Search

Puettavaan teknologiaan liittyviä oikeudellisia kysymyksiä ei ole Suomessa aiemmin juurikaan tutkittu. Puettavalla teknologialla tarkoitetaan asusteina käytettäviä elektronisia laitteita tai vaatteita, joihin on upotettu teknologiaa. Sitä on teknisesti mahdollista hyödyntää mm. työhyvinvoinnin ja -terveyden edistämisessä, työturvallisuuden parantamisessa ja työnantajan omaisuuden hallinnan välineenä. Dataistuneen kulttuurin myötä puettava teknologia kas- vattaa suosiotaan työelämässä, mutta sen lainmukainen käyttö vaatii erityistä huolellisuutta ja tarkkuutta. Puettavan teknologian avulla suoritettava työntekijän kehon toimintojen analysointi, seuraaminen ja valvonta tarkoittavat sitä, että tällainen teknologia kerää käytännössä lähes aina työntekijän henkilötietoja. Sekä EU-oikeus, kuten yleinen tietosuoja-asetus, että kansallinen lainsäädäntö, etenkin työelämän tietosuojalaki, asettavat siten merkittäviä rajoituksia mahdollisuuksille hyödyntää puettavaa teknologiaa työpaikoilla. Artikkeli systematisoi työelämässä käytettävän puettavan teknologian lainsäädännöllistä viitekehystä. Tarkastelu painottuu työntekijän henkilötietojen suojaa koskevaan lainsäädäntöön. Artikkeli katsoo, että mahdollisuudet hyödyntää puettavaa teknologiaa laillisesti riippuvat hyvin pitkälti esim. työntekijän työtehtävistä. Lisäksi haasteita lainmukaiselle käytölle voi aiheuttaa puettavan teknologian tekninen joustamattomuus, joka saattaa mahdollistaa sen, että työnantajalle päätyy työntekijästä muita kuin työsuhteen kannalta tarpeellisia henkilötietoja. Artikkeli toteaa, että puettavaa teknologiaa säätelevä normisto on varsin hajanainen sekä paikoin epäselvä. Tämä on omiaan aiheuttamaan haasteita sekä puettavaa teknologiaa kehittäville, että sitä käyttäville yrityksille. Ottaen huomioon puettavaa teknologiaa koskevan tutkimuksen harvalukuisuuden, artikkelin tavoite on myös toimia lainopillisena keskustelunavauksena. Puettava teknologia kasvattaa suosiotaan työpaikoilla dataistuneen kulttuurin ja digitalisoitumisen myötävaikutuksella. Puettavalla teknologialla tarkoitetaan asusteina käytettäviä elektronisia laitteita tai vaatteita, joihin on upotettu teknologiaa ja sitä voidaan hyödyntää muun muassa työhyvinvoinnin ja -terveyden edistämisessä, työturvallisuuden parantamisessa ja työnantajan omaisuuden hallinnan välineenä. Tällainen työntekijän analysointi, seuraaminen ja valvonta on oikeudellisesti monimutkainen asia. Puettavaan teknologiaan liittyviä juridisia kysymyksiä ei ole Suomessa aiemmin juurikaan tutkittu. Sekä EU-oikeus että kansallinen lainsäädäntö (mukaan lukien perustuslaki) asettavat merkittäviä rajoituksia sille, miten puettavaa teknologiaa voidaan hyödyntää työpaikoilla. Tämä artikkeli antaa puettavan teknologian juridiikkaan monitieteisen näkökulman. Sen pääasiallinen tieteellinen kontribuutio on lainopillinen, mutta artikkelin tarkastelemia lainopillisia kysymyksiä pohjustetaan muotoilun- ja työelämäntutkimukssa tehdyillä havainnoilla. Artikkeli systematisoi lainsäädännöllistä viitekehystä, joka säätelee puettavan teknologian käyttöä suomalaisilla työpaikoilla, kiinnittäen huomiota normiston aukkoihin ja mahdollisiin käytännön ongelmiin. Artikkelin merkittävin johtopäätös on, että puettavaa teknologiaa säätelevä normisto on varsin hajanainen sekä paikoin epäselvä. Suunnittelijoiden on vaikeaa kehitellä puettavaa teknologiaa työelämän tarpeisiin, mikäli ei ole täysin selvää, millä tavoin lainsäädäntö tämän teknologian käyttöä rajoittaa. Artikkeli esittää lisäksi suosituksia yhtäältä siitä, miten lainsäätäjän tulisi puettavan teknologian yleistymiseen suhtautua, ja toisaalta siitä, kuinka voimassa olevaa lainsäädäntöä tulisi tulkita.

Uudenkirkon alttarikaapista tuli heti ostohetkestään lähtien Valtion historiallisen museon – Kansallismuseon edeltäjän – historiallisten kokoelmien ylpeydenaihe. Alttarin jatkuvasti heikkenevä kunto aiheutti kuitenkin päänvaivaa Muinaistieteelliselle toimikunnalle, ja 1920-luvun alussa alttarin siipiosien Barbara-legendaa kuvaavat maalaukset päätettiin lähettää konservoitavaksi Hampurin Kunsthalleen. Monivuotiseksi venyneen hankkeen aikana käyty yhteydenpito Keski-Eurooppaan antaa ainutlaatuista tietoa yhden esineen konservointihistoriasta, ja Barbara-maalausten tapauksessa konservointi lomittuu myös attribuointikysymyksiin.

Kirjoitus rakentuu kolmesta artikkelista, jotka on kirjoitettu tilaustyönä Suomen kansallismuseon konservointilaitokselle vuosina 2008 2009. Konservointilaitoksen historiaprojektin tarkoituksena on ollut kartoittaa alaan liittyvää arkistomateriaalia ja tuoda esiin uutta tietoa Muinaistieteellisen toimikunnan (1884–1972) konservointitoiminnan vaiheista. Verstaalla ja ateljeessa on katsaus maalausten, huonekalujen ja tekstiilien konservointiin lähes sadan vuoden ajalta, arkistolähteiden tarjoamin painotuksin. Hjalmar Appelgren-Kivalon rooli kansallismuseohankkeessa keskittyy Muinaistieteellisen toimikunnan ensimmäiseen konservaattori-nimikettä käyttäneeseen museoammattilaiseen ja hänen vaikutukseensa uuden museon synnyssä. Kolmas teksti Meinander & Meinander luo puolestaan silmäyksen K. K. Meinanderin ja hänen Martha-puolisonsa ajatuksiin tekstiilikonservoinnista sekä alan nopeaan muutokseen 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Työhaastattelussa pyritään tuottamaan itsestä positiivinen, haettuun työtehtävään sopiva vaikutelma. Negatiivisen itsearvion tuottaminen on työhaastattelukontekstissa haastavaa, sillä se on ristiriidassa positiivisen vaikutelman tuottamisen ja ylläpitämisen kanssa. Vaikutelmanhallinta tarkoittaa sitä, että työnhakijat luovat ja ylläpitävät itsestään mahdollisimman positiivista vaikutelmaa, ja positiivisen vaikutelman vaarantuessa he korjaavat vaikutelmaa. Lisäksi negatiiviseen itsearvioon kutsuminen ja negatiivisen itsearvion tuottaminen on vuorovaikutuksessa arkaluontoinen toiminto, koska se tuottaa osapuolten kasvoille potentiaalista kasvouhkaa. Kasvouhka tuottaa tarpeen kasvotyölle, mikä tarkoittaa sellaisia toimia, joilla yksilöt pyrkivät suojelemaan kasvoja. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä keskustelujaksoja, joissa haastattelija kutsuu työnhakijaa tuottamaan negatiivisen itsearvion. Tarkastelen sitä, miten kysymykseen vastataan ja millaisin käytäntein osallistujat toteuttavat vaikutelmanhallintaa ja kasvotyötä. Työhaastattelu on institutionaalinen vuorovaikutustilanne, jota lähestytään tässä tutkielmassa etnometodologian ja keskustelunanalyysin avulla. Keskustelunanalyysi mahdollistaa vuorovaikutusilmiöiden tarkastelun mikrotasolla. Tutkimusaineisto koostuu rekrytointifirman toteuttamista loppuhaastatteluista eri asiantuntijapositioihin ja käsittää 21 noin 1,5 tunnin mittaista, kahdesta suunnasta kuvattua videota. Analyysin perusteella voidaan havaita, että haastattelijat tekevät kasvotyötä kahdella tavoin: esisekvenssin tai esi-arkaluontoisen merkitsemisen avulla. Esisekvenssillä haastattelija johdattaa keskustelua kohti varsinaista kasvouhkaa tuottavaa kysymystä. Esi-arkaluontoisella merkitsemisellä haastattelijat merkitsevät tulossa olevan kysymyksen jo ennalta arkaluontoiseksi ja osoittavat näin hienovaraisuutta sen tuottamisessa. Haastattelijat kuitenkin kohtelevat työnhakijoiden tuottamaa vastausta riittävänä vasta silloin, kun vastaus on konkreettinen ja tuottaa uhkaa työnhakijoiden positiiviselle vaikutelmalle. Työnhakijoiden vastauksissa esiintyy kahta vaikutelman hallinnan argumentatiivista rakennetta: 1. ylläpito–uhka–korjaus ja 2. uhka–korjaus. Tutkielma tarjoaa uutta tietoa siitä, millaisia kasvotyöhön ja vaikutelmanhallintaan liittyviä vuorovaikutustoimintoja työhaastattelukontekstissa voi esiintyä. Haastattelijat voivat hyödyntää tämän tutkielman tuloksia esimerkiksi työhaastattelun kysymysrungon laatimisessa negatiiviseen itsearvioon kutsuvan kysymyksen osalta. Työnhakijat voivat hyödyntää tutkielman tuloksia valmistautuessaan työhaastatteluun. Kun työhakijat tietävät, että haastattelijat kohtelevat työnhakijoiden vastauksia riittävinä vasta, kun ne ovat riittävän konkreettisia ja tuottavat uhkaa työnhakijoiden positiiviselle vaikutelmalle, voivat työnhakijat miettiä jo ennakkoon odotetun tyyppisen vastauksen.

peerReviewed

Tiivistelmä. Kandidaatintutkielmani tavoitteena on kerätä yhteen tietoa siitä, miten lapsen kuolemakäsitys kehittyy, minkälaisia surureaktioita alle kouluikäisillä lapsilla ilmenee sekä keinoja, miten kuolemaa voi käsitellä alle kouluikäisen lapsen kanssa. Tutkimusmenetelmänä on narratiivinen kirjallisuuskatsaus ja lisäksi sisällytän tutkielmaani pienimuotoisen sisällönanalyysin, jossa analysoin kolmea lastenkirjaa, joissa käsitellään kuolemaa. Tutkimuskysymykseni on, miten käsitellä kuolemaa alle kouluikäisen lapsen kanssa. Teoreettisena viitekehyksenä käsittelen lapsen psykologista kehitystä Piaget’n mukaan sekä pyrin määrittelemään surun ja trauman käsitteitä. En rajaa aiheen käsittelyä vain päiväkoti- tai kotikontekstiin, sillä koen läheisen menettämisestä aiheutuvan surun olevan niin kokonaisvaltaista. Pyrin käsittelemään aihetta yleisesti lapsen ja aikuisen välisenä kohtaamisena. Aiheesta löytyi kohtalaisen hyvin kirjallisuutta ja aineistostani suuri osa koostuu suomenkielisestä kirjallisuudesta, mutta aineistossa on myös vieraskielisiä kirjoja sekä artikkeleita. Lapsen kuolemakäsityksen kehittymiseen vaikuttavat ikä, kehitystaso sekä aiemmat kokemukset. Riippumatta siitä, kuinka hyvin lapsi ymmärtää kuoleman, on tärkeää, että turvallinen aikuinen on aina lapsen saatavilla eikä lasta jätetä yksin surunsa kanssa. Lasten kanssa tulee keskustella kuolemasta avoimesti ja oikeita termejä käyttäen. Ilmaukset kuten ”nukkunut pois” tai ”pilvien päällä” voivat olla lapsille haitallisia, sillä he ajattelevat konkreettisesti. Keskustelun lisäksi aihetta voidaan käsitellä lasten kanssa hyödyntämällä esimerkiksi lastenkirjallisuutta tai moninaisia ilmaisun keinoja. Myös vainajan muistelu voi olla lapselle hyvinkin merkityksellistä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen sosiaalityöntekijöiden käsityksiä eriarvoisuudesta ikääntyneiden välillä. Tavoitteenani on selvittää, mitä on ikääntyneiden välinen eriarvoisuus sosiaalityöntekijöiden kuvaamana ja millaisia sosiaalipalvelujärjestelmään liittyviä eriarvoistavia tekijöitä sosiaalityöntekijät tuovat esiin. Tämän lisäksi tutkin, millaisena sosiaalityöntekijät näkevät mahdollisuutensa vaikuttaa eriarvoisuuden vähenemiseen. Tutkielmani teoreettinen viitekehys muodostuu eriarvoisuuteen, ikääntyneiden hoivaan, gerontologiseen ja rakenteelliseen sosiaalityöhön liittyvistä tutkimuksista, joita yhteiskuntatieteissä on tehty 2000-luvulla. Tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä ovat eriarvoisuus- ja hyvinvointivaltiokäsitteiden lisäksi gerontologinen, kriittinen ja rakenteellinen sosiaalityö. Aineisto on kerätty kirjoituspyynnöllä ikääntyneiden parissa työskenteleviltä sosiaalityöntekijöiltä. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jossa tutkimussuuntauksena on fenomenografia. Aineiston analyysimenetelmänä hyödynnetty fenomenografista analyysiä. Tutkimuksen tulokset muodostuvat kuvauskategorioista, jotka tiivistävät sosiaalityöntekijöiden käsityksiä ikääntyneiden välisestä eriarvoisuudesta ja sosiaalityöntekijöiden mahdollisuuksista vaikuttaa tähän eriarvoisuuteen. Tutkimukseen osallistuneilla sosiaalityöntekijöillä oli runsaasti näkemyksiä asiakkaiden elämään negatiivisesti vaikuttavista arjen eriarvoistavista haasteista. Ikääntyneiden välinen eriarvoisuus näyttäytyi vahvimmin linkittyvän ikääntyneen taloudelliseen ja sosiaalisen tilanteeseen. Sosiaalityöntekijät käsittivät eriarvoistaviksi palvelujärjestelmään liittyviksi käytännöiksi sosiaalisten suhteiden huomattavan merkityksen sosiaali- ja terveyspalvelujen saamisessa, taloudellisesta tilanteesta aiheutuvat erilaiset osallisuuteen kytkeytyvät haasteet, kuntien erilaiset palvelut ja niiden erilaiset kriteerit sekä sähköisen asioinnin aiheuttamat haasteet ikääntyneille. Sosiaalityöntekijät kuvasivat eriarvoisuuden lieventämistä koskevia vaikuttamismahdollisuuksiaan asianajoroolin, rakenteellisen sosiaalityön toteuttaja- roolin, yhteistyön edistäjä- ja vähäinen vaikuttaja -roolien kautta. Niiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksissa, jotka kuvasivat voivansa vaikuttaa ikääntyneiden väliseen eriarvoisuuteen, tärkeänä näyttäytyi mahdollisuus tehdä ikääntyneen asiakkaan taloudellista tilannetta helpottavia viranomaispäätöksiä. Tutkielman perusteella voidaan, että palvelujärjestelmässä on eriarvostavia käytänteitä ja ikääntyneet tarvitsevat asioiden hoitoon tuekseen sosiaalityötä, jonka tärkeänä tehtävänä on tärkeää yrittää vaikuttaa eriarvoisuuden lievittämiseen. Tutkimustulokset korostavat laaja-alaisen palvelutarpeen arvioinnin ja sosiaalityön asianajotyön merkitystä.

Tunteiden säätelyllä tarkoitetaan tunteiden voimakkuuteen, kestoon ja laatuun vaikuttamista. Tehokas tunteiden säätely edistää yksilöiden elämäntyytyväisyyttä ja mielenterveyttä. Erilaisten tunteiden säätelyn keinojen, kuten kognitiivisen uudelleen arvioimisen ja tunteiden ilmaisun tukahduttamisen, avulla yksilöiden on mahdollista saavuttaa tunteiden säätelyyn liittyviä tavoitteitaan. Tunteiden säätelyn kehitykseen vaikuttaa vanhemman ja lapsen välisen suhteen laatu sekä lapsen ominaisuudet, kuten temperamentti. Erilainen muovautuvuus -malli olettaa, että vanhemmuus vaikuttaa yksilöllisellä tavalla lapsiin. Tietyt lapset ovat ominaisuuksiensa vuoksi alttiimpia sekä vanhemmuuden kielteisille että myönteisille vaikutuksille. Lapsen haastavan temperamentin on havaittu olevan ominaisuus, joka muovaa ympäristötekijöiden vaikutusta lapsen kehitykseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, ennustaako äiti-lapsisuhteen laatu keskilapsuudessa lapsen tunteiden säätelyn keinojen käyttöä myöhäisnuoruudessa. Hypoteesina on, että korkea äiti-lapsisuhteen laatu ennustaa korkeaa kognitiivista uudelleen arvioimista ja alhainen äiti-lapsisuhteen laatu korkeaa tunteiden ilmaisun tukahduttamista. Lisäksi tarkastellaan, toimiiko lapsen haastavuus muovaavana tekijänä äiti-lapsisuhteen ja tunteiden säätelyn keinojen välillä. Hypoteesina on, että lapsen korkea haastavuus 12 kuukauden iässä voimistaa äiti-lapsisuhteen laadun vaikutuksia tunteiden säätelyyn. Tutkimusaineisto on pitkittäistutkimuksesta, jossa on seurattu perheitä raskausajalta lasten nuoruusikään asti. Tämän tutkimuksen aineisto koostui 247 nuoresta ja heidän äideistään. Äidin ja lapsen välisen suhteen laatua kartoitettiin äidin täyttämällä kyselyllä (SFIT) lapsen ollessa 7–8-vuotias. Nuoret vastasivat tunteiden säätelyn keinoja mittaavaan itsearviokyselyyn (ERQ) 17–19-vuoden iässä. Kysely mittaa, kuinka paljon nuori käyttää kognitiivista uudelleen arvioimista sekä tunteiden ilmaisun tukahduttamista tunteiden säätelyn keinoina. Molemmat vanhemmat arvioivat lapsensa haastavuutta osana vanhemmuuden stressiä mittaavaa kyselyä (PSI), kun lapsi oli 12 kuukauden ikäinen. Tilastollisena menetelmänä käytettiin hierarkkista regressioanalyysia. Hypoteesin vastaisesti tulokset eivät osoittaneet yhteyttä äiti-lapsisuhteen laadun ja nuorten käyttämien tunteiden säätelyn keinojen välillä. Äiti-lapsisuhteen laatu keskilapsuudessa ei ollut yhteydessä lapsen kognitiiviseen uudelleen arvioimiseen eikä tunteiden ilmaisun tukahduttamiseen myöhäisnuoruudessa. Vastoin hypoteesia lapsen haastavuus ei osoittautunut muovaavaksi tekijäksi äiti-lapsisuhteen laadun ja tunteiden säätelyn keinojen välillä. Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että normaaliväestössä ilmenevä vaihtelu äiti-lapsisuhteen laadussa ei merkittävällä tavalla ennusta ainakaan epäsuotuisaa tunteiden säätelyä nuoruudessa. Jatkotutkimusta lapsen tunteiden säätelyn kehitykseen vaikuttavista tekijöistä tarvitaan lapsen eri ikävaiheissa ja erilaisissa riskiryhmissä.

nonPeerReviewed

Liiketoimintatiedon hallinta (BI) on organisaation johtamisen kannalta oleellista tietoa ja toimintaa, joka mahdollistaa kyseisen tiedon prosessoinnin ja jalostamisen päätöksenteon tueksi, mikä johtaa arvoa ja liiketoimintaetua tuottavaan toimintaan. BI on yleistynyt organisaatioissa jo vuosikymmenien ajan, ja enää se ei ole ainoastaan kilpailuedun luoja, vaan jopa välttämättömyys liiketoiminnan selviytymiseksi. Vaikka BI tunnistetaankin yhdeksi tärkeimmistä IT-investoinneista yrityksissä, silti suuri osa BI-projekteista epäonnistuu. Kirjallisuudessa on tunnistettu, että BI-järjestelmän kehitys tulee kytkeä liiketoimintatavoitteeseen ja sovittaa liiketoimintaprosessiin, mutta käytännössä tämä ei toteudu, vaan liian usein BI-järjestelmä nähdään ennen kaikkea teknisenä implementaationa. Tutkimusta konkreettisista keinoista, miten BI-järjestelmä kehitetään liiketoimintatavoitteiden pohjalta osaksi liiketoimintaprosesseja, on vähän. Jotta BI-järjestelmä tukee liiketoimintaprosesseja, on käyttäjien ja liiketoiminnan edustajien tarpeiden ymmärtäminen erittäin tärkeää. Tämän vuoksi on mielekästä saada tarkempi ymmärrys konkreettisista keinoista, joiden avulla liiketoiminta- ja käyttäjätarpeet saadaan kerättyä. Palvelumuotoilu ja ihmiskeskeinen suunnittelu tuovat konkreettisia työkaluja käyttäjäkeskeiseen ajatteluun tukien liiketoiminta- ja käyttäjäkeskeistä BI-järjestelmän kehitystä. Tutkimuksen tavoitteena on luoda viitekehys, jota voidaan hyödyntää kohdeyrityksen BI-järjestelmän määrittelyprojekteissa liiketoiminta- ja käyttäjälähtöisen kehityksen varmistamiseksi. Tutkimus suoritettiin tapaustutkimuksena suomalaisessa keskisuuressa konsultointiyrityksessä, jonka yksi ydinliiketoiminta-alue on BI-järjestelmien toimitus. Tutkimuksen aluksi toteutettiin laaja kirjallisuuskatsaus, jonka pohjalta empiirinen tutkimus toteutettiin. Empiirinen aineisto kerättiin haastattelemalla kohdeyrityksen BI-asiantuntijoita. Aineisto analysoitiin temaattisen analyysin sekä summaus ja kategorisointi menetelmän avulla. Analyysissa tunnistettiin BI-järjestelmän käyttäjätarvemäärittelyn kannalta kolme pääteemaa: esiselvitys, käyttäjätarpeet ja tulokset, sekä viisi dimensiota, jotka ovat tunnistettavissa kustakin pääteemasta: tavoite, henkilöt, tuki- ja toteutettava dokumentaatio sekä palvelumuotoilumetodit. Tuloksena syntyi edellä kuvailtu viitekehys BI-järjestelmän liiketoiminta- ja käyttäjälähtöiseen määrittelyyn. Viitekehys yhdistää prosessin vaiheet ylätasolla, sekä palvelumuotoilumetodit, joita voidaan hyödyntää prosessin vaiheiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Kohdeyrityksessä ei ollut yhteisesti sovittua mallia BI-määrittelylle, vaikka tämä tunnistettiinkin erittäin tärkeäksi. BI-liiketoiminnan vetäjä koki viitekehyksen hyödyllisenä, ja puolsi viitekehyksen esittelemistä kohdeyrityksen käyttöön. Tutkimus korostaa BI-järjestelmän liiketoiminta- ja käyttäjälähtöistä kehittämistä, ja tarjoaa konkreettisen mallin BI-järjestelmän määrittelylle täyttämällä olemassa ollutta tutkimusvajetta. Lisäksi tutkimus tuo lisätietoa dimensioista, joiden välillä jokainen BI-järjestelmä tasapainoilee sekä erilaisista tarjoustilanteista, jotka vaikuttavat BI-järjestelmän määrittelyyn.

Tutkielma käsittelee tuloverotuksen veronkorotuksia koskevaa VML 32 §:ää ja erityisesti sen 3 momenttia, jonka perusteella määrätään ankarimmat veronkorotukset. Lain sanamuodon mukaan veronkorotus voidaan määrätä VML 32.3 §:n mukaan vain, jos verovelvollinen on toiminut tahallaan väärin tai törkeän huolimattomasti. Tahallisuuden tai törkeän huolimattomuuden käsitteitä ei kuitenkaan ole määritelty verolaeissa eikä muissakaan oikeuslähteissä. Yksikäsitteisesti määriteltävissä olevien käsitteiden puuttuminen tekee 3 momentista hyvin tulkinnanvaraisen ja siten ongelmallisen verovelvollisten oikeusturvan kannalta. Tutkielman tarkoituksena on määrittää tarkemmin VML 32.3 §:n soveltamisedellytyksiä ja löytää perusteita, joilla VML 32.3 §:ää joko voidaan tai ei voida soveltaa. VML 32.3 §:n soveltamisalan lisäksi ongelmalliseksi on muodostunut myös se, että kyseisen lainkohdan mukaan määrättävän veronkorotuksen vaihteluväli on huomattavan suuri, 0-30 prosenttia lisätystä tulosta. Tutkielman tarkoituksena onkin myös selvittää, mille tasolle VML 32.3 §:n mukaan määrättävä veronkorotus on yleensä oikeuskäytännössä määrätty ja minkä takia. Tutkielma perustuu tulkinnanvaraisen lainkohdan tutkimiseen ja tulkintaan, joten tärkeimmän osan lähdeaineistoa muodostavat VML 32.3 §:n soveltamista koskevat korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut. Tutkielman tutkimusote on oikeusdogmaattinen, eli se systematisoi ja tulkitsee voimassaolevaa oikeutta erityisesti tutkielmassa käsiteltävien oikeustapausten kautta. Tutkielmassa muun muassa havaitaan, ettei veronkorotusta voida määrätä VML 32.3 §:n mukaan, mikäli verovelvollinen korjaa oma-aloitteisesti veroilmoituksella olevan virheen ennen verotuksen päättymistä ja ennen kuin Verohallinto pyytää tästä nimenomaisesta asiasta selvitystä. Merkittävän suuruinen laiminlyönti pääverolomakkeella puolestaan oikeuttaa määräämään veronkorotuksen VML 32.3 §:n perusteella. Korkeimman hallinto- oikeuden ratkaisuissa VML 32.3 §:n mukaisen veronkorotuksen määräksi on vakiintunut enintään 5 prosenttia lisätystä tulosta. Korkeimman hallintooikeuden ratkaisuista saaduista tulkintalinjauksista huolimatta veronkorotussääntely on nykyisellään yhä liian tulkinnanvaraista. Kuluvana vuonna voimaantulevat tuloverotuksen seuraamusjärjestelmän uudistukset ovatkin tarpeellisia ja poistanevat osan veronkorotussääntelyyn liittyneistä ongelmista.

Tässä lääketieteen syventävien opintojen työssä tutkittiin TAYS:ssa vuosina 2006-2015 hoidettujen okasolusyöpien tyyppipiirteitä immunosuppressoiduilla potilailla. Ihosyöpätapausten määrä on kasvanut viime vuosina hälyttävästi ja ihosyövät kattavat lähes kolmanneksen kaikista syövistä Suomessa. Listaus Pirkanmaan okasolusyöpänäytteistä vuosilta 2006-2015 saatiin Fimlab Laboratoriot Oy:n tietojärjestelmästä, ja TAYS:n sähköisestä potilastietojärjestelmästä käytiin läpi okasolusyöpään sairastuneiden sairaskertomukset, joiden perusteella selvitettiin potilaiden ja okasolusyöpien tyyppipiirteitä. Fimlabin tietojärjestelmästä saatu listaus sisälsi 1698 okasolusyöpänäytettä. Kun biopsiat ja lopulliset leikkeet yhdistettiin, saatiin lopulliseksi tutkimuskohortiksi 1131 okasolusyöpää 774 potilaalla. Tutkittavista noin neljäsosalla oli kaksi tai useampia tuumoreita. Okasolusyövän tyypillisin sijainti oli kasvot. Potilaista 81 (10,5 %) oli immunosuppressoituja. Immunosuppressoidut potilaat sairastuivat okasolusyöpään kesimäärin nuorempina kuin ei-immunosuppressoidut ja heillä oli enemmän okasolusyöpiä kuin ei-immunosuppressoiduilla. Immunosuppressiivisilla potilailla on kohonnut riski sairastua okasolusyöpään. Immunosuppressiivisten potilaiden ja heitä hoitavan henkilökunnan tietoisuutta ihosyöpien riskitekijöistä ja aurinkosuojauksesta tulisi lisätä. Potilaiden iho tulisi tarkastaa säännöllisesti ja okasolusyövät ja niiden esiasteet tulisi hoitaa. Ihosyöpien ennaltaehkäisyyn tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota ja suomalaisten tietoisuutta ihosyöpien riskitekijöistä ja ehkäisystä tulisi lisätä.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ohjatun perheliikunnan merkityksiä lapsille ja aikuisille. Lisäksi kuvattiin osallistujien omaehtoisen perheliikunnan tottumuksia ja eriteltiin sitä helpottavia ja hankaloittavia tekijöitä. Väestön vähäinen liikkuminen on ollut jo pitkään huolestuttavaa. Terveellisten elämäntapojen omaksuminen alkaa jo reilusti ennen kouluikää luoden vankan pohjan läpi elämän kestävälle aktiivisuudelle. Suomalaisten suositusten mukaan pienen lapsen tulisikin saada päivittäin kaksi tuntia korkeatehoista liikuntaa. Tutkimusten mukaan tavoitetta ei kuitenkaan saavuteta ja päiväkoti-ikäisetkin lapset ovat inaktiivisia valtaosan päivästä. Perheliikunnan avulla voidaan tukea lasten kehittyviä elämäntapoja ja kannustaa koko perhettä viettämään yhteistä aikaa liikunnan parissa. Tutkimus toteutettiin keväällä 2015 keräämällä kyselylomakeaineisto jumpista, johon 2–5-vuotias lapsi osallistui yhdessä aikuisen kanssa. Kohdejoukkona oli yhteensä kuusi eri ohjattua ryhmää kahdesta urheiluseurasta, joissa toteutettiin samankaltaista, telinevoimisteluun painottuvaa jumppaa. Aineisto koostui 41 aikuisen täyttämästä kyselylomakkeesta, jotka analysoitiin sisällönanalyysillä ja sisällön erittelyllä. Ohjatun perheliikunnan merkitykset lapselle esiintyivät fyysisinä, psyykkisinä ja sosiaalisina osa-alueina. Ohjatussa liikuntaharrastuksessa lapsen fyysinen aktiivisuus kasvoi ja motoriikka kehittyi. Tämän ohella lapsi koki onnistumisia, mikä oli omiaan tukemaan liikunnallisen elämäntavan vahvistumista. Lisäksi perheliikuntaryhmän nähtiin parantavan lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta ja lapsen sosiaalisia taitoja. Sen sijaan aikuinen oli enemmän lapsen tukija ja kannustaja. Ohjattu perheliikunta merkitsi aikuiselle paitsi tukea lapsen kasvatukseen myös aikataulujen organisoimista. Yhteinen harrastus nähtiin kuitenkin positiivisena, sillä se lisäsi perheen yhteistä aikaa ja henkistä hyvinvointia. Omaehtoisesti perheet ilmoittivat liikkuvansa useamman kerran viikossa. Aikuisten ja lasten yhteinen aktiivisuus oli monipuolista ja se tapahtui pääosin ulkona. Ohjatun harrastuksen vaikutus näkyi myös kotona, sillä monet perheet jumppasivat omallakin ajalla. Liikuntaa oli helpompi järjestää, kun arjen menoja suunniteltiin etukäteen ja vanhemmat olivat itse aktiivisia. Vastaavasti pitkät työ- ja päiväkotipäivät lohkaisivat joskus ajan liikunnan harrastamiselta. Kokonaisuudessaan perheliikunnan merkitys osoittautui positiiviseksi ja se oli luonnollinen tapa ohjata lasta liikunnan pariin. Tietoisuutta perheliikunnasta tulee lisätä, koska sen vaikutukset ovat monitahoisia; sillä saadaan perheet liikkeelle viettämään kaivattua yhteistä aikaa. Sen myötä voidaan myös vaikuttaa perheiden kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja tukea lasten eheää lapsuutta. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää kehitettäessä perhelähtöisiä harrastusmahdollisuuksia.

Hakari, Henni & Mantere Viivi. 2016. Paedeia Café nuorten opettajien silmin – käsityksiä opettajaopiskelijoiden ja opettajien yhteisestä vertaisryhmämentoroinnista. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Opettajankoulutuslaitos. 68 sivua. Paedeia Cafe on uusi vertaisryhmämentoroinnin muoto ja osa Euroopassa toteutettavaa PAEDEIA-hanketta. Paedeia Cafén tavoitteena on tuoda opettajankoulutus ja työelämä lähemmäksi toisiaan ja näin tarjota tukea opettajille työuran alkuvaiheeseen. Tutkimuskohteena oli Paedeia Café -ryhmiin osallistuvat nuoret opettajat. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia käsityksiä näillä nuorilla opettajilla on ryhmän toiminnasta ja millaisia vaihteluita heidän käsityksissään ilmenee. Tällaiselle tutkimukselle oli tarvetta, sillä Paedeia Café - ryhmiin osallistuneiden nuorten opettajien näkökulmaa ryhmien toiminnasta ei ole vielä tutkittu. Tutkimusta varten haastateltiin seitsemää nuorta, enintään viisi vuotta työelämässä ollutta opettajaa, jotka olivat osallistuneet Paedeia Cafén toimintaan lukuvuonna 2014–2015. Tutkimus toteutettiin fenomenografisen lähestymistavan avulla. Tämä tarkoittaa, että analyysi toteutettiin aineistolähtöisesti neljässä vaiheessa. Nuorten opettajien käsityksistä muodostettiin viisi pääkategoriaa. Nämä pääkategoriat rakentuivat kymmenen alatason kategorian pohjalta. Tulokset osoittivat, että Paedeia Café käsitetään nuorten opettajien keskuudessa ammatillisena vertaistukena, työyhteisöön vaikuttajana, tasa-arvoisena ammatillisena yhteisönä, ryhmänä, jossa kokemus tuo valtaa sekä hyödyllisenä ja mukavana kokemuksena. Johtopäätöksenä päätuloksista voimme todeta nuorten opettajien ajattelevan Paedeia Café -ryhmään osallistumisen olevan niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin merkittävä kokemus työuran alkuvaiheessa.

Tiivistelmä. Lasten yleisanestesiahammashoidon tarjonta ja yleisanestesiassa hammashoitoa saaneiden lasten määrä ovat lisääntyneet. Yleisimmät anestesiahammashoitoon ohjauksen syyt ovat dentiinikaries ja hammashoitopelko sekä pienillä lapsilla yhteistyökyvyttömyys. Nämä olivat myös päädiagnoosina alle 7-vuotiailla, joiden hampaat hoidettiin yleisanestesiassa Oulun yliopistollisen sairaalan Hammas- ja suusairauksien klinikalla vuosina 2009–2010. Tämän kyselytutkimuksen tavoitteena oli selvittää näiden lasten vanhempien mielestä tärkein syy lapsen anestesiahammashoidolle ja kokemuksia anestesiahammashoidosta. Tavoitteena oli myös selvittää lapsen suunterveystottumuksia ja vanhempien saamaa neuvontaa hampaiden omahoidon ja terveellisen ruokavalion osalta ennen ja jälkeen anestesiahammashoidon. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka lapsen hammashoito oli onnistunut perusterveydenhuollossa ennen ja jälkeen anestesiahammashoidon ja oliko anestesian jälkeen tarvittu korjaavaa hoitoa. Kyselytutkimukseen osallistui 20/141 anestesiahammashoidossa hoidetun lapsen vanhempaa, jotka vastasivat joko sähköiselle tai paperiselle kyselylomakkeelle (liite 2). Tutkimusaineisto analysoitiin SPSS 2.1-ohjelmalla Pearsonin Chi-Square- ja Fisherin testeillä. Tutkimustulosten mukaan vanhempien mielestä tärkein syy lasten anestesiahammashoitoon ohjaukselle oli hammashoitopelko, jota esiintyi yleisesti myös vanhemmilla. Vanhemmat kokivat anestesiahammashoidon myönteisenä hoitoratkaisuna lapselleen. He kokivat saaneensa myös hyvin informaatiota lapsen hampaiden hoidosta ja terveellisestä ravinnosta ennen anestesiahammashoitoa, mutta anestesiahammashoidon aikana annettua suunterveysneuvontaa vanhemmat eivät välttämättä olleet huomanneet tai pystyneet omaksumaan. Lasten omahoito- sekä ravintotottumukset olivat kaiken kaikkiaan kunnossa anestesiahammashoidon jälkeen. Napostelutyyppinen syöminen, kuten jogurtin, mehun, kaakaon, leivonnaisten ja jälkiruokien päivittäinen käyttö; erityisesti jogurtin sekä mehun ja kaakaon päivittäisen kulutuksen osalta, lienee ollut kuitenkin syynä lasten hampaiden karioitumiselle tässä tutkimusjoukossa. Anestesian jälkeen pojilla hampaiden omahoidossa esiintyi enemmän puutteita kuin tytöillä. Lapsilla, joilla oli kariesta ennen anestesiahammashoitoa, esiintyi kariesta anestesiahammashoidon jälkeen. Kaikilla lapsilla onnistui hammashoito anestesiahammashoidon jälkeen perusterveydenhuollossa. Kyselytutkimukseen vastanneet edustivat vain noin 14 %:a anestesiassa hoidettujen lasten vanhemmista. Sen takia tutkimusta voidaan pitää pilottitutkimuksena.

Tutkimuksessa tarkastellaan sukupuolen ja tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen teemoja varhaiskasvatuksessa, päiväkotien kasvattajatiimien näkökulmasta. Päiväkotimaailmaan sijoittuvia tutkimuksia sukupuolen ja tasa-arvon tematiikasta on tehty jonkun verran aikaisemmin ja niissä on todettu että sukupuolet kohdataan päiväkodin arjessa eriarvoisesti. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kohtaavatko varhaiskasvatuksen pohjalla oleva kasvatustietoisuus ja päiväkodin kasvattajatodellisuus toisensa päiväkodin kasvattajatiimeissä. Painopiste tutkimuksessa on tarkastella tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen ja sukupuolen teemoja varhaiskasvatuksen tiimikontekstissa, sillä päiväkodeissa toteutettavaa varhaiskasvatusta luodaan ja toteutetaan moniammatillisissa kasvattajayhteisöissä. Kasvattajayhteisön toiminnan tulisi perustua jaetuille tulkinnoille kasvatuksen päämäärästä ja ihmiskäsityksestä. Tutkimus on kasvatustieteellinen tutkimus johon poimittu aineksia myös sukupuolitietoisesta tavasta tarkastella kasvatusta. Tutkimuksen tutkimusmenetelminä ovat teemahaastattelu ja sisällönanalyysi. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjaa kasvatustietoisuuden, sukupuolen ja tasa-arvon sekä kasvatustodellisuuden eri osa-alueisiin. Tutkimuksessa selvitetään millaisia tulkintoja tasa-arvoinen varhaiskasvatus ja sen toteutuminen saavat päiväkotien kasvattajatiimeissä. Tutkimuksessa myös tuodaan esiin kasvattajatiimien jäsenten määritelmät sukupuolesta ja sukupuoleen kohdistuvista oletuksista päiväkodin arjessa. Tutkimus tuo esiin, kuinka varhaiskasvatuksen käytännön tasolla on haasteena sovittaa yhteen yhtäältä varhaiskasvatusta sääntelevissä asiakirjoissa määritelty arvomaailma sekä kasvattajien omat, kenties piilossakin olevat arvot ja normit jotka joko tietoisesti tai tiedostamatta ohjaavat kasvattajan toimintaa. Tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen lähtökohtana tulisi olla kasvattajan tietoisuus omista käsityksistään ja arvoistaan jotka ohjaavat kasvatustoimintaa. Sukupuolen ja tasa-arvoisen varhaiskasvatuksen teemat tulisi saattaa myös koko kasvattajatiimin keskustelunkohteeksi, jotta varhaiskasvatuksen tasa-arvoiseen kohteluun perustuva ajatus toteutuisi kasvattajatiimeissä.

Tutkielma käsittelee itsemurhan rakentumista mielenterveyden asiantuntijalehden, Mielenterveys-lehden, teksteissä vuosina 1970-2008 ja sitä, miten puhunta itsemurhasta muuttuu näiden vuosien aikana. Tutkielmassa etsitään myös vastausta siihen, nouseeko Mielenterveys-lehdessä esiin yhtä hallitsevaa eli valtaa pitävää kehystä itsemurhasta vuosina 1970-2008 ja millaiset tekijät sitä tukevat. Tutkimus pohjaa konstruktionistiseen käsitykseen todellisuudesta ja sijoittuu viestintätutkimuksellisesti terveysviestinnän kulttuurisesti suuntautuneeseen linjaan. Lähtökohtana on siis, että median tekstit ovat rakennettua todellisuutta. Aineisto koostuu 146:sta itsemurhaa käsittelevästä tekstistä. Analyysi on kaksivaiheinen. Olen ensin tehnyt määrällisen analyysin, ja teemoitellut Mielenterveys-lehden itsemurhaa käsittelevät tekstit. Teemoittelua olen käyttänyt avukseni etsiessäni teksteistä kehysanalyysin avulla itsemurhakehyksiä. Tärkeimmät tutkimustulokset ovat kehysanalyysin avulla aineistosta löydetyt loukun, taistelun, moraalin ja tahratun selviytymisen kehykset. Aineistostani ei noussut yhtä hallitsevaa kehystä, sen sijaan esiin nousi loukku- ja taistelukehyksen muodostama kehyspari. Vaikka mediakehykset ovat suhteellisen sitkeitä, tutkimus osoitti, että yhteiskunnallisten tilanteiden muuttuessa myös kehykset muuttuvat ja niiden sisällä tapahtuu siirtymiä. Tarkastelujakson edetessä näkemys itsemurhasta laajeni, poikkeuksen teki moraalikehys, jossa moraalipuhe kääntyi moralisointipuheeksi. Asiasanat:Itsemurha, asiantuntijalehti, sosiaalinen konstruktionismi, terveysjournalismi, kehysanalyysi ja valtaapitävä kehys.

Takala, Henni 2010 Joukkuevoimistelun lajianalyysi ja valmennuksen ohjelmointi SM-sarjoissa. Valmennus- ja testausoppi. Valmentajaseminaari VTEA008. Liikuntabiologian laitos. Jyväskylän Yliopisto. Joukkuevoimistelu on voimistelulaji, joka perustuu tyyliteltyyn ja luonnolliseen kokonaisliikuntaan. Joukkuevoimistelussa kaikki liikkeet sitoutuvat toisiinsa sulavasti ja jatkuvasti luoden kuvan, että edellinen liike synnyttää aina seuraavan. Joukkuevoimistelussa tuomarit arvioivat ohjelman ja asettavat näin joukkueet paremmuusjärjestykseen. Tuomarit on jaettu kolmeen eri paneeliin: tekninen tuomaristo, taiteellinen tuomaristo ja suorituksen tuomaristo, joista jokainen arvioi ohjelmaa virallisten sääntöjen puitteissa. Joukkuevoimistelu on hyvin monipuolinen laji, sillä ohjelma sisältää sekä hyppyjä että suurta liikkuvuutta vaativia liikkeitä. Tästä syystä Joukkuevoimistelussa vaaditaan myös monia fyysisiä ominaisuuksia, kuten liikkuvuutta, voimaa, nopeutta ja koordinaatiota. Hypyissä vaaditaan paljon räjähtävää voimaa ja nopeutta, kun taas tasapainot vaativat hyvää lihashallintaa. Ohjelman pituus vaatii voimistelijoita myös hyvää aerobista sekä anaerobista kestävyyttä. Fyysisten ominaisuuksien lisäksi joukkuevoimistelussa vaaditaan myös oikeanlaista lajitekniikkaa ja usein fyysisten ominaisuuksien harjoittelu pohjautuu myös lajiteknisiin seikkoihin. SM-tasolla säännöt vaativat kilpailuohjelmalta huomattavasti enemmän kuin tyttösarjoissa. Säännöt määrittävät tarkasti kuinka korkealle jalka tulee nousta, että liikkeestä saa vaadittavat pisteet tai kuinka paljon selän taakse taivutuksen tulee olla, jotta liikkeen arvoa voidaan korottaa. Tästä syystä urheilijalta vaaditaan paljon taitoa ja fyysisiä ominaisuuksia jo varsin nuorena. Taidon ja fyysisyyden lisäksi urheilijalta vaaditaan myös hyviä psyykkisiä ja sosiaalisia taitoja. Psyykkisistä ominaisuuksista korostuvat erityisesti pitkäjänteisyys ja motivaatio. Harrastajamäärät Suomessa ovat varsin suuret ja kilpailulisenssejä on noin 2000, jossa ei ole otettu huomioon alle 10 -vuotiaita harrastajia. Näin suuren harrastajamäärän kehittämiseksi vaaditaan toimiva valmennusjärjestelmä, josta vastaa Suomen Voimisteluliitto, Svoli. Valmennusjärjestelmä alkaa aluetasolta jatkuen aina maajoukkuerinkeihin asti. Valmennustoimintaa johtavat voimistelulajien valmennuspäällikkö sekä joukkuevoimistelun lajipäällikkö yhdessä lajivaliokunnan kanssa. Hyvällä valmennusjärjestelmällä ja lajin kehittymisellä Suomi on päässyt myös kansainväliseen menestykseen saavuttamalla jo peräti 12 MM -tason mitalia. Voimistelussa fyysisen harjoittelun tavoite on kehittää urheilijaa siten, että hänellä on jokaisessa voimistelu-uransa vaiheessa fyysinen valmius harjoittaa lajinsa taito-ominaisuuksia maksimaalisesti. Joukkuevoimistelussa vuodessa on kaksi eri kilpailukautta, joista toinen on keväällä ja toinen syksyllä. Yksi harjoituskausi jaetaan pääsääntöisesti kolmeen kauteen, jotka ovat peruskuntokausi (PK), lajiharjoituskausi (LHK) ja kilpailukausi (KK). Joskus ohjelmoinnissa jaetaan lajiharjoituskausi kahteen osaan LHK I:n ja LHK II:n. Valmennuksen ohjelmoinnista tekee haastavan se, että joukkuevoimistelussa vaaditaan monia fyysisiä ominaisuuksia, joista usein yhden kehittäminen saattaa heikentää toista, vrt. liikkuvuus vs. voima ja nopeus vs. kestävyys. Testaaminen joukkuevoimistelussa painottuu lähinnä kenttätesteihin. Joukkuevoimisteluun on kehitetty kolme erilaista kenttätestistöä: liikkuvuus testistö, lihasvoiman ja kestävyyden testistö sekä erillinen lihastasapainokartoitus, jonka suorittaa fysioterapeutti.

Takala, Henni 2010. Jalkalihasten sähköinen aktiivisuus ja reaktiovoimat joukkuevoimistelun harppa- ja rengashypyissä. Liikuntabiologian laitos, Jyväskylän yliopisto, 48 sivua. Joukkuevoimistelu on yksi voimistelulajeista, joka on kehittynyt suomalaisesta naisvoimistelusta. Joukkuevoimistelu perustuu tyyliteltyyn ja luonnolliseen kokonaisliikuntaan, jossa kaikki liikkeet sitoutuvat toisiinsa sulavasti ja jatkuvasti luoden kuvan, että edellinen liike synnyttää aina seuraavan. Kilpailuohjelman tulee sisältää monipuolisesti hyppyjä, tasapainoja ja vartalonliikkeitä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää lihasten aktivaatiomallit ja alustaan tuotetut reaktiovoimat joukkuevoimistelun harppa- ja rengashypyissä. Lisäksi tavoitteena oli selvittää tekijöitä, jotka vaikuttavat hyppykorkeuteen, ilmalentoon ja alastuloon. Tutkimukset suoritettiin tammikuussa 2010 ja mukana oli 17 maajoukkuevalmennukseen kuuluvaa voimistelijaa. Koehenkilöt suorittivat lajihypyt voimalevyllä ja lihasten sähköistä aktiivisuutta mitattiin pintaelektrodien avulla. Hypyistä analysoitiin alustan tuotetut pysty- ja vaakavoimat sekä eri lihasten tuottamat aktiivisuudet suhteutettuna maksimiin. Analysoinnissa käytettiin Microsoft Excel ja SPSS ohjelmia. Tutkimuksessa huomattiin, että kontaktiajalla oli yhteys harppaushypyn ilmalentoon ja jarruttavalla vaakavoimalla oli yhteys hypyn pituuteen. Rengashypyssä vastaavia yhteyksiä ei ollut. Ponnistusvaiheessa eniten kuormittuvat lihakset olivat rectus femoris ja harppahypyssä lisäksi gluteus maximus. Ilmalennossa harppaushypyssä eniten kuormittuivat etujalan rectus femoris ja takajalan gluteus maximus sekä vastus lateralis. Molemmissa rengashypyissä eniten kuormittui gluteus maximus, joka kuormittui jalat auki suoritetussa hypyssä merkitsevästi enemmän kuin jalat yhdessä suoritetussa hypyssä. Kaikkien hyppyjen alastuloissa voimistelijat tuottivat alustaan 4,8 – 6,4 kertaa suuremman voiman kuin heidän kehonpainonsa oli. Hypyn nousukorkeudella ei ollut yhteyttä alastulossa tuotettuihin voimiin.

Tutkimukseni tarkoitus on selvittää millainen aikuiskouluttajan pedagogisten opintojen anti on pedagogisen merkitysperspektiivin kehittymisen näkökulmasta. Arvioin APO -opintojen toteutumista Jack Mezirowin transformatiivisen oppimisteorian näkökulmasta. Tutkimusaineisto on kerätty kyselylomakkeella Jyväskylän yliopiston aikuiskouluttajan pedagogisten opintojen 2006–2007 vuosikurssin opiskelijoilta. Tutkimuskyselyyn vastasi 80/97 opiskelijaa. Kyselylomakkeessa on strukturoituja ja avoimia kysymyksiä. Analyysi on kuvailevaa strukturoitujen kysymysten osalta ja avoimien kysymysten analyysissä menetelmänä on sisällön analyysi. Tutkimukseni tulosten mukaan APO -opintokokonaisuus tarjoaa emansipatorista koulutusta. Opiskelijoiden kriittistä reflektiota tuetaan opintojen rakenteilla ja sitä myötä opiskelijoilla on mahdollisuus oman pedagogisen merkitysperspektiivin uudelleen arviointiin. Oppimisryhmä ja vertaistuki ovat merkittäviä oppimisprosessin kannalta. Oppimispäiväkirjat, opetusfilosofia sekä itsearviointi tukevat opiskelijoiden pedagogisen kehitystä sosiaalisen vuorovaikutuksen ohella. Opintojen toimintaperiaatteiden: dialogisuus, omakohtaisuus ja tutkiva asenne anti on opinnoissa hyvä.

Tämä pro gradu ­työ käsittelee Euroopan unionin ulkopoliittista identiteettiä ja sen muuttumista sekä rakentumista. EU toimii osana Kosovon konfliktin jälleenrakennusta ja YK:n kansainvälistä hallintoa alueella. Osallistumalla jälleenrakennukseen EU haluaa tietysti auttaa Kosovoa sodan tuhojen korjaamisessa ja auttaa luomaan alueelle toimiva demokratia ja kannattava markkinatalousalue. Tässä työssä lähtöoletuksena on kuitenkin EU:n halu samalla vahvistaa omaa kansainvälispoliittista rooliaan toimimalla ulkopoliittisena toimijana kansainvälisellä areenalla Kosovossa ja argumentoimalla tästä muille kansainvälisille toimijoille. Toiminnan teoria mahdollistaa tutkimuksen suurimman huomion keskittämisen toimintaan. Toimijan, tässä tapauksessa Euroopan unionin, oman identiteetin rakentaminen ja uudistaminen on toiminnan suurin motivaatio. Toiminnan teoria laajentaa rationalistisen logiikan määrittelemää järkevää toimintaa. Tällöin intressien saavuttaminen ei ole ainoa toiminnan motivaatio, vaan päinvastoin, vasta identiteetin rakentumisen jälkeen toimijalla voi olla intressejä, joita tavoitella. Toimimalla Kosovossa Euroopan unioni voi uudistaa ja rakentaa omaa ulkopoliittista identiteettiään, jonka jälkeen sillä voi olla unionintason ulkopoliittisia intressejä. Identiteetti ei koskaan voi syntyä itsessään vaan siihen tarvitaan aina muiden, identiteetin kannalta merkittävien toimijoiden hyväksyntää. EU hakee tätä hyväksyntää argumentoimalla toiminnastaan Kosovossa muille kansainvälispoliittisille toimijoille. Tämä argumentaatio on tutkimukseni aineistoa. Aineistontutkimuksessa käytän metodina Chaïm Perelmanin retoriikkaa, jonka avulla etsin aineistosta EU:n puolesta puhuvien käyttämiä keinoja yleisönsä vakuuttamiseksi ja uskottavuuden saavuttamiseksi. Tutkimukseni osoitti Euroopan unionin käyttäneen Kosovon jälleenrakennuksessa toimimista hyväkseen ulkopoliittisen identiteettinsä uudistamisessa. Argumentaatiossa tuotiin korostetusti esiin EU:n toimintaa Kosovossa ja korostettiin saavutuksia ja toiminnan konkreettisia vaikutuksia kosovolaisten elämään. Tällä argumentaatiolla EU:n ulkopoliittista toimijuutta ja identiteettiä voidaan uudistaa haluttuun suuntaan. ASIASANAT: Euroopan unioni, identiteetti, Kosovo, Perelman

Sivistyksen paikka. Kirjoituksia kirjaston tilasta. Toim. Vesa Niinikangas ja Inkeri Näätäsaari. Enostone 2001. 130 s.