Search

Lypsykauden alussa lehmien rehun syönti ei aina pysty kattamaan energian tarvetta, tällöin lehmä joutuu käyttämään kudosvarastojaan lisäenergialähteenä. Tämän seurauksena lypsykauden alussa lehmän elopaino putoaa ja vastaavasti lypsykauden edetessä kudosvarastojen jälleen täydentyessä elopaino nousee. Mikäli elopainonmuutos ja sen koostumus voitaisiin mitata harhattomasti, kuvaisi elopainonmuutos suoraan lehmän energiatasetta. Myös lehmien rehun hyväksikäyttöä arvioitaessa energianmuuntoyhtälön residuaalilla (residual energy intake, REI) ennustevarmuus on ratkaisevasti liitoksissa mitattuun elopainoon ja elopainonmuutokseen. Lypsylehmän yksittäinen elopainopunnitus on riippuvainen useista tekijöistä kuten esimerkiksi ruuansulatuskanavan täyteisyydestä punnittaessa. Tämä aiheuttaa peräkkäisiin punnituksiin ylimääräistä vaihtelua, mikä vaikeuttaa energiataseen ja rehun hyväksikäytön laskemista. Mallintamalla raakahavainnot tilastollisella mallilla, voidaan merkittävästi parantaa tietojen luotettavuutta. Systemaattisten virhetekijöiden vaikutukset kuten dieetinmuutos ja laidunkauden aloitus voidaan ottaa huomioon tilastollisessa mallissa. Lehmäkohtainen vaihtelu voidaan mallintaa olettamalla joka lehmälle oma yksilökohtainen painokäyrä. Tässä tutkimuksessa selvittiin mallintamisen mahdollisuutta parantaa elopainomittausten käyttökelpoisuutta lypsylehmien energiataseen ja rehunkäyttökyvyn ennustamiseen. Tutkimusaineisto koostui MTT:n Jokioisten navetan 211 lehmän päivittäisistä paino- (kaksi mittausta per päivä), syönti -ja tuotosmittauksista sekä kuukausittaisista kuntoluokituksista, kaiken kaikkiaan aineisto sisälsi 48298 havaintopäivää. Ensikoita aineiston lehmistä oli 158. Lehmien lypsykauden keskimääräinen punnittu paino vaihteli 449 kilosta 837 kiloon keskimääräisen painon ollessa 607 kg. Kuntoluokka oli keskimäärin 2,99 vaihdellen yksittäisissä määrityksissä 2,25 – 4,5. Perusmallina käytettiin REI laskelmissa usein käytettyä lehmäkohtaista regressioyhtälöä, jossa painot mallinnetaan lypsykauden vaihetta (days in milk, DIM) kuvaavalla toisen asteen polynomilla ja lypsykauden alussa nopeasti laskevalla funktiolla exp (-0.10*DIM). Perusmallin tuloksia verrattiin satunnaisregressiosekamalliyhtälöllä laskettuihin ennusteisiin, joissa päivittäisvaihtelua kuvattiin punnitusperiodilla ja lehmäkohtaista vaihtelua mallintavilla lehmäkohtaisilla yksilöllisillä painokäyrillä. Lopuksi punnittuja painoja ja perusmallilla sekä sekamalleilla laskettuja lehmäkohtaisia elopainoja ja painomuutoksia käytettiin energiataseen mallintamiseen. Sekamalliyhtälön mukaan arvioitiin lehmät 59,3 kg ensikoita painavammiksi. Lehmien välinen varianssi oli (89,1 kg)2 ja sekamalliyhtälön jäännöstermin varianssi oli (9,1 kg)2. Sekamallin perustella laskettujen päivittäisten painomuutosten korrelaatio laskennalliseen energiataseeseen vaihteli lypsykauden eri vaiheissa, lypsykauden alussa ja lopussa korrelaatio oli yli 0,5, mutta lypsykauden keskivaiheessa selvästi alhaisempi.

Rehukulut ovat maidontuotannon merkittävin kustannuserä, ja lypsylehmien kyky muuttaa rehuenergiaa tehokkaasti maidon energiaksi on tärkeää sekä maidontuotannon taloudellisuuden että ympäristövaikutusten kannalta. Energiatehokkuuden ottaminen suoraan jalostustavoitteeksi saattaisi parantaa maidontuotannon taloudellisuutta ja vähentää sen ympäristövaikutuksia vaarantamatta samalla lehmien terveyttä.Tässä tutkimuksessa hyödynnettiin MTT:n Rehtijärven koetilalta vuosina 1998 – 2009 kerättyä aineistoa, joka käsitti 291:n ensimmäistä tuotantokauttaan lypsävän ASMO-ydinkarjaan kuuluvan lehmän rehunkulutus-, elopaino-, kuntoluokka- ja tuotostiedot laktaatioviikoilta 2 – 30. Näiden tietojen perusteella aineistosta arvioitiin perinnölliset tunnusluvut rehutaulukoiden mukaan arvioidulle energiataseelle ja lehmän energiatehokkuutta kuvaavalle aineiston perusteella lasketulle energianmuuntoyhtälön residuaalille eli “jäännösenergiankulutukselle”. Lisäksi arvioitiin näiden ominaisuuksien perinnölliset yhteydet lehmien maidontuotannon, kuiva-aineen syönnin, elopainon ja kuntoluokan kanssa. Ominaisuudet analysoitiin satunnaisregressiomallilla, jossa kiinteinä tekijöinä olivat lehmän poikimavuosi-kuukausi ja poikimaikä ja satunnaistekijöinä lehmän pysyvät ympäristötekijät ja eläintekijät mallinnettuina toisen asteen Legendre-polynomeilla. Energiataseen ja energiatehokkuuden periytymisasteen arviot olivat korkeimmat heti lypsykauden alussa, putosivat lähelle nollaa laktaatioviikkoina 10 – 20, ja alkoivat sen jälkeen taas nousta kohti laktaatioviikkoa 30. Korkeimmillaan periytymisasteen arviot energiatehokkuusmitoille olivat 0,20 – 0,35. Kumpikin mitta vaikutti koostuvan kahdesta suureksi osaksi erillisestä ominaisuudesta, ja energia suuntautuukin lypsykauden alussa etupäässä maidontuotantoon ja myöhemmässä vaiheessa enemmän lehmien kudosenergiavarastojen täydennykseen ja kasvuun. Energiamittojen välinen geneettinen korrelaatio oli voimakas ja positiivinen, ja yleisesti molempien mittojen geneettiset korrelaatiot muiden ominaisuuksien kanssa olivat samansuuntaisia: kohtalaisia tai voimakkaita ja positiivisia kuiva-aineen syönnin, elopainon ja kuntoluokan kanssa, ja lypsykauden alussa kohtalaisia ja negatiivisia mutta laktaatioviikoilta 6-7 eteenpäin jo positiivisia ja korkeimmillaan kohtalaisia maidontuotannon kanssa. Näin ollen energiatehokkuudeltaan laskennallisesti parempien lehmien suosiminen jalostusvalinnassa johtaisi epäsuorasti elopainoltaan ja rehunkulutukseltaan pienempiin lehmiin, mutta myös lehmien lisääntyneeseen kudosenergian hyödyntämistarpeeseen ja jyrkempään lypsykäyrän muotoon.

Lypsylehmät ovat tuotoskauden alkuvaiheessa tyypillisesti negatiivisessa energiataseessa, kun energian tarve kasvaa maitotuotoksen lisääntyessä nopeammin kuin energian saanti rehusta. Energiavajausta täydentääkseen lehmät mobilisoivat kudoksiensa rasvavarastoista rasvahappoja ja glyserolia. Lehmät mobilisoivat kudoksistaan myös aminohappoja, vaikka niillä ei rasvavarastoihin verrattavissa olevia valkuaisvarastoja. Tuotoshuipun jälkeen, rehun syönnin lisääntyessä, energiatase kääntyy vähitellen positiiviseksi ja lehmät alkavat jälleen kartuttaa mobilisoituja kudosvarastojaan. Kudosvarastojen kartuttaminen jatkuu loppulypsykauden ja ummessaolokauden ajan, aina seuraavaan poikimiseen saakka. Tuotoskauden alun negatiivinen energiatase on lehmille luonnollinen sopeutumismekanismi, johon liittyy varsin monimutkainen hormonaalinen säätely. Jalostusvalinta on kuitenkin tuottanut lehmiä, joiden kyky tuottaa runsaasti maitoa perustuu osittain lisääntyneeseen taipumukseen mobilisoida kudosvarastoja, vaikka myös rehunsyöntikyky on lisääntynyt jalostusvalinnan myötä. Lisääntynyt kudosmobilisaatio ja syvempi energiataseen vaje ovat lisänneet lehmien hedelmällisyys- ja terveysongelmia. Voimakkaasti negatiivinen energiatase viivästyttää kiimakiertojen alkamista ja heikentää tiinehtyvyyttä. Runsas rasvahappojen mobilisaatio lisää rasvan kertymistä maksaan, mikä voi haitata maksan toimintaa. Lisääntyneen ketoainetuotannon on todettu heikentävän immuunijärjestelmän toimintaa. Voimakas metabolinen stressi saattaa myös vaikuttaa lehmien käyttäytymiseen ja heikentää niiden hyvinvointia. Lehmien alkulypsykauden energiavajausta pyritään yleensä vähentämään lisäämällä väkirehun osuutta ruokinnassa. Liian runsas väkirehuruokinta lisää kuitenkin pötsin happamoitumisen riskiä, heikentää karkearehun sulavuutta ja on tuotosvasteeltaan tehotonta. Myös valkuaisruokinta vaikuttaa energiataseeseen: runsas aminohappojen saanti pyrkii lisää maitotuotosta ja lisää siten energian tarvetta. Lypsykauden keski- ja loppuosa ja ummessaolokausi, jolloin lehmät ovat yleensä positiivisessa energiataseessa, ovat lehmien terveyden kannalta huomattavasti ongelmattomampia kuin tuotoskauden alku. Tässä vaiheessa on kuitenkin vältettävä yliruokintaa ja lehmien liiallista lihomista, koska lihavien lehmien energiatase poikimisen jälkeen on negatiivisempi kuin normaalikuntoisten. Yliruokinta on myös taloudellisesti tehotonta. Tutkimuksessa mallinnetaan lypsylehmän energiatasetta tuotoskauden eri vaiheissa. Aineistona käytetään aiemmissa kotimaisissa tutkimuksissa kerättyjä lehmäkohtaisia syönti- ja tuotostietoja, jotka analysoidaan meta-analyysin avulla siten, että tutkimusolosuhteiden (mm. paikka) vaikutus huomioidaan mallissa satunnaistekijänä. Väkirehun osuuden ja ruokinnan valkuaispitoisuuden vaikutusta testataan lisäämällä nämä tekijät tilastolliseen malliin. Lisäksi mallissa huomioidaan poikimakerta. Mallinnuksessa saatua tietoa energiataseen muutoksesta tuotoskauden aikana sekä ruokinnan vaikutuksesta energiataseeseen voidaan käyttää ruokinnan suunnittelun kehittämisen työkaluna. Energiataseen mallintamisen lisäksi testataan sen ennustamista tilatasolla käytettävissä olevan tiedon (kuntoluokka, maidon pitoisuuden muutokset) perusteella.

Ruokintatyöpanoksen vähentämiseksi jaetaan seosrehutiloilla rehu usein vain kerran päivässä. Onko seoksen jakokerroilla vaikutusta syöntiin ja maitotuotoksiin ei paljoa ole selvitetty. Joissakin kokeissa on todettu, että jaettaessa seosrehu useamman kerran päivässä saadaan positiivinen vaikutus syöntiin ja tuotoksiin, mutta toisissa kokeissa on havaittu, että harvemmin ruokitut lehmät käyttäytyvät rauhallisemmin, syövät ja tuottavat enemmän. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää seosrehun ruokintakertojen määrän vaikutusta lehmien syöntiin, maidontuotantoon, maidonkoostumukseen ja käyttäytymiseen. Koelehminä oli 38 Ay lehmää, joista 16 oli ensikoita. Kokeessa puolelle koelehmistä jaettiin seosta kerran (1x) ja puolelle viisi kertaa (5x) päivässä. Lehmät tulivat kokeeseen poikimisen jälkeen ja olivat kokeessa laktaatioviikolle 28 asti. Molempia ryhmiä ruokittiin samalla seoksella, jossa oli nurmisäilörehua ja väkirehuseosta, joka sisälsi (g/kg) ohraa (606), rypsipuristetta (270), melassileikettä (100) ja kivennäistä (24). Väkirehua seoksessa oli 510 g/ kg kuiva-ainetta. Seoksessa oli kuiva- ainekilossa 1,02 ry, 170 g raakavalkuaista ja 101 g OIV:ta. Lehmien maitotuotos, rehunkulutus ja elopaino mitattiin päivittäin. Maidon pitoisuudet määritettiin kahden viikon välein. Lehmät kuntoluokitettiin poikimapäivänä ja tämän jälkeen kahden viikon välein. Lehmien käyttäytymistä seurattiin kolmena päivänä 15 h ajan aikavälillä 6:00 – 21:00. Lehmät söivät seoksen kuiva-ainetta 20,9 kg, kun rehua jaettiin kerran päivässä ja 19,9 kg, kun seosta jaettiin viisi kertaa päivässä (P

Maatiloilla on menossa voimakas rakennekehitys, jonka seurauksena muodostetaan suurempia tuotantoyksiköitä. Tilat ja karjakoot kasvavat, jolloin pihatot yleistyvät ja ruokintasysteemit muuttuvat. Suurissa tuotantoyksiköissä pihatto-olosuhteissa seosrehuruokintastrategia on yleisesti valittu ruokintasysteemi, mutta pihatoissa on usein käytössä myös väkirehukioskit.Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää väkirehukioskin merkitystä seosrehuruokinnan täydentäjänä pihatossa. Tutkimuksessa verrattiin pelkän seosrehuruokinnan sekä ruokinnan, jossa laimeampaa perusseosta täydennetään lypsykauden alussa väkirehuautomaatista saatavalla lisäväkirehuannoksella vaikutusta lypsylehmien syöntiin, maidontuotantoon ja maidonkoostumukseen.Koe suoritettiin MTT:n Minkiön tutkimuspihattossa Jokioisilla. Koelehmiä oli kaikkiaan 39 Ay lehmää. Puolet koelehmistä (ryhmä S) sai ainoana rehuna seosrehua (seos A), jossa väkirehun osuus kuiva-aineesta oli 51% ja puolet (ryhmä KS) seosta (seos B), joissa väkirehun osuus oli kuiva-aineesta 45%. KS-ryhmä sai lisäksi lypsykauden alussa lisäväkirehua kioskista ja annos oli laktaatiopäivinä 1 – 100 useammin poikineilla 6,5 kg/pv ja ensikoilla 5,5 kg/pv. Laktaatiopäivinä 101 – 150 oli lisäväkirehuannos useammin poikineilla 3,0 kg/pv ja ensikoilla 2,5 kg/pv. Loppulypsykaudella (yli 150 päivää poikimisesta) sai KS-ryhmä pelkästään seosta B, lisäväkirehua ei annettu. Seosrehuissa (A ja B) käytettiin samaa nurmisäilörehua ja MTT:llä sekoitettua väkirehua. Väkirehukioskista saatava lisäväkirehu oli teollista täysrehua.Kokeenaikaisiin keskimääräisiin kuiva-aine syönteihin ja ravintoaineiden saantiin ei kioskilisällä ollut vaikutusta. Ensimmäisen 100 lypsypäivän aikana syönti kehittyi samaa vauhtia niin pelkällä seos kuin seos ja kioskiryhmälläkin. Sen sijaan seuraavan 50 päivän aikana oli syönti seosryhmällä korkeampi (P

Hyvätuottoisen lypsylehmän tuotannon ja terveyden ylläpitämiseksi on tärkeää, että rehun syönti lisääntyy nopeasti poikimisen jälkeen ja pysyy vakaana lypsykauden edetessä. Mikäli syönninkehitys poikimisen jälkeen on hidasta ja lehmä joutuu mobilisoimaan kudoksistaan, niin riski aineenvaihduntasairauksiin kasvaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää väkirehun koostumuksen ja herutusnopeuden vaikutusta lehmien kolmen ensimmäisen lypsykuukauden ajan rehun syöntiin, maidontuotantoon ja maidon koostumukseen. Koe suoritettiin MTT:n Minkiön tutkimuspihatossa Jokioisilla. Kokeessa oli kaikkiaan 64 Ay lehmää. Lehmät tulivat kokeeseen poikimisen jälkeen ja olivat kokeessa ensimmäiset 100 laktaatiopäivää. Koe järjestettiin erillisruokintana niin, että puolet koelehmistä sai tärkkelyspitoista väkirehua (TR) ja puolet kuitupitoista väkirehua (KR). Ennen poikimista väkirehuannos oli ensikoilla 3 kg/pv javanhemmilla lehmillä 4 kg/pv. Poikimisen jälkeen väkirehuannos nostettiin tavoiteannokseen 12 päivässä (NH=nopea herutus) tai 24 päivässä (HH=hidas herutus). Lypsykauden tavoiteannos oli ensikoilla 13,5 kg/pv ja vanhemmilla lehmillä 17,0 kg/pv. Herutuksen jälkeen väkirehuannos pysyi samana koko loppukokeen ajan. Nurmisäilörehua lehmät saivat vapaasti. Väkirehut olivat Rehuraisio Oyn valmistamia täysrehuja. KR-rehu sisälsi ohraa, rypsirouhetta, rypsipuristetta, melassileikettä, maissirankkia, vehnäsiirappia, soijarouhetta, leseseosta ja kivennäisiä sekä vitamiineja. TR-rehu sisälsi ohraa, vehnää, soijarouhetta, rypsirouhetta, vehnäsiirappia ja kivennäisiä sekä vitamiineja. Rehun energiapitoisuus oli TR-rehussa 1,10 ja KR-rehussa 1,07 ry/kg ka. Raakavalkuaista oli molemmissa rehuissa yhtä paljon (205 ja 203 g/kg ka). KR-rehussa oli tärkkelystä vähemmän (258 vs. 421 g/kg ka) ja NDF-kuitua enemmän (251 vs. 167 g/kg ka) kuin TR-rehussa. Säilörehun D-arvo oli kokeen aikana keskimäärin 71,1 ja raakavalkuaispitoisuus 159 g/kg kuiva-ainetta. Kuitupitoinen väkirehu lisäsi väkirehun (12,3 vs. 11,7 kg ka/pv; P