Search

Suomalaiset mediatalot ovat alkaneet tuottaa suomen- ja ruotsinkielisille lapsille suunnattuja uutissisältöjä viime vuosina. Tässä analyysissa käsitellään haastatteluaineistoon pohjaten, millaisia käsityksiä lasten uutisohjelmien tuottajilla on lapsista ja lapsuudesta. Analyysissa osoitetaan, miten nämä käsitykset ohjaavat lasten uutisten tuotantoa.

Laskeva kotimainen kysyntä on lisännyt lihateollisuuden intoa panostaa Aasian maihin suuntautuvaan vientikauppaan. Lihaviennin taloudellisesta kannattavuudesta ja eettisestä kestävyydestä on kuitenkin esitetty julkisuudessa epäilyksiä. Tässä kirjoituksessa käymme läpi argumentteja, joilla kotimaisen lihan kaukomaille suuntautuvaa vientikauppaa alan eri toimijoiden taholta perustellaan. Analyysin kohteena on aiheeseen syventyvä, Helsingin Sanomissa huhtikuussa 2022 julkaistu haastatteluartikkeli. Analyysimme osoittaa, että artikkeli koostuu useista keskenään ristiriitaisista ja sisällöllisesti epäselvistä lausumista. Analyysimme perusteella lihan vientiä perustelevat argumentit eivät ole erityisen vakuuttavia, eivätkä artikkelissa haastatellut toimijat onnistu vastaamaan tyhjentävästi kysymykseen viennin taloudellisesta kannattavuudesta. Sen sijaan esiin nousee useita jatkokysymyksen paikkoja ja uusia epäilyksiä lihaviennin tosiasiallisesta mielekkyydestä liiketoimintana.

Yle Triplet on jokaisena koulupäivänä päivittyvä opettajalle tarkoitettu uutisvideopalvelu. Se on tehtäväpaketteineen opettajan työkalu, joka tuo journalismia peruskoulujen ja toisen asteen oppilaitosten oppitunneille ja samalla päivittää opetusta ajankohtaissisällöillä. Journalismia ei ole mainittu nimeltä opetussuunnitelmassa, vaikka monilukutaito käytännössä vaatii myös vahvaa medialukutaidon opettamissa läpi aineiden. Yle Triplet tarjoaa eri aineiden opettajille mahdollisuuden päivittää opetusta ajankohtaisilla uutisvideoilla, jotka samalla opettavat journalistisia periaatteita. Tämä palvelu tukee opettajia monilukutaidon opetuksessa tarjoten yli 5 000 videota ja niihin liittyviä tehtäviä eri oppiaineisiin. Yle Tripletin kehitystyössä on panostettu palvelun helppokäyttöisyyteen ja tekstitysten lisäämiseen, jotta se olisi entistä saavutettavampi myös suomea toisena kielenä opiskeleville. Haastattelujen ja käyttäjäpalautteiden perusteella palvelussa on tehty käyttäjien toiveita vastaavia muutoksia, kuten tekstitettyjen videoiden määrän lisääminen ja niiden eriyttäminen omaksi osastokseen. Yle Tripletin tavoitteena on vahvistaa lasten ja nuorten medialukutaitoa ja rohkaista heitä seuraamaan yhteiskunnallisia asioita aktiivisesti ja kriittisesti. Palvelun kehitys jatkuu opettajien ja oppilaiden tarpeiden mukaisesti, ja sen potentiaali mediakasvatuksen työkaluna on merkittävä.

Pääkirjoitus 3/2024.

Artikkeli tarkastelee, millaisia pelillisiä piirteitä yleisöanalytiikan hyödyntäminen tuo iltapäivälehden toimitustyöhön, miten yleisö suhtautuu niihin ja millaiseksi tämä muovaa journalismin ja yleisön suhdetta. Artikkeli perustuu Iltalehden toimituksessa kerättyyn etnografiseen aineistoon sekä 21 Iltalehden lukijan ryhmähaastatteluihin ja ryhmächat-keskusteluihin. Artikkelin teoreettinen viitekehys rakentuu journalismin ja yleisön suhdetta koskevasta tutkimuksesta. Tarkastelemme tätä suhdetta pelillisyyden näkökulmasta. Tulosten mukaan toimituksen ja yleisön pelillinen toiminta pohjasi jaettuun käsitykseen siitä, että Iltalehti tuottaa puheenaiheita. Toimitus avasi vuorovaikutuksen otsikoilla ja käytti runsaasti resursseja, jotta ne houkuttelisivat yleisöä. Lukijat puolestaan olivat oppineet tulkitsemaan otsikoita ja päättelemään niistä, kannattiko juttu lukea. Toimitus suunnitteli julkaisurytmiä analytiikkatiedon perusteella ja reagoi yleisön käyttäytymiseen minuuteissa. Lukijat vastasivat syntyneeseen runsauteen kehittämällä taktiikoita juttujen valikoimiseen. Vaikka analytiikan tuottama algoritminen yleisökäsitys hallitsi toimituksen ja yleisön suhdetta, se hämmensi etenkin lukijoita ja askarrutti myös toimitusta, joka joutui arvailemaan sisältöjen kulutuksen syitä. Toimituksen ja yleisön pelillistynyt suhde kiteytyi viiteen piirteeseen: se oli vastavuoroinen ja nopeatempoinen mutta myös epätasapainoinen, jännitteinen ja välineellinen.

Tämä väitöskirja tarkastelee uutismedian, yleisöjen ja sosiaalisen median alustojen välistä vuorovaikutteista suhdetta portinvartijateorian valossa hyödyntäen julkaisun jälkeisen portinvartijuuden teoriaa. Tutkimus siis tarkastelee sitä, mitä tapahtuu uutisille niiden julkaisemisen jälkeen, ja kuinka yleisöt ja uutismedia ovat vuorovaikutuksessa digitaalisessa uutisympäristössä. Työ on laadullisesti orientoitunut artikkeliväitöskirja joka muodostuu kolmesta empiirisestä osatutkimuksesta. Väitöskirjatutkimuksen perusteella esitetään, että nykyisessä digitaalisessa uutisympäristössä tulisi puhua jaetusta portinvartijuuden vallasta sekä julkaisun jälkeisestä portinvartijuudesta. Tutkimus osoittaa ettei uutismedia ole enää ainoa portinvartija digitaalisessa uutisympäristössä, vaan se jakaa portinvartijuuden valtaa iteratiivisessa vuorovaikutuksessa sosiaalisen median alustojen ja yleisöjen kanssa. Uutisia ja portinvartijuutta muovaavat julkaisemisen jälkeen useat erilaiset tekijät, kuten yleisöt, sosiaalisen median alustat, regulaatio (laki ja etiikka), sekä erilaiset käytännöt kuten esimerkiksi vuorovaikutuskäytännöt. Tutkimuksen tuloksena todetaan, että uutismedioilla ja yleisöillä on molemmilla mahdollisuus vuorovaikutuksen keinoin huolehtia sosiaalisen median keskusteluista niin, että vihapuhe ja muu negatiivinen keskustelu jäisi vähäiseksi. Lisäksi tutkimus nostaa esiin sen, että uutismedioiden kannattaisi huomioida sosiaalisen median alustoja ja niillä tapahtuvaa toimintaansa myös visuaalisesta näkökulmasta, sillä uutiset saavat yhä useammin visuaalisia muotoja. Lainsäädännön näkökulmasta tutkimus nostaa esiin, että uutismedioiden olisi tärkeää huomioida EU:n digisäädöksien kehitystä ja sovellettavuutta omalla toimintakentällään. Tällä väitöskirjatyöllä on ollut vaikutusta myös journalismin etiikan saralla, sillä sen tuloksia koskien journalismin toimintaa sosiaalisen media alustoilla on hyödynnetty Journalistin ohjeiden päivitystyössä (2023–2024).

Julkisen sektorin tietojärjestelmähankkeiden epäonnistumiset ovat nousseet merkittäväksi uutisaiheeksi viime vuosikymmenten aikana. Tutkimme tässä artikkelissa Uudenmaan alueella käyttöönotetun asiakas- ja potilastietojärjestelmä Apotin kielteisen mediakertomuksen kehittymistä kertomuskäytäntöjen ja mallitarinoiden näkökulmasta. Tutkimus pohjautuu vuosien 2012–2021 väliseen verkkomedia-aineistoon, jonka avulla hahmotamme uudistushankkeen muodostumista julkiseksi kertomukseksi epäonnistuneesta tietojärjestelmähankinnasta. Apotin tapaustutkimuksen tarkastelu kognitiivisen kertomusteorian pohjalta nostaa esiin, kuinka tietojärjestelmäuutisoinnin kielteinen sävy rakentuu käytännössä. Artikkelissa pohditaan myös kertomusteoreettisia syitä mediakertomuksen rakentumiseen alusta saakka ennen kaikkea kriittisten ja ongelmanäkökulmaa painottavien kehystysten varaan.

Katsaus käsittelee julkisuuslain mukaisten tietopyyntöjen ongelmia erityisesti Suomen kuntien viranomaistoiminnassa. Vaikka julkisuuslain uudistustyötä tehdään parhaillaan, tutkimus osoittaa, että pelkästään lainsäädännöllisin keinoin ei voida ratkaista tietopyyntöongelmia. Tulosten perusteella tietopyynnön onnistuminen edellyttää tiedon pyytäjän ja asiankäsittelijän keskinäistä vuorovaikutusta ja toimivaa viestintää organisaation sisällä. Ehdotuksena on hyödyntää viranomaisten viestinnän ammattilaisia ja kehittää viranomaisten vuorovaikutusosaamista. Avuksi ilmiön hahmottamiseen tarjotaan tietopyyntöjen vuorovaikutusmallia. Mallin avulla voitaisiin parantaa viranomaisorganisaatioiden vuorovaikutusosaamista eri tasoilla ja siten mahdollisesti ratkaista tietopyyntöongelmia. Englanniksi: The review examines the challenges related to requests for information under the Finnish Act on the Openness of Government Activities, particularly in the context of municipal authorities. Despite ongoing efforts to reform the legislation, the research indicates that solely relying on legislative measures cannot solve the problems associated with information requests. Based on the findings, the success of an information request requires mutual interaction between the requester and the handler of the matter, as well as effective communication within the organization. The suggestion is to utilize communication professionals within government agencies and enhance the communication competence of government officials. To aid in understanding this phenomenon, a model for the interaction of information requests is proposed. This model could improve the communication competence of government organizations at various levels and thus potentially address the challenges related to information requests.

Väitöskirjan "Julkista osallistumista – ja sen tutkimista – kokemassa" lektio (16.2.2024).

Maakuntien johtavat lehdet eli niin sanotut ykköslehdet ovat perinteisesti muodostaneet sanomalehdistön selkärangan Suomessa. Viime vuosituhannen lopulle saakka alueellinen ykköslehti kannettiin lähes jokaiseen kotiin ja se tarjosi monille lukijoille uutisseurannan perustan. Verkkomedian aikakaudella ykköslehtien merkitys uutislähteenä on kuitenkin vähentynyt. Ne näyttävät kärsivän toimialan kutistumisesta ja digisiirtymän hitaudesta enemmän kuin valtakunnalliset tai paikallislehdet, mutta niiden kokemia muutoksia ei ole meillä aiemmin analysoitu. Artikkeli tarkastelee ykköslehtien kehitystä 2000-luvulla lehdistön kehämallin avulla käyttäen aineistonaan Uutismedian liiton julkaisemia tilastoja. Tulosten perusteella ykköslehdet ovat menettäneet niin levikkiään kuin nettomyyntiään sekä pienentäneet toimituksiaan keskimäärin enemmän kuin valtakunnalliset, alue- tai paikallislehdet. Tulokset viittaavat siihen, etteivät ykköslehdet kykene vastaamaan sen enempää valtakunnallisen median kuin paikallislehtienkään haasteeseen vaan ovat jäämässä mediakentän väliinputoajiksi. Kärjistäen tulkittuna ne ovat muuttumassa isojen kaupunkien paikallislehdiksi, joiden sisältö, merkitys ja levikki rajoittuvat enenevästi ilmestymiskaupunkiinsa ja sitä ympäröivään seutukuntaan. Valtakunnallisessa ja kansainvälisessä uutisseurannassa ne nojaavat uutistoimistojen ja yhteistoimitusten antiin.

Väitöskirjan "Abstrahoidut mielikuvat – Lappi matkailuyritysten graafisissa merkeissä" lektio (15.9.2023).

Senioreiden medialukutaitoja koskeva tutkimus on viime vuosina lisääntynyt. Aiempi tutkimus on kuitenkin ongelma- ja vajekeskeistä, eikä se ole riittävästi huomioinut senioreiden taitoja kriittisesti arvioida medioita. Artikkeli vastaa tähän tutkimustiedon tarpeeseen, ja siinä tarkastellaan voimavaranäkökulmasta, kuinka seniorit kuvailevat ja arvioivat medioita ja mediasisältöjä. Tutkimusaineistona on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa yhteistyössä järjestettyyn kirjoitustapahtumaan osallistuneen 54 seniorin (65–91-vuotiaat) kirjoitukset, jotka sisälsivät sekä kuvauksen yhdestä mediapäivästä että mediasta osana kirjoittajan elämänhistoriaa. Kirjoituksia analysoitiin medialukutaidon jäsennyksiä hyödyntäen sen suhteen, miten niissä arvioitiin medioiden ja mediasisältöjen painottuneisuutta, valikoituneisuutta, näkökulmaisuutta, laatua, luotettavuutta ja henkilökohtaista merkitystä. Tutkimuksen päätulos on, että tutkimukseen osallistuneet seniorit kuvailivat ja arvioivat medioita ja niiden sisältöjä temporaalisesti, kriittisesti ja tunteikkaasti. Tutkimuksen merkittävin uusi tulos on senioreiden medialukutaidon temporaalisuus, jolla tarkoitetaan, että seniorit kuvailivat ja arvioivat nykymedioita ajallisesta näkökulmasta, vertaamalla niitä menneisyyden medioihin ja mediasisältöihin. Temporaalisuuden käsite tekee ymmärrettäväksi sen, miksi esimerkiksi joidenkin nykyisten radio- ja TV-toimittajien puheviestintä näyttäytyy osalle senioreita ”lärpätyksenä”.

Vertailen Helsingin Sanomien (HS) ja ruotsalaisen Dagens Nyheterin (DN) tapaa käsitellä tieteellistä tietoa koronapandemian yhteydessä keväällä 2020. Kiinnostuksen kohteena ovat artikkelit, joissa esitettiin eriäviä näkökulmia tieteellisestä kysymyksestä. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat, mikä oli uutisoinnin suhde kansalliseen koronapolitiikkaan, mistä esitettiin eriäviä näkemyksiä ja kuinka tieteellisiä kiistoja käsiteltiin. Lehdet käsittelivät tieteellistä epävarmuutta eri tavoin. HS ratkoi epävarmuuksia antamalla äänen eri asiantuntijoille. Lehden pyrkimyksenä oli antaa monipuolinen kuva epävarmasta asiasta. Käsittely oli teknistä ja yksityiskohtiin menevää. DN avasi tieteellisiä tuloksia toimittajan äänellä ja pyrki helppotajuisuuteen. DN myös otti suoremmin kantaa siihen, mikä oli uskottavaa tiedettä. Usein uskottavuuden arvioijana toimi Folkhälsomyndighetenin Anders Tegnell, jonka asema DN:ssä oli paljon vahvempi kuin THL:n Mika Salmisen HS:ssa. Näin DN otti HS:a voimakkaammin ”kansanvalistajaroolin” uutisoinnissaan.

Tutkivaa journalismia pidetään riskipitoisena journalismin lajina, ja sen harjoittajiin kohdistuu erityisiä turvallisuus- ja tietoturvauhkia. Näiden uhkien luonne ja vakavuus vaihtelevat kuitenkin merkittävästi kontekstista toiseen. Tyypillisesti journalistit pyrkivät huomioimaan nämä riskit ja varautumaan niihin omalla toiminnallaan. Tämä tutkimusartikkeli tarkastelee suomalaisten tutkivien journalistien näkemyksiä työhön liittyvistä riskitekijöistä ja kartoittaa heidän työssään soveltamia turvakäytäntöjä. Lisäksi artikkeli tarkastelee sitä, miten journalistit arvioivat turvakäytäntöjen tarvetta erilaisissa tilanteissa, millaiset tekijät hankaloittavat turvakäytäntöjen soveltamista työssä sekä mitä kautta tutkivat toimittajat ovat saaneet tietoa ja oppia turvallisuutta ja tietoturvaa koskevissa asioissa. Tutkimusaineisto koostuu 12 tutkivan journalistin teemahaastatteluista ja journalistien ennen haastattelua täyttämistä esitietokyselyistä. Aineiston analyysi osoittaa, että tutkivien journalistien huolenaiheet liittyvät Suomessa erityisesti lähteiden suojeluun. Journalistit käyttävät merkittävää itsenäistä harkintavaltaa soveltamiensa turvakäytäntöjen suhteen ja perustavat yleensä harkintansa tapauskohtaisesti tekemiinsä riskiarvioihin. Turvakäytäntöjen opiskelu ja osaamisen ylläpito jäävät tyypillisesti journalistien oman aktiivisuuden varaan, mutta tietoa ja apua jaetaan kollegiaalisesti tutkivien toimittajien ammattikunnan sisällä.

Tässä artikkelissa tarkastelen, miten lasten toimijuus rakentuu diskursiivisesti lasten kuvien jakamista käsittelevissä uutis- ja blogiteksteissä. Lähestyn lapsuutta sosiologisen lapsuudentutkimuksen näkökulmasta, joka painottaa lasten toimijuutta ja osallisuutta yhteiskunnassa. Artikkelin aineisto koostuu yhteensä 95 suomenkielisestä uutis- ja blogijutusta, joissa käsitellään niin sanottua sharenting-ilmiötä eli vanhempien tapaa jakaa lapsistaan kuvia ja tietoa sosiaalisen median alustoilla. Multimodaalisen kriittisen diskurssianalyysin (MCDA) avulla olen tunnistanut aineistosta kolme lasten toimijuutta määrittävää diskurssia: 1) kontrollin diskurssi, 2) ajan diskurssi sekä 3) erityislaatuisuuden diskurssi. Esitän, että sharenting-ilmiöstä käytävä julkinen keskustelu toisintaa tapaa representoida lapsuuttaikuisten toimesta ja aikuisia varten. Lasten näkemyksiä kuullaan keskustelussa vain harvoin.Keskustelua luonnehtii myös odotuksen tila, jossa aikuisten näkemykset kiinnittyvät lasten kasvuun ja kehitykseen sekä yhteiskunnallisen sääntelyn mahdollisiin muutoksiin.

Aamulehden eläköitynyt toimittaja Matti Kuusela paljasti keväällä 2024 muistelmateoksessaan sepittäneensä osia juttuihinsa. Aamulehti poisti kaikki Kuuselan jutut verkosta ja tilasi ulkopuolisen asiantuntijan selvittämään, kuinka laajasta ongelmasta on ollut kyse. Selvityksessä kävi ilmi, että journalismin standardit ovat muuttuneet Kuuselan nelikymmenvuotisen uran aikana, mutta Kuusela ei ole muuttanut toimintaansa. Valtaosa Kuuselan jutuista poikkeaa perusjournalismista, ja yksittäin verkossa julkaistuina ne tarvitsisivat lukuohjeen.

Generatiivista tekoälyä käytetään tehostamaan tutkimuksen eri vaiheita, mikä on johtanut keskusteluun tekoälyn käytön merkitsemisestä erilaisissa julkaisuissa. Media & viestintä -lehden toimitus on toistaiseksi katsonut, ettei erilliselle tekoälyilmoitukselle ole artikkeleissa tarvetta. Jos tekoäly on kuitenkin avustanut työskentelyä niin, ettei tutkijalla enää ole täyttä kontrollia johonkin työprosessin vaiheeseen, tulee siitä kertoa. Rajapyykit muuttuvat, ja niiden vetäminen ja merkitseminen vaativat jokaiselta tutkijalta harkintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Journalistin ohjeisiin on tehty laaja päivitys. Ohjeisiin tulee neljä kokonaan uutta kohtaa, ja lisäksi monia kohtia on täydennetty ja ohjeiden rakennetta ja kirjoitusasua on selkeytetty. Päivitetyt ohjeet hyväksyttiin huhtikuussa, ja ne tulevat voimaan lokakuussa.

Tässä analyysissä tarkastellaan journalistista tekstineditointia featurejutun editointiprosessissa. Tavoitteena on kartoittaa jutun rakenteeseen, kieliasuun ja merkityksiin tehtyjä muutoksia ja niiden perusteluja. Analyysin kohteena on helmikuussa 2021 julkaistu Rotuteorioiden suurmaa -juttu. Analyysi toteutettiin ensin analysoimalla jutusta saatuja tekstiversioita versioita kirjoitus- ja editointiprosessin varrelta hyödyntämällä medialingvistiseen tutkimusperinteeseen kytkeytyvää versioanalyysiä. Siinä tarkasteltiin versioiden välillä tekstissä tapahtuneita korvauksia, lisäyksiä, poistoja ja siirtoja. Näihin havaintoihin haettiin perusteluja editoijan ja toimittajan puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla, joissa sovellettiin stimuloitua mieleenpalauttamista. Tulokseksi muodostui kronologinen malli editointiprosessin etenemisestä. Tulokset osoittavat, että editointiin vaikuttavat olennaisesti sekä editointiprosessin vaihe että editoijan ja toimittajan välinen vuorovaikutus. Keskeinen johtopäätös on, kuinka käsittelevä editointi koskee erityisesti tiettyjä jutun avainkohtia ja rajausta. Viimeistelevässä editoinnissa keskeistä on tiivistää tekstiä ja tehdä jutusta kielellisesti ja visuaalisesti mahdollisimman miellyttävä. Niin ikään tärkeä johtopäätös koskee sitä, kuinka editointi on erottamattomasti sosiaalista. Editoijan ja toimittajan välinen työskentelysuhde vaikuttaa oleellisesti tekstineditoinnin kohteisiin ja laajuuteen. Editointi kohdistuu paitsi juttuun myös kirjoittajan taitoihin.

Journalismin Suomi on journalistiikan konkariosaston hieman vinoon kirjoitettu blogi suomalaisen uutismedian menneisyydestä. Blogi tutkii, pohtii, arvioi, kommentoi ja luo ajankuvaa. Sen tavoitteena on löytämisen, kirjoittamisen ja yhdessä tekemisen ilo. Mahdolliset lukijat ovat pelkkää bonusta.

Tässä artikkelissa luodaan yleiskuva suomalaisesta journalismista videonjakoalusta TikTokissa. Tarkastelua varten on kerätty 3 795 videon suuruinen aineisto vakiintuneiden mediatoimijoiden tileiltä. Analysoimme tässä tutkimuksessa videoihin liittyvää metadataa määrällisin ja laadullisin menetelmin. Tavoitteemme on selvittää, millaista suomalainen, journalistiseksi ymmärrettävissä oleva sisältö TikTokissa on tällä hetkellä, ja mitä sen aiheista ja toimivuudesta on pääteltävissä hashtagien ja eri sitouttavuusindikaattorien (katsomiskerrat, tykkäykset, kommentit, jaot) avulla. Peilaamalla metadatasta tehtyjä havaintoja TikTokin yleisiin toimintaperiaatteisiin ja algoritmisiin reunaehtoihin saadaan selville, millaisia menestymisen mahdollisuuksia (suomalaisilla) journalistisilla sisällöillä ylipäätään on alustalla. Lopuksi luomme katsauksen siihen, mitä journalismin ja somealustojen yhteenkietoutuminen tarkoittaa laajemmassa teoreettisessa kontekstissa, ja millaista metodologiaa aiheen tutkimus vaatii.

Väitöskirjan "Journalism made different: Continuity and change in contemporary newsrooms" (9.1.2024) lektio.

Suomalaiseen tieteelliseen kirjoittamiseen on vakiintunut viittauskäytäntöjä, joiden vuoksi usein jää epäselväksi, kuka on tekstissä todetun takana ja missä määrin. Pahimmillaan käsillä on merkittävä eettinen ongelma: toisten tutkijoiden suuhun asetetaan väitteitä, joita he eivät ole esittäneet. Media & viestintä on uusinut kirjoittajan ohjeitaan näiden ongelmien välttämiseksi.

Vihapuhe on sukupuolittunut ja intersektionaalinen ilmiö, joka kohdistuu erityi­sesti vähemmistöihin ja pyrkii näiden vaientamiseen ja ulossulkemiseen julkisesta keskustelusta. Tarkastelemme artikkelissamme Instagramissa toimivien suoma­laisten kehopositiivisuusaktivistien keinoja vastustaa vihapuhetta ja tuottaa vastapuhetta. Suhteutamme tunnistamiamme strategioita vallitsevaan vastapuhe­tutkimukseen ja tutkimukseen niin kehopositiivisuusaktivistien käyttämistä kuin feministisistä verkkotaktiikoista. Hyödynnämme etenkin bell hooksin vastaan­ puhumisen (talking back) käsitettä, joka korostaa syrjinnän – tässä vihapuheen – kohteeksi joutuvien ihmisten omaa toimijuutta. Haastattelututkimusta, sosiaalisen median analyysia ja kanssakulkijuustutkimusta hyödyntävän tutkimuksemme perusteella ehdotamme, että tarkastelemiemme aktivistien vastapuhestrategioiksi on tunnistettavissa vihapuheen julkinen haltuunotto, huolenpito turvallisesta sometilasta ja vastarepresentaation tuottaminen. Nämä strategiat ulottuvat paitsi vihapuheeseen myös syrjiviin normeihin, joiden ylläpitämiseen sosiaalisen median alustat osallistuvat.

The New York Times haastoi joulukuussa OpenAI:n ja Microsoftin oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksista. Tämä ja muut tapaukset kielivät siitä, että oppimisen ajatellaan kuuluvan vain ihmisille. ChatGPT:n ja vastaavien työkalujen takaa löytyvät laajat kielimallit kuitenkin haastavat tätä käsitystä ja laittavat kysymään onko oppimisen käsitettä laajennettava kattamaan myös erilaiset oppivat koneet ja järjestelmät. Kun kielimalleja verrataan aivojen toimintaan havaitaan, ettei oppiminen ole enää ihmisaivoille varattu kyky.

Saksalainen professori Christiane Maaß kertoo haastattelussa saavutettavan viestinnän tutkimuksesta ja nykytilanteesta Saksassa.

Jatkuvasti kehittyvällä digitaalisella aikakaudella sosiaalisen median rooli yritysten, erityisesti mikroyrittäjien, viestintästrategioiden kehittämisessä on tärkeämpää kuin koskaan. Mikroyrittäjien ulkoinen viestintä usein lähtee liikkeelle yrityksen tarpeista, tahdosta ja suunnittelusta. Laadukkaan viestinnän tulisi sisältää kahdensuuntaista vuorovaikutusta potentiaalisten asiakkaiden kanssa, sillä sosiaalinen media altistaa yrityksen julkisuudelle. Hallinnan puute ja yksisuuntainen viestintä ilman selkeää strategiaa altistavat yritykset resurssien tuhlaamiselle.

Artikkeli analysoi suomalaisten päätoimittajien näkemyksiä toimitusten etnisestä monimuotoisuudesta. Artikkelissa monimuotoisuutta lähestytään konstruktiivisen professiokäsityksen ja diskursiivisuuden näkökulmista. Artikkelia varten on haastateltu kymmentä suomalaista päätoimittajaa touko–elokuussa 2022. Analyysissa esitetään erilaisia päätoimittajien haastatteluista esiin nousseita tulkintarepertuaareja. Tutkimusaineiston perusteella voidaan sanoa, että päätoimittajat haluavat lisätä etnistä monimuotoisuutta toimituksissaan, koska se liitetään ajatukseen journalismin tavoitteesta edustaa koko yhteiskunnan kirjoa. Etnisen monimuotoisuuden vahvistamisella vaikuttaa kuitenkin olevan kaksi estettä: etnisyyteen liittyvän sanaston hapuilevuus sekä journalistin ammatin ja siihen liittyvän osaamisen tiukka määritelmä. Keskeisiksi ongelmiksi mielletään muualta Suomeen tulleiden journalistien puutteellinen kielitaito, suomalaisen koulutuksen ja toimituskulttuurin tuntemuksen puute sekä toimitusten rajalliset resurssit ja yksilökeskeiset toimintatavat. Päätoimittajat eivät kuitenkaan tunnu olevan halukkaita aktiivisesti ratkomaan näitä ongelmia, vaan ajattelevat, että toimitukset monimuotoistuvat sitä mukaa, kun ympäröivä maailma muuttuu.

Koronaviruspandemia muovasi media-alalla tehtävää työtä perustavanlaatuisella tavalla pakottaessaan mediaorganisaatiot siirtymään etätyöhön. Tarkastelemme tässä tutkimuksessa media-alan työntekijöiden kokemuksia etätyöstä pandemian aikana ja kysymme, miten heidän kokemuksensa työstä ja työhyvinvoinnista muuttui pandemian alkuvaiheessa. Tarkastelemme näitä kysymyksiä määrällisesti ja laadullisesti Journalistiliiton jäseniltä 2019 ennen koronapandemiaa ja 2020 koronapandemian aikana kerätyn seurantakyselyaineiston (n = 355) avulla. Seurantakyselyaineiston määrälliset analyysit osoittavat, että media-alan työntekijöistä 98 prosenttia koki pandemian vaikuttaneen työhönsä, ja heistä 37 prosenttia koki muutoksen negatiivisena. Toisaalta työhyvinvoinnin indikaattorien – työn imun ja kognitiivisten stressioireiden – vertailu vuosien 2019 ja 2020 välillä osoitti, että työn imu ei heikentynyt merkittävästi vastaajajoukon keskuudessa pandemian alkamisen jälkeen ja kognitiiviset stressioireet jopa vähenivät. Seurantakyselyn sisältämien avovastausten laadullisessa analyysissa nousivat esiin toisaalta asiantuntijatyölle ominainen työn tehokkuuden paraneminen etätyössä ja toisaalta media-alalle keskeinen työyhteisön vuorovaikutuksen heikkeneminen, jonka koettiin hankaloittavan luovaa prosessia. Tulostemme perusteella etätyö koronapandemian aikana media-alalla näyttäytyi tasapainotteluna, jossa yksittäinen työntekijä kävi vaihtokauppaa työn luovuuden ja tehokkuuden välillä.

Artikkeli tarkastelee numeroiden valtaa politiikkaa koskevassa journalismissa. Kvantifioinnista, eli numeroiden tuottamisesta ja käytöstä, on tullut keskeinen yhteiskunnallista elämää kuvaava ja tuottava käytäntö, joka toimii vuorovaikutuksessa journalismin omien episteemisten käytäntöjen kanssa. Artikkeli lähestyy numeroiden valtaa kvantifioinnin sosiologian kautta: kvantifiointi ymmärretään sosiaalisena käytäntönä, joka paitsi kuvaa, myös muokkaa maailmaa. Numeroiden valtaa tarkastellaan perhepolitiikan ja syntyvyyden sekä työllisyyspolitiikan kontekstissa. Aineistona on näitä politiikka-alueita koskeva, kvantifioitua tietoa hyödyntävä journalismi Helsingin Sanomissa vuosina 2015–2021 (N=330). Kvantifiointi tiedon käytäntönä ohjaa tietynlaisiin tulkintoihin todellisuuden luonteesta, joita journalismi osaltaan tuottaa ja kanavoi omien episteemisten käytäntöjensä puitteissa. Analyysi tuo esiin kaksi journalistista kvantifioinnin käytäntöä: ennakoinnin ja seurannan. Molemmat suuntaavat politiikkatoimia nykyhetkessä kohti tulevaisuutta, jossa turva rakentuu työn ja talouden varaan. Vaikka käytetty kvantifioitu tieto on epävarmaa ja sidoksissa etenkin työtä ja taloutta koskeviin poliittisiin päämääriin, se sai journalismissa usein kyseenalaistamattoman ja neutraalin aseman. Numeroiden valtaa horjuttaa numeroiden lukutaito, kyky asettaa numerot niiden laajempaan kulttuuris-historialliseen kontekstiin.

Poliittiseen vaikuttamiseen liittyvässä keskustelussa on noussut yhä useammin esille lobbaus erilaisten kanavien kautta. Keskusteluissa on kuitenkin syvennytty vain vähän uutismedian ja toimittajien rooliin sekä siihen, kuinka heihin kohdistetaan poliittista lobbausta. Tämä artikkeli tarkastelee laadullisen aineiston avulla toimittajien kokemuksia lobbaamisesta, jolla pyritään vaikuttamaan poliittisen päätöksenteon uutisointiin. Tutkimuksen aineisto koostuu talouden ja politiikan uutisointiin keskittyneiden toimittajien teemahaastatteluista (n=16). Analyysi osoittaa toimittajien huomioivan ja hyödyntävän poliittista lobbausta toimitustyössä. Toimittajiin kohdistetun poliittisen lobbaamisen kasvua selittävät journalismin, käytännön työn sekä poliittisen viestinnän muutokset ja kehityskulut. Toimitusten pieneneminen, työmäärän ja kiireen lisääntyminen sekä ammattimaistunut lobbaus ovat lisänneet toimittajien kokemuksia heihin kohdistetusta poliittisesta lobbaamisesta. Varautuminen poliittiseen lobbaamiseen on heikentynyt ja on yhä useammin toimittajan oman ammattitaidon varassa. Toimittajien ja toimitusten kyvyllä huomioida nämä haasteet ja vastata niihin voi olla merkittäviä vaikutuksia suomalaiseen poliittiseen journalismiin.

COVID-19-pandemia oli pitkäkestoinen mediatapahtuma, jossa asiantuntijoiden rooli tiedon lähteinä ja tulkitsijoina oli keskeinen. Perinteisesti asiantuntijoiden ja uutismedioiden välillä vallitsee hyvä yhteistyösuhde, sillä asiantuntijat tarjoavat uutismedialle sen kaipaamaa faktapohjaisuutta ja asiantuntijat näkevät julkisen kommentoinnin osana työnkuvaansa. Artikkelissa tutkimme haastatteluaineiston avulla asiantuntijoiden ja toimittajien käsityksiä keskinäisestä yhteistyöstään pandemian aikaan Suomessa. Havaitsimme yhteistyössä kaksi eri vaihetta. Ensimmäisessä maalis–huhtikuuhun 2020 ajoittuneessa vaiheessa, jota kutsumme kriisimoodiksi, asiantuntijat ja viranomaiset asettuivat viestinnällisesti samalle puolelle. Erimielisyydet jätettiin taka-alalle ja asiantuntijat ja uutismedia tekivät yhteistyössä viranomaistoimintaa tukevaa tiedonvälitystä. Toukokuusta 2020 alkoi toinen vaihe, jota kutsumme nimellä julkiset kiistat. Kriisimoodiin verrattuna yhteistyö alkoi rakoilla ja jännitteet nousivat pintaan. Tämä johtui toimittajien itsereflektiosta sekä osin asiantuntijoiden keskinäisestä erimielisyydestä ja uutismedian taipumuksesta kärjistää uutisaiheita. Akuutissa kriisitilanteessa yhteistyö voi olla saumatonta, mutta asiantuntijoiden ja toimittajien väliset jännitteet ovat myös kansalaisen tiedontarvetta palveleva voima.

Aiemman tutkimuksen mukaan internetin käyttämättömyys voi aiheuttaa ikääntyneille ulkopuolisuuden kokemuksia, mutta toisaalta he voivat myös hyötyä siitä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten ikääntyvien ihmisten arki ilman internetiä sujuu ja miten se limittyy yksilön toimijuuden kokemuksiin. Artikkeli täydentää aihepiirin tutkimusta kysymällä, millaisin keinoin ikääntyvät, arkeaan ilman internetiä elävät kaupunkilaiset käytännössä pyrkivät ylläpitämään toimijuuttaan digitalisoituvassa yhteiskunnassa sekä millaisia tuntemuksia he näihin keinoihin liittävät. Päiväkirja- ja haastatteluaineiston laadullisen analyysin pohjalta esitän, että ikääntyvien kaupunkilaisten arki ilman internetiä sisältää monenlaista toimijuutta, kuten epävarmuuden hyväksymistä sekä erilaisia yhteistyön muotoja. Toimijuus ei kuitenkaan aina määrity myönteisesti. Arjessa ilman internetiä toimijuuden kokemuksen ylläpitämisen keinot saattavat olla ristiriidassa sen kanssa, millaisena toimijana yksilö itseään pitää. Tutkimus tarkentaa kuvaa siitä, mitä kokemukset ulkopuolisuudesta merkitsevät ikääntyvien ihmisten arjessa ilman internetiä ja millaisia seurauksia pyrkimyksillä toimijuuden kokemuksen ylläpitämiseen on.

Kansalaisten vaihtoehtoiset näkökulmat ovat olleet kriittisen keskustelun kohteena COVID-19-pandemian aikana, jolloin viranomaissuosituksista eriävät näkemykset on monesti luokiteltu disinformaatioksi. Samaan aikaan on esitetty, että kansalaisten erilaisia mielipiteitä huomioidaan liian vähän. Artikkelissa selvitetään, ilmenikö poikkeusajan valtamediassa kansalaisten kriittisten näkemysten ulossulkemista ja mahdollisesti polarisaatiota vahvistavaa viestintää. Tutkimuksessa kysytään: miten viranomaisviestinnästä poikkeavia näkemyksiä esittäviä on kuvattu ja millaisia mielikuvia vaihtoehtoisista näkemyksistä on rakennettu? Aihetta tutkitaan analysoimalla vaihtoehtoisia näkökulmia esittävistä kansalaisaktivisteista kertovaa dokumenttiohjelmaa sekä artikkeliaineistoa. Median roolia tarkastellaan viestinnällisen polarisaation näkökulmasta kehysteoriaa soveltaen, jolloin kansalaisten vaihtoehtoisia näkemyksiä esittävästä media-aineistosta saadaan näkyviin retorisin keinoin muodostettuja tulkintakehyksiä. Tutkimus väittää, että valtamediassa tarjottu tulkinta kansalaisten erilaisista näkemyksistä on ollut monesti yksinkertaistavaa ja vastakkain asettelevaa. Tutkimus esittää, että journalistisia tulkintakehyksiä tulisi oppia tunnistamaan ja tunnustamaan paremmin, sekä kannustaa niiden laajentamiseen. Näin voitaisiin kehittää mediatuotantoa, joka kunnioittaa moniäänisyyttä myös hankaliksi koetuista aiheista.

Ilmastonmuutoksen vääjäämätön eteneminen on tehnyt sopeutumisesta tärkeän yhteiskunnallisen kysymyksen. Enemmistö journalistisen median ilmastonmuutosta käsittelevistä sisällöistä kuitenkin keskittyy muihin aiheisiin kuin sopeutumiseen. Myös yleisön keskuudessa aiheeseen liittyy epätietoisuutta. Tässä artik- kelissa tutkin, miten Helsingin Sanomat ja Yle Uutiset ovat esittäneet ilmastonmuutokseen sopeutumisen verkkoartikkeleissaan (n=469) vuosina 2017–2021. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että ilmastonmuutokseen sopeutuminen esitettiin pääasiallisesti sään ääri-ilmiöihin varautumisena, vaikka suomalainen sopeutumisjournalismi ei paikallisista sääoloista johtuen kietoutunut samalla lailla akuuttien säätapahtumien ympärille kuin monissa muissa maissa. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen näyttäytyi ennen kaikkea hallinnollisena kysymyksenä eikä juurikaan politisoitunut. Verkkoartikkeleissa keskityttiin paljolti ilmastonmuutoksen seurauksien yksityiskohtaiseen raportointiin eikä juuri täsmennetty mitä sopeutuminen tarkoittaa käytännössä. Johtopäätöksissä pohdin aiemman kirjallisuuden pohjalta sitä, miten yleisö tulkitsee tuloksien mukaisia sopeutumissisältöjä.

Huumori on elimellinen osa nykyaikaisia medioituneita poliittisia valtakamppailuja. Ajoittain huumori itsessään politisoituu, kun siitä tulee julkisten kiistojen kohde. Tällöin on kyse huumorikohuista tai huumoriskandaaleista. Selvitämme artikkelissa, kuinka huumoriskandaalit ovat osallistuneet kansalliseen poliittiseen julkisuuteen kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana Suomessa. Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien ja Yleisradion arkistoista tekemämme määrällisen kartoituksen perusteella Suomessa esiintyi vuosina 1990–2020 kaikkiaan 26 kansallisen tason huumoriskandaalia, joita käsiteltiin valtakunnallisessa julkisuudessa vähintään viiden päivän ajan. Skandaalien määrä kasvoi eksponentiaalisesti: 1990-luvulla niitä oli vain kaksi, 2010-luvulla jo 16. Kolmen huumoriskandaalin tarkempi laadullinen analyysi eri vuosikymmeniltä osoittaa, että skandaalit kertovat sekä poliittisessa ja mediaympäristössä että yhteiskunnan moraalijärjestyksessä tapahtuneista muutoksista. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa skandaalit liittyivät usein suosittujen TV-satiirien törmäämiseen politiikan perinteiden kanssa. 2000-luvun lopulta sosiaalinen media on nivoutunut huumoriskandaaleihin. 2010-luvulla monet skandaalit liittyvät radikaalioikeiston vähemmistöpilkan ja tarkentuneiden moraalikoodien yhteentörmäykseen.

Retrospektiivi-sarjassa palataan Tiedotustutkimus- ja Media & viestintä -lehdissä julkaistuihin artikkeleihin. Sarjassa tarkastellaan muun muassa artikkeleiden syntyprosesseja, silloista ja nykyistä tieteellistä keskustelua ja tiedeyhteisöä. Sarjan kirjoittajat vaihtuvat.

Barbie Zelizer, Pablo J. Boczkowski ja Chris W. Anderson. 2021. The Journalism Manifesto. Cambridge: Polity, 123 s.

Rémy Rieffel. 2022. L’emprise médiatique sur le débat d’idées: trente années de vie intellectuelle (1989–2019). Paris: Presses Universitaires de France. 414 s. Eugénie Bastié. 2021. La guerre des idées: enquête au cœur de l’intelligentsia française. Paris: Robert Laffont. 302 s.