Search

Artikkelissa tarkastellaan normatiivisen, oikeushistoriallisen näkökulman kautta lapsen osallisuutta ja sen institutionalistista muutosta suomalaisessa adoptiojärjestelmässä. Keskeinen kysymys on, miten ja miksi lapsen asema osallistuvana subjektina on historiallisesti määritelty ja muuttunut adoptiota ja lastensuojelua koskevassa lainsäädännössä. Osallisuuden muutoksia lainsäädännössä tarkastellaan suhteessa kansainvälisessä adoptiojärjestelmässä ja lapsen oikeusasemassa 1920 -luvulta vuoteen 2018 tapahtuneisiin muutoksiin. Aineistona käytetään a) adoptio- ja lastensuojelulainsäädäntöä ja sen valmisteluasiakirjoja ja b) adoptioon, oikeusteoriaan ja lapsen lainsäädännöllisen aseman historiaan tutkimuskirjallisuutta. Lapsen osallisuus adoptiolainsäädännössä on tarkastelussa jaoteltu kolmeen ulottuvuuteen: mahdollisuuteen tulla kuulluksi, mahdollisuuteen saada tietoa ja mahdollisuuteen vaikuttaa päätöksentekoon. Mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon nousee tarkastelussa näistä keskeisimmäksi, sillä se on ollut aina mukana adoptiolainsäädännössä. Tietojen saamisen ja kuulluksi tulemisen mahdollisuudet ovat puolestaan laajentuneet lainsäädännön muuttuessa. Tarkastelun perusteella lapsella on ollut adoptiossa subjektiasema jo 1920-luvun lainsäädännössä. Lisäksi selvisi, että Suomen lastensuojelulainsäädännössä käytetty 12 vuoden ikäraja lapsen kuulemiselle on kopioitu Ruotsin ja Tanskan lainsäädännöstä.