Search

Oletko pitänyt tallessa lapsuutesi unilelun? Onko sinulla jokin perintöesine, johon liittyy sukutarina? Kuuluuko jokin tietty esine erottamattomasti juuri sinun kotiisi? Millaiset esineet luovat kodikkuutta? Millaiset raivostuttavat, turhauttavat tai ovat turhia? Omistatko esineitä, joista et haluaisi luopua koskaan? nonPeerReviewed

The uses and functions of game music in everyday life The premise of this article is the idea that games and their music do not only relate to playing, but are also part of people’s musical practices outside of the actual gameplay situation. However, so far very little research has been done on the meanings of game music outside of gaming. In this study, we aim for a broader understanding of people’s relationship with game music by examining how game music is used outside of the context of gaming. The empirical analysis of the article is based on two datasets collected in Finland. The primary material consists of written stories (N=183) about personally meaningful game music memories. In addition to this, we use survey data (N=785) concerning people’s activities with their favorite game music outside of the game. In the study, we investigated (1) how varied and common the activities of using game music are, (2) what different types of game music use can be discerned, and (3) what psychological functions of game music are disclosed in the personal stories. According to both datasets, musical practices with game music in people’s everyday life were common. The ways of using game music were also diverse. In general, digital games appear to be a viable resource for engaging in musical practices and acquiring musical experiences. Through cluster analysis, three different types of game music use were outlined from the survey answers: performing/reproducing, reminiscing and appreciating the game experience, which refer to preferences for interacting with game music. Regarding the functions of music, the results imply that the functions of music documented in music psychology literature (mood management, aesthetic pleasure, self-enhancement, memory connection, social bonding) are well suited for analyzing the personal meanings of game music. In all, from the results, it can be established that the aesthetic value of game music for people, at least to some extent, seems to be conditioned by the gameplay experience, even if the music is separated from gaming.

nonPeerReviewed

publishedVersion

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

peerReviewed

Tutkimuksessa tutkittiin merkittäviä opettajakokemuksia sekä kokemusten vaikutuksia entisten oppilaiden näkökulmasta. Tavoitteena oli selvittää, minkälaisen opettajan toiminnan oppilas kokee itselleen merkittävänä sekä miten opettajakokemukset vaikuttavat oppilaaseen ja tämän tulevaisuuteen. Tutkimuksen kohteena olivat kirjoitelma-aineiston muodossa kerätyt kertomukset entisiltä oppilailta. Osallistujia lähestyttiin avoimella kirjoituskutsulla useiden paikallislehtien, Suomi 24-keskustelufoorumin, Tampereen Vanhempien ja Eläkeläiset ry:n Facebook-ryhmien kautta sekä tutkimuksen tekijän omilla sosiaalisen median tileillä. Kirjoitelmia kertyi yhteensä 35 kappaletta. Kirjoitelma-aineisto analysoitiin laadullisin tutkimusmenetelmin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä, jossa opettajan merkittävä toiminta ja sen vaikutukset luokiteltiin niitä kuvaaviin teemoihin. Merkittävinä koettu opettajan toiminta kiteytyi teemoihin: Opettaja uskoi minuun, Opettaja näki minut, Opettaja ei arvostanut, Opettaja opetti inspiroivasti sekä Opettaja välitti meistä. Oppilaan kokemus opettajan vilpittömästä luottamuksesta, välittämisestä sekä tunne huomatuksi tulemisesta olivat kokijalle merkittäviä. Merkityksellisenä koettiin myös opettajan taito opettaa sekä opettajat, jotka eivät arvostaneet oppilaitaan. Arvostuksen puute ilmeni opettajan epäoikeudenmukaisena, nöyryyttävänä tai vähättelevänä toimintana oppilaita kohtaan. Kokemusten vaikutukset näkyivät oppilaan elämässä monella eri osa-alueella. Vaikutusmuodot luokiteltiin teemoihin: Arvomaailma, Itseluottamus, Työ ja opiskelu, Harrastukset ja kiinnostuksen kohteet sekä Turvallisuuden kokemukset. Kokemuksilla oli vaikutusta paitsi oppilaan itseluottamukseen myös oppilaan arvomaailmaan, jonka pohjalta oppilas kertoi toimivansa edelleen aikuisiällä. Lisäksi opettajakokemukset vaikuttivat oppilaiden elämässä tekemiin valintoihin ja menestykseen työ- ja opiskelu-uralla sekä oppilaan tuleviin harrastuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin. Vaikutusta oli myös oppilaan kokemaan turvallisuuden tunteeseen, jolloin toiminta oli lisännyt oppilaan koulussa kokemaa tunnetta turvallisuudesta tai turvattomuudesta. Suurin osa merkittävistä muistoista kosketti opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta, jolloin opettaja oli kohdannut oppilaan yksilönä. Kokemusten vaikutukset olivat merkityksellisyydessään usein oleellisia kirjoittajan elämänpolun muotoutumisessa ja omaksi itseksi kasvamisessa. Opettajan oma herkkyys ja inhimillisyys toiminnassa ovat tekijöitä, jotka määrittävät oppilaan tulevaisuutta. Yksilöt toimivat omien kokemustensa pohjalta syntyneiden merkitysrakenteiden pohjalta. Tästä syystä opettajan toiminta on yhteiskunnallisesti monin tavoin merkittävää. Koska opettajan taito kohdata oppilas arvostavasti näyttäytyy oppilaan elämässä merkityksellisenä, on myös opettajankoulutusta syytä tarkastella jatkossa erityisesti opettajan toiminnan eettisyyden näkökulmasta.

The text looks at displaced Karelian groups – especially those related to Vyborg – on Facebook, which create a digital bridge between the past and the present. The groups are meta-archives as they store Vyborg-themed images and texts, share memories and host discussions related to Vyborg. There are participants from different generations. Facebook also enables virtual home region travel. peerReviewed

Kirja-arvostelu teoksesta Patrik Modiano: Uinuvia muistoja (suom. Lotta Toivanen, WSOY 2019, 117 s) nonPeerReviewed

Kirja-arvostelu teoksesta Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta, suom. Kristiina Rikman, Otava 2019. nonPeerReviewed

Korostunut häpeän tunne liittyy olennaisesti niin mielenterveysongelmiin kuin psykiatriseen hoitotyöhön. Erityisesti mielisairaalaan joutuminen on monelle häpeällinen kokemus, josta on vaikeaa puhua. Tässä artikkelissa tarkastelen mielisairaalakokemuksiin liittyvää häpeää psykiatristen sairaaloiden potilaiden, omaisten ja henkilökunnan kirjoittamien muistojen valossa. Analysoin muistelijoiden kuvaamia häpeän kokemuksia kuvaten häpeän kerronnallista rakentumista muistoissa. Pohdin mitkä tekijät ovat lisänneet, mitkä puolestaan helpottaneet mielisairaalakokemuksiin liittyvää häpeää. Eri muistelijaryhmien häpeän kokemukset ovat luonteeltaan erilaisia – potilaiden muistojen osalta niissä korostuu sisäänrakennettu stigma. Artikkeli pohjautuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry:n (myöhemmin SKS) Muistoja ja kokemuksia mielisairaaloista –muisteluaineistoon., Shame is the inexorable companion of mental illness and psychiatric care. Hospitalisation is a particularly shameful experience for many and difficult to talk about. This article explores these feelings of shame in the light of memories of psychiatric hospitals written by patients, their relatives and hospital staff. I analyze the personal experiences of shame by studying the narrative construction of shame in the memories. I evaluate the factors that may have eased the shame associated with mental hospital experiences. The nature of those experiences varies for different groups of people – in the case of patients there is a built-in stigma.The article is based on the Finnish Literary Society’s (SKS) Muistoja ja kokemuksia mielisairaaloista [Mental hospital memories] material.

peerReviewed

Arvosteltu teos: Välijärvi, Jouni, Mannonen, Joonas, Huttunen, Oona, Ojanen, Hilma & Koskelo, Wilhelmiina 2018. Maailma muuttuu – Muuttuuko koulukin? Jyväskylä: Docendo. 183 s.

nonPeerReviewed

1940–1960-luvuilla suomalaisten mielisairaaloiden henkilökunta perheineen asui tyypillisesti sairaala-alueilla tarkoitusta varten rakennetuissa asunnoissa. Käytäntö toi mielisairaala-alueille myös henkilökunnan lapset. Analysoin artikkelissa mielisairaalan henkilökunnan lasten lapsuudenympäristöihinsä liittämiä tunnekokemuksia. Nyt jo aikuisten lasten muistelmat sävyttyvät paitsi nostalgisesta kaipuusta lapsuuden leikkipaikkoihin ja mielisairaalaelämän yhteisöllisyyteen, myös melankoliasta, joka liittyi yhteisön eristyneisyyteen ja siellä läsnä olevaan väkivallan ja kuoleman uhkaan. Keskeisiä käsitteitä analyysissa ovat nostalgian ja melankolian lisäksi topofilia ja topofobia eli paikkaan liittyvä kiintymys ja pelko. Pohdin artikkelissa myös mielisairaalamuistelmien tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tutkimus pohjautuu vuosina 2014–2015 koottuun Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -aineistoon sekä aiemmin julkaistuihin mielisairaala-alueella eläneiden lasten muistelmiin. peerReviewed

nonPeerReviewed

ti Sukupuolta ja tunteita on harvoin tarkasteltu lapsuuden perhettä, sukua, ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä käsittelevien muistojen pohjalta. Tutkimuskysymyksemme on, miten sukupuolesta ja tunteista kerrotaan lapsuutta koskevissa muistoissa. Tarkastelemme muistoja kerronnallisuuden kautta. Aineisto koostuu 31 lastentarhanopettajaopiskelijan opiskelun alussa kirjoittamista kirjoituksista. Analysoimme opiskelijoiden kirjoittamia muistoja temaattisesti ja kerronnan tapoja tarkastellen. Tutkimuksen tulokset osoittavat, kuinka sukupuoli ja tunteet kietoutuvat muistoissa. Sukupuolesta kertominen jää paikoin dikotomisen naiseuden tai mieheyden esittelyn tasolle. Tunteita ja sukupuolta kerrotaan kulttuuristen mallikertomusten mukaisesti, mutta näitä malleja myös varioidaan. Muistoissa kuvataan, kuinka suhteissa lapsuuden tärkeisiin ihmisiin saatettiin ilmaista kulttuurisesti sopivia tunteita sen sijaan, mitä itse asiassa tunnettiin. Muistot sukupuolesta ja tunteista kiinnittyvät vahvasti ruumiillisuuteen. Tutkimuksemme korostaa, miten muistojen avulla voidaan ymmärtää ajankohtaisia ilmiöitä, kuten sukupuolen ja tunteiden merkitystä kasvatuksen arjessa.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee neljän Oikeutta eläimille -järjestössä toimineen aktivistin muistoja eläinoikeusliikkeen yhteisöllisyydestä ja kuvauksia heidän omasta identiteetistään. Lisäksi käsittelen Oikeutta eläimille -järjestön tulevaa aineistoluovutusta Kansan Arkistoon ja siihen liittyviä tallennus- ja tutkimuseettisisiä kysymyksiä. Tutkimusaineistoni koostuu aktivistien kanssa tekemistäni teemahaastatteluista sekä Kansan Arkiston teettämän arkistokyselyn tuloksista. Käsittelemäni teemat nousivat itse aineistosta eli haastatteluista. Analyysini teoreettinen viitekehys asettuu muistitietotutkimuksen selittävän ja ymmärtävän näkökulman välimaastoon. Arkistoluovutuksen erityispiirteitä analysoin pohtimalla, minkälaista arkistoaineistoa ruohonjuuritason järjestöjen kaltaiset ryhmät tuottavat, minkälaisiin arkistoihin ne tallentuvat ja minkälaisia käyttöetiikan kysymyksiä aineiston tallennuksessa on otettava huomioon. Aineistoni kautta ilmeni, että eläinoikeusaktivismi on vaikuttanut voimakkaasti kaikkien haastateltujen identiteettiin ja elämänvalintoihin. Etenkin veganismi on aiheuttanut alussa kiistoja perheenjäsenten kanssa. Ystäväpiiri ja sosiaaliset suhteet koostuvat haastatelluilla lähes yksinomaan muista aktivisteista. Kolme neljästä haastatellusta on omistanut elämänsä täysin eläinoikeustoiminnalle. Eläinoikeusliikkeeseen yleisesti yhdistettyjen alakulttuurien kuten anarkismin ja punk-liikkeen näkyvyyden koettiin nykypäivänä olevan vähäistä. Eläinten oikeuksien puolustamista perustellaan vahvalla käsityksellä oikeasta ja väärästä. Myös eläinoikeusfilofia on vaikuttanut monen informantin eettiseen ajatteluun. Eläinten oikeuksien puolesta taistellaan myös laittomin keinoin. Yleisin laittoman toiminnan muoto on salakuvaaminen eläintiloilla. Salakuvien myötä eläinoikeusliike nousi vuonna 2007 median kiinnostuksen keskiöön, mutta alun innostuksen jälkeen median kiinnostusta on ollut vaikea pitää yllä. Haastatellut kokivat eläinoikeusliikkeen erittäin tiiviinä ja turvallisena yhteisönä. Haastatteluissa ei ilmennyt muistoja syrjinnästä, ja erilaiset vähemmistöt koettiin hyväksytyiksi. Eläinoikeusleirit korostuivat sekä identiteettiä että yhteisöllisyyttä koskevissa muistoissa: lähes kaikki kokivat leireillä olleen motivoiva vaikutus omaan aktivismiin. Muistoissa eläinoikeusliikkeen toiminnasta korostuivat katukampanjat ja salakuvaaminen. Katukampanjat koettiin pääosin positiivisina muistoina, vaikka väkivallan uhka oli jossain määrin läsnä. Salakuvaamiseen liittyi niin negatiivisia kuin positiivisiakin kokemuksia. Salakuvaamisen raskaus korostui muistoissa: vaihtuvuus kuvaajien keskuudessa on suuri, mutta mukana on myös useita pitkään kuvanneita henkilöitä. Tutkimukseni yksityiskohtaisimmat muistot liittyvät juuri salakuvaamiseen. Arkistoluovutus Kansan Arkistolle on aineistonsa laadun suhteen poikkeuksellinen. Arkistoon tallennettuna salakuvausmateriaali on ainutlaatuista niin Suomen kuin Oikeutta eläimille -järjestön historiassa, sillä kuvat kartoittavat ensimmäistä kertaa suomalaisten tuotantotilojen olosuhteita. Toinen merkittävä piirre tässä aineistoluovutuksessa on tutkimusetiikka. Haastatteluissani puhuvat aktivistit ovat osallistuneet laittomaan toimintaan, joten kaikkien henkilötiedot on anonymisoitu. Eläinoikeusliike on poliisin seurannassa, joten aineiston tutkimusluvat tulee säätää erityisen huolellisesti. Tutkimustulosteni valossa Oikeutta eläimille-järjestön toimijoiden tutkimus muistitiedon kautta on ollut hedelmällistä. Järjestön toiminnan tutkimusta on mahdollista jatkaa etnologisesta näkökulmasta vielä monin tavoin.

Neuvostoliiton hajoamisesta ja sitä kautta Viron uudelleenitsenäistymisestä tuli vuonna 2016 kuluneeksi 25 vuotta. Näiden vuosien aikana virolaiset muiden entisten neuvostokansojen tavoin ovat käyneet läpi neuvostomenneisyyttään ja tuolloisista nuorista aikuisista on kasvanut se sukupolvi, joka on nykyisessä Virossa päättävässä asemassa ja siirtää historiakäsityksiään uusille, itsenäisessä Virossa syntyneille sukupolville. Maisterintutkielmassani tutkin miten tämä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa syntynyt sukupolvi muistaa 1980- ja 1990-lukujen taitteen tapahtumat ja heidän oman sukupolvensa roolin niissä. Kyseistä aikaa käsittelevä historiankirjoitus on tavallisesti keskittynyt makrotason ja poliittisten tapahtumien tarkasteluun ja Virossa uudelleenitsenäistymisajan käsittely on saanut teleologisia ja laulavan vallankumouksen narratiivia korostavia piirteitä. Maisterintutkielmassani kyseessä on haastatteluaineistoon pohjautuva mikrohistoriallinen tutkimus, joka muistitietotutkimuksen ja diskurssianalyysin avulla tutkii yksilötason muistoja ja niiden suhdetta historiankirjoitukseen. Yksilöllisten kokemusten ja muistojen kautta tutkimukseni tarkoitus on myös tuoda esille opiskelijoiden ja yksilöiden näkökulma Viron uudelleenitsenäistymisajan tutkimukseen, ja tätä kautta havainnollistaa yksittäisten ihmisten kokemusten ja valintojen moninaisuutta yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa. Tutkielmassa tarkastelen muistoja kolmella tasolla: koko Neuvosto-Viron tasolla tapahtuneen liikehdinnän, Tartossa tapahtuneen liikehdinnän ja lopulta yksilön kokemuksen tasolla. Tutkimuksestani käy ilmi, että yksilötasolla esiintyy variaatiota siinä, missä määrin ja millaisena omat muistot suhteutuvat historiankirjoitukseen sekä laulavan vallankumouksen, heräämisajan tai perestroikan narratiiveihin: joissain tapauksissa muistot heijastavat esimerkiksi laulavan vallankumouksen narratiivia tai kehittävät vakiintuneista narratiiveista omat versionsa, kun taas joissain tapauksissa muistot eivät noudata näitä narratiiveja lähestulkoon lainkaan ja saattavat jopa vähätellä liikehdinnän vaikutusta tavallisen ihmisen elämään. Haastatteluissa kävi myös ilmi, että liikehdintää koskevissa muistoissa painotukset esimerkiksi eri järjestöjen ja liikkeiden merkityksestä eroavat historiankirjoituksen esityksistä. Opiskelijoista muodostuu haastatteluissa aktiivinen kuva niin järjestötoiminnassa kuin sen ulkopuolellakin, ja heidän omaksumistaan arvoista vahvimpana nousee esille isänmaallisuus, jota ilmennetään haastatteluissa usealla eri tavalla. Yksittäisten henkilöiden muistoissa liikehdinnän ja sen innoittaman opiskelijajärjestötoiminnan kuvauksissa sosiaalinen toiminta ja mahdollisuus itsensä toteuttamiseen nousevat keskeiseen rooliin opiskelijoiden kokemusmaailman ja toiminnan suuntaajina.

Pohjoisia sota-ajan muistoja käsittelevässä traumaromaanissa Pahan morsian (Ritva-Kaija Laitinen, 1986) teoksen päähenkilö Laura muistelee jatkosodanaikaista rakkauttaan saksalaissotilaaseen. Laura palaa paikalle, johon rakastettu oli vuosikymmeniä aiemmin kaivertanut molempien nimikirjoitukset. Saksan armeijan rakentaman tähystystornin jäänteissä on edelleen useita kaiverruksia, mutta rakastavaisten nimiä Laura ei onnistu sieltä löytämään. On kuin materiaalisuus olisi pettänyt muistin. Materia, sen paremmin kuin mikään muukaan Lauran ympärillä, ei näytä tukevan hänen tarinansa kertomista. Traumatisoituneen yksilön kamppailu menneisyyden prosessoimiseksi rinnastuu teoksessa näin toisen maailmansodan perinnön kollektiiviseen työstämiseen. Romaani jäi valtakunnallisella tasolla melko vähälle huomiolle. Pohjoisessa se oli kuitenkin osa paikallista, 1980-luvun kuluessa vilkastunutta julkista muistityötä. 1980-luvun historiantutkimus ei sen sijaan osoittanut laajaa kiinnostusta lappilaisiin sota-ajan kokemuksiin. Yksi harvoista Lapin sodan tuolloisista tutkijoista, Sampo Ahto, toi omissa tutkimuksissaan esiin Lapin sodan saaman vähäisen huomion ja pyrki herättämään kiinnostusta lappilaiseen sota-ajan historiaan. Vuonna 1985 julkaistun teoksensa Muistoja Lapin sodasta aluksi Ahto esittää poleemisen toiveen: Jospa hänen kirjansa herättää lukijoissa halun tutustua Lapissa säilyneisiin, maastossa tuolloin vielä helposti erottuneisiin sodan jäänteisiin. peerReviewed

Tässä maisterintutkielmassa on selvitetty, millaisia muistoja musiikki nostattaa ikääntyneillä. Tutkimusotteeseen on vaikuttanut ymmärtävän psykologian sekä fenomenologian avoin tutkimusasenne muistojen tutkimiseen. Tutkimustulokset on koottu haastattelemalla päiväkeskuksen asiakkaita. Haastattelut rakentuivat ikääntyneiden itse nimeämiensä kappaleiden kuuntelusta ja niistä nousseiden muistojen hyvin vapaasta keskustelusta. Tämän lisäksi haastattelun lopussa on kysytty, miten ikääntyneet kokevat musiikin olevan osa muistelemistaan sekä heidän kokemustaan haastattelumetodin mielekkyydestä. Musiikin auttaa herättelemään etenkin omaelämänkerrallisia muistoja. Ikääntyneet kokevat muistelemisen tärkeäksi ja musiikin auttavan muistelussa. Haastateltavat ilmaisivat, että haastattelussa käytetylle metodille olisi tilausta ikääntyneiden arjessa. Haastatteluista nousi myös selkeästi esille, että musiikki toimii ikääntyneillä herkistäjänä oman elämän reflektoinnissa ja eletyn elämän hahmottamisessa kokonaisuutena. Tutkimuksen tarkoitus oli puhtaasti tiedonkeruullinen, mutta musiikkiterapiallista aspektia ei voida sulkea tällaisesta laadullisesta, avoimesta ja ymmärtävästä tutkimuksesta. Tutkimustulokseni osoittavat, että musiikilliselle muistelutoiminnalle olisi tilausta ikääntyneiden terveyspalveluissa. Tutkimukseni on yksi osoitus siitä, miten erilaista musiikillista aktiviteettia voi soveltaa ja käyttää kattavammin ikääntyneiden palvelujen osalta.

Tutkielman aiheena on suomalaisten naisten 1950-luvun nuoruusmuistot. Muistoja lähestytään erityisen ennakko-oletuksen kautta, jonka mukaan 1950-luvun Suomea on julkisissa historiaesityksissä kuvattu kahtiajakautuneeksi ajanjaksoksi. Tärkeänä apuvälineenä on historiakuvan käsite, jonka mahdollista dualismia tutkielman muistiaineistosta paikannetaan. Tutkielman aineistona ovat suomalaisten naisten nuoruusmuistot 1950-luvulta, jotka jakautuvat sekä haastatteluihin että kilpakirjoitusaineistoon. Näistä aineistoista tutkitaan sitä, millaista historiakuvaa ne 1950-luvun nuoruudesta luovat, ja onko tämä historiakuva samalla tavoin kahtiajakautunut kuin julkisten historiaesitysten antama näkemys. Tätä 1950-luvun kahtiajakautuneisuutta tutkitaan aineistosta viiden eri teeman kautta, jotka koostuvat vastinpareista maaseutu ja kaupunki, oppikoulun käyneet ja sen ulkopuolelle jääneet, työ ja vapaa-aika, mies ja nainen sekä aineellinen puute ja edistysusko. Näiden vastinparien dualistisuutta puretaan aineistosta sekä diskurssianalyysin että dekonstruktion keinoin. Aineiston historiakuvan rakentumisen purkamisessa liikutaan analyysissä kahdella tasolla: muistoista tutkitaan sekä sen ilmeistä nimettyä sisältöä että myös sen rivien välissä vaikuttavaa kätketympää sisältöä. Tämän lisäksi aineiston historiakuvaa kaksoisluetaan vasten tutkimus-, populaari- ja aikalaiskirjallisuuden antamaa kuvaa 1950-luvun Suomesta ja nuoruudesta. Tällä suhteutuksella analyysi kytketään laajempiin historiallisiin yhteyksiin. Tutkielman tarkoituksena on myös käsitellä muistamisen erilaisia tapoja ja niiden vaikutusta muistojen sisältöihin. Analyysin pääluvut on jaoteltu aineistotyypin mukaisesti haastatteluiden ja kilpakirjoitusten historiakuvan tutkimiseen, jonka jälkeen viimeisessä luvussa näiden kahden aineistotyypin sisältöjä vertaillaan toisiinsa ja muodostetaan kokonaistulkinta 1950-luvun nuoruusmuistojen historiakuvasta ja sen sisältämästä dualismista. Analyysin kokonaistulkinnassa kävi ilmi, että etenkin sukupuolten ja koulutusmuodon eroja muisteltiin hyvin kahtiajakautuneesti niin haastatteluissa kuin kilpakirjoituksissakin. Useissa muistoissa tosin sukupuolta ei juurikaan käsitelty ja eri koulujen sisäiset erot korostivat enemmän yhtenäisyyttä. Sen sijaan työnteko ja aineellinen puute olivat useimmissa muistoissa niin hallitsevassa osassa, että ne eivät muodostaneet tasaveroista paria vapaa-ajan ja edistysuskon kanssa, vaan niistä muodostettu näkemys oli useimpien muistelijoiden mukaan varsin yhtenäinen. Maaseutu ja kaupunki taas eivät olleet muistoissa vastakkainasettelusuhteessa, ja niiden väliset erot koettiin lievemmiksi kuin julkisen historiakuvan puolella. Maaseudun nuoret kuitenkin kokivat kaupungin muistoissa usein paremmaksi ja erilliseksi asuinympäristöksi, kun taas kaupunkilaiset nuoret vaikenivat minkäänlaisesta vertailusta. Nämä historiakuvan rakenteet paljastamalla tutkielma on tuonut syvempää ymmärrystä niistä keinoista, joilla 1950-luvun nuoruutta suomalaisten naisten muistoissa luodaan. Tämä ymmärrys 1950-luvun nuoruuden historiakuvan perusrakenteista mahdollistaa tulevaisuudessa aiempaa monipuolisemman lähtökohdan uusille tutkimuksille.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin tanssiprojektin “Pohjantähden nähden” kautta syntyneitä ratkaisuja ja toimintamenetelmiä sekä niistä syntyneitä tuloksia. Tutkimus käsittelee selvityksiä, miten tanssin avulla voidaan auttaa vanhuksia löytämään omat piilevät voimavaransa ja millä eri tavoin tämänkaltainen projekti vaikuttaa toiminnallaan vanhusten vireystilaan ja muistamiseen. Tarkoituksena on tarjota tanssiprojektin kautta löytyneiden toimintaesimerkkien avulla menetelmiä vanhusten aktiivisempaan osallistamiseen tanssilähtöisesti hoitolaitoksissa.

FM Kirsi-Maria Hytösen etnologian väitöskirja ”Ei elämääni lomia mahtunut” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana tarkastettiin 13.6.2014 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori emerita Kaija Heikkinen Itä-Suomen yliopistosta ja kustoksena professori Pirjo Korkiakangas Jyväskylän yliopistosta.

Water is a scarce resource, and therefore struggles for its governance exist and more can be expected in the future. Questions pertaining to the governance of nature and natural resources are very complex and demanding, because the varied interests of several actors must be considered in the problem-solving process. This study seeks to explain the multiplicity of the human-environment interaction in the Vuoksi River valley from 1800 to the present. The Vuoksi River runs 150 kilometres from Lake Saimaa (Finland) to Lake Ladoga (Russia). In this study, the Vuoksi is analysed as a field of political struggles, social construction and as a part of everyday practices. The picture of the Vuoksi is drawn from local and spatial contexts, from wider historical causes and effects and social processes. The Vuoksi is seen as a place where ecological, economical, socio-cultural and political aspects are entwined and they form a diverse entity. This study discusses the changes of the Vuoksi River, the causes of these changes and the altering values of the water. Further, it deals with the place of the Vuoksi River in people’s lives. The discussed changes have taken place in (1) the physical Vuoksi (2) the governance of the Vuoksi and (3) the significance of the Vuoksi. Physically, the Vuoksi as a currant has changed because of the construction of hydropower plants. The most dramatic changes in the governance of the Vuoksi took place when Finland ceded the area of Karelian Isthmus to the Soviet Union first after the Winter War 1940, and finally in 1944, after the Continuation War. The Vuoksi became a transnational resource of the Finland and the Soviet Union. The significance of the Vuoksi is strongly connected to the memories that the locals have from their everyday relationship with it. This study demonstrates that the long-term changes in both the governance and the physical river have had their effects on people’s relationship with the Vuoksi. However, these changes have not altered the fact that the Vuoksi is important for the local people. Multiple changes have added new layers of narratives, new meanings and new dimensions to the Vuoksi River. This study shows that today the Vuoksi is not only a physical place, but there is a Vuoksi that is built by many different, but parallel—and sometimes even conflicting—narratives. Out of these narratives, a hybrid of continuity and change is formed. Tiivistelmä Vesi on rajallinen luonnonvara, jonka hallinnasta käydään ja tullaan tulevaisuudessa käymään kamppailuja. Ympäristön ja luonnonvarojen hallinnan kysymykset ovat nykypäivänä erittäin haasteellisia, sillä niitä ratkaistaessa on sovitettava yhteen useiden toimijoiden erisuuntaisia intressejä, arvoja ja näkemyksiä sekä toimittava yhtä aikaa ajallisesti ja alueellisesti useilla ulottuvuuksilla. Tutkimus selittää ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta Vuoksen jokilaaksossa 1800-luvulta nykypäiviin. Saimaalta Laatokkaan 150 kilometriä virtaavaa Vuoksea tarkastellaan poliittisen hallinnan, sosiaalisen rakentumisen ja jokapäiväisen toiminnan kenttinä. Kuva Vuoksesta rakentuu paikallisesta ja tilanteellisesta kontekstista, laajemmista historiallisista syy- ja seuraussuhteista ja yhteiskunnallisista prosesseista. Vuoksi on paikka, jossa ekologiset, taloudelliset, sosiokulttuuriset ja poliittiset tekijät ovat kietoutuneet toisiinsa monimuotoiseksi kokonaisuudeksi. Tutkimus kuvaa Vuoksen muutosta, tähän muutokseen vaikuttaneita tekijöitä, veden muuttuvia merkityksiä sekä Vuoksen paikkaa ihmisten elämässä. Muutokset ovat kohdistuneet 1) fyysiseen Vuokseen, 2) Vuoksen hallintaan ja 3) Vuoksen merkityksiin. Fyysisesti Vuoksi on muuttunut voimatalousrakentamisen vaikutuksesta. Hallinnollisesti muutokset ovat kohdistuneet ennen kaikkea talvisodan jälkeisiin alueluovutuksiin, jolloin Vuoksesta alkaa rakentua kahden valtion välinen, ylirajainen resurssi. Vuoksen merkityksiin liittyvät vahvasti muistot, tunteet ja nostalgia. Tutkimus osoittaa, että Vuoksen edellä mainitut pitkän aikavälin muutokset ovat heijastuneet alueen asukkaiden Vuoksi-suhteeseen. Muutokset eivät kuitenkaan ole muuttaneet sitä tosiasiaa, että Vuoksi on alueen ihmisille merkittävä. Vuoksi on muuttunut paljon, mutta nämä muutokset ja menetykset ovat luoneet Vuokselle uusia kertomuksia, uusia ulottuvuuksia ja uusia merkityksiä. Vuoksi ei ole pelkästään fyysinen paikka, vaan tutkimuksessa esitettävän tulkinnan mukaan on olemassa Vuoksi, joka rakentuu monista rinnakkaisista, ajallisesti erilaisista ja samalla jopa ristiriitaisista kertomuksista. Näistä kertomuksista syntyy hybridi, jossa muutos ja jatkuvuus yhdistyvät.

Lasten huostaanotot ja sijoitukset kodin ulkopuolelle ovat Suomessa lisääntyneet 1990-luvun lopulta alkaen. Valtakunnallinen lastensuojelutilasto vuodelta 2010 kertoo, että kodin ulkopuolelle oli vuoden aikana sijoitettuna 17 064 lasta ja nuorta. Tarve tietää enemmän kodin ulkopuolelle sijoittamiseen johtaneista syistä ja lasten elämästä sen jälkeen on yhteiskuntapoliittisesti ilmeinen. Samaan aikaan lukujen taakse liittyy lapsen ja perheiden henkilökohtainen eletty elämä ja perheiden tarinat. Tutkimuksessa etsitään vastauksia kahteen kysymykseen, joista ensimmäinen liittyy siihen, mitä ja miten lastenkodista kerrotaan osana henkilökohtaista elämää. Toinen taas liittyy tutkimusmetodeihin ja -etiikkaan: miten erilaisia tarinoita lastenkodista osana henkilökohtaista elämää kerrotaan ja voidaan tutkia. Tutkimuksen aineistoina ovat erilaiset tarinalliset ja elämäkerralliset aineistot, joita on käsitelty neljässä erillisartikkelissa. Ensimmäisessä artikkelissa kerrottavuutta lähestytään sosiologisen tunteiden tutkimuksen kautta ja jäsennetään erilaisia häpeästä kertomiseen liittyviä kertojan paikkoja suhteessa lastenkodissa elettyyn lapsuuteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Toisessa artikkelissa lastenkodissa elettyä lapsuutta tutkitaan erilaisten henkilökohtaisten ja institutionaalisten dokumenttien ja yhdessä muistelun avulla. Kolmannessa artikkelissa eritellään iäkkäiden ihmisten tapaa muistella lapsuuttaan lastenkodissa ja jäsentää sitä osaksi omaa tarinaansa erilaisten kerrottavuuden ulottuvuuksien avulla. Neljännen artikkelin keskiössä ovat perhesuhteet ja erityisesti äidistä kertominen, kun osa lapsuutta on eletty lastenkodissa. Tutkimuksen läpikäyvä teema on, että tutkimuksen aihe lapsuudesta kertominen on samaan aikaan sekä tavallista että erityistä. Lapsuusmuistot ovat osa jokaisen aikuisen tavallista elämää , mutta lastenkodissa eletyn lapsuuden muistot sisältävät tavallisuuden lisäksi jotakin erityistä. Näistä muistoista kerrottaessa tasapainoillaan tavallisen ja erityisen rajalla. Tämä tasapainoilu ilmenee sekä tarinoiden sisällöissä että tavoissa, joilla tarinat kerrotaan. Tutkimuksen päätulos on, että lastenkoti osana henkilökohtaista elämää ei taivu tarinoiden tulvaksi. Toisin kuin yleensä elämäkerrallisessa tutkimuksessa, joissa erilaisiin kirjoituskutsuihin vastataan innokkaasti, tavoitettiin tässä tutkimuksessa vain muutamia kirjoittajia. Lastenkodissa eletty lapsuus ei ole sellainen tarina, joka haluttaisiin kertoa, ulkopuoliselle, vieraalle tutkijalle. Lastensuojelun muokkaamasta henkilökohtaisesta elämästä kertomiseen kietoutuvat monet päällekkäiset tarinat, muistot, tunteet, sosiaaliset suhteet ja käytännöt. Lapset joutuvat muokkaamaan yhtä lailla omat perhesuhteensa kuin lastensuojelun yhteiskunnalliset interventiot osaksi omaa elämäntarinaansa. Tämä muokkaaminen tehdään usein vailla tukea ja toisinaan myös keskellä vastakkaisia näkemyksiä ja tarinoita. Haluun kertoa liittyy kertojan mahdollisuus rakentaa itselleen moraalisen kertojan paikka. Samoin siihen liittyy halu suojella itseään ja itselle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Hankalan lapsuustarinan muistamista ja kerrontaa voivat tukea sukupolvikokemukset, kollektiiviset muistot ja erilaiset yhdessä muistelun rakenteet. Esimerkiksi tarinat sotalapsena olosta ovat tarinoita, joiden muistelua ja kertomista ovat tukeneet sota-ajasta kulunut aika ja kollektiivisen kerronnan lisääntyminen. Lastenkodissa eletty lapsuus ei kuitenkaan jäsenny sukupolvikokemuksena tai erilaisina kollektiivisina tarinoina. Lastenkotiin liittyvän lapsuuden kerrottavuuteen vaikuttaa yhteiskunnallis-historiallinen suhtautuminen aikaan ja muistoihin. Tämä suhtautuminen voi yhtä lailla kannustaa muistelemaan ja kertomaan kuin unohtamaan. Hankalien muistojen ympärille muodostuu unohtamisen kulttuuri, jossa mennyt jätetään taakse eikä kerronnalle ole silloin tilaa. This dissertation examines the narrativity of a childhood lived in a children s home as part of personal life. For some people, a children s home is a temporary stage in life lasting a couple of days, while for others it forms a permanent living environ-ment for years to come. The first primary question in the study is what people say about a children s home as part of their personal lives and how they put it in words. Another primary question is related to the research methods and ethics: how can dif-ferent stories of a children s home as part of personal life be narrated and studied. The conceptual framework of the study consists of intertwined theoretical and methodological concepts which are related through their connection to personal life and its study. The concept of personal life emphasizes that people live in relation-ships, and their reflective analysis. Personal life is not private but it becomes part of existing relationships and social structures and develops as part of them. In the study, the existence of reminiscence, emotions, imagining and social structures is simultaneously emphasized in relation to personal life and talking about it. The methodological starting point of this study is the view that it is possible to study a children s home by using biographical material. This kind of material can provide narratives on personal lives that have been molded by children s homes and child protection. The narrative approach was used to analyse and increase the narra-tivity of a childhood lived in a children s home. The research data consists of differ-ent kinds of biographical material where child protection interventions as last resorts are narrated as part of personal life and a life story. The study utilizes both content analysis and dialogical/performative narrative analysis. The study consists of four separate articles and a conclusion chapter. Each article approaches questions related to both content and narrativity with a theoretical view. The narrativity of a children s home as part of personal life is constructed differently in each article. The first article approaches narrativity through a sociological study of emotions and analyses different narrative positions related to shame in relation to a childhood lived in a children s home and social relationships. The second article studies a childhood lived in a children s home by using different kinds of personal and institutional documents combined with reminiscence. The third article examines the way elderly people reminisce their childhood in a children s home and how they position it as part of their personal story through different narrative dimensions. The fourth article focuses on family relationships and especially the way a mother is nar-rated when part of childhood has been lived in a children s home. A common theme in all the articles is that the subject of research narrating childhood is simultane-ously both ordinary and special. Childhood memories are part of every adult s or-dinary life , but memories of a childhood lived in a children s home contain some-thing special in addition to the ordinariness . The main result of the study is that a children s home as part of personal life is not a source of a lot of stories. It is also not a source for a story that would easily and willingly be told to a researcher who is an outsider and a stranger. The narrativ-ity of a childhood in a children s home depends on the person s sociohistorical atti-tude to time and memories. This attitude can encourage reminiscing and narrating or it can encourage forgetting. A culture of forgetting is formed around difficult memo-ries so that the past is left behind and narrativity has no space to grow. Reminiscence and narratives can be supported by generational experiences, col-lective memories and different communities that have formed around reminiscing. A childhood lived in a children s home is not, however, formed as part of a genera-tional experience but as different collective stories. Children s home memories are not memories to be told together with family. The narrativity of a childhood in a children s home depends on the narrative environment where each of us lives at a given point in time. In a narrative of a life story molded by child protection, many overlapping stories, memories, emotions, social relationships and practices are inter-twined. Former children s home residents learn to narrate their stories through an interactive process between the narrator and the listener. The desire to narrate is related to an opportunity to construct for oneself a position of a moral narrator. It is also related to a desire to protect oneself and one s important social relationships. The narrative environment can both support and smother the narrating of a personal story. To this day, the different practices in child protection institutions using collec-tive reminiscence and biographical documentation can mold children s memories and their narrativity in different ways. These practices can be used to construct a culture of both reminiscing and forgetting.

The possibilities of the disnarrated in Elina Hirvonen’s novel When I Forgot Anna, the character-narrator of When I Forgot (2005), a debut novel by Elina Hirvonen, spends the present-day of the novel sitting in the cafes and remembering the past. She works through some traumatic events and embarrassing situations, and speculates what could have happened. Her unrealized desires, fantasies etc. constitute what Gerald Prince calls the disnarrated. As delineated by Prince, the disnarrated refers to those events that remain unrealized though they are given as possible or actual elements of the narrative. It can fulfill various functions of which the present article examines its possibilities as a characterization device and a thematic instrument in Hirvonen’s novel. By revealing the deepest hopes, desires and expectations of the characters, the disnarrated functions as an important characterization device. It expresses their feelings and reactions in different kinds of situations, and their somewhat inconsistent attitudes towards themselves and the whole world. The article also points out that the novel’s central thematics motivates the disnarrated. Anna will forget or at least suppress her memoirs, so it becomes natural to sketch alternatives to the actual events. Moreover, the article examines the two key motifs of Hirvonen’s novel, the mirror and the window, and their relation to the disnarrated. Like the disnarrated as a narrative element, the mirror reveals the characters alternatives and possibilities that are included in their lives.

Pro gradu -työ tutkii henkilökohtaisten muistojen merkitystä ja käyttöä luovassa kirjoittamisessa. Se tarkastelee eri näkökulmista luovan työn ja ennen muuta kirjoittamisen virikkeitä. Työssä käsitellään myös eri aistien vaikutusta kirjoittamisprosessiin ja pohditaan voiko aisteja stimuloimalla vaikuttaa kirjoittamiseen. Kaksiosaiseen työhön kuuluu tämän tieteellisen tutkimusosuuden lisäksi taiteellinen osuus eli romaanikäsikirjoitus. Alaotsikko Kun orava kaivoon hyppäsi viittaa työni väljästi omaelämäkerrallisen romaanikäsikirjoitukseen Vesimankeli. Sen kirjoitusprosessi on ollut osa tutkimusprosessia. Yksi keskeisistä tutkimuskysymyksistäni oli, voiko aisteja virittelemällä herättää muistoja ja nostaa niitä luovan kirjoittamisen virikkeeksi kirjoitusprosessiin. Tämä työ vahvisti oletukseni, että voi. Mitä enemmän muistelin ja kirjoitin, sen enemmän muistin. Muistot jättävät meihin muistijälkiä, ennen muuta kehoomme, joka ei unohda mitään. Tutkimuksessani olen käyttänyt kulttuurin- ja omaelämäkertatutkimuksen teoriataustaa ja tutkinut kirjailijoiden, ennen muuta Antti Hyryn, omaelämäkerrallisten muistojen syntyä. Omaelämäkerta ei ole koskaan yksi yhteen kirjoitettu kertomus, vaan se on aina kudelma, joka sisältää tapahtumien ja muistojen lisäksi myös kulttuurisen ja kollektiivisen muistin. Työprosessin pohjalta laadin kaavion Muistojen merkityksestä ja käytöstä luovassa kirjoittamisessa. Päädyin siihen, että kirjoittajan subjektiivinen muistojen käyttö voi parhaimmillaan toimia katalysaattorina myös lukijan omiin muistoihin ja houkutella häntä omaelämäkerralliseen pohdintaan.

Pro gradu -tutkielmani aihe on menneisyyden representoiminen museotoiminnassa. Esimerkkinä museaalisesta representaatiosta tarkastelen Keski-Suomen museon käsityöläiskotimuseota (1956) ja niihin rakennettua näyttelyä 1950- ja 60-luvuilla. Käytän sanoja representoida ja esittää samassa merkityksessä. Tutkimusongelmani pääkysymys kuuluu: millainen näyttely Keski-Suomen museon käsityöläiskotimuseoon rakennettiin ensimmäisen siirron jälkeen ja mitä käsityöläiskotimuseon näyttely esitti? Vaikka representaatio-käsite on tutkimukseni keskeinen osa, en tee kuitenkaan representaatiotutkimusta. Tarkastelen käsityöläiskotinäyttelyä kulttuurisena ja taiteellisena luomuksena, joka on ihmisen tekemä, jonka avulla on säilytetty ja esitetty menneisyyttä sekä jolla on ollut vastaanottajansa ja heillä kokemuksensa. Pohdin, millä tavalla Keski-Suomen museo on toteuttanut käsityöläiskotinäyttelyn eli millaisia representaatiokeinoja siinä on käytetty, millä tavoilla kävijöillä on ollut mahdollista kokea näyttely ja millaisia käsityksiä ja tunteita se on voinut välittää kävijöille. Tutkielmani ensimmäisessä luvussa Museonäyttely representaationa kerron erilaisista esityskeinoista museonäyttelyssä. Valaisen esityskeinoja kolmen eri museonäyttelyn avulla. Seuraavassa luvussa Katsaus käsityöläiskotimuseon syntyyn johdatan lukijan Keski-Suomen museon käsityöläiskotimuseon syntyyn ja toteutukseen, jonka tueksi katsahdan ulkomuseon historiaan Suomessa. Kolmas luku Käsityöläiskotimuseo representaationa on päälukuni. Siinä analysoin tutkimuskohdettani käsityöläiskotimuseota mennen ajan representaationa: tarkastelen käsityöläiskotinäyttelyä muistojen tyyssijana, eletyn ja merkityksellistetyn tilan representaationa, lavastettuna esityksenä sekä esteettisenä ja elämyksellisenä kokemuksena. Lopuksi-osiossa kokoan yhteen ajatuksiani siitä, millainen esitys menneisyydestä käsityöläiskotimuseo kaiken kaikkiaan on. ”Att skapa museer är att skapa betydelser.”, kirjoittaa Solveig Sjöberg-Pietarinen väitöskirjassaan Museer ger mening (2004). Mennen ajan representaationa käsityöläiskotimuseo on esittänyt sitä, millaisissa rakennuksissa käsityöläiset ovat asuneet ja miten he ovat eläneet 1800-luvun puutalo-Jyväskylässä. Perustamalla käsityöläiskotimuseon Keski-Suomen museo Sirkka Valjakan johtamana loi merkitystä Jyväskylän varhaiselle kaupunkihistorialle, erityisesti kaupungin käsityöläismenneisyydelle.