Search

Artikkelissa tarkastelen suomalaisen kasvu- ja kulutuskriittisen liikkeen konstruoimaa visiota yhteiskunnallisesta muutoksesta kohti kestävää kulttuuria. Aineistona on Kohtuus Vaarassa- ja degrowth.fi-ryhmien tekstit vuosilta 2008–2013. Analysoin artikkelissa, miten teksteissä muodostetaan subjekteja, jotka heräävät tarpeeseen luoda kestävyyden kulttuuri ja työstävät itsestään eettisen toimijan. Lisäksi tarkastelen tekstejä poliittisina narratiiveina toisenlaisen maailman muodostamisesta. Paikannan ne laajempaan kohtuus- ja degrowth-keskusteluun, jota on tutkittu erilaisina kehyksinä ja skenaarioina. Analysoin artikkelissa liikkeiden esiintuomaa tarvetta muodostaa toiseus. Analysoin aineistoa Foucault’n etiikan teorian viitekehyksessä ja esittelen artikkelissa liikkeiden esiintuomaa tarvetta muodostaa toimijoita, jotka kritisoivat talouskasvunarratiivia ja etsivät ratkaisuja kestävän yhteiskunnan toteuttamiseksi. Liike rakentaa narratiivia ekososiaalisesti sivistyneestä subjektista, joka jatkuvasti työstää itseään ja reflektoi suhdettaan kulutus- ja kasvuyhteiskuntaan tullakseen sille vastustuskykyisemmäksi. Narratiivi ei tarjoa päätepistettä kestävän kehityksen toteuttamiselle, vaan toimii poliittisena utopiana, suunnannäyttäjänä ja kulttuurisena kritiikkinä. Se myös voimaannuttaa subjekteja yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen.

Vuosien 1996–2007 aikana järjestetyt itsenäisyyspäivän kuokkavierasmielenosoitukset herättivät laajaa julkista keskustelua 2000-luvun alussa. Käsittelen artikkelissa aiheeseen liittyvää julkisuutta ja arvioin sen vaikutuksia itse mielenosoitustapahtuman kannalta. Erottelen kyseisestä julkisuudesta useita diskursiivisia kokonaisuuksia, jotka merkityksellistävät tapahtumaa eri tavoin. Tarkastelen lisäksi kuokkavierasjulkisuuden diskurssien asemissa tapahtuneita muutoksia. Kuvaan, kuinka alun pitäen mielenosoitustapahtumaan hyväksyvästi suhtautuva julkisuus muuntui radikalismin otaksutun kärjestymisen myötä niin, että kuokkavieraat nähtiin ensin uhkaavana, sitten triviaalina ja lopulta institutionaalisesti taltutettuna sekä merkityksensä menettäneenä ilmiönä. Radikalismia kavahtava suomalainen kollektiivisen toiminnan perinne näkyi torjuvassa suhtautumisessa tapahtumaan, mutta yhtä hyvin myös tavoissa, joilla globaalin radikalismin vaikutteet saivat mielenosoituksissa järjestystä ja kurinalaisuutta korostavan ilmiasun. Paikallisessa mittakaavassa radikaalit kansalaistottelemattomuuden muodot, jotka ensin nostivat Kuokkavierasjuhlat julkisuuteen, saivat ennen pitkää osakseen myös niin ankaraa vastustusta, että koko tapahtuma tyhjeni liikevoimastaan. Artikkelissa muodostuu kuva tavoista, joiden avulla suomalaisessa julkisuudessa käsitellään yhteiskunnallista liikehdintää sekä tuottamalla että purkamalla sen oikeutusta.

Artikkelissa esitellään ratkaisumalli universaalien ihmisoikeuksien ja eri kulttuureille mielekkäiden elämänmuotojen väliseen jännitteeseen. Esiin nostetaan kolme yhteiselämän rakentamisen kielioppia, jotka perustuvat erilaisiin tapoihin löytää maailmassa toimimiseen tarvittavaa varmuutta. Ensimmäisessä kieliopissa varmuus syntyy erilaisten oikeuttamisen maailmojen avulla, toisessa kieliopissa liberaalissa julkisuudessa toimivien yksilöiden ja kolmannessa kulttuurin yhteisten alueiden herättämien tunnesidosten pohjalta. Jokainen kielioppi luo oman versionsa oikeutettavuudesta. Lopuksi esitetään ehdotus siitä, miten kieliopit ja niiden taustalla olevat sitoutumisen regiimit laajentavat ymmärrystämme yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta, vallasta ja sen väärinkäytöstä sekä antavat uusia välineitä analysoida epäoikeudenmukaisuutta kriittisesti. Artikkeli pohjautuu useisiin oikeuttamista ja kulttuuria käsitteleviin kansainvälisiin vertaileviin tutkimuksiin.