Search

Helsingin yliopistossa toteutettavassa ja Suomen Akatemian rahoittamassa "Politiikan uskonnollinen legitimaatio ja uskonnon poliittinen legitimaatio Suomessa" -hankkeessa (LEGITREL, 2020–2024) perehdytään uskonnon ja politiikan teemaan kolmella tasolla: eduskunnassa, poliittisten puolueiden omissa materiaaleissa ja väestön asenteissa. Hankkeen peruskysymyksenasettelu lähtee legitimaation käsitteestä: miten uskonto ymmärretään Suomessa politiikkaa oikeuttavana eli legitimoivana asiana, ja miten toisaalta politiikan kautta voidaan legitimoida uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallista asemaa? Hankkeen tutkijoiden oppialoina on uskontotiede, uskontososiologia, yhteiskuntapolitiikka ja taloussosiologia. Hankkeen yhtenä osana toteutettiin syksyllä 2022 väestötason Yhteiskunnalliset asenteet ja uskonnolliset näkemykset -kysely (N=1563). Tässä raportissa käymme läpi kyselyn tuloksia kuvailevalla tasolla. Muodostamme ajankohtaisen katsauksen aineistoon, joka täydentää muita uskontoa ja/tai poliittisia asenteita mittaavia kyselyitä ja tarjoamme eväitä yhteiskunnalliseen keskusteluun uskonnon paikasta suomalaisessa politiikassa ja yhteiskunnassa. Kyselymme on tähän mennessä perusteellisin uskonnon ja politiikan risteyskohtiin Suomessa pureutuva väestötason selvitys. Politiikan uskonnollinen legitimaatio ja uskonnon poliittinen legitimaatio Suomessa -hanke (2020–2024). (Suomen Akatemia)

Discursive study of religion (DSR) has become an increasingly recognised and applied approach to the study of religion. It asks: What passes for ‘religion’ in society? How do different constructions of ‘religion’ affect other social spheres such as politics, law, and everyday life, and vice versa? In this collection, Finnish scholars—many of them internationally recognized authorities on the subject—discuss DSR’s theoretical underpinnings, map the variety of discursive approaches, and apply the approach to case studies of politics, spirituality, and history. The book can be used as a textbook for religion and method courses in various disciplines.

Artikkelin tavoitteena on valottaa etnografista lähestymistapaa nuorten arjen tutkimiseen nykypäivän mediakaupungissa. Keskeisenä käsitteenä toimii katupolitiikka, joka käytössämme laajentaa sekä politiikan että kadun merkitystä. Ymmärrämme katupolitiikan urbaanin arjen politiikkana, joka hahmottuu erityisesti kaupunkitilan rajojen kautta. Nämä rajat eivät rajoitu vain fyysiseen tilaan, vaan niitä piirretään, esitetään ja tuotetaan uudelleen sekä valtamediassa että verkon sosiaalisessa mediassa. Artikkelin keskiössä on yhtäältä kysymys siitä, millaisen ympäristön katu fyysisine ja virtuaalisine ulottuvuuksineen muodostaa nuorten päivittäiselle toiminnalle. Toisaalta kysymme, mitä rajoja tutkija kohtaa pyrkiessään tutkimaan nuorten katupolitiikaksi kutsumaansa monitulkintaista ilmiötä. Mitä hän onnistuu näkemään ja kuulemaan, mikä taas jää näkemättä tai kuulematta? Ymmärtämällä katupolitiikan käsitteen tällä tavoin metodologisesti pohdimme kaupunki- ja mediaetnografialle asettamia haasteita aineiston tuottamisen suunnasta tuomalla esiin Youth Street Politics in the Media Age -projektista saatuja kokemuksia. Tulkitsemme, että nuorten arkisessa katupolitiikassa rajat sekä yhdistävät että erottavat erilaisia fyysisiä ja virtuaalisia maailmoja ja niihin liittyviä sosiaalisia suhteita. Saadakseen empiirisen otteen nuorten liikehdinnöistä ja käytännöistä tämän päivän mediakaupungissa nuoruuksien tutkijan on opeteltava paitsi ymmärtämään ja tunnistamaan myös kunnioittamaan erilaisia nuorten elämässä länsäolevia fyysisiä, kulttuurisia ja diskursiivisia rajoja.

Artikkelin tavoitteena on valottaa etnografista lähestymistapaa nuorten arjen tutkimiseen nykypäivän mediakaupungissa. Keskeisenä käsitteenä toimii katupolitiikka, joka käytössämme laajentaa sekä politiikan että kadun merkitystä. Ymmärrämme katupolitiikan urbaanin arjen politiikkana, joka hahmottuu erityisesti kaupunkitilan rajojen kautta. Nämä rajat eivät rajoitu vain fyysiseen tilaan, vaan niitä piirretään, esitetään ja tuotetaan uudelleen sekä valtamediassa että verkon sosiaalisessa mediassa. Artikkelin keskiössä on yhtäältä kysymys siitä, millaisen ympäristön katu fyysisine ja virtuaalisine ulottuvuuksineen muodostaa nuorten päivittäiselle toiminnalle. Toisaalta kysymme, mitä rajoja tutkija kohtaa pyrkiessään tutkimaan nuorten katupolitiikaksi kutsumaansa monitulkintaista ilmiötä. Mitä hän onnistuu näkemään ja kuulemaan, mikä taas jää näkemättä tai kuulematta? Ymmärtämällä katupolitiikan käsitteen tällä tavoin metodologisesti pohdimme kaupunki- ja mediaetnografialle asettamia haasteita aineiston tuottamisen suunnasta tuomalla esiin Youth Street Politics in the Media Age -projektista saatuja kokemuksia. Tulkitsemme, että nuorten arkisessa katupolitiikassa rajat sekä yhdistävät että erottavat erilaisia fyysisiä ja virtuaalisia maailmoja ja niihin liittyviä sosiaalisia suhteita. Saadakseen empiirisen otteen nuorten liikehdinnöistä ja käytännöistä tämän päivän mediakaupungissa nuoruuksien tutkijan on opeteltava paitsi ymmärtämään ja tunnistamaan myös kunnioittamaan erilaisia nuorten elämässä länsäolevia fyysisiä, kulttuurisia ja diskursiivisia rajoja.

Peter L. Berger on yksi eniten nykypäivan uskontososiologiaan vaikuttaneista ajattelijoista. Bergerin vuonna 1967 ilmestyneestä The Sacred Canopysta tuli modernin uskontososiologian pienoisklassikko, jota luetaan yliopistoissa Weberin ja Durkheimin rinnalla. Tarkastelen tässä artikkelissa Bergerin sosiologisen uskontoteorian lähtokohtia sekä etenkin Bergerin vaikutusvaltaista sekularisaatioteorian muotoilua. Huomiota kiinnitetään etenkin siihen kuinka Bergerin tiedonsosiologiset lähtökohdat ja sekularisaatioteesi ovat ajoittain ristisriidassa. Lopuksi pohdin kuinka neljäkymmentä vuotta sitten julkaistun The Sacred Canopyn ajatukset ovat kestäneet sosiologisessa ja uskontotieteellisessä keskustelussa esiin noussutta kritiikkiä.

Tutkimuksen kiinnostuksen kohteena ovat toisen asteen ammatilliset käsi- ja taideteollisuusalan opettajat sekä heidän ammattialallansa käytettävät tiedonlähteet. Tutkimus lukeutuu ammattillisen tiedonhankinnan tutkimukseen. Viitekehyksenä käytetään Sonnenwaldin lähdemaisemaa eli information horizons -mallia. Haastattelut tehtiin Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Tutkimuksen teoreettisessa osiossa esitellään tiedonhankintatutkimuksen viitekehyksiä ja valotetaan opettajien sekä käsi- ja taideteollisuusalan toimijoiden tiedonhankintakäyttäytymistä käsittelevää aiempaa tutkimusta viiden pro -gradu -tutkielman kautta. Empiirisessä osiossa vastataan tutkimuskysymyksiin. Tutkimuskysymyksiä ovat miten oppilaitoksen ammattialalle saadaan tietoa mitä lähteitä käytetään miksi lähteitä käytetään tai jätetään käyttämättä sekä kuinka lähteet suhteutuvat toisiinsa. Aineiston keruu toteutettiin Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa puolistrukturoidulla ryhmähaastatteluilla, joihin osallistui yhdeksältä eri ammattialalta yhteensä 19 opettajaa. Käytetyimpiä tiedonlähteitä olivat oma kokemus sekä ammattitaito, kollegat, kirjallisuus sekä Internet. Tutkimustulokset olivat samansuuntaisia kuin alaa käsittelevässä aiemmassa tutkimuksessa, joskin eroja löytyi käytetyimpien lähteiden järjestyksessä. Aiempiin tutkimuksiin verrattuna opettajien oma kokemus ja taito nousi selvästi käytetyimmäksi lähteeksi, samoin kollegoita hyödynnettiin ennemmin kuin kirjoja. Yhtenevää aiempien tutkimustulosten kanssa oli, että opettajat suodattavat, jäsentävät ja tuottavat tietoa. Myös opiskelijoita hyödynnettiin tiedonlähteinä. Aineistoa kerätessä myös havaittiin, että Sonnenwaldin lähdemaisemametodologia ei sovellu sellaisenaan ryhmähaastattelussa käytettäväksi. Asiasanat: opinnäytteet, informaatiotutkimus, tiedonhankinta, tiedonlähteet, ammatillisten opintojen opettajat, toisen asteen koulutus, käsi- ja taideteollisuusoppilaitokset

Hoitotyö ja sen johtaminen rakentuu hoitamisen perustan ja ytimen ympärille. Hoitamisen perusta ohjaa hoitajan toimintaa hoitamisen ytimessä ja osastonhoitaja hoitotyön johtajana on avainasemassa tämän perustan luomisessa. Hoitamisen ytimen ja perustan käsitteellinen määrittely on vielä keskeneräistä. Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa ja kuvailla osastonhoitajien näkemyksiä hoitamisen ytimestä ja perustasta. Tavoitteena oli lisätä hoitotieteellistä tietämystä siitä, mitä hoitamisen ytimessä tapahtuu ja mikä on hoitamisen perusta, joka ohjaa sekä hoitajan että osastonhoitajan toimintaa. Pyrkimyksenä oli löytää uutta näkökulmaa hoitamisen ytimeen. Tutkimustehtävät olivat: 1) Millaisena osastonhoitajat näkevät hoitamisen perustan? 2) Millaisena osastonhoitajat näkevät hoitamisen ytimen? 3) Miten hoitamisen perusta näyttäytyy osastonhoitajien toiminnassa? 4) Miten hoitamisen ydin näyttäytyy osastonhoitajan toiminnassa? Tutkimus oli laadullinen. Aineisto kerättiin kolmen keskussairaalan 13 osastonhoitajalta teemahaastattelun avulla. Aineisto analysoitiin sisällön analyysi-menetelmää käyttäen. Tutkimuksen tuloksena muodostettiin neljä yhdistävää kategoriaa tutkimustehtävien mukaisesti. Hoitamisen perusta muodostuu yksittäisen ihmisen ja työyhteisön muodostamista näkemyksistä. Hoitaja ainutkertaisena yksilönä luo näkemyksensä hoitamisen perustasta, mutta hoitajuuden ja osastonhoitajuuden kautta siihen tulee lisänäkemystä. Työyhteisö yhteisönä, sen hoitofilosofia, hoitotyön asema yksikössä ja hoitotyön kehittäminen vaikuttavat hoitamisen perustan muodostumiseen. Myös organisaation tasolla tehtävät ratkaisut vaikuttavat yksilötasolle asti hoitamisen perustaan. Hoitamisen ydin on kahden ihmisen, potilaan ja hoitajan yhteistä olemista, jolle on ominaista tietyt erityispiirteet. Potilas on hoitamisen ytimessä oma itsensä ja määrittää oman avun tarpeensa. Hoitaja on hoitamisen ytimessä tasavertainen ihminen potilaansa kanssa tiettyine luontaisine ominaisuuksineen, mutta hän on samalla myös ammatillinen hoitaja, vaikka hänen roolinsa ei ytimessä näy. Hoitamisen perusta näkyy osastonhoitajan johta-juuden kautta suhtautumisessa itseen ihmisenä, potilaisiin, yksittäiseen hoitajaan, koko työyhteisöön ja hoitotyöhön. Hoitamisen ydin näkyy osastonhoitajan johtajuuden kautta näkemyksessä itsestään, suhteessa potilaaseen, hoitajaan, työyhteisöön ja hoitotyöhön. Tutkimuksen keskeiset johtopäätökset oli, että hoitamisen perusta joka ohjaa hoitajan toimintaa, koostuu persoonakohtaisista ja kokemuksellisista näkemyksistä, arvoista, asenteista, hoito- ja eettisistä periaatteista, filosofioista, ideologioista ja vakaumuksista, ja että hoitamisen ytimessä kohtaa kaksi tasavertaista ihmistä, potilas ja ammatillinen hoitaja, joilla on yhteinen "kieli", joille ytimessä oleminen on muuta kuin tehtävien tekemistä ja jonka vuoksi potilas kokee saavansa enempi kuin ennakkoon odotti. Avainsanat: hoitamisen perusta, hoitamisen ydin

This study examines sociality in the boundary areas of communities. A boundary area is an area where individuals and communities meet or separate. The research assignment is to study how communal and individual affiliation and disaffiliation manifest in individual experiences in the boundary areas of three communities that have disaffiliated from the Evangelical Lutheran Church of Finland. The research assignment is examined through two questions. First, how have the communal disaffiliation and formation of a community occurred in three communities developed on the outskirts of the Evangelical Lutheran Church of Finland? Second, how has the individual’s disaffiliation from a community and affiliation to a community happened as described and experienced by individual interviewees? The communality of late modernity is diverse, and the boundary areas of communities have become porous. A porous boundary area signifies an area where an individual’s social affiliation to the community is easy. The objects of this research are three communities that have formed during the crumble of the religious monopoly of the Evangelical Lutheran Church of Finland. The communities are Markus-yhteisö (nowadays Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta) in Helsinki, Satamaseurakunta in Jyväskylä, and Toivon portti -seurakunta of Uuden toivon seurakuntien uskonnollinen yhdyskunta (former Nokia Missio Church) in Tampere. The research material consists of documents from the Finnish Patent and Registration Office and theme interviews of 20 people. The documents from the Finnish Patent and Registration Office are used as a source for the formation of the communities. Secondly the study focuses on the religious language used by the interviewees and their descriptions of affiliation, disaffiliation, and commitment. The research shows, that the community’s boundary area is a concept that can be used to explain the social phenomena of the encounter between an individual and the community. The situations in the community formation have generated mythical stories about the birth of the community. In this study, these stories are called the communities’ genesis narratives. The genesis narratives describe and shape the boundary areas after the community has been formed. In the research analysis, a moment is found across all studied communities which in this study is called the community’s we-ness moment. The we-ness moment is a special area in the community’s boundary area, where, for individuals, the justification for the existence of the community becomes a reality and the community exists for the individual in real and imaginary terms. This study questions the idea that religious conversion is a one-off border crossing to a new religious community. In a late modern society, individuals move in different boundary areas of communities, whereupon a conversion is a continuous process and continuous building of religious identity. For an individual, affiliation to a community, disaffiliation from a community, and commitment to a community can occur simultaneously. In the current situation, a discussion about the decline in the number of members in the Evangelical Lutheran Church of Finland is a discussion beside the point. People’s religious identity is not built in an either-or situation but in a both-and situation. This is connected to the question of the moral responsibility of the leadership of religious communities to the people involved in the community. Tutkimus käsittelee yhteisöjen rajapintoja, joissa yksilöt ja yhteisöt kohtaavat tai eroavat. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten yhteisöllinen ja yksilöllinen irtautuminen ja liittyminen ilmenevät yksilön kokemuksina yhteisöjen rajapinnoissa kolmessa evankelisluterilaisen kirkon uskonnollisuuden piiristä irtautuneessa yhteisössä. Tähän vastataan kahden tarkentavan kysymyksen kautta. Ensiksi miten yhteisöllinen irtautuminen ja yhteisön muodostuminen on tapahtunut kolmessa evankelisluterilaisen kirkon liepeillä syntyneessä yhteisössä? Toiseksi miten yksilön yhteisöstä irtautuminen ja liittyminen yhteisöön on tapahtunut haastateltujen kokemana ja kuvaamana tapahtumana? Jälkimodernin ajan yhteisöllisyys on monimuotoista ja yhteisöjen rajapinnat ovat muuttuneet huokoisiksi. Huokoinen rajapinta tarkoittaa, että yksilön sosiaalinen liittyminen yhteisöön on helppoa. Tutkimuksen kohteena on kolme yhteisöä: Markus-yhteisö (nyk. Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta) Helsingissä, Satamaseurakunta Jyväskylässä sekä Uuden toivon seurakuntien uskonnollisen yhdyskunnan (entinen Nokia Missio Church) Toivon portti -seurakunta Tampereella. Tutkimuksen aineisto muodostuu Patentti- ja rekisterihallituksen asiakirjoista sekä 20 henkilön teemahaastatteluista. Patentti- ja rekisterihallituksen asiakirjoja käytetään yhteisöjen muodostumisesta kertovana lähdeaineistona. Tutkimus haastattelujen analyysi keskittyy haastateltujen käyttämään uskonnolliseen kieleen ja heidän kuvauksiinsa liittymisestä, irtautumisesta sekä sitoutumisesta. Tutkimus osoittaa, että yhteisön rajapinta on käsite, jonka avulla voidaan selittää yksilön ja yhteisön kohtaamisen sosiaalisia ilmiöitä. Yksilölle yhteisöön liittyminen, yhteisöstä irtautuminen ja yhteisöön sitoutuminen voivat olla samanaikaisia tapahtumia. Yhteisöjen syntymisen prosessit ovat muovanneet rajapintoja, ja yhteisöjen muodostumisen tilanteista on syntynyt myytinomaisia kertomuksia. Näitä kertomuksia tutkimuksessa kutsutaan yhteisöjen alkukertomuksiksi. Alkukertomukset kuvaavat ja muovaavat rajapintoja yhteisön muodostumisen jälkeen. Tutkimuksen analyysissä erottuu jokaisesta tutkitusta yhteisöstä tilanne, jota tutkimuksessa kutsutaan yhteisön me-hetkeksi. Me-hetki on yhteisön rajapinnan erityinen alue, jossa yksilöille yhteisön olemassaolon oikeutus todellistuu ja yhteisö on yksilölle reaalisesti ja imaginaarisesti olemassa. Suomen jälkimodernissa yhteiskunnassa kaikille sopivaa uskonnollista ratkaisua ei ole. Keskustelu kirkon jäsenmäärän laskusta on nykyisessä tilanteessa keskustelua sivuasiasta. Ihmisten uskonnollinen identiteetti ei rakennu joko-tai-asetelmassa vaan sekä-että-tilanteessa. Tutkimuksessa nousi esille kysymys uskonnollisten yhteisöjen johtajuuden moraalisesta vastuusta yhteisön toiminnassa mukana olevista.

peerReviewed

Humanististen ja yhteiskuntatieteiden historia tunnetaan erilaisista paradigmaattisista ”käänteistä”. ”Retorisesta käänteestä” alettiin puhua 1980-luvun puolessa välissä. Yleensä sillä viitataan toisen maailman sodan jälkeen virinneeseen kiinnostukseen antiikin retoriikkaa kohtaan ja sen pohjalta kehittyneeseen ns. uuteen retoriikkaan, jonka pääteoreetikkoja olivat erityisesti 1950-luvulla kirjoittaneet Chaïm Perelman yhdessä Lucie Olbrecht-Tytecan kanssa sekä Kenneth Burke ja Stephen Toulmin. Suomessa retorinen tutkimus alkoi yleistyä vasta 1990-luvulla erityisesti politiikan tutkimuksen piirissä mutta levisi vähitellen myös kulttuurin tutkimukseen uskontotiede mukaan lukien. Vuonna 2001 julkaistu Retorinen tutkimus uskontotieteessä kokosi silloisen vireänä vallineen uutta retoriikkaa hyödyntäneen uskontotieteellisen tutkimuksen. Tämä artikkeli luo katsauksen uuden retoriikan perusperiaatteisiin ja teoreettisiin suuntauksiin, kartoittaa uskonnon tiimoilta tehtyä retorista tutkimusta ja hahmottelee erilaisia uskontoon liittyviä aiheita ja kysymyksiä, joihin uusi retoriikka tarjoaa teorettisia ja metodisia työkaluja. Retorisen analyysin merkitys korostuu erityisesti tilanteissa, joissa on yhteiskunnallisia kiistoja ja pyrkimystä vakuuttaa toinen osapuoli omista näkemyksistään. Tältä osin se on hieman eri linjoilla kuin diskurssianalyysi. Artikkelissa pohditaankin myös uuden retoriikan suhdetta diskurssianalyysiin, joka kanssa sillä on selkeitä yhtäläisyyksiä mutta myös eroavuuksia.

The aim of this study is to add a new perspective to the large body of scholarly work dealing with the debates on the use of headscarves and full veils in contemporary France. The study examines the discursive construction of national identity by members of the political and social elite as they discuss the use of headscarves in state schools, and the use of full veils in the public sphere more generally. The new perspective that the study presents is threefold. First, the study examines both headscarf and full veil debates, which have so far been mainly studied separately. Second, the data consists of the little-studied transcripts of the hearings organized by the two parliamentary commissions (the Debré and Gerin Commissions) that looked into the headscarf and full veil issues in 2003 and 2009, respectively. Third, even though it has been widely noted in the existing research literature that the headscarf and full veil debates were linked to national identity, it has not been common to draw theoretical insights from nationalism studies, as is done here. The analytical focus is on Muslims and Islam, headscarves and full veils, and their relation to the Republic, its identity and values (notably laïcité). Using analytical tools derived from the discourse-historical approach, the study shows the great variety of different perceptions of Islam and Muslims, but also laïcité, in the data. Even though headscarves and especially full veils are mostly regarded as problematic and even threatening to the Republic, this does not necessarily result in negative perceptions of Muslims and Islam. Finally, the study ponders the usefulness of binary categories. It is concluded that neither the Us vs Them categorization often linked to the construction of national identities nor the claim of Muslims as Others in France entirely fit the data. Instead, it is suggested that the concepts of stranger and national capital enable a more nuanced examination of the place of Muslims and Islam in France. Päähuivit ja kasvohunnut, joita osa muslimitytöistä ja -naisista käyttää, ovat herättäneet vilkasta keskustelua 2000-luvun Euroopassa. Ranskassa päähuivin käyttäminen valtion kouluissa ja kasvot peittävän vaatetuksen käyttäminen julkisilla paikoilla on koettu etenkin kansallisesti merkittävien arvojen kannalta niin ongelmalliseksi, että molempiin on puututtu lainsäädännön keinoin. Tutkimuksessa tarkastellaan kansallisen identiteetin diskursiivista rakentamista päähuiveista ja kasvohunnuista Ranskassa käydyissä keskusteluissa. Huomio kohdistuu poliittisen ja yhteiskunnallisen eliitin poliitikkojen, järjestöjohtajien, tutkijoiden jne. lausumiin, joita analysoidaan diskurssihistorialliseen lähestymistapaan pohjautuvan analyysimallin avulla. Tutkimuksessa kysytään millä eri tavoilla islam uskontona, muslimit islamin harjoittajina, ja erityisesti musliminaiset, heidän huivinsa ja huntunsa suhteutetaan tasavaltaan, sen arvoihin ja identiteettiin. Tutkimus pyrkii täydentämään aiempaa, laajaa tutkimuskirjallisuutta tuomalla päähuivi- ja kasvohuntukeskustelut yhteen, analysoimalla Jean-Louis Debrén ja André Gerinin johtamien parlamentaaristen selvitysryhmien järjestämiä, toistaiseksi vähän tutkittuja kuulemistilaisuuksia, sekä jäsentämällä analyysia nationalismitutkimuksen käsitteistön ja teorioiden kautta. Päähuivit ja kasvohunnut piirtyvät aineistossa tasavallan kannalta ongelmallisiksi vaatekappaleiksi sillä niiden katsotaan haastavan ranskalaiselle republikanismille olennaiset arvot ja periaatteet ja siten uhmaavan tasavaltaa. Samalla se kuva, joka näistä arvoista ja periaatteista aineiston pohjalta välittyy, on ristiriitainen. Ranskalaiselle yhteiskunnalle keskeisistä arvoista ja periaatteista ei ole epäselvyyttä, mutta niiden tulkinnat ovat moninaisia, jopa keskenään vastakkaisia. Tutkimus myös kyseenalaistaa näkemystä islamin toiseudesta nostaessaan esiin sen, että aineiston perusteella ranskalaisuuden ulkopuolelle halutaan ennemmin rajata tietyt vaatekappaleet ja islamin tulkinnat, kuin muslimit ja islam yleensä. Ranskassa valtio ohjaa edelleen vahvasti sitä millä tavoin uskonto voi näkyä ja toimia yhteiskunnassa. Yksittäisellä muslimilla olevaan kansalliseen pääomaan vaikuttaakin se harjoittaako hän uskontoaan tavalla, joka soveltuu ranskalaiseen, perinteisesti hyvin maalliseen malliin.