Search

Tutkielma käsittelee Korean Demokraattisen Kansantasavallan (KDKT) ensimmäisen päämiehen ja johtajan Kim il-Sungin henkilökultin luomistyötä, sekä esikuvia, joita hän propagandakoneistonsa kanssa käytti henkilökulttinsa luomiseen. Tarkasteltu ajanjakso sijoittuu vuodesta 1945 noin vuoden 1962 loppuun. Alun perin Neuvostoliiton asevoimien tuella valtaan noussut nuori johtaja ryhtyi pian kehittämään itselleen omanlaistaan henkilökulttia, jonka esikuvina toimivat niin Neuvostoliiton Josef Stalin kuin myös kansallissosialistisen Saksan Adolf Hitler. Molemmat edellä mainitut diktaattorit toimivat Kim il-Sungille esimerkkinä monilla kulttuurin ja propagandan saroilla, niin esimerkiksi maalaustaiteessa, sanomalehdissä, radiossa tai filmillä esiintymisessä, kuin myös julkisessa esiintymisessä. Heidän esimerkkinsä toimi oppaana myös vaikuttamisen ja propagandan keinoissa, joiden avulla Kim il-Sung loi itsestään kansalleen ja ulkomaille kuvan suurena ja mahtavana valtionpäämiehenä, joka johtaa Koreaa Juche-aatteen avulla. Työ sivuaa myös Juche-aatteen syntymää, joka oli Kim il-Sungin henkilökultin peruspilari. Henkilökultin itsensä tavoin, myös Juche-aatteen luomistyössä Kim il-Sung sekä hänen valtiokoneistonsa käyttivät hyväkseen niin Neuvostoliitosta kuin Saksasta tuttuja esikuvia ja propagandan sekä vaikuttamisen keinoja. Näin Korean Demokraattiseen Kansantasavaltaan syntyi mielenkiintoinen poliittinen sekä yhteiskunnallinen järjestelmä, joka yhdisteli ideologisessa pohjassaan niin sanotusti parhaat palat sekä stalinistisesta kommunismista, marxismi-leninismistä, kuin myös kansallissosialismista, japanilaisesta militarismista, sekä klassisesta fasismista, aina kun vain Kim il-Sungin toiminta valtionpäämiehenä sekä todellisuudessa että propagandan sivuilla niin vaati. Tutkielman on pyrkimys osoittaa, että Korean Demokraattisen Kansantasavallan propagandakoneisto ja hallintomuoto vuodesta 1956 eteenpäin edustavat omanlaistaan, valtavirran kommunismista poikkeavaa sosialistisen kansallisuusaatteen linjaa, jolla oli vahvoja samankaltaisuuksia niin stalinismin kuin saksalaisen kansallissosialismin kanssa. Esimerkiksi Korea asiantuntija tohtori B.R. Myers on väittänyt näin viimeaikaisissa julkaisuissaan. Myös KDKT:n historian ja politiikan tutkimuksen toinen tässä tutkimuksessa usein siteerattu ammattilainen, tohtori Andrei Lankov, on myöntänyt Korean Demokraattisen Kansantasavallan hallinnon toimivan äärimmäisen taitavasti, sekä macchiavellistisesti poliittisten kysymysten ja ideologian soveltamisen parissa, mikä osittain tukee tutkimuksessa esitettyä väitettä. Metodien puolelta tutkielma seuraa sekä tohtori Reinhart Koselleckin että tohtori Quentin Skinnerin metodologisten teorioiden pohjaa, mutta sen lisäksi työssä on käytetty apuna myös teoreettisia esimerkkejä Max Weberin, Jorma Kalelan, Hannah Arendtin, Martin Heideggerin sekä Carl Schmittin näkemyksistä, sekä aihepiiriin liittyvistä metodologisista kysymyksistä.

1950-ja 1960-luvuilla Australiassa oli kaksi merkittävää poliittista käytäntöä, joilla oli merkittävä vaikutus maan alkuperäisväestöön nimittäin assimilaatio sekä osittain valkoista alkuperää olevien aboriginaalilasten pakkohuostaanotot. Tutkielma käsittelee Australian assimilaatio politiikkaa, sen keinoja ja taustoja sekä varsinkin sen yhteyttä aboriginaalilasten pakkohuostaanottoihin. Jo 1800-luvulta lähtien Australiassa oli ollut vallalla käytäntö erottaa aboriginaalilapsia vanhemmistaan ja yhteisöistään koulutukset, parempien elinolojen tai kristillisen lähetystyön velvoittamana. Heistä koulutettiin halpaa, kristillistä työvoimaa valloitetuille alueille. 1920-luvulta alkanut osittain valkoisten aboriginaalien määrän kasvu nähtiin valkoisten australialaisten osalta ongelmana ja rodullisena uhkana. Ratkaisuksi tähän ongelmaan nähtiin aboriginaalien – erityisesti osittain valkoisten aboriginaalien – assimilointi osaksi australialaista yhteiskuntaa. Tämä tarkoitti, että aboriginaalien tuli luopua omista tavoistaan, kielestään ja perheyhteyksistään ja omaksua länsimaiset tavat, kieli ja sivistys. Tämä saavutettaisiin koulutuksen kautta ja katkaisemalla kaikki yhteydet omaan aboriginaalitaustaan ja yhteisöön, sukuun ja jopa perheeseen. Jokainen aboriginaali taustaa omaava henkilö oli Aboriginaalilautakunnan holhouksen alaisena ja kontrolloima. Alkuperäiskansoihin kuuluvien lasten ja erityisesti valkoista taustaa olevien huostaanotot mahdollistettiin lainsäädännön kautta erityisesti ’heitteillejätön’ ja ’hallitsemattomuuden’ perusteella. Tutkimus aineisto koostuu eri osavaltioiden aboriginaalilakien lisäksi Native Welfare konferenssien asiakirjoista. Tarkoituksena on valottaa millaisia näkemyksiä osavaltion ja liittovaltion edustajilla oli alkuperäiskansoihin liittyen sekä mihin suuntaan he assimilaatio halusivat kehittää. Huostaanottojen ja assimilaation vaikutusten selvittämiseksi lähteenä on käytetty internetissä saatavilla olevia Stolen Generations Testimonies projektin toteuttamia haastattelutodistuksia henkilöiltä, jotka ovat tulleet huostaanotetuiksi lapsina. Näiden 12 ihmisen omakohtaisten todistusten kautta valotetaan huostaanottokäytäntöjä sekä pakkoassimiloinnin vaikutuksia huostaan otettuihin lapsiin ja nuoriin. Millaisia käytäntöjä lasten huostaanotoissa oli ja millaisia vaikutuksia huostaanotoista seurasi. Vaikka kyseessä oli kaksi eri toimintaperiaatetta, molemmat olivat sidoksissa toisiinsa. Nämä alkuperäisväestöön kuuluvat lapset, jotka erotettiin perheistään rodullisten syiden takia, menettivät usein yhteyden omiin vanhempiinsa, muihin sukulaisiinsa ja omaan heimonsa jäseniin joko osittain tai kokonaan. Heidät kasvatettiin olemaan valkoisia ja käyttäytymään kuin länsimaalaiset ja siten monet menettivät oman kielensä, kulttuurin ja heimonsa tavat. Monet eivät tiedä omia vanhempiaan, sukujuuriaan, heimoaan, kieltään tai kulttuuriaan. Monilla heistä onkin myöhemmin elämässä ollut identiteetti vaikeuksia ja kuulumattomuuden tunteita. Heistä käytetään nykyään nimitystä ’stolen generations’ eli varastetut sukupolvet, mikä viittaa useita sukupolvia jatkuneeseen huostaanottojen ketjuun.