Search

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

[Johdanto] Sosiaalityössä on pitkä perinne ja kokemus köyhyyden vastaisesta toiminnasta ja työskentelystä pienituloisten parissa (Birkenmaier 2012; Wolfsohn & Michaeli 2014, 6). Sosiaalityöntekijöitä voidaan pitää avaintoimijoina ruohonjuuritasolla, kun halutaan tavoittaa taloudellisesti haavoittuvassa asemassa eläviä. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että toimeentulovaikeudet olisivat ensisijainen ongelma, jota sosiaalityössä käsitellään. Toisin päin katsottuna tilapäinen taloudellisen avun tarve ei sekään automaattisesti liity sosiaalityön tuen tarpeeseen. Sosiaalityön tuen tarve tulee ajankohtaiseksi tilanteissa, joissa ihminen ei yrityksistään huolimatta pysty ratkaisemaan vaikeuksia elämäntilanteessaan (Kangas 2011, 30). Nämä ovat usein syy siihen, että ihminen kääntyy tai häntä neuvotaan kääntymään sosiaalityöntekijän puoleen (Waldegrave 2005). Vaikka toimeentulon vaikeudet, köyhyys sekä taloudellisten resurssien ja voimavarojen puute ovat sosiaalityössä tuttuja, niihin liittyy haasteensa sosiaalityön käytännöissä (ks. Krumer-Nevo, Monnickendam & Weiss-Gal 2009; Stuart 2013). Kunnissa tehtävä sosiaalityö, erityisesti aikuisten parissa, on Suomessa keskittynyt tyypillisesti toimeentulotukeen ja työllistymistä edistävään aktivointiin. Vaikka aktivointi ja rahansiirtoina toteutettava tuki on tärkeää, asiakkaita sopeuttava sekä rakenteita ja käytäntöjä ylläpitävä suunta on liiaksi painottunut ja sosiaalityön yhteiskunnallinen tehtävä kapeutunut ja asema heikentynyt. (Blomgren ym. 2016.) Syrjinnän ja sorron poistaminen sekä sosiaalityön pyrkimys edistää oikeudenmukaisuutta ja ihmisten tasa-arvoa ovat jääneet varjoon. Toimiminen yhteiskunnallisten epäkohtien ehkäisemiseksi niin asiakkaiden kuin laajemmin heikossa asemassa olevien tilanteen parantamiseksi on sosiaalityön ydintä (IFSW 2016). Tästä lähtökohdasta olen ottanut tehtäväkseni esitellä talouden ja toimeentulon kysymyksiä sosiaalityössä paneutumalla siihen, miten sosiaalityöllä pyritään vahvistamaan taloudellista toimintakykyä ja tukemaan ihmisten elämäntilannetta. Olen väitöskirjassani perehtynyt muun muassa Yhdysvalloissa kehitettyyn uuteen taloussosiaalityön orientaatioon (financial social work, Viitasalo 2018). Keskeisenä teoreettisena viitekehyksenä toimii tutkimustraditio, joka tunnetaan toimintakykyteoriana tai teoriana toimintamahdollisuuksista (capability- tai capability approach -tutkimustraditio). Lähden liikkeelle tähän pohjautuvasta taloudellisen toimintakyvyn käsitteestä. Esittelen taloussosiaalityötä, jolla pyritään ”haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten, perheiden ja yhteisöjen taloudellisen vakauden ja hyvinvoinnin edistämiseen” (University of Maryland 2010). Taloudellisesta avustamisesta piirtyy tämän myötä toimintaa, joka perustuu kokonaisvaltaiseen taloudellisten ongelmien käsittelyyn. nonPeerReviewed

Max Weber on tämän päivän akateemisessa keskustelussa ajankohtaisempi kuin muutama vuosikymmen sitten. Aikaisempaa historiallisempi ja kriittiseen editioon nojaava tutkimus on muuttanut sovinnaista kuvaa Weberistä. Tässä julkaisussa muutamat suomalaiset politiikan ja lähialojen tutkijat pohtivat omaa suhdettaan Weberin ajatteluun. Lisäksi teoksen toimittajat esittävät katsauksen suomalaisen politiikan tutkimuksen tapoihin kirjoittaa Max Weberistä.

NORDCARE2-tutkimushanke on pohjoismaisen tutkijaryhmän vuonna 2015 toteuttama uusintatutkimus kymmenen vuotta aiemmasta tutkimuksesta, joka tuotti ensimmäistä kertaa vertailukelpoista tietoa hoivatyön työtehtävistä ja työolosuhteista eri Pohjoismaissa. Tämä raportti esittää hankkeen keskeisimmät tulokset suomalaisen hoivatyön näkökulmasta. NORDCARE2-hankkeen kyselyaineisto kerättiin syksyllä 2015. Suomessa tutkimuksen otoksena toimi molemmilla kerroilla Superin, JHL:n ja Tehyn vanhustyötä tekevästä jäsenkunnasta tehty satunnaisotos. Sairaanhoitajat eivät sisälly tutkimukseen. Vuonna 2005 kysely lähetettiin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kussakin 1200 vastaajalle ja vuonna 2015 2000 vastaajalle. Vuonna 2005 tutkimuksen vastausprosentti oli 72 ja kymmenen vuotta myöhemmin 55 prosenttia. Henkilökunnan ikärakenteessa on tapahtunut muutos, kun yksi suuri ikäluokka on vuoden 2005 jälkeen jäänyt eläkkeelle ja nuoret työntekijät ovat tulleet tilalle. Tämä sukupolvenvaihdos on nostanut myös henkilökunnan koulutustasoa. Raportin tulokset osoittavat useita huolestuttavia kehityssuuntia suomalaisessa vanhushoivatyössä. Jotkut yksittäiset asiat ovat muuttuneet myönteiseen suuntaan, mutta yleiskuva suomalaisen vanhustyön tilasta ja kehityksestä on negatiivinen. Ympärivuorokautisessa hoivassa eli laitoshoidossa ei ole juurikaan tapahtunut positiivista kehitystä ja kotihoidon työolosuhteet ovat heikentyneet aiemmasta. Kotihoidossa on tapahtunut vuosien 2005 ja 2015 välillä enemmän muutoksia kuin laitoshoidossa. Asiakasmäärät ovat nousseet jokaisessa työvuorossa merkittävästi ja tämä on johtanut suomalaisen kotihoidon työntekijöiden työpaineen nousuun Pohjoismaiden korkeimmalle tasolle. Kiristynyt työpaine näkyy sekä palkallisen että palkattoman ylityön lisääntymisenä. Luottamus kotihoidon työntekijöiden ja heidän esimiestensä välillä on kärsinyt, sillä työntekijät ovat kokeneet vaikutusmahdollisuuksiensa ja esimiehen tuen vähentyneen ja samaan aikaan työhönsä kohdistuvan kontrollin lisääntyneen. Kotihoidon työntekijät ovat aiempaa huomattavasti huolestuneempia terveydestään ja turvallisuudestaan. Samaan aikaan väkivalta ja sen uhka sekä myös seksuaalinen häirintä ja työntekijöihin kohdistuva kritiikki ovat nousseet Suomen kotihoidossa selvästi muita Pohjoismaita yleisemmiksi. Suomalainen kotihoidon henkilökunta on myös sairauslomilla muita maita enemmän. Suomalaiset työntekijät ovat myös Pohjoismaiden kriittisimpiä hoivan laadun ja yksilöllisyyden suhteen. Työntekijöiden riittämättömyyden tunteet ovat kasvaneet, koska he eivät koe pystyvänsä tarjoamaan asiakkailleen riittävää hoitoa ja henkilöstön vähäisyyden pelätään usein aiheuttavan riskejä asiakkaille. Kaiken kaikkiaan kotihoidon työntekijät arvioivat työolosuhteittensa viimeaikaisen kehityksen olleen kielteistä. Tämän tuloksena nykyisen työnsä lopettamista vakavasti harkitsevien osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa ja vuonna 2015 jopa kaksi viidestä (41 %) kotihoidon työntekijästä harkitsi lopettamista. Laitoshoidon (ml. erimuotoiset asumispalveluyksiköt) puolella kymmenen vuoden aikana tapahtuneet muutokset ovat olleet vähäisempiä, mutta toisaalta lähtötilanne oli 4 laitoshoidossa monessa suhteessa kotihoitoa heikompi. Muiden Pohjoismaiden laitoshoitoyksiköiden henkilöstömitoitus oli vuonna 2015 arkisin päivävuorossa 26–65 prosenttia Suomen yksiköitä korkeampi. Iltavuorossa Ruotsin ja Norjan hoitoyksiköiden henkilöstömitoitus oli puolestaan 49–60 prosenttia korkeampi kuin Suomessa ja Tanskassa. Työ laitoshoidossa on raskaampaa kuin kotihoidossa, ja henkilökunnan fyysiset ja henkiset rasitusoireet ovat hyvin yleisiä. Huomattava muutos on ollut laitoshoidon työntekijöiden kasvanut huoli omasta terveydestään ja turvallisuudestaan. Väkivaltaa tai sen uhkaa viikoittain kokevien osuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa ja oli vuonna 2015 peräti 40 prosenttia. Väkivallan lisäksi myös seksuaalinen häirintä on suomalaisissa laitoksissa lisääntynyt ja on jo yleisintä Pohjoismaissa. Kuten kotihoidossa, suomalaiset hoivatyöntekijät ovat laitoshoidossakin Pohjoismaiden kriittisimpiä hoidon yksilöllisyyden sekä asiakkaille aiheutuvien riskien suhteen. Suomessa ja Tanskassa kaksi viidestä laitoshoidon työntekijästä ei itse haluaisi vanhana ottaa vastaan oman yksikkönsä tarjoamaa apua. Työntekijöiden kokema työn kontrollointi on kasvanut myös laitoshoidossa ja samaan aikaan vaikutusmahdollisuudet oman työn organisointiin ovat vähentyneet. Hoitajien näkemys työn saamasta arvostuksesta oli heikolla tasolla niin 2005 kuin 2015. Myös laitoshoidossa suomalainen henkilökunta katsoo työolosuhteidensa heikentyneen aiemmasta, ja työnsä lopettamista harkitsee tässäkin ryhmässä lähes kaksi viidestä (38 %).

Kirjasta, Toimittajat, 5 Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksesta, Toimittajat, 8 OSA I Tiede, Petteri Niemi ja John Pajunen, 19 Erään tutkimuksen tarina, Timo Anttila ja Tomi Oinas 60, Kertomusten rakentuminen haastatteluvuorovaikutuksessa, Elina Virokannas, 82 Kieli ja tulkinta, Pekka Korhonen, Marja Keränen, Kia Lindroos, Marko Nousiainen, Mika Ojakangas ja Jouni Tilli, 97 Osa II Klassikot ja me, Mikko Yrjönsuuri, 127 Sosiologia yhteiskunnan rakenteiden ja toimijoiden tulkkina, Pertti Jokivuori, Petri Ruuskanen, Martti Siisiäinen, Terhi-Anna Wilska, 142 Politiikka ja poliitikko, Eeva Lehtonen, Onni Pekonen ja nimimerkki Palokorhonen, 183 Sukupuolentutkimus yhteiskuntatieteissä, Johanna Kantola ja Hannele Harjunen, 240 Yhteiskuntapolitiikan peruskysymyksiä Marja Järvelä, Teppo Kröger ja Tiina Silvasti, 262

Raija Lindqvist tarkastelee, millaista on naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan kohtaaminen maaseudun sosiaalityössä. Pienten maaseutukuntien asukkailla on samanlaisia vaikeuksia kuin kaupungeissakin, mutta maaseudulla on pienemmät resurssit vastata ongelmiin.Sosiaalityöntekijät määrittelivät parisuhdeväkivallan vahvemman vallankäytöksi. He yhdistivät parisuhdeväkivallan sukupuolten välisiin epätasa-arvoisiin valtasuhteisiin. Parisuhdeväkivalta ymmärrettiin myös oireeksi parisuhteen muista ongelmista, kuten esimerkiksi vuorovaikutusongelmaksi. Alistavaa, kontrolloivaa ja fyysistä valtaa käyttää yleensä mies ja uhri on nainen. Parisuhdeväkivallan kohtaamista maaseudun sosiaalityössä kuvaa voimavaraistaminen: muutokseen tähtääminen, asiakkaan omien voimavarojen käyttöönotto ja vahvistaminen. Voimavaraistamisessa tavoitellaan työntekijän ja asiakkaan välisiä tasa-arvoisia ja luottamuksellisia suhteita. Työssä tarvitaan aktiivista työotetta ja hienovaraista kuuntelijaa, mutta samalla rohkeutta ottaa puheeksi vaikea asia ja saada asiakas näkemään oma tilanteensa ja ymmärtämään väkivallan ilmenemismuodot ja seuraukset.Tärkeimpiä tehtäviä on turvallisuudesta huolehtiminen, väkivallan katkaiseminen, ensihädän kuunteleminen, motivoiminen, asianajo sekä kokonaisvaltainen auttaminen käytännön arjessa. Maaseudun sosiaalityöntekijät ovat myös lastensuojelutyöntekijöitä ja monet parisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista ovat äitejä, joten parisuhdeväkivalta yhdistettiin yleensä lastensuojeluun, jos perheessä oli lapsia.Sosiaalityöhön liittyy vallankäytön elementtejä. Sosiaalityöntekijöillä on valtaa myöntää ja järjestää monipuolista tukea ja apua asiakkaille, mutta valtaan liittyy myös kontrollia ja pakkotoimien uhkaa, mikä voi osaltaan vaikeuttaa avun hakemista. Maaseudun naisilla on korkea kynnys hakea apua ongelmaan, joka on koettu yksityiseksi, perheen sisäiseksi ja häpeälliseksi asiaksi. Sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan naiset tulevat hakemaan apua usein viimeisessä hädässä, tai väkivalta tunnistetaan muun asioinnin yhteydessä.Sosiaalityöntekijät kokivat usein riittämättömyyttä vaikean ja tunnekuormittavan työn äärellä. Työntekijät joutuvat jakamaan asiakkaan tunteita kuten pelkoa, häpeää, neuvottomuutta ja voimattomuutta. Asiakkaan ahdistus voi olla niin vahva, että se tarttuu työntekijään. Työntekijän turvallisuutta saattaa uhata myös suora väkivalta tai sen uhka. Tällöin vaarana on, että työntekijä lamaantuu ja joutuu samanlaiseen voimattomuuden, epätoivon ja pelon psyykkiseen kehään kuin väkivallan uhri. Jaksaakseen sosiaalityöntekijöiden tulee itse voimaantua ennen kuin hän voi voimavaraistaa muita. Tähän tarvitaan turvallisia työolosuhteita, työnohjausta ja johdon tukea sekä väkivaltailmiöön ja sen kohtaamiseen liittyvää tietoa ja taitoja.- Maassamme ei ole vielä luotu riittäviä palveluja kodeissa ja läheisissä suhteissa tapahtuvan väkivallan ehkäisyyn ja väkivaltakierteessä kamppailevien ihmisten auttamiseksi. Tarvitaan väkivaltatyön käytäntöjen kehittämistä, eri auttajatahojen paikallisen ja alueellisen yhteistyön organisoimista, koulutusta ja tiedottamista. Erityisesti tarvitaan turvakotipaikkoja ja kriisiapua, mutta myös resursseja perussosiaalityöhön. Väkivaltaan erikoistuneiden palvelupisteiden ja perustason yhteistyötä kehittämällä voidaan lisätä osaamista ja asiakkaille parempia palveluja, Lindqvist suosittaa.Tutkimuksen kohderyhmänä oli eteläsavolaisten maaseutukuntien sosiaalityöntekijät. Aineisto koostui 18 sosiaalityöntekijän laadullisesta haastattelusta. The research task was to find out how partner violence against women was encountered in social work in the rural areas. The research also inquired into social workers’ experiences and conceptions of partner violence and working on violence cases as well as what kinds of helpful tools and work practices were available at social service offices in the countryside. Basic social work and a rural environment with its particular conditions were a special context for the study. Empowerment discussions and the exercise of power and practices connected with it presented another point of view. The target group for the research was social workers in rural municipalities in the Etelä-Savo province. The material analysed consisted of qualitative interviews with eighteen social workers carried out in two phases. The research was done using the grounded theory method. In this research the social workers defined partner violence as an exercise of power. In the first phase the social workers interviewed saw partner violence against women as a power relationship between the sexes whereas in the second phase the interviewees regarded it as more of a communication problem caused by other social problems in the family. In some municipalities the social workers only rarely met women subjected to violence in their relationships but, particularly in the bigger municipalities, partner violence against women could be a part of a day’s work, for instance in child protection cases. The social workers determined the prevention of violence within couples as change-oriented social work with empowerment as its focal concept. The social workers used empowerment techniques to strengthen the client’s own resources and to encourage an active use of them. The special character of rural social work lies in versatility, a holistic approach, local knowledge, a utilization of local customs, attitudes and networks in the work. The simultaneous versatility and special know-how of basic social workers and the opportunities provided by non-institutional care, multi-professionalism, social networks and collaboration can be seen as particular strengths in rural social work.Rural social work plays a significant part in preventing intimate partner violence and helping in situations where violence-specific special services are not available. Working with violence cases requires specialist skills for which social workers need training, discussion forums, work guidance and monitoring, enough resources and a safe working environment. So far society has managed to create sufficient services for neither preventing violence in homes nor helping people struggling in the vicious circle of violence.

Päivi Rinne tutki väitöskirjassaan, millaisia muutoksia palveluihin ja ammattityöhön sosiaalialan projekteilla tavoiteltiin, miten projekteja perusteltiin ja miten niissä toimittiin tavoitteiden saavuttamiseksi.Valtionhallinnossa toteutettiin 1990-luvulla julkishallinnon reformi, jossa vastuu julkisten palveluiden järjestämisestä siirtyi kunnille. Monet sosiaalialan projektit niin kunnissa kuin järjestöissäkin syntyivät reaktiona tähän haasteeseen. Valtio ohjasi projekteilla kuntia aktiivisiksi toimijoiksi, jotka toteuttavat strategista suunnittelua, jakavat vastuuta palveluiden tuottamisesta mm. järjestöjen kanssa sekä osaavat sovittaa yhteen tarpeita ja taloutta.– Kuntien haluttiin ottavan vastuu palveluista ja lisäksi sitouttavan muita paikallisia toimijoita yhteisiin tavoitteisiin, Rinne havaitsi.Projekteilla haluttiin puuttua hyvinvointipalveluiden epäkohtiin, esimerkiksi palveluiden byrokraattisuuteen. Järjestöt toivat esille joustavampien ja monipuolisempien palveluiden tarvetta, esimerkiksi avohuollon vähäisyyttä. Sosiaalialan työntekijät halusivat muutosta työnsä pakkotahtisuuteen ja niukkoihin mahdollisuuksiin tuoda asiantuntemustaan esille. Monet projekteista toteutettiin Euroopan Unionin tai Raha-automaattiyhdistyksen rahoituksella. Nämä tahot toivat omat painopisteensä tavoitteiden asettamiseen.Projektin aikana byrokratia ja yksityiskohtaiset säännöt oli mahdollista jättää vähemmälle huomiolle. Toimintaa voitiin järjestellä asiakaskunnan tarpeet ja paikalliset olosuhteet huomioiden. Julkisen sektorin projekteissa pyrittiin yhteistyössä eri tahojen kanssa luomaan yhteistä näkemystä kuntalaisten tarpeista. Pohdittiin myös eri tahojen roolia palveluiden kehittämisessä ja strategisissa linjauksissa.Projekteissa toteutettiin uusia matalan kynnyksen palveluita, yksilöllisiä tukitoimia sekä yhteisöllisiä ja arjenläheisiä toimintoja. Uusissa palveluissa vapaaehtoistoiminta oli alusta saakka merkittävässä roolissa ja toiminnan kehittämisessä kuunneltiin palveluiden käyttäjiä. Sosiaalialan työtä kehittävissä projekteissa sallittiin työntekijöiden irtaantuminen tiukoista aikatauluista ja tarkasti määritellyistä tehtäväkuvista. He saivat mahdollisuuksia käyttää ammattitaitoaan myös asiakastyötä laajempiin sosiaalisiin kysymyksiin.- Yhteinen oppiminen ja muutoksen haltuunotto olivat projekteissa tyypillisiä toimintatapoja. Osallistujien sitouttamista prosessiin pidettiin tärkeänä, Rinne kertoo.Osallistujat saivat muotoilla toimintojen sisältöjä työntekijän, järjestöaktiivin tai asiakkaan roolista käsin. Nämä kokemukset lisäsivät valmiutta kohdata muutoksia, tehdä yhteistyötä, vapaaehtoistyötä tai toimia tiukkojen normien mukaisesti. Osallistujat tottuivat ohjaamaan omaehtoisesti toimintaansa annettujen tavoitteiden suuntaisesti.Projekteissa pyrittiin löytämään tapoja siirtää kokeilun tulokset pysyväksi toiminnaksi. Uuden julkishallinnon tarpeisiin soveltuivat parhaiten projektien tulokset, jotka olivat tuotteistettavissa ja mallinnettavissa. Osalla toiminnoista oli mahdollisuuksia jatkua vain vapaaehtoistoiminnan varassa.- Tutkimus konkretisoi siirtymistä kohti projektiyhteiskuntaa, jossa osa vastuusta on siirtymässä kolmannelle sektorille ja kansalaisille, Rinne kuvailee.Rinteen aineisto muodostui 124 Sosiaaliturva-lehden kirjoituksesta, jotka oli julkaistu vuosina 1990, 1996 ja 2000. Kirjoituksissa mm. lehden toimittajat, projektityöntekijät, tutkijat ja hallinnon edustajat tarkastelivat ajankohtaista projektitoimintaa kunnissa, valtionhallinnossa ja järjestöissä. Changes in the Finnish society, during the 1990’s, caused widely stretching influences on social welfare services and professional social work. Several analyses of welfare state have given the result that in the 1990’s, welfare state met its limits and the expanding of the welfare state ended. After the transition period, welfare state has gotten many descriptions, e.g. post-expanding welfare state and ensuring welfare state. One of the given names for the new society is project society, which means that society is not presumed to develop as a whole. Instead, it is presumed to develop through different programs, which concentrate on singular topics. Project society follows the definition of project as an effective, step by step proceeding method, which focuses on strictly defined objectives. In this study, the former goal-oriented description about project is recognized, but projects are also viewed as concentrating on process and learning.This study focuses in analyzing the desired changes in the social welfare area in the context of the transition of the welfare state, and especially in the context of public sector reform. More precisely, the aim is to find out the reasons for the projects, what their objectives were and how they were carried out in the organizational field. The method of the study is Grounded Theory, which is a qualitative method striving to produce theory out of the data. The data consists of 124 writings, which were published in the Finnish professional journal Sosiaaliturva in the volumes of 1990, 1996 and 2000.Welfare state can be described as an institutionalized entity. American sociologist W. Richard Scott has described institutional processes as interactive top-down and bottom-up processes. He claims that the new institutional phenomena are mixtures of influences, which come from both directions. In this study the period of transition of the welfare state is seen as a period of institutional change. It was found out, that the change of the welfare state started both top-down and bottom-up efforts, striving to influence the contents and organizing of welfare services and professional social work. There were three main top-down reasons for the projects: firstly, the public sector reform, which transferred the responsibility to organize services from the state to the local authorities, secondly, the new perspectives to welfare, introduced by the European Union, and thirdly, the critics of bureaucracy, which were expressed by the representatives of the New Public Management. Civil society, consisting mostly of voluntary organizations, was considered as a bottom-up actor and so were the professionals of welfare state organizations. Bureaucracy was also criticized by them. The actors of the third sector also brought the new welfare needs of the citizens to the agenda. On their behalf, the professional actors wanted to express their professionally motivated reasons, e.g. their narrow autonomy in the tight structures of bureaucratic organization and the ignorance concerning social work expertise.In the study, it was pointed out that the actors set objectives to the projects, which on the one hand attached to the traditional objectives and procedures, and on the other hand tried to reach the requirements of public sector reform and New Public Management. While setting the traditional objectives, the actors followed the formerly constructed structures of behavior, which they had learnt to regard as logical and legitimate. In public welfare services this means efforts to develop systems, which guarantee parallel and good quality services to all citizens. In new services it means aims to strengthen the citizens’ influence and to make the services easier to achieve. In professional social work it means efforts to loosen the bound to governance structures and trying to achieve more professional influence. The public sector reform, being the target of objectives, means an effort to make advantage of strategic planning and to ask the local third sector actors to take some responsibility over the services and the producing of services in companionship with the public sector. Raising the active citizenship, which can be integrated to the society in the terms of competitive society, was also a suitable objective to the idea on public sector reform. In projects concerning professional social work, the reform meant attempts to make social work more visible on the terms of New Public Management.It was found out, that the projects were carried out in an institutional field of social welfare organizations. In the studies of institutional change, mechanisms have been analyzed. These mechanisms indicate how the institutional change proceeds. In this study it was found out that in the process, it was typical to make the need of development visible, to create common ground to the actors and to arrange companion-ship in the process. It was also typical to act in the project by combining innovation and integration and finally to success in finding the way to become accepted in the organizational field. The importance of participating in the process appeared to be significant. In the world of projects, the actors’ choices were guided rather by cognitive processes than by regulations.

Tuija Kotiranta tarkastelee väitöskirjassaan aktivointia työttömien ihmisten näkökulmasta. Aktivoinnin tekee ongelmalliseksi se, että siinä työttömän kohtaloksi jää olla aktivoitava. Aktivointi on siis jo sanana ristiriitainen. Tutkimuksessaan Kotiranta haki vastausta siihen, millaisilla käsitteillä aktivointi-ilmiötä kannattaisi tarkastella.- Suomessa työttömyyteen liitetään sekä aktivoinnin että kuntoutuksen käsitteet, mikä lääketieteellistää työttömyyttä hankalalla tavalla. Aktivoinnin sijaan tulisikin puhua esimerkiksi työllistymisen tukemisesta tai sen esteiden poistamisesta, Kotiranta ehdottaa.Sosiaalipalveluilla ihmisiä tuetaan ja autetaan yleensä samankaltaisia palveluja, ehtoja ja etuisuuksia käyttäen. Pyrkimyksenä on mahdollisimman samanarvoinen, tasapuolinen kohtelu. Tilanne on kuitenkin toinen, jos kyseessä on tapauskohtaiseen harkintaan ja ammatilliseen tilannearviointiin perustuva työote. Kotiranta havaitsi, että sosiaalityön tai sen lähialojen, kuten sosiaalisen kuntoutuksen, aktivoinnin, ohjauksen ja terapeuttisen työotteen tärkein työmetodi on mahdollisimman yksilöllinen sekä erilaiset elämänolosuhteet ja -historiat huomioiva palvelu.- Tämä tulee muistaa erityisesti aktivoinnin tehostamista vaadittaessa, sillä aktivointi on kaikkien oikeus, ei velvollisuus, Kotiranta painottaa. Yhteiskuntapolitiikan tasolla aktivointilain ajatus kuntoutuksesta on sekä oikea ja hyvä että huono ja väärä. Väärä se on sitoessaan työttömyyden sairauteen ja vajaakuntoisuuteen, sillä lääketieteellistäminen johtaa työttömyysongelman vääränlaiseen yksilöllistämiseen. Monet työttömät ihmiset ovat kokeneet ristiriitaisiksi tilanteet, joissa heitä on yritetty eri toimenpitein aktivoida työmarkkinoille silloin, kun töitä ei kaikille ole. Over the past two decades, a significant qualitative change has taken place in Finland in the demand for labour force. Some people will remain unemployed forever. This study examines the policy and process of activation as phenomena and concepts. It aims to identify concepts and closely related concepts that are fruitful in discussing the process of becoming active, which is looked at from the structural point of view, as a question linked with individuals' actions and experiences, and also as meaning giving. In Finland, unemployment is associated with the notions of activation measures and rehabilitation, which contributes to medicalising unemployment in a problematic way.The concrete starting point of the study was an empirical investigation of activation policy. The question to be answered is why activation measures activate or how the process of becoming active can be understood theoretically? The key issue is what conceptual framework is to be used to examine the phenomena of activation or what the more theoretical understanding of the phenomena is. Theoretically, the study draws on an idea that the ontological question of how people are perceived to think and act is fundamentally linked with the methodological question of how we can study people and their actions. The starting point was to find a research approach that does justice to the object of the study. The study falls within the tradition of philosophical-anthropological research on social work.The principal finding of the study is that, at the level of an individual, the process of activation is also concerned with conative factors, such as will, power and choices. The hidden objective of activation policy is conative, that is, it seeks to affect unemployed people's will with the intention of making them want employment, even in the case of so-called inferior jobs. Underlying the policy of activation is a concern about the collapse of work morale.At the level of public policy, this principal finding implies that the idea of activation legislation is righteous but also unrighteous if activation is only linked with incapacitation or disability. Medicalisation leads to a wrong kind of individualisation of the unemployment problem. The approach should be changed. What we are concerned with here are political choices to be made at the level of society.

Päivi Niiranen-Linkama tarkastelee väitöskirjassaan sosiaalialan asiantuntijuuden rakentumista ja sosiaalisen merkityksiä sosiaalialan toimijoiden opettajien, opiskelijoiden ja työntekijöiden puhetavoissa. Tutkimus ajoittuu suomalaisen ammattikorkeakoulutuksen alkuvaiheeseen ja siinä syntyneeseen tarpeeseen jäsentää asiantuntijuutta sosionomikoulutuksessa.- Tutkimus toi esille sosiaalialan moderniin asiantuntijuuteen liittyvät hegemoniset kamppailut yksilön, instituutioiden ja yhteiskunnan tasolla. Sosiaalialaa yhdistävänä sisäisenä puhetapana tunnistettiin osallisuuden puhetapa, joka määrittyi tutkimuksessa hegemoniseksi, uutta moraalijärjestystä luonnehtivaksi, Niiranen-Linkama summaa.Lisäksi Niiranen-Linkama tunnisti sosiaaliseen liittyvien arvojen olevan kerroksisia ja niiden muuttumisen viitteellisiksi. Myös tutkimuksessa nimetty kehittäjyyden puhetapa sai hegemonisia piirteitä. The purpose of this study was to produce an interpretation of the social when dis-cussing the expertise of social work in Finnish polytechnics. How do the profes-sionals in social education and social work describe the social at ethical, practical and theoretical levels? How do they legitimate their expertise? The social was di-vided into three levels: social in societal, institutional and personal levels. The study was based on the historical and cultural aspects of the social, on the aspects of social work expertise and on the philosophy of values. The study was made from the perspective of the critical discourse analysis. The main research ma-terial was based on the interviews of polytechnic teachers and students and on the interviews of employees in the social field. The persons interviewed were of differ-ent age and of different educational and working life backgrounds, and they were all women. The research material was divided into different categories called posi-tions: subject, practical and episthemic positions. The interviews and discussions were analysed from the point of view of the critical discourse analysis but the ma-terial was also reflected in the light of research literature. The results indicated that the meaning of the social at the societal level has weakened. Teachers referred to the social as 'those values' but did not analyze their values in detail. The speech of students, especially young students, consisted of de-scribing the social more personally. Therefore, there seemed to be collective, uni-versal values for the social among the teachers and employees but more personal values for the social among the students. The social at the institutional level (occu-pational, practical) turned the social into hegemonic talk of participation. Especially teachers but also social workers shared a discourse of participation. The students spoke more directly about helping people and clients, not so much about participa-tion. Other discourses of institutional level established the legitimation of modern expertise by marking borderlines and underlining one's expertise. The personal so-cial established two different kinds of discourses. One was a hegemonic discourse of the social as collective values in culture and the other was the talk of the margin-alization of the social in society. The results indicated that historical and cultural issues have modified the discourses of the social and that institutional and societal changes modified those discourses as well.

Ihmissuhdealojen opiskelijavalinnassa tulee kiinnittää huomiota ammatilliseen suuntautumiseen, tunne- ja luonnetekijöihin sekä minäkuvan realistisuuteen. Sosiaali- ja terveysalan amk-hakijoiden välillä on selviä eroja kiinnostuneisuudessa ja ammatillisen kehittymisen edellytyksissä, Pekka Kosonen havaitsi.- Yllättävän suuri osa, lähes kolmannes hakijoista, halusi aivan muualle, lähinnä yliopistoihin, opiskelemaan. Heidän kannaltaan kyse oli tilapäisratkaisusta tai ns. pakkohausta. Nämä olivat hakijajoukon nuorimpia, lukiossa erinomaisesti menestyneitä saman vuoden ylioppilaita. Lukiomenestys on huonosti toimiva valintakriteeri, mikäli halutaan valita sitoutuneita opiskelijoita hoiva-aloille, Kosonen toteaa.Pekka Kosonen tutki hoitotyön ja sosiaalialan asiantuntijuuden kehittymisen yksilöllisiä edellytyksiä ja alan ammattikorkeakoulutukseen hakevien ammatillista identiteettiä. Hän rakensi osaamista ja asiantuntijuuden kertymistä koskevan teorian, jossa korostuu intuition, empatian ja tunteiden merkitys. This study concerns the basic criteria for selecting students for degree programmes in nursing and social services. Two topics are explored: 1. Which individual factors restrict the development of expertise in care? 2. What is the content of personal meanings involved in application for these programmes?The first topic was investigated by theoretical analysis. The theory of ecological psychology (Gibson) was used to conceptualize and account for intuition, empathy and practical knowledge. The xpert “picks up” affordances, or proper implicit and explicit information. Emotional processes set conditions for affordances.The capacity for appropriate emotions in personal interaction with clients or patients is the basis of expertise development. In selecting students, individual emotional, psychodynamic and character traits and motivation should be assessed. The second problem was studied by empirical research. Using questionnaires, data were collected from applicants for polytechnic degree programmes in nursing and social services, before (N=107) and after (N=97) the selection tests. Combined qualitative and quantitative analyses were used. About 50 % of the applicants were firmly oriented to the degree programme they applied for, and 30 % were oriented to studies elsewhere, e.g. university. The personal meanings of application were classified into types resembling the identity statuses defined by Erikson and Marcia. Most respondents (1/2) proved to be identity achieved. The group of exploration (1/10) indicated features of active moratorium. The subjects in these two identity statuses proved motionally alert and non-defensive. Closed identity (12 % of the respondents) resembles foreclosure-type. Non-profiled identity (4 %) is close to identity diffusion.These two groups are characterized as defensive. High school marks do not serve as very relevant criteria for student selection, because they have a mostly negative correlation with commitment to nursing and social care.

Hannu Piiroinen tarkasteli väitöskirjatyössään kahdessa suomalaisessa sosiaalialan ammattilehdessä (Sosiaaliturva ja Sosiaalityöntekijä) vuosina 1990 – 1997 julkaistujen sosiaalityöntekijöiden kirjoitusten kautta rakentuvaa kuvaa suomalaisesta sosiaalityöstä. Hän kiinnitti huomiota niihin tulkintatapoihin, joilla sosiaalityöntekijät tekevät ymmärrettäväksi sosiaalityöhön liittyviä epävarmuustekijöitä ja ammatillisia jännitteitä 1990-luvun Suomessa. Piiroinen osoittaa, että sosiaalityöntekijät tulkitsevat 1990-luvun laman ja yhteiskunnallis-kulttuurisen rakennemuutoksen saaneen aikaan epävarmuutta ja ammatillisia jännitteitä sosiaalityössä. Sosiaalityön epävarmuus liittyy laman mukanaan tuomaan rahan puutteeseen ja resurssivajeisiin, kasvaviin työkiireisiin ja työpaineisiin sekä päätöksentekijöiden ja sosiaalityöntekijöiden välisiin erimielisyyksiin sosiaalityöstä, sen paikasta ja merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa. The study focuses on an analysis of the writings of social workers’, published in two Finnish professional journals of social work, from 1990 to 1997. The aim is to study the ways of how social workers categorize uncertainty and professional tensions of social work, due to the socio-cultural changes in Finland during the 1990s. The research method for this study is based on a categorization analysis inspired by (1) the concept of “category” by Aristotle; (2) the issues of discourse analysis in general; and (3) MCD, originally developed by Harvey Sacks in the 1960s and 1970s. The basic concept of this study – “categorization” – refers to two different forms of written representation by social workers.In representations on ‘the politics of uncertainty’, social workers raise up three issues. They emphasize that the recession of the 1990s left certain marks on the Finnish society and, thus, also on social work. They see that job description has totally changed in the 1990s and become more challenging and demanding. They believe that the conflicts between decision-makers and social workers produce a natural uncertainty in social work. In representations on ‘professional tensions’, social workers address three main problems. They think that the relationship between client and worker creates a fundamental tension in social work practice. They regard burnout in work as a hassle for many frustrated and stressed workers. They argue that the difficulties to define the limits of responsibility and power are due to the situation in which workers are both professionals in natural responsible positions, and indisputable experts in power based on their professional status