Search

Biopsykososiaalista eli kokonaisvaltaista lähestymistapaa suositetaan kroonistuneiden terveysongelmien hoidossa, mutta työuupumuksen hoidossa siitä tiedetään vähän. Tässä artikkelissa tarkastellaan biopsykososiaalisen lähestymistavan ilmenemistä työpaikoilla ja työterveyshuolloissa työuupuneiden työkyvyn tuessa painottaen tukea vaikeuttavia tekijöitä. Aineisto koostuu sairauspoissaolojen hallintaan ja työhön paluun tukeen osallistuvien ammatti­laisten haastatteluista ja kirjoitelmista yliopistoissa ja keskussairaaloissa (n = 15) sekä työterveyshuolloissa (n = 25). Aineistot kerättiin vuosina 2014–2017 ja analysoitiin laadullisesti. Työpaikkojen ja työterveyshuoltojen käytännöt työuupuneiden tuessa ulottuivat vaihtelevasti yksilöön, työoloihin ja työuupumukseen ilmiönä. Tukea vaikeuttivat: 1) yksilöön liittyvistä tekijöistä työuupumukselle altistava persoonallisuus, yksityiselämän stressitekijät ja avoimuuden puute työuupumuksesta ja sen syistä, 2) työoloista esimiehen tuen tarve, esimiehen tuen käänteisesti puskuroiva vaikutus, työyhteisön ilmapiiriongelmat, keinojen puute työyhteisön tukemiseen työterveyshuollossa ja moniammatillisen yhteistyön jäsentymättömyys työterveyshuollossa sekä 3) työuupumukseen liittyvistä tekijöistä työuupumuksen määrittelemättömyys, työuupumuksen työperäisyyden kyseenalaistaminen, ominaispiirteet, liitän­näissairaudet ja toipumisen ennakoimattomuus. Johtopäätöksenä on, että biopsykososiaalinen lähestymistapa ei aina toteudu työuupuneiden tuessa.

Suomalaisessa työelämässä on mukana noin 15 000–20 000 tyypin 1 diabeetikkoa. Tyypin 1 diabetes (T1D) on sairaus, joka voi vaatia erityistä huomioon ottamista työelämässä. Tämän toimintatutkimuksen tavoitteena oli kehittää työpaikoille T1D:een liittyviä hyviä käytäntöjä ja selvittää työpajatyöskentelyn soveltuvuutta niiden kehittämiseen. Hyviä käytäntöjä kehitettiin kuudessa työryhmässä, joihin kuului yksi tyypin 1 diabeetikko, hänen lähiesimiehensä sekä työterveyshuollon ja työsuojeluorganisaation edustajat ja tutkija. Kehittäminen tapahtui pääasiassa työpajatyöskentelynä. Työpajoissa kehitettiin kymmenen hyvää käytäntöä. Näistä neljä tähtäsi T1D:ta koskevan tiedon lisäämiseen työpaikoilla, kaksi pyrki parantamaan sairauden käsittelyyn liittyviä käytäntöjä työpaikalla, kaksi tarjosi työn järjestelyihin liittyviä keinoja helpottaa tyypin 1 diabeetikon työelämäosallistumista ja kaksi tähtäsi T1D:een liittyvien riskien parempaan hallintaan. Jaettua asiantuntijuutta hyödyntäen on mahdollista kehittää hyviä käytäntöjä edistämään tyypin 1 diabeetikoiden työhyvinvointia. Työpaikoilla tarvitaan monimuotoisia käytäntöjä, koska työpaikat, työt ja diabeetikot ovat kaikki erilaisia.

Artikkelin tavoitteena on kuvata ja ymmärtää terveydenhuollon sisäisiä verkostoja työttömien terveyspalvelujen toteuttamisessa ja kehittämisessä. Artikkeli perustuu Kuopiossa toteutetun Työterveysneuvontahankkeen loppuarviointiin vuonna 2011. Hankkeen keskeisin toiminta pohjautui terveystapaamisiin työterveyshoitajan kanssa. Asiakaskunta hankkeessa oli 15–25 vuotiaita työttömiä sekä keski-ikäisiä, työvoimapoliittisessa koulutuksessa olevia henkilöitä. Aineisto kerättiin Kuopion terveydenhuollon ja sidosryhmien sekä seurantapaikkakuntien (Joensuu, Jyväskylä, Oulu, Vammala) edustajien teemahaastatteluilla sekä Kuopiossa toteutetulla verkostokyselyllä. Työttömien terveyspalvelujen toimintaympäristö ja työttömien terveyden erityispiirteet sekä verkostotutkimus muodostavat teoreettisen viitekehyksen tutkimukselle. Tulosten mukaan työttömien terveyspalveluissa lähtökohtana on asiakaskeskeisyys ja organisaation rajapinnoilla toimiminen. Terveydenhuollon mahdollisuudet arvioida työ- ja toimintakykyä ovat rajalliset, sillä terveydenhuollon keinoin ei kaikkia asiakkaan asioita voida ratkaista. Työ- ja elinkeinotoimiston ja terveydenhuollon yhteistyötä pitää lisätä, sillä prosessivastuu työttömän asioissa kuuluu työ- ja elinkeinotoimistolle. Työterveyshuollon ja muun perusterveydenhuollon roolijakoa pitää selkeyttää. Työttömäksi jäävän terveydenhuollon kehittäminen tulee tapahtua työterveyshuollosta käsin yhteistyössä muun perusterveydenhuollon kanssa. Palvelun kehittäminen vaatii organisaation rajojen madaltamista, koordinointia pysyviä toimintamalleja sekä sopimuksia.