Search

Suojelupoliisia ja sen toimintaa tarkasteltaessa keskitytään yleensä vastavakoiluun ja terrorismin torjuntaan. Tässä artikkelissa suojelupoliisin historiaa tarkastellaan organisaation strategisen kehittämisen ja johtamisen näkökulmasta. Tarkasteluajanjaksona on Seppo Tiitisen päällikkökausi 1978–1990, jolloin tavoitteena oli viraston kehittäminen pohjoismaisten turvallisuuspoliisien tasolle. Tuon tavoitteen voi sanoa toteutuneen hyvin. Samalla normalisoitui viraston yhteiskunnallinen asema ja merkitys osana Suomen kokonaisturvallisuudesta vastaavaa viranomaiskenttää. Selkeimmät epäonnistumiset olivat sen sijaan viraston sisäisiä. Toteutumatta jäivät niin toiveet organisaatiokulttuurin muutoksesta kuin valtiojohdon päätöksentekoa tukevasta analyysitoiminnasta. The usual topics that interest historians of Finnish Security Police (SUPO) are counter espionage and counter terrorism. In this article, the viewpoint is however that of organizational development and management on strategic level. The article covers the directorship of Seppo Tiitinen (1978−1990), when the aim was set to bring SUPO to the same level as its Nordic partners. That aim was realised quite well. At the same time SUPO’s status and significance in Finnish society was normalized – it became one authority among others in charge of national security. The most evident failure was the inability to achieve change in organisational culture. In addition, providing significant intelligence for the government didn’t come to realization as intended.

Pääkirjoitus numeroon 3/2020.

Suomen miesten ja naisten jääkiekkomaajoukkueet ovat pelanneet lajin arvoturnauksissa vuosikymmenten ajan. Jalkapallossa miehet selviytyivät ensimmäisen kerran arvokisojen lopputurnaukseen vasta syksyllä 2019. Naiset onnistuivat tässä kahdesti jo 2000-luvun alussa, mutta se ei muuta kokonaiskuvaa; Suomi on jääkiekkomaa. Artikkelissa lähestymme Suomen jalkapallo-jääkiekko -asetelmaa historiallisen muutoksen näkökulmasta. Peruskysymyksemme on, miksi Suomesta tuli jääkiekkomaa, eikä jalkapallomaa. Analysoimme, mitkä ovat olleet lajien kehityksien keskeisiä muutos- ja murroskohtia. Tavoitteenamme on ajoittaa yhtäläisyyksiä, mutta ennen kaikkea erojen syntymistä. Siksi jaksotamme nykytilanteeseen johtaneen kehityksen kolmeen aikakauteen, jotka kiinnitämme suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumiseen, liikuntakulttuurin muutokseen sekä kansainvälisen toimintaympäristön murrokseen. Jääkiekko ja jalkapallo kehittyivät ensimmäisessä vaiheessa 1960-luvulle asti samantyylisesti ja lajien toiminta oli monilta osin hapuilevaa ja vaatimatonta. Jääkiekon irtiotto muihin lajeihin ajoittui kahteen toisen maailmansodan jälkeisen Suomen isoon rakennemuutokseen. 1960- ja 1970-luvuilla jääkiekko hyödynsi teollistumisen ja palveluistumisen, vaurastumisen, kaupungistumisen sekä kulutusyhteiskuntaan siirtymisen luoman uuden urheilukulttuurisen potentiaalin parhaiten. Se kehitti harrastusoloja, ammattimaisti ennakkoluulottomasti toimintaansa ja loi modernisoituvaan yhteiskuntaan sopineen konseptin. Näin jääkiekko oli hyvässä kunnossa, kun vanhojen rakenteiden purkautuminen ja markkinallistuminen muuttivat Suomea 1990-luvulta lähtien. Lajin toimintamekanismit vastasivat jo monelta osin uuden ajan vaatimuksia. Lisäksi urheilun järjestökentän sekasorto ja kansainvälinen menestys vahvistivat jääkiekon asemaa. Näin laji onnistui toistamiseen hyödyntämään yhteiskunnallisen muutoksen luoman uudenlaisen tilanteen ja tekemään eroa muihin lajeihin, myös jalkapalloon.

Tutkimuksessa selvitettiin yhden kunnan varhaiserityisopettajien ajatuksia heidän työhönsä kohdistuneista muutoksista. Kyseisessä kunnassa lakkautettiin päiväkodeissa aiemmin toimineet erityisryhmät ja integroidut erityisryhmät ja kaikki lapset siirtyivät yhteisiin ryhmiin. Varhaiserityisopettajien työnkuva yhdenmukaistui konsultoivaksi, useamman päiväkodin ja ryhmän yhteiseksi opettajaksi. Varhaiserityisopettajien ajatuksia muutoksesta koottiin elektronisella kyselyllä. Sama kysely toistettiin kolmen vuoden aikana kolme kertaa. Vastauksia tulkittiin muutokseen ja kerronnallisuuteen liittyvien teorioiden kautta (Bruner 1986; Fullan 2001). Vastauksissaan varhaiserityisopettajat pohtivat tehtyjä ja meneillään olevia muutoksia ja ehdottivat ratkaisuja ongelmallisiksi kokemiinsa asioihin. Vastaajat kertoivat itsensä ja oman työnsä muutoksen kohteeksi eivätkä asemoituneet muutosprosessissa sen aktiivisiksi toteuttajiksi. He kuvasivat tapahtuneita muutoksia prosessina, jota he tarkastelivat sekä ulkoapäin, että omana sisäisenä muutosprosessinaan. Varhaiserityisopettajat yhdistivät muutokset inkluusioon ja inklusiiviseen kasvatukseen. Inkluusion he ymmärsivät lähinnä tukea tarvitsevien lasten oikeutena olla samoissa ryhmissä muiden lasten kanssa. Varhaiskasvatusta he halusivat kehittää maltillisesti ja joustavia malleja etsien.