunta-alueilta. Palosirkkaa tavataan edelleen myös avoimilta hiekkamailta ja harjualueilta. Alkuperäisten elinympäristöjen kasvaessa umpeen laji on siirtynyt luontaisilta biotoopeiltaan ihmisen muokkaamille ja ylläpitämille alueille. Voimakkaasti ihmistoiminnan muovaamat ympäristöt mahdollistavat monipuolisten hoitomuotojen ja hoitajatahojen hyödyntämisen lajin suojelussa. Oikein suunnatut hoitotoimenpiteet ovatkin aluesuojelun lisäksi merkittävässä asemassa lajin taantumiskehityksen pysäyttämisessä. Tässä suojelusuunnitelmassa on tarkasteltu yhteensä 39 palosirkan nykyesiintymää. Lajin levinneisyysalue ulottuu Varsinais-Suomen, Uudenmaan, Pirkanmaan, Hämeen, Kaakkois-Suomen, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten toimialueille. Tämä työ toimii uhanalaisen palosirkan lajiesittelynä, jossa esitetään myös esiintymäkohtaisia suojelu- ja hoitosuosituksia lajille.

Maatalouden tehostumisen vuoksi runsaslajisia niittyjä ja luonnonlaitumia on jäljellä enää hyvin vähän, mikä on johtanut lukuisten kasvi- ja hyönteislajien jyrkkään taantumiseen. Voimayhtiöiden säännöllisesti raivaamat johtoaukeat voivat edustavimmilta osiltaan toimia korvaavana elinympäristönä monille niittylajeille. Arvokkaat linjaosuudet on kuitenkin saatava paikallistettua, jotta niiden hoitoon voidaan kiinnittää erityishuomiota. Tässä työssä pyrittiin kehittämään kaukokartoitusmenetelmiin perustuvaa menetelmää, jonka avulla lajistoltaan arvokkaat johtoaukeat voitaisiin selvittää kustannustehokkaasti laajoilta alueilta. Lisäksi laajennettiin tietämystä ympäristömuuttujista, jotka kuvastavat johtoaukean laatua niittylajistolle. Tutkimuksessa havaittiin, että käytettävissä olevien kaukokartoitusaineistojen erotustarkkuus ei riitä niittylajistoltaan merkittävien osuuksien tunnistamiseen johtoaukeilta. Tämä selittynee ennen kaikkea arvokkaiden elinympäristölaikkujen pääsääntöisesti pienellä koolla. Maastoselvitys osoitti, että moni visuaalisesti lupaavakin kohde oli niittykasvillisuudeltaan köyhä, ja runsaslajisten alueiden rajaaminen oli vaikeaa. Aineistot tuottivat silti lisätietoa niittykasvillisuuden lajirunsautta selittävistä johtoaukean ominaisuuksista. Niittykasvillisuus oli rikkaampaa maatalousmaan tai asutuksen läheisyydessä sekä etelän ja lännen välille avautuvilla rinteillä. Uudenmaan ja Pirkanmaan johtoaukeille osui kaikkiaan 15 inventoitua perinnebiotooppia, sekä Hertta-uhanalaisrekisterin perusteella ainakin 13 uhanalaisen niittylajin esiintymää. Näiden kohteiden luonnonhoitotoimia olisi mahdollista rahoittaa myös maatalouden ympäristötuen erityistukien avulla. Suurin ongelma on löytää lähialueelta hoidosta kiinnostunut viljelijä tai yhdistys. Tietämystä niittylajistolle merkittävistä johtoaukeista olisi syytä tarkentaa esimerkiksi tekemällä tarkempia maastoinventointeja tutkimuksessa rajatuilla lupaavimmilla voimalinjaosuuksilla.

Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen oletetaan olevan luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisimpiä metsäympäristöjä, mutta asiaa ei ole tutkittu. Tässä tutkimuksessa selvitettiin metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen suhteellista merkitystä luonnon monimuotoisuudelle, metsäkeskuksen tekemien metsälakikohderajausten kattavuutta ja laatua sekä ominaispiirteiden säilymistä rajatuilla metsälakikohteilla Lohjalla. Tulosten mukaan suuri osa uhanalaisten putkilokasvien, sammalien ja jäkälien esiintymistä sijaitsee metsälain mukaan määritellyillä erityisen tärkeillä elinympäristöillä. Metsäkeskuksen tekemän metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen kartoituksen kattavuus ja laatu osoittautuivat kuitenkin heikoiksi. Metsälain kriteerit täyttävistä uhanalaisten lajien esiintymispaikoista vain 4 % oli metsäkeskus rajannut metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi. Näin ollen suojelualueiden ulkopuolisista uhanalaisten lajien esiintymistä ainoastaan yksi prosentti sijaitsi metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi rajatuilla alueilla. Metsämaan rajatuista metsälakikohteista 75 % oli lain kriteerit täyttävää aluetta pienempiä. Huomattavalla osalla metsälakikohteiksi rajatuista kohteista ominaispiirteet olivat heikentyneet metsälain voimaantulon jälkeen tehtyjen hakkuiden takia. Metsälakia on Lohjalla sovellettu siten, että vain vähäinen osa lain kriteerit täyttävistä kohteista on rajattu metsälakikohteiksi. Lain käytännön tulkinnassa keskeisintä näyttää olleen kohteiden hyvin pieni koko eivätkä sen luontoarvot ja niiden säilyminen. Pienialaisuuden korostaminen johtaa luontoarvoiltaan vaatimattomien kohteiden rajaamiseen metsälakikohteiksi arvokkaiden kohteiden sijaan tai siihen, että arvokkaasta kohteesta vain palanen rajataan metsälakikohteeksi. Ominaispiirteiden heikentäminen näyttää olevan käytännössä sallittua esimerkiksi harvennushakkuin. Metsälain onnistunut käytäntöön soveltaminen edellyttää, että viranomaiset osaavat tunnistaa erityisen tärkeiden elinympäristöjen luontoarvot ja merkittävät ominaispiirteet sekä määritellä ominaispiirteitä heikentävät toimenpiteet, jotka eivät ole sallittuja. Saatujen tulosten perusteella näin ei ole tapahtunut. Metsäasetusta ja metsälain soveltamisohjeita on tarpeen selventää siten, että luonnon monimuotoisuuden kannalta merkittävät lain kriteerit täyttävät kohteet määriteltäisiin metsälakikohteiksi, ja että niiden ominaispiirteiden heikentäminen olisi kiellettyä. Metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä koskevien tietojen tulisi olla julkisia. Tätä kautta mahdollistettaisiin se, että metsälakia toimeenpantaisiin laissa määritellyn mukaisesti.