Search

Nodular lymphocyte predominant Hodgkin lymphoma (NLPHL) is a rare B-cell malignancy associated with excellent survival. However, some patients experience histological transformation into aggressive large B-cell lymphoma. Population-based data on transformation in patients with NLPHL is limited. We conducted a nationwide population-based study to estimate the risk of transformation and relative survival in patients diagnosed with NLPHL in Finland between 1995 and 2018. We identified a total of 453 patients (median age, 48 years; 76% males) with the incident NLPHL from the Finnish Cancer Registry. The cumulative incidence of transformation was 6.3% (95% CI, 4.2-9.6) at 10 years. After adjusting for sex, age and year of diagnosis, transformation was associated with a substantially increased risk of death (HR 8.55, 95% CI 4.49−16.3). Ten-year relative survival was 94% (95% CI, 89%‒100%). The patients diagnosed at a later calendar year had lower excess risk of death (HR, 0.38 per 10-year increase; 95% CI, 0.15‒0.98). We conclude that while the 10-year relative survival for the patients with NLPHL was excellent in this large population-based cohort for the entire study period, transformation resulted in a substantially increased mortality compared with the patients without transformation. Our results also suggest a reduction in excess mortality over time. publishedVersion

Kiveslymfooma on harvinainen, aggressiivinen lymfooma-alatyyppi. Se on kuitenkin tavallisin iäkkäiden miesten kivessyöpä ja histologialtaan yleisimmin diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma. Biologisesti kiveksen diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma eroaa primaarisesti imusolmukealueilla esiintyvästä tautimuodosta ja muistuttaa keskushermoston diffuusia suurisoluista B-solulymfoomaa. Sillä on taipumus uusiutua muihin imusolmukealueiden ulkopuolisiin elimiin, erityisesti vastakkaiseen kivekseen ja keskushermostoon. Kiveslymfooman hoito koostuu sairaan kiveksen poistosta, sen jälkeisestä solunsalpaajien ja vasta-aineen yhdistelmähoidosta, keskushermostoon kohdennetusta solunsalpaajahoidosta sekä vastakkaisen kiveksen ehkäisevästä poistosta tai sädehoidosta. Taudin ennuste on nykyisin kohtalaisen hyvä. Uusia hoitomuotoja kaivataan erityisesti iäkkäämpien, hauraiden potilaiden hoitoon. publishedVersion

Interaction of checkpoint receptor programmed death 1 (PD-1) with its ligand 1 (PD-L1) downregulates T cell effector functions and thereby leads to tumor immune escape. Here, we aimed to determine the clinical significance of soluble PD-1 (sPD-1) and soluble PD-L1 (sPD-L1) in patients with diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL). We included 121 high-risk DLBCL patients treated in the Nordic NLG-LBC-05 trial with dose-dense immunochemotherapy. sPD-1 and sPD-L1 levels were measured from serum samples collected prior to treatment, after three immunochemotherapy courses, and at the end of therapy. sPD-1 and sPD-L1 levels were the highest in pretreatment samples, declining after three courses, and remaining low post-treatment. Pretreatment sPD-1 levels correlated with the quantities of PD1+ T cells in tumor tissue and translated to inferior survival, while no correlation was observed between sPD-L1 levels and outcome. The relative risk of death was 2.9-fold (95% CI 1.12&ndash, 7.75, p = 0.028) and the risk of progression was 2.8-fold (95% CI 1.16&ndash, 6.56, p = 0.021) in patients with high pretreatment sPD-1 levels compared to those with low levels. In conclusion, pretreatment sPD-1 level is a predictor of poor outcome after dose-dense immunochemotherapy and may be helpful in further improving molecular risk profiles in DLBCL.

Primary testicular lymphoma is a rare lymphoma entity, yet it is the most common testicular malignancy among elderly men. The majority of the cases represent non-germinal center B-cell-like (non-GCB) diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL) with aggressive clinical behavior and a relatively high relapse rate. Due to the rareness of the disease, no randomized clinical trials have been conducted and the currently recognized standard of care is based on retrospective analyses and few phase II trials. During recent years, the tumor microenvironment (TME) and tumor-related immunity have been the focus of many tumor biology studies, and the emergence of targeted therapies and checkpoint inhibitors has significantly modulated the field of cancer therapies. Testicular DLBCL (T-DLBCL) is presented in an immune-privileged site of the testis, and the roles of NF-κB pathway signaling, 9p24.1 aberrations, and tumor-infiltrating immune cells, especially immune checkpoint expressing lymphocytes and macrophages, seem to be unique compared to other lymphoma entities. Preliminary data on the use of immune checkpoint inhibitors in the treatment of T-DLBCL are promising and more studies are ongoing. publishedVersion

Vertaisarvioitu. Kantasolusiirrot ovat vakiinnuttaneet asemansa hematologisten syöpätautien sekä synnynnäisten luuytimen ja immuunijärjestelmän toiminnanvajavuustilojen hoidossa. Kehitys on viiden vuosikymmenen aikana mahdollistanut luovuttajakirjon laajentamisen, ikääntyneempien potilaiden hoidon sekä hoitotulosten paranemisen. Aikuispotilaiden allogeenisen siirron aiheena on edelleen pääasiassa leukemia, mutta lapsipotilaiden osalta yhä enemmän myös immuunijärjestelmän ja verenmuodostuksen häiriöt. Autologisen kantasolutuen käyttö puolestaan painottuu aikuispotilaiden lymfoomien sekä myelooman hoitoon, ja sen käyttö lapsipotilaiden hoidossa on verraten vähäistä. Käänteishyljintä muodostaa edelleen keskeisen ongelman. Kantasolusiirto edeltävine hoitoineen aiheuttaa pitkäaikaishaittavaikutuksia ja elinikäisen seurantatarpeen. Uudet immunologisen täsmähoidon muodot ovat tulleet vastikään kliiniseen käyttöön, mutta kantasolusiirrot säilyttänevät asemansa erityisesti leukemian hoidossa vielä nähtävillä olevassa tulevaisuudessa.

Vertaisarvioitu. English summary. Myöhäishaitat ovat edelleen tavallisia lymfoomahoitojen jälkeen, ja niiden riski jatkuu koko elämän. Vaikka hoitojen kehittyminen on vähentänyt haittoja, varsinkin sekundaarisyövät sekä sydän- ja verisuonitaudit aiheuttavat ylikuolleisuutta. Perusterveydenhuollon tuleekin olla tietoinen mahdollisista ongelmista ja hoitaa riskitekijöitä tehokkaasti. Psykososiaalisten haittojen ehkäisemiseksi tarvitaan lisää tukea potilaille. Suomen Lymfoomaryhmä on tehnyt suosituksen myöhäishaittojen ehkäisemiseksi ja seuraamiseksi.

Outcomes for patients with non-Hodgkin’s lymphoma (NHL) that proves refractory to treatment remain poor. Treatment of such patients is individualized and can include enrolment in a clinical trial of novel agents or use of one of a wide array of drug regimens. Initial treatment with anthracyclines such as doxorubicin limits options at later stages of treatment because of anthracycline-related cumulative cardiotoxicity. The aza-anthracenedione pixantrone was developed to reduce the likelihood of cardiotoxicity without compromising efficacy and is currently conditionally approved for use as monotherapy in patients with multiply-relapsed or refractory aggressive B cell NHL. The use of pixantrone in combination therapy, often to replace doxorubicin or mitoxantrone, has or is currently being investigated in numerous studies in patients with aggressive or indolent NHL and is the focus of this review. These include the R-CPOP regimen (rituximab, cyclophosphamide, pixantrone, vincristine, prednisone) for aggressive NHL in the first-line setting, including a study in elderly patients with limited cardiac function, and for patients with relapsed NHL with prior anthracycline exposure; the PSHAP regimen (pixantrone, cytarabine, prednisone, cisplatin), also in the latter setting; the PREBen/PEBen regimen (pixantrone, bendamustine and etoposide with or without rituximab) as salvage therapy; and pixantrone in combination with fludarabine, dexamethasone, and rituximab (FPD-R) for relapsed indolent NHL.

Teema : Hematologiset syövät. English summary

English summary

• Monet syövän hoidot heikentävät hedelmällisyyttä. Hoitojen vaikutuksesta on tärkeää antaa neuvontaa. • Naispotilaan hedelmällisyys ja mahdollisuus sen säilyttämiseen arvioidaan yksilöllisesti. Hedelmällisyyden säilyttämiseen tähtääviä hoitoja tarjotaan niitä toivoville. • Miehille on hyvä tarjota mahdollisuus siittiöiden pakastamiseen aina, kun suunnitellaan siittiötuotantoon mahdollisesti vaikuttavaa hoitoa.

Introduction: Despite better therapeutic options and improved survival of diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL), 30-40% of the patients still relapse and have dismal prognosis. Recently, the impact of genomic aberrations, allowing lymphoma cells to escape immune recognition on DLBCL pathogenesis has been recognized. However, whether immune related signatures could be used as determinants for treatment outcome has not been rigorously evaluated. Here, our aim was to elucidate the immunologic characteristics of the tumor microenvironment, and associate the findings with outcome in patients with high-risk DLBCL.Patients and methods: We specifically examined gene expression in the tumor microenvironment, using RNA isolated from formalin fixed paraffin-embedded (FFPE) tumor samples from 81 patients with DLBCL. Gene expression analysis was conducted on the NanoString nCounter gene expression platform using a 770-gene PanCancer Immune panel. The predictive impact of the gene expression signatures was assessed using a cohort of 65 high risk DLBCL patients enrolled in the Nordic CHIC trial (Leppä et al., 2016). The findings were validated using exon array data from an independent cohort of 38 high risk DLBCL patients treated in the Nordic CRY-04 trial (Holte et al., 2013; Leivonen et al., 2017a). In both trials, the patients received dose-dense immunochemotherapy (R-CHOEP-14) and systemic central nervous system prophylaxis (HD-Mtx and HD-Ara-C).Results: Unsupervised hierarchical clustering revealed three major clusters of genes with differential expression between the patients. The clusters were enriched for the genes related to focal adhesion and extracellular matrix (ECM) receptor interactions (eg. COL3A1, ITGA, ITGB, VEGFC, VEGFA, PDGFRB, PDGFC, FN1), T/NK-cell signaling (eg. ICAM1, CD3, CD4, CD8 GZMB, ITGB2), and type 1/2 immune responses (eg. IL4, IFNL1, IFNL2, IL13, IL24). Interestingly, type 1/2 immune response signature correlated with survival. In the CHIC cohort, the group of patients (n=10) with high expression of type 1/2 immune response signature genes had a 4-year PFS of 60% in comparison to 91% for those (n=55) with low expression (p=0.021). The corresponding 4 y OS rates were 64% vs 90% (p=ns). The risk of progression was 4.0 fold higher for the patients with high expression of type 1/2 immune response signature genes (95% CI 1.120-14.280, p=0.033). No differences were observed in sex, age, stage, IPI scores, or molecular subgroups between the low and high type 1/2 immune response subgroups. The prognostic impact of the signature was confirmed in the CRY-04 exon array cohort (4-y PFS; 46% vs 80%, p = 0.021, 4-y OS 62% vs 88%; p = 0.014). In the CRY-04 cohort, the risk of progression was 3.6 fold (95% CI 1.13-11.20, p=0.030) and death 4.8 fold (95% CI 1.20-19.26, p=0.027) higher for the group of patients with high expression of the type 1/2 immune response signature genes. In contrast to our data on primary testicular lymphomas (PTLs) (Leivonen et al., 2017b), T/NK cell signature did not correlate with outcome in either of the trial cohorts. Correspondingly, type 1/2 immune signature was not associated with outcome in the cohorts of PTL or DLBCL patients treated with conventional R-CHOP regimen.Conclusion: Our data suggest that immune related signatures exhibit treatment-specific roles in diffuse large B-cell lymphoma. For the high risk DLBCL patients treated with dose-dense immunochemotherapy, high expression of type 1/2 immune response signature genes predicts a poor outcome. A detailed characterization of immune cell composition in the tumor microenvironment and its impact on survival is ongoing.

Background: Survival of patients with high-risk diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL) is suboptimal, and the risk of central nervous system (CNS) progression relatively high. We investigated the efficacy of dose-dense chemoimmunotherapy and systemic CNS prophylaxis in two completed Nordic trials including patients less than 65 years with high-risk DLBCL. We combined individual patient data from these studies to compare clinical outcome and prognostic factors in patients treated with CNS prophylaxis given in the beginning (CHIC) vs at the end (CRY-04) of therapy. Patients and methods: Inclusion criteria were age 18-65 years, primary DLBCL or grade 3 follicular lymphoma without signs of CNS involvement, WHO performance score 0-3, age adjusted International Prognostic Index (aaIPI 2-3) and/or involvement of anatomical sites associated with an increased risk for CNS recurrence (e.g. testis, facial sinuses, orbita). In CRY-04, six courses of R-CHOEP14 were followed by HD-Mtx and HD-Ara-C. In CHIC, treatment consisted of two courses of HD-Mtx in combination with R-CHOP14, followed by four courses of R-CHOEP14 and one course of R-HD-AraC. In addition, liposomal AraC was administered intrathecally at courses 1, 3 and 5. Primary end points were failure free survival (FFS; disease progression, discontinuation of protocolled therapy due to toxicity, death from any cause) at three years and CNS progression rate at 1,5 years. Secondary endpoints included progression free survival (PFS; disease progression or death from any cause) and overall survival (OS) at three years. Results: Among 303 patients enrolled in the trials (CRY-04, n=160 and CHIC, n=143), 295 (CRY-04, n=154 and CHIC, n=139) met inclusion criteria and were evaluable for baseline characteristics and primary endpoints. Median age (54 and 56 years, p=0.222), male/female ratio, stage, and aaIPI scores were comparable in the two cohorts. Three-year FFS was 63 % in CRY-04 and 77% in CHIC (p=0.018) after a median follow-up of 5 and 3 years, respectively. Cumulative incidence rates of CNS progression were 5.0% and 2.4% (p=0.22), and three-year OS 80% and 86% (p=0.508), respectively. Treatment in the CHIC reduced the risk of systemic progression (aaIPI adjusted RR=0.484, 95%CI 0.300-0.782, p=0.003). PFS benefit with CHIC vs CRY-04 was observed across pre-specified subgroups, and particularly in patients < 60 years old (p=0.007), with low proliferation index (Ki67 expression

We evaluated the predictive value of I-PET after one course of chemoimmunotherapy in patients with newly diagnosed DLBCL. 112 DLBCL patients were enrolled. All patients had PET/CT scans performed after one course of chemotherapy (PET-1). I-PET scans were categorized according to International harmonization project criteria (IHP) and to Deauville 5 point scale (D 5PS) with scores 1-3 considered negative (D 5PS>3) and D 5PS with scores 1-4 considered negative (D5PS=5). Ratios of tumorSUVmax to liverSUVmax were also analyzed. We found no difference in progression-free survivals (PFS) between PET-negative and PET-positive patients according to IHP and D 5PS>3. The 2-year PFS using D 5PS=5 was 50.9% in the PET-positive group and 84.8% in the PET-negative group (p=0.002). A tumor/liver SUVmax cut-off of 3.1 to distinguish a D 5PS scores of 4 and 5 provided the best prognostic value. PET after one course of chemotherapy was not able to safely discriminate PET positive and PET negative patients in different prognostic groups.

60th Annual Meeting of the American-Society-of-Hematology (ASH) -- DEC 01-04, 2018 -- San Diego, CA Jurczak, Wojciech/0000-0003-1879-8084; Johnson, Peter/0000-0003-2306-4974; ZINZANI, PIER LUIGI/0000-0002-2112-2651; Leppa, Sirpa/0000-0002-8265-511X WOS: 000468868300004 PubMed: 30901302 PURPOSE Ibrutinib has shown activity in non-germinal center B-cell diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL). This double-blind phase III study evaluated ibrutinib and rituximab plus cyclophosphamide, doxorubicin, vincristine, and prednisone (R-CHOP) in untreated non-germinal center B-cell DLBCL. PATIENTS AND METHODS Patients were randomly assigned at a one-to-one ratio to ibrutinib (560 mg per day orally) plus R-CHOP or placebo plus R-CHOP. The primary end point was event-free survival (EFS) in the intent-to-treat (ITT) population and the activated B-cell (ABC) DLBCL subgroup. Secondary end points included progression-free survival (PFS), overall survival (OS), and safety. RESULTS A total of 838 patients were randomly assigned to ibrutinib plus R-CHOP (n = 419) or placebo plus R-CHOP (n = 419). Median age was 62.0 years; 75.9% of evaluable patients had ABC subtype disease, and baseline characteristics were balanced. Ibrutinib plus R-CHOP did not improve EFS in the ITT (hazard ratio [HR], 0.934) or ABC (HR, 0.949) population. A preplanned analysis showed a significant interaction between treatment and age. In patients age younger than 60 years, ibrutinib plus R-CHOP improved EFS (HR, 0.579), PFS (HR, 0.556), and OS (HR, 0.330) and slightly increased serious adverse events (35.7% v 28.6%), but the proportion of patients receiving at least six cycles of R-CHOP was similar between treatment arms (92.9% v 93.0%). In patients age 60 years or older, ibrutinib plus R-CHOP worsened EFS, PFS, and OS, increased serious adverse events (63.4% v 38.2%), and decreased the proportion of patients receiving at least six cycles of R-CHOP (73.7% v 88.8%). CONCLUSION The study did not meet its primary end point in the ITT or ABC population. However, in patients age younger than 60 years, ibrutinib plus R-CHOP improved EFS, PFS, and OS with manageable safety. In patients age 60 years or older, ibrutinib plus R-CHOP was associated with increased toxicity, leading to compromised R-CHOP administration and worse outcomes. Further investigation is warranted. (C) 2019 by American Society of Clinical Oncology Amer Soc Hematol Janssen Global Services; Memorial Sloan Kettering Cancer Center Support Grant [P30 CA008748] Supported by Janssen Global Services, which also provided writing and editorial support, and by Memorial Sloan Kettering Cancer Center Support Grant No. P30 CA008748 (A.Y.).

Diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL) is an aggressive B-cell lymphoma that without treatment rapidly leads to death. Addition of monoclonal CD20 antibody rituximab (R) to cyclophosphamide, hydroxydaunorubicin (doxorubicin), vincristine and prednisone (CHOP) chemotherapy has clearly improved survival of patients with DLBCL, and now 74% of the patients receiving immunochemotherapy are reported to remain event free in 6-year follow-up. However, extranodal DLBCL, especially primary testicular (PT) DLBCL, primary central nervous system (CNS) DLBCL, renal/adrenal DLBCL, and according to some earlier reports also sinonasal tract (SNT) DLBCL, have worse prognosis than DLBCL in general. In addition, the impact of the addition of R on the survival of specific subgroups, like PT-DLBCL and SNT DLBCL is not clear. In this study the clinicopathological presentation and impact of the addition of R on the survival of the patients with SNT and PT-DLBCL was analysed. SNT and PT-DLBCL have also been considered to have high risk for CNS spread. To prevent CNS spread, CNS-directed therapy (iv high-dose methotrexate or iv cytarabine) is added for patients with high risk for CNS spread. However, the significance of CNS-directed chemotherapy on SNT and PT-DLBCL patients is unclear and this study aimed to explore it. The clinical data and samples of SNT lymphoma patients treated at the Helsinki University Hospital (Helsinki, Finland) and SNT DLBCL patients also from Tampere University Hospital (Tampere, Finland) were collected and the outcomes in response to different treatment modalities were compared. The present study shows the incidence of SNT lymphoid malignancies is slowly increasing, and that nasopharynx is the most common location in the SNT area. Majority (43%) of the patients had DLBCL, whereas 18% had plasmocytoma. SNT DLBCL patients receiving R and CNS-directed therapy in addition to CHOP-like therapy had longer survival than patients not receiving these as part of their therapy, and the patients receiving both R and CNS- directed therapy as part of their therapy had the longest survival. PT-DLBCL patients were chosen here to present another extranodal patient group. Clinical data and samples of PT-DLBCL patients treated at Helsinki, Tampere and Turku University Hospitals were collected, and in addition, Danish lymphoma registry was searched for PT-DLBCL patients. It was observed that PT-DLBCL patients with high international prognostic index (IPI) clearly benefitted from the addition of R to the treatment and that the treatment of contralateral testis associated with better survival among all PT-DLBCL patients. The present study demonstrates non-GCB phenotype in PT-DLBCL was associated with inferior survival. PT-DLBCL patients treated with iv CNS-directed treatment had significantly better survival than other patients. The present study identified absolute lymphocyte count (ALC) as a potential risk factor in PT-DLBCL. Non-lymphopenic PT-DLBCL patients receiving R as a part of their chemotherapy were found to have better survival in comparison to the patients not receiving R, whereas among lymphopenic patients, the difference in the outcome between the patients receiving R and not receiving R as part of their chemotherapy was not observed. Likewise, non-lymphopenic patients benefitted of iv CNS-directed therapy, whereas among lymphopenic patients no clear survival benefit was observed. Diffuusi suurisoluinen B-solu -lymfooma (DLBCL) on agressiivinen B-solulymfooma, joka ilman hoitoa johtaa kuolemaan. CD20-vasta-aineen rituximabin (R) lisääminen cyclofosfamidi, hydroxydaunorubicine, vincristine ja prednisone (CHOP) -hoitoon on selvästi parantanut DLBCL:n ennustetta. Nykyisellään noin 74% R-CHOP-hoitoa saavista DLBCL potilaista ei ole kokenut taudin uusimista kuuden vuoden kuluessa diagnoosista. Kuitenkin imusolmukealueiden ulkopuolella ilmenevällä eli ekstranodaalisella DLBCL:llä, etenkin kives-, keskushermosto-, lisämunuais/munuais- ja joidenkin tutkimusten mukaan myös sinonasaali-DLBCL:llä, on katsottu olevan huonompi ennuste kuin DLBCL:llä yleensä. Lisäksi R:n hoitoon lisäämisen vaikutus ei ole selvä kaikissa DLBCL:n alaryhmissä, kuten sinonasaali- ja kives-DLBCL:ssä. Yksi meidän tavoitteistamme oli selvittää R:n lisäämisen vaikutusta sinonasaali- ja kives-DLBCL-potilaiden ennusteeseen. Sinonasaali- ja kives-DLBCL:llä on katsottu myös olevan korkea riski levitä keskushermostoon. Potilaille, joilla on korkea riski keskushermostolevinneisyyteen, lisätään keskushermostolevinneisyyden estämiseksi keskushermostoon kohdistettu hoito (laskimonsisäisesti (iv) korkea-annos metotreksaatti tai iv cytarabiini). Keskushermostoon kohdistetun hoidon merkitys sinonasaali- ja kives-DLBCL-potilaiden ennusteelle ei ole kuitenkaan selvä, ja meidän tavoitteenamme oli selvittää tämä. Kokosimme Helsingin ja Tampereen yliopistollisissa keskussairaaloissa hoidettujen sinonasaali-DLBCL-potilaiden kliiniset tiedot sekä syöpäkudosnäytteet ja vertasimme eri hoidon saaneiden potilaiden hoitotuloksia. Totesimme sinonasaalilymfoomien ilmaantuvuuden olevan hitaassa kasvussa. Nenänielu oli kaikkein yleisin paikka taudille sinonasaalialueella. Valtaosalla (43%) potilaista todettiin DLBCL, kun taas 18%:lla todettiin plasmosytooma. Tuloksistamme kävi ilmi sinonasaali-DLBCL-potilaiden pidempi ennuste R-hoitoa ja keskushermostoon kohdistettua hoitoa osana hoitoaan saaneiden potilaiden ryhmässä. Potilailla, jotka olivat saaneet molempia hoitoja osana hoitoaan, oli pisin ennuste. Toiseksi potilaisaineistoksemme valitsimme kives-DLBCL-potilaat. Kliiniset tiedot ja syöpäkudosnäytteet Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistollisissa keskussairaaloissa hoidetuista potilaista kerättiin. Lisäksi koko Tanskan kattavasta lymfoomarekisteristä haettiin Tanskan kives-DLBCL-potilaat ja heidän kliiniset tietonsa. Havaitsimme korkeiden kansainvälisten lymfoomariskipisteiden (international prognostic index, IPI) omaavien kives-DLBCL-potilaiden selkeästi hyötyvän R:n lisäämisestä hoitoon ja vastakkaisen kiveksen hoitamisen olevan yhteydessä parempaan ennusteeseen kaikilla kives-DLBCL-potilailla. Havaitsimme myös ei-itukeskusperäisen (non-germinal centre, non-GC) ilmiasun olevan yhteydessä huonompaan ennusteeseen. Meidän aineistossamme iv keskushermostoon kohdistetun hoidon osana hoitoaan saaneilla potilailla oli pidempi ennuste kuin muilla potilailla. Tunnistimme verestä mitatun lymfosyyttimäärän olevan potentiaalinen riskitekijä kives-DLBCL:ssä. Potilailla, joilla ei ollut alentunutta lymfosyyttimäärää, ja jotka olivat saaneet R:a osana hoitoaan, oli pidempi ennuste kuin potilailla, jotka eivät olleet saaneet R:a osana hoitoaan. Potilailla, joilla oli alentunut veren lymfosyyttimäärä, ei havaittu eroa ennusteessa suhteessa R-hoitoon osana hoitoa. Vastaavasti potilaat, joilla ei ollut alentunutta lyfmosyyttimäärää veressä, hyötyivät iv keskushermostoon kohdistetusta hoidosta, kun taas alentuneen veren lymfosyyttimäärän omaavilla potilailla selkeää eroa ennusteessa suhteessa iv keskushermostoon kohdistettuun hoitoon ei havaittu.

Safety profiles of oral PI3K inhibitors have resulted in US FDA black box warnings regarding fatal/serious toxicities. The approved intravenous PI3K inhibitor copanlisib has low incidence of severe toxicities and no black box warnings, but chronic treatment effects were unknown. We provide an update on safety and efficacy of copanlisib with a minimum 2-year follow-up of the CHRONOS-1 study. A total of 142 patients with histologically confirmed indolent B-cell lymphoma who had relapsed after or were refractory to >= 2 prior treatments received intravenous copanlisib 60 mg on days 1, 8, and 15 (28-day cycle). The primary efficacy endpoint was objective response rate (ORR) after >= 4 cycles (independent assessment). The predominant histology was follicular lymphoma (n = 104). The ORR was 60.6% (seven additional complete responses since primary analysis). Secondary endpoints of median duration of response, progression-free survival, and overall survival were 14.1 months (median follow-up, 16.1 months), 12.5 months (median follow-up, 14.0 months), and 42.6 months (median follow-up, 31.5 months), respectively. Median safety follow-up was 6.7 months; 26% of patients received treatment for >1 year. Common treatment-emergent adverse events (TEAEs) (all grade/grade 3/grade 4) were transient hyperglycemia (50.0%/33.1%/7.0%), diarrhea (35.2%/8.5%/0%), transient hypertension (29.6%/23.9%/0%), and neutropenia (28.9%/9.2%/14.8%). Serious AEs were largely unchanged, with no new cases of pneumonitis (4.2%), diarrhea (2.8%), or grade 5 events. Note, TEAEs showed no evidence for increased incidence or worsening following longer exposure in patients treated >1 year. Long-term follow-up of patients with relapsed/refractory indolent B-cell lymphoma treated with intravenous copanlisib demonstrated durable, enhanced responses without evidence of worsening TEAEs, as reported for orally administered PI3K inhibitors.

Primary testicular lymphoma is a rare and aggressive lymphoma entity presenting in an immune-privileged site of the testis and most commonly representing diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL). Due to the rareness of the disease, no randomized clinical trials have been conducted and the currently recognized standard of care is based on retrospective analysis and few phase II trials. During the last years, tumor-related immunity has been the focus of many studies, and the emergence of targeted therapies and checkpoint inhibitors has significantly modulated the field of cancer therapies. The role of distinct tumor-infiltrating immune cell subtypes and their immunophenotypes has not, however, been thoroughly studied in testicular DLBCL (T-DLBCL). The aims of this study were to evaluate the efficacy of different treatment modalities among T-DLBCL patients identified from the pathology databases of three university hospitals in Finland and the Danish lymphoma registry as well as to characterize tumor-infiltrating immune cell subtypes, their phenotypes and distribution in the TME, and to associate the findings with known clinical and biological risk factors and survival in T-DLBCL. The efficacy of different treatment modalities was evaluated by comparing the patient outcomes of altogether 189 Finnish and Danish T-DLBCL patients. Among these patients, intravenously (IV) administered central nervous system (CNS) -targeted chemotherapy and treatment of the contralateral testis translated into significantly longer patient survival, especially among elderly patients. Intrathecally (IT) administered CNS prophylaxis had no effect on the patient outcome, and rituximab seemed to be beneficial among high-risk (International Prognostic Index (IPI) score 3-5) T-DLBCL patients. In our patient material, the overall CNS relapse rate was low, and no differences in the risk of CNS relapse could be observed between patients treated with different treatment modalities. However, the use of IV CNS-targeted chemotherapy significantly improved the systemic control of lymphoma. Tumor-infiltrating immune cell subtypes, their phenotypes and distribution in the TME were studied using gene expression analysis and multiplex immunohistochemistry (mIHC) on tissue microarray (TMA) slides of 60–79 Finnish T-DLBCL patients. We observed that higher expression of 121 T-lymphocyte signature genes enriched for T-lymphocyte markers associated with significantly longer survival of T-DLBCL patients. The association with survival was especially evident among rituximab-treated T-DLBCL patients and could also be seen in an independent cohort of 96 primary DLBCL patients. We observed a great variation in the distribution of distinct tumor-infiltrating lymphocyte (TIL) phenotypes. Higher proportions of CD3+ TILs in general, CD4+ TILs, and CD8+ cytotoxic T-lymphocytes (CTLs) translated into better outcome. Higher proportions of programmed cell death-1 (PD-1) expressing CD4+ TILs and CTLs associated with significantly longer patient survival. Despite the overall favorable prognostic impact of high TIL content, a subpopulation of FoxP3+T-bet+ double-positive regulatory T-cells (Tregs) could be identified to have a significant adverse effect on patient outcome. We were able to show that a large proportion of both tumor-associated macrophages (TAMs) and lymphoma cells expressed programmed cell death ligand 1 (PD-L1), and higher proportions of PD-L1+CD68+ TAMs associated with longer survival. The content of PD-L1+CD68+ TAMs correlated with the content of PD-1+CD4+ TILs and PD-1+ CTLs, and the proportion of PD-L1+CD68- cells did not have an effect on the outcome of T-DLBCL patients. In conclusion, our results support the use of the currently recognized standard of care with anthracycline-based immunochemotherapy and IV CNS-targeted chemotherapy with prophylactic treatment of the contralateral testis as the first-line treatment of patients with T-DLBCL. The results of our biological studies provide novel information on tumor-infiltrating immune cell subtypes, their phenotypes, and their association with survival among patients with T-DLBCL. Kiveslymfooma on harvinainen, aggressiivinen sairaus. Sen harvinaisuudesta johtuen satunnaistettuja kliinisiä hoitotutkimuksia ei ole, vaan hoitokäytännöt perustuvat takautuviin tutkimuksiin ja muutamaan vaiheen II tutkimukseen. Kasvaimiin liittyvä immuniteetti on ollut viime aikoina monien tutkimusten kohteena, ja uusien kohdennettujen hoitojen myötä syöpähoitojen kirjo on oleellisesti muuttunut. Kasvaimeen liittyvien immuunisolujen merkitystä kiveslymfoomassa ei ole aiemmin perusteellisesti tutkittu. Tutkimuksemme tavoitteina oli arvioida eri hoitomuotojen tehoa ja selvittää kasvaimeen liittyvien immuunisolujen merkitystä kiveslymfoomassa. Hoitomuotojen tehoa arvioitiin 189 suomalaisen ja tanskalaisen kiveksen diffuusia suurisoluista B-solulymfoomaa sairastaneen potilaan aineistosta. Suonensisäinen keskushermostoon kohdennettu ja vastakkaisen kiveksen suojaava hoito paransivat merkittävästi näiden potilaiden ennustetta. Rituksimabi vasta-aine paransi erityisesti korkean uusiutumisriskin potilaiden ennustetta. Kasvaimeen liittyviä immuunisoluja tutkittiin geeniekspressioanalyysillä ja multiplex-immunohistokemialla 60–79 suomalaisen kiveksen diffuusia suurisoluista B-solulymfoomaa sairastaneen potilaan kasvainnäytteistä. Osoitimme korkean T-lymfosyyttimerkkiaineiden suhteen rikastuneen geenijoukon ilmentymistason olevan yhteydessä potilaiden pidempään elossaoloon, erityisesti vasta-ainehoidetuilla potilailla. Korkeampi CD3+, CD4+ ja CD8+ T-solujen ja programmed cell death-1 (PD-1) -molekyyliä ilmentävien CD4+ ja CD8+ T-solujen määrä oli yhteydessä potilaiden parempaan selviytymiseen. Huolimatta yleisestä T-solujen korkeampaan määrään yhteydessä olevasta paremmasta ennusteesta löysimme FoxP3+T-bet+ säätelevien T-solujen alaryhmän, joka oli yhteydessä potilaiden merkitsevästi huonompaan selviytymiseen. Osoitimme, että suuri osuus kasvaimeen liittyvistä makrofageista ja lymfoomasoluista ilmentää ohjelmoidun solukuoleman ligandia 1 (PD-L1), ja korkeampi PD-L1+CD68+ makrofagien määrä on yhteydessä potilaiden pidempään elossaoloon. PD-L1+CD68+ makrofagien määrä korreloi PD-1+-kasvaimeen liittyvien T-solujen määrään, eikä PD-L1+CD68– solujen osuudella ollut vaikutusta ennusteeseen. Tuloksemme puoltavat nykyisen antrasykliinipitoisen immunokemoterapian, suonensisäisen keskushermostoon kohdennetun sekä vastakkaisen kiveksen suojaavan hoidon käyttöä kiveksen diffuusia suurisoluista B-solulymfoomaa sairastavien potilaiden ensilinjan hoitona. Biologisten tutkimustemme tulokset tuovat merkittävää uutta tietoa kasvaimeen liittyvien immuunisolujen alaryhmien merkityksestä kiveslymfoomassa.

Purpose Phosphatidylinositol 3-kinase (PI3K) signaling is critical for the proliferation and survival of malignant B cells. Copanlisib, a pan-class I PI3K inhibitor with predominant activity against PI3K-α and -δ isoforms, has demonstrated efficacy and a manageable safety profile in patients with indolent lymphoma. Patients and Methods In this phase II study, 142 patients with relapsed or refractory indolent lymphoma after two or more lines of therapy were enrolled to receive copanlisib 60 mg intravenously on days 1, 8, and 15 of a 28-day cycle. The primary end point was objective response rate; secondary end points included duration of response, progression-free survival, and overall survival. In addition, safety and gene expression were evaluated. Results Median age was 63 years (range, 25 to 82 years), and patients had received a median of three (range, two to nine) prior regimens. The objective response rate was 59% (84 of 142 patients); 12% of patients achieved a complete response. Median time to response was 53 days. Median duration of response was 22.6 months, median progression-free survival was 11.2 months, and median overall survival had not yet been reached. The most frequent treatment-emergent adverse events were transient hyperglycemia (all grades, 50%; grade 3 or 4, 41%) and transient hypertension (all grades, 30%; grade 3, 24%). Other grade ≥3 events included decreased neutrophil count (24%) and lung infection (15%). High response rates to copanlisib were associated with high expression of PI3K/B-cell receptor signaling pathway genes. Conclusion PI3K-α and -δ inhibition by copanlisib demonstrated significant efficacy and a manageable safety profile in heavily pretreated patients with relapsed or refractory indolent lymphoma.

Diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL) is the most common lymphoma in the western world. It is an aggressive disease and rapidly fatal if left untreated. With immunochemotherapy, a combination of chemotherapy and CD20 antibody rituximab, 70% of the patients can be cured. DLBCL comprises several distinct molecular subgroups, which differ in the expression of specific gene signatures and in the oncogenic pathways involved, corresponding to discrete prognostic categories. Research on biological prognostic factors and targeted therapies is active and it is likely that in the near future the patients will be treated according to risk-adapted and biomarker driven therapies. The aim of this study was to identify novel prognostic factors in the immunochemotherapy era. The study population comprised tumor tissue, blood samples and clinical data of DLBCL patients treated with immunochemotherapy. Methods included immunohistochemistry, ELISA and gene expression microarrays. PKCβII is an enzyme involved in cellular proliferation and it is overexpressed in cancer, including DLBCL. We observed that the patients with high tumor PKCβII expression had poorer survival than the patients with low expression. Consistently, high PKCβII gene expression correlated with inferior survival in an independent patient set. PKCβII is also known for its ability to stimulate tumor angiogenesis. We found no association between tumor microvessel density and survival data. Vascular endothelial growth factor (VEGF) is a signalling protein which stimulates angiogenesis. It is overexpressed in cancer and essential in tumor growth and development. We observed that high pretreatment serum VEGF levels are associated with inferior survival after therapy. However, VEGF mRNA levels correlated neither with the survival nor the serum VEGF levels. Thus, it is possible that the serum VEGF is not derived from the tumor itself but may be a host response instead. Tumor associated macrophages (TAMs) reprogrammed by malignant cells are a major source of angiogenic factors. Also, mechanism of rituximab is partly mediated by macrophages. The function of TAMs is known to be controversial: they have both anti-tumor and pro-tumor features. In our study, tumor macrophage counts correlated with favorable outcome. The findings were validated in independent cohorts of immunochemotherapy-treated patients. In contrast, in patients treated with chemotherapy, high macrophage count was associated with inferior survival. We also measured serum levels of CCL18 and CD163, proteins commonly expressed in M2 type macrophages. A significant association with inferior survival and low CCL18 serum levels was observed. To summarize, high PKCβII expression, low tumor TAM content, high serum VEGF and low serum CCL18 levels serve as prognostic factors for inferior outcome in immunochemotherapy-treated DLBCL. Their use as prognostic biomarkers in the clinical setting, however, calls for further study. The results underline the complex biology of DLBCL and the interplay between the tumor microenvironment, host responses and the malignant cells. Diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma (DLBCL) on yleisin imusolmukesyöpä länsimaissa ja Suomessa siihen sairastuu 600 ihmistä vuosittain. Se on aggressiivinen tauti, joka hoitamattomana johtaa kuolemaan. Nykyhoidolla, jossa yhdistetään monisolunsalpaajahoitoon rituksimabi, monoklonaalinen CD20-vasta-aine, saadaan parannettua noin 70 % potilaista. DLBCL on genomiltaan monimuotoinen ja se voidaan jakaa alaryhmiin B-solun alkuperän, kasvaimen mikroympäristön, geenitason muutosten ja potilaan ominaisuuksiin liittyvien tekijöiden perusteella. Tulevaisuuden haaste DLBCL-potilaiden hoidossa on ymmärtää näitä eroavaisuuksia paremmin ja kohdentaa hoitoja yksilöllisesti niin että yhä useampi potilas paranisi taudistaan. Väitöskirjatyöni tavoitteena oli selvittää DLBCL:n biologisia ennustetekijöitä. Aineistona käytettiin pohjoismaisten DLBCL-potilaiden kasvain- ja verinäytteitä sekä seurantatietoja. Potilaat oli hoidettu immunokemoterapialla (rituksimabin ja monisolunsalpaajan yhdistelmä). Menetelminä käytettiin immunohistokemiaa, ELISAa ja mikrosirutekniikkaa. PKCβII on solusignaloinnin entsyymi, jolla on olennainen merkitys syöpäsolujen lisääntymisessä ja verisuonten uudismuodostuksessa. Sen yli-ilmentymistä on havaittu useissa syöpäkasvaimissa ja yleensä tämä on myös yhteydessä huonoon ennusteeseen. Havaitsimme että niillä potilailla joiden kasvaimessa oli paljon PKCβII:a oli myös huonompi ennuste verrattuna niihin joilla tasot olivat alhaiset. Verisuonten uudismuodostus eli angiogeneesi on yksi syövän tunnusmerkeistä. PKCβII:n tiedetään edistävän angiogeneesiä. Kasvainkudoksen mikroverisuonien määrä korreloi huonon ennusteen kanssa monessa syövässä. Emme kuitenkaan löytäneet omassa aineistossamme korrelaatiota kasvainverisuonituksen ja potilaan ennusteen kanssa. Angiogeneesin tärkeimpiä säätelijöitä sekä terveessä että syöpäkudoksessa on verisuonikasvutekijä VEGF (vascular endothelial growth factor). VEGF on tärkeä hoidon kohde ja sen runsas määrä on huonon ennusteen merkki monissa syövissä. VEGF:n vaikutuksesta kasvaimeen muodostuu verisuonia. Havaitsimme että potilailla, joiden VEGF-taso veressä on korkea ennen hoidon aloitusta, oli myös huonompi ennuste. Kasvainkudoksen makrofageilla eli syöjäsoluilla on kaksoisrooli syöpäkasvaimen etenemisessä; sekä syöpäkasvua hillitsevä että syöpää edistävä. Syöpäsolut voivat rekrytoida makrofagit edistämään syövän kasvua. Makrofagit ovat mukana angiogeneesissä. Rituksimabin vaikutusmekanismissa makrofageilla on myös tärkeä rooli. CD68-, CCL18- ja CD163-proteiineja käytetään makrofagien tunnistamisessa. Tutkimuksessamme osoitimme kolmessa eri potilasaineistossa että korkea CD68 geeniekspressio ja CD68+ makrofagien määrä korreloi hyvän ennusteen kanssa kun potilaat oli hoidettu immunokemoterapialla. Havaitsimme myös että potilasaineistossa joka oli hoidettu pelkällä kemoterapialla, vaikutus oli päinvastainen: korkea makrofagimäärä korreloi huonon ennusteen kanssa. Mittasimme vielä CCL18- ja CD163-tasoja DLBCL-potilaiden verestä ennen hoidon aloitusta ja havaitsimme että potilailla joilla oli korkeat CCL18-tasot oli myös parempi ennuste. Lisätutkimukset suuremmilla potilasaineistoilla ovat välttämättömiä ennen kuin näitä ennustetekijöitä voidaan käyttää potilastyössä. Tulokset heijastavat DLBCL:n monimuotoisuutta ja korostavat malignien solujen ja kasvaimen mikroympäristön monimutkaista vuorovaikutusta.

Follicular lymphoma (FL) is the second most common non-Hodgkin lymphoma. It is an indolent and clinically heterogeneous disease, which is generally considered incurable. Currently, immunochemotherapy has significantly improved the outcome of FL patients. This is based on the combination of rituximab, a monoclonal anti-CD20 antibody, with chemotherapy, and is used at present as a standard first-line therapy in FL. Thus far, however, patients have been selected for treatment based on clinical risk factors and indices that were developed before the rituximab era. Therefore, there is a growing need to understand the molecular mechanisms underlying the disease, which would not only provide information to predict survival in the rituximab era, but also enable the design of more targeted therapeutic strategies. In this study, our aim was to identify genes predicting the outcome in FL patients treated with immunochemotherapy. Thus, we performed a cDNA microarray with 24 FL patients. When gene expression differences from diagnostic tumour samples were related to the clinical outcome, we identified novel genes with a prognostic impact on survival. The expression of selected genes was further characterized with quantitative PCR and immunohistochemistry (IHC). Interestingly, the prognostic influence of these genes was often associated with their expression in non-malignant cells instead of tumour cells. Based on the observed gene expression patterns, we analyzed the abundance and prognostic value of non-malignant immune cells in 95-98 FL patients treated with immunochemotherapy. We observed that a high content of tumour-associated macrophages was a marker of a favourable prognosis. In contrast, the accumulation of mast cells correlated with a poor outcome and was further associated with tumour vascularity. Increased microvessel density also correlated with an inferior outcome. In addition, we used the same microarray data with a systems biology approach to identify signalling pathways or groups of genes capable of separating patients with favourable or adverse outcomes. Among the transcripts, there were many genes associated with signal transducers and activators of the transcription (STAT5a) pathway. When IHC was used as validation, STAT5a expression was mostly observed in T-cells and follicular dendritic cells, and expression was found to predict a favourable outcome. In cell cultures, rituximab was observed to induce the expression of STAT5a-associated interleukins in human lymphoma cell lines, which might provide a possible link for the cross-talk between rituximab-induced FL cells and their microenvironment. In conclusion, we have demonstrated that the microenvironment has a prognostic role in FL patients treated with immunochemotherapy. The results also address the importance of re-evaluating the prognostic markers in the rituximab era of lymphoma therapies. Follikulaarinen lymfooma (FL) on hidaskasvuinen, säde- ja sytostaattiherkkä imukudossyöpä, joka toistuvien uusiutumisien johdosta on nykyhoidoilla harvoin parannettavissa. Tällä hetkellä immunokemoterapia on yksi tehokkaimmista FL:n hoitomuodoista, perustuen B-soluja tunnistavan CD20 vasta-aineen (=rituximab) yhdistämiseen perinteisiin solunsalpaajahoitoihin. Toistaiseksi taudin hoitovasteen ennustaminen on perustunut kliinisiin mittareihin, ja edistyksestä huolimatta vasteet ovat usein vaihtelevia ja vaikeita ennustaa. Jos taudin biologinen luonne tunnettaisiin paremmin, olisi yksilöllisempien ja tehokkaampien hoitojen suunnittelu helpompaa. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli löytää uusia biologisia ennustetekijöitä vallitsevaa ensilinjan hoitoa eli immunokemoterapiaa saaneille FL potilaille. Perustana tutkimukselle oli 24 immunokemoterapialla hoidettua FL potilasta, joiden lymfoomakudoksesta määritettiin geenien ilmentymistä mikrosirutekniikalla. Yhdistämällä geenisirun tulokset kliinisiin hoitotietoihin löysimme geenejä, jotka erottelivat potilaat hoitovasteen mukaan. Immunohistokemiallisin menetelmin osoitimme monien näistä geeneistä ilmentyvän varsinaisia syöpäsoluja ympäröivässä ns. mikroympäristössä. Tulosten perusteella analysoimme noin 100 FL potilaan aineistosta erilaisten immuunipuolustusjärjestelmän solujen esiintyvyyttä. Tutkimuksessa osoitettiin makrofagien lukumäärän vaikuttavan suotuisasti immunokemoterapialla hoidettujen FL potilaiden hoitoennusteeseen. Sen sijaan syöttösolujen ja verisuonten korkea esiintymistiheys korreloi huonoon tautivasteeseen. Huomioitavaa on, että osa ennustetekijöistä muutti merkitystään verrattaessa solunsalpaajilla tai immunokemoterapialla hoidettuja FL potilaita. Väitöskirjan viimeisessä osatyössä tutkimme FL:n molekulaarisia vaikutusmekanismeja, ja havaitsimme STAT5a signaalireitin toimivan merkittävänä ennustetekijänä immunokemoterapiahoidetuilla FL potilailla. Soluviljelymallissa rituximabin osoitettiin indusoivan STAT5a:ta säätelevien interleukiinien ilmentymistä lymfoomasoluissa, mikä voi toimia mahdollisena vuorovaikutusmekanismina rituximabin indusoimien FL solujen ja ympäröivän mikroympäristön välillä. Väitöskirjan tulokset osoittavat, että syöpäkudoksen mikroympäristö on tärkeä ennustetekijä FL potilaiden hoitovasteelle myös immunokemoterapian aikakaudella. Lisäksi ennustetekijöiden merkityksen muuttuminen käytetyn hoitomuodon mukaan korostaa prognostisten tekijöiden uudelleen arvioinnin tärkeyttä hoitojen kehittyessä.

Diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL) is the most common of the non-Hodgkin lymphomas. As DLBCL is characterized by heterogeneous clinical and biological features, its prognosis varies. To date, the International Prognostic Index has been the strongest predictor of outcome for DLBCL patients. However, no biological characters of the disease are taken into account. Gene expression profiling studies have identified two major cell-of-origin phenotypes in DLBCL with different prognoses, the favourable germinal centre B-cell-like (GCB) and the unfavourable activated B-cell-like (ABC) phenotypes. However, results of the prognostic impact of the immunohistochemically defined GCB and non-GCB distinction are controversial. Furthermore, since the addition of the CD20 antibody rituximab to chemotherapy has been established as the standard treatment of DLBCL, all molecular markers need to be evaluated in the post-rituximab era. In this study, we aimed to evaluate the predictive value of immunohistochemically defined cell-of-origin classification in DLBCL patients. The GCB and non-GCB phenotypes were defined according to the Hans algorithm (CD10, BCL6 and MUM1/IRF4) among 90 immunochemotherapy- and 104 chemotherapy-treated DLBCL patients. In the chemotherapy group, we observed a significant difference in survival between GCB and non-GCB patients, with a good and a poor prognosis, respectively. However, in the rituximab group, no prognostic value of the GCB phenotype was observed. Likewise, among 29 high-risk de novo DLBCL patients receiving high-dose chemotherapy and autologous stem cell transplantation, the survival of non-GCB patients was improved, but no difference in outcome was seen between GCB and non-GCB subgroups. Since the results suggested that the Hans algorithm was not applicable in immunochemotherapy-treated DLBCL patients, we aimed to further focus on algorithms based on ABC markers. We examined the modified activated B-cell-like algorithm based (MUM1/IRF4 and FOXP1), as well as a previously reported Muris algorithm (BCL2, CD10 and MUM1/IRF4) among 88 DLBCL patients uniformly treated with immunochemotherapy. Both algorithms distinguished the unfavourable ABC-like subgroup with a significantly inferior failure-free survival relative to the GCB-like DLBCL patients. Similarly, the results of the individual predictive molecular markers transcription factor FOXP1 and anti-apoptotic protein BCL2 have been inconsistent and should be assessed in immunochemotherapy-treated DLBCL patients. The markers were evaluated in a cohort of 117 patients treated with rituximab and chemotherapy. FOXP1 expression could not distinguish between patients, with favourable and those with poor outcomes. In contrast, BCL2-negative DLBCL patients had significantly superior survival relative to BCL2-positive patients. Our results indicate that the immunohistochemically defined cell-of-origin classification in DLBCL has a prognostic impact in the immunochemotherapy era, when the identifying algorithms are based on ABC-associated markers. We also propose that BCL2 negativity is predictive of a favourable outcome. Further investigational efforts are, however, warranted to identify the molecular features of DLBCL that could enable individualized cancer therapy in routine patient care. Diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma (DLBCL) on yleisin imukudossyövistä, eli non-Hodgkin lymfoomista. Taudin ennuste on vaihteleva taudin heterogeenisistä piirteistä johtuen. Immunokemoterapia, eli CD20 vasta-aineen, rituksimabin, ja monisolunsalpaajien yhdistelmä on DLBCL potilaiden ensilinjan hoito. Tärkein DLBCL potilaan ennustetta määrittävä tekijä on kliinisiin parametreihin perustuva luokitus. Kuitenkin myös taudin biologisilla piirteillä on vaikutus taudin kulkuun. DLBCL on jaoteltu hyväennusteisiin itukeskusperäisiin ja huonoennusteisiin ei-itukeskusperäisiin alatyyppeihin. Näiden alatyyppien ennusteellinen merkitys on kuitenkin ollut epäselvä immunokemoterapian aikakaudella. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli selventää immunohistokemiallisesti määriteltyjen biologisten ennustetekijöiden merkitys immunokemoterapiaa saaneilla DLBCL potilailla. Tutkimuksessa todettiin että aikaisemmin esitellyn algoritmin mukaan (CD10, BCL6 ja MUM1/IRF4) itukeskus ja ei-itukeskus alatyyppistä lymfoomaa sairastavilla potilailla ei ollut eroa taudinkulussa. Luokittelulla ei myöskään ollut ennusteellista merkitystä potilailla, joiden hoitona oli ollut korkea-annossolunsalpaajahoito ja autologinen kantasolusiirto. Sen sijaan, mikäli ei-itukeskus alatyyppi määriteltiin väitöskirjassa kuvatun uuden algoritmin mukaan (MUM1/IRF4 ja FOXP1) voitiin todeta, että tämän alatyypin omaavilla potilailla oli immunokemoterapian jälkeen huonompi ennuste kuin muilla potilailla. Väitöskirjassa tutkittiin lisäksi immunohistokemiallisesti BCL2 ja FOXP1 proteiinien ilmentyminen lymfoomakudoksessa ja niiden ennusteellista merkitystä immunokemoterapiaa saaneilla DLBCL potilailla. Tutkimuksessa todettiin, että potilailla oli huono ennuste, jos BCL2 proteiinia todettiin lymfoomakudoksessa. FOXP1 proteiinilla ei ollut ennusteellista merkitystä. Väitöskirjan tulokset osoittavat, että immunokemoterapiahoidetuilla DLBCL potilailla voidaan tunnistaa huonoennusteinen ei-itukeskusperäinen alatyyppi uudella immunohistokemiallisella algoritmilla. Lisäksi huonoennusteiseen taudinkuvaan viittaa BCL2 ilmentyminen. Taudin biologisista piirteistä tarvitaan silti täydentävää tietoa, ennen kuin nämä esitellyt tekijät voivat ohjata hoidon valintaa.

Critical cellular decisions such as should the cell proliferate, migrate or differentiate, are regulated by stimulatory signals from the extracellular environment, like growth factors. These signals are transformed to cellular responses through their binding to specific receptors present at the surface of the recipient cell. The epidermal growth factor receptor (EGF-R/ErbB) pathway plays key roles in governing these signals to intracellular events and cell-to-cell communication. The EGF-R forms a signaling network that participates in the specification of cell fate and coordinates cell proliferation. Ligand binding triggers receptor dimerization leading to the recruitment of kinases and adaptor proteins. This step simultaneously initiates multiple signal transduction pathways, which result in activation of transcription factors and other target proteins, leading to cellular alterations. It is known that mutations of EGF-R or in the components of these pathways, such as Ras and Raf, are commonly involved in human cancer. The four best characterized signaling pathways induced by EGF-R are the mitogen-activated protein kinase cascades (MAPKs), the lipid kinase phosphatidylinositol 3 kinase (PI3K), a group of transcription factors called Signal Transducers and Activator of Transcription (STAT), and the phospholipase Cγ; (PLCγ) pathways. The activation of each cascade culminates in kinase translocation to the nucleus to stimulate various transcription factors including activator protein 1 (AP-1). AP-1 family proteins are basic leucine zipper (bZIP) transcription factors that are implicated in the regulation of a variety of cellular processes (proliferation and survival, growth, differentiation, apoptosis, cell migration, transformation). Therefore, the regulation of AP-1 activity is critical for the decision of cell fate and their deregulated expression is widely associated with many types of cancers, such as breast and prostate cancers. The aims of this study were to characterize the roles of EGF-R signaling during normal development and malignant growth in vitro and in vivo using different cell lines and tissue samples. We show here that EGF-R regulates cell proliferation but is also required for regulation of AP-1 target gene expression in fibroblasts in a MAP-kinase mediated manner. Furthermore, EGF-R signaling is essential for enterocyte proliferation and migration during intestinal maturation. EGF-R signaling network, especially PI3-K-Akt pathway mediated AP-1 activity is involved in cellular survival in response to ionizing radiation. Taken together, these results elucidate the connection of EGF-R and AP-1 in various cellular contexts and show their importance in the regulation of cellular behaviour presenting new treatment cues for intestinal perforations and cancer therapy. Solu jakaantuu, liikkuu, erilaistuu ja kuolee solun ulkopuolisten signaalien kuten kasvutekijöiden ohjaamana. Signaalit välittyvät soluun erityisten kasvutekijäreseptorien välityksellä. Yksi keskeinen signaalien välittäjä on epidermaalinen kasvutekijä reseptori (EGF-R). Sen ohjaama soluvastetta välittävä signaaliverkosto koostuu puolestaan useiden kinaasien ja transkriptiotekijöiden muodostamista ketjuista. Näistä keskeisimpiä ovat MAPK, PI3K, STAT ja PKC -reitit. Signaalireitit säätelevät lukuisia kohdeproteiineja, vaikuttaen niiden aktiivisuuteen ja sijaintiin solulimassa ja tumassa. Kohdeproteiineihin kuuluu myös transkriptiotekijä aktivaattori proteiini-1 (AP-1). Transkriptiotekijät säätelevät yhdessä muun transkriptiokoneiston kanssa geenien luentaa kiinnittymällä DNA:han. Tämän seurauksena solu tuottaa uusia proteiineja muuttaakseen toimintaansa ympäristön vaatimuksiin. Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää EGF-R:n ja AP-1:n rooli normaalin kehityksen ja pahanlaatuisen kasvun aikana. Tutkimusaineistona käytettiin sidekudossoluja, suolen epiteelisoluja (enterosyyttejä), eturauhasen syöpäsoluja, sekä kehittyvää ohutsuolta. Lisäksi selvitettiin MAPK ja PI3K -signaalireittien osuudet AP-1:n säätelyssä. Tulosten mukaan EGF-R säätelee AP-1:n toimintaa sidekudossoluissa MAPK ja PI3K -reittien kautta. Reittien estäminen vaikutti mm. matriksimetalloproteinaasigeenien ilmentymiseen. EGF-R signalointi kyseisten reittien kautta osoittautui myös tärkeäksi enterosyyteille. Signaloinnin estäminen hidasti tai esti niiden solujakautumista ja liikkumista. Soluvasteella on todennäköisesti vaikutusta suolen kehitykseen ja normaaliin solujen uusiutumiseen limakalvovaurioiden yhteydessä. Lisäksi tutkittiin EGF-R:n ja AP-1:n välistä signalointia eturauhasen syöpäsoluissa sädehoidon seurauksena. Erityisesti PI3K-reitin signaloinnin ja suora AP-1:n estäminen hidastivat tai estivät solujen jakautumista, sekä herkistivät solut sädehoidon aiheuttamalle solukuolemalle. Yllämainitut tulokset selventävät EGF-R-signaloinnin ja AP-1 yhteyttä toisiinsa eri soluvasteiden aikana edellä mainituissa soluviljelymalleissa. Lisäksi ne osoittavat, että viestiketjun aktiivisuutta estämällä voidaan vaikuttaa soluvasteeseen. Tutkimus osoittaa näiden signaalireittien tärkeyden solujen fysiologiassa, ja avaa uusia näkökantoja syöpähoitoihin ja suolivaurioiden hoitoon tähtäävässä tutkimuksessa.

Rituximab, a monoclonal antibody against B-cell specific CD20 antigen, is used for the treatment of non-Hodgkin lymphomas (NHL) and chronic lymphatic leukemia. In combination with chemotherapeutics rituximab has remarkably improved the outcome of NHL patients, but a vast variation in the lengths of remissions remains and the outcome of individual patients is difficult to predict. This thesis has searched for an explanation for this by studying the effector mechanisms of rituximab and by comparing gene expression in lymphoma tissue samples of patients with long- and short-term survival. This work demonstrated that activation of complement (C) system is in vitro more efficient effector mechanism of rituximab than cellular mechanisms or apoptosis. Activation of the C system was also shown in vivo during rituximab treatment. However, intravenously administered rituximab could not enter the cerebrospinal fluid, and neither C activation nor removal of lymphoma cells was observed in central nervous system. In vitro cytotoxicity assays showed that rituximab-induced cell killing could be markedly improved with simultaneous neutralization of the C regulatory proteins CD46 (Membrane cofactor protein), CD55 (Decay-accelerating factor), and CD59 (protectin). In a retrospective study of follicular lymphoma (FL) patients, low lymphoma tissue mRNA expressions of CD59 and CD55 were associated with a good prognosis and in a progressive flow cytometry study high expression of CD20 relative to CD55 was correlated to a longer progression free survival. Gene expression profile analysis revealed that expression of certain often cell cycle, signal transduction or immune response related genes correlate with clinical outcome of FL patients. Emphasizing the role of tumor microenvironment the best differentiating genes Smad1 and EphA1 were demonstrated to be mainly expressed in the non-malignant cells of tumors. In conclusion, this thesis shows that activation of the C system is a clinically important effector mechanism of rituximab and that microenvironment factor in tumors and expression of C regulatory proteins affect markedly the efficacy of immunochemotherapy. This data can be used to identify more accurately the patients for whom immunochemotherapy is given. It may also be beneficial in development of rituximab-containing and other monoclonal antibody therapies against cancer. Rituksimabi on ensimmäinen syövän hoitoon kehitetty vasta-ainehoito, ns. täsmälääke. Yhdistelmähoitona solunsalpaajien kanssa se on tehokas hoitomuoto useisiin imusolmukesyöpiin. Rituksimabi on lääke, joka kykenee tehokkaasti tunnistamaan syöpäsolut, mutta kaikilla potilailla hoito ei johda kaikkien syöpäsolujen tuhoutumiseen eivätkä he tällöin hyödy hoidosta. Väitöskirjatyössä tutkittiin rituksimabin vaikutustapaa ja kehitettiin uutta menetelmää rituximabihoidosta hyötyvien potilaiden tunnistamiseksi ja rituksimabin tehon parantamiseksi. Rituksimabihoidosta hyötymättömien potilaiden tunnistaminen ennakolta on tärkeää, jotta heille voidaan antaa muita paremmin tehoavia hoitoja jo taudin alkuvaiheessa. Tarkempi potilasvalinta tuo myös tuntuvia taloudellisia säästöjä, kun kalliit vastaainehoidot kyetään kohdentamaan niistä hyötyville potilaille. Väitöskirjatutkimuksessa osoitettiin solulinjamallissa, että rituximabi tuhoaa syöpäsoluja ns. komplementtijärjestelmän avulla. Komplementti on veren proteiineista koostuva osa elimistön luonnollista puolustusjärjestelmää. Säilyäkseen elossa elimistön omat solut, myös syöpäsolut, ovat suojautuneet komplementtia vastaan erityisillä komplementtisuojamolekyyleillä. Työssä todettiin, että estämällä komplementtisuojamolekyylien toiminta syöpäsoluissa, rituksimabin aiheuttama syöpäsolujen tuho lisääntyy merkittävästi. Imusolmukesyövän pikainen uusiminen rituksimabi-solunsalpahoidon jälkeen kytkeytyi komplementtisuojamolekyylien määrään potilaiden syöpäsoluissa. Lisäksi tutkimus toi esille elimistön puolustusjärjestelmien toimintaan liittyvän Epha1-proteiinin. Myös sen pieni määrä syöpäkudoksen terveissä soluissa kytkeytyi syövän pikaiseen uusimiseen. Tutkimustulokset siis osoittavat, että rituksimabin teho imusolmukesyövässä voi olla riippuvainen syöpäsolujen kyvystä puolustautua komplementtia vastaan ja Epha1-proteiinin määrästä syöpäkudoksessa. Tutkimuksen potilasaineistot ovat suhteellisen pieniä, minkä vuoksi tulosten merkityksellisyys on varmistettava isommilla potilasaineistoilla. Mikäli lisätutkimukset vahvistavat saadut tulokset, käytettävissämme on uusi menetelmä rituksimabihoidosta hyötyvien potilaiden tunnistamiseen. Väitöskirjan esittämä komplementtisuojamolekyylien toiminnan esto olisi myös uusi tapa tehostaa rituximabihoitoa ja muita vastaavanlaisia syövän täsmähoitoja.

Diffuse large B-cell lymphoma (DLBCL) is an aggressive lymphoma. Despite the curative aim of the treatment, about 30% of the patients have a primary refractory disease or experience a relapse, and unfortunately usually succumb to the lymphoma. Today, the most frequently used tool to evaluate the risk of progression and death is the International Prognostic Index, which considers clinical factors, such as age and stage. This risk score does not acknowledge biological risk factors such as factors in the blood circulation (from here on called circulating factors). Some cell surface proteins can be detected in blood in soluble form, such as soluble CD163 (sCD163), PD-1 (sPD-1), and PD-L1 (sPD-L1). New prognostic tools are needed that would also assist by targeting more intensive treatment for high-risk patients and less intensive treatment for patients with favorable prognosis. The aim of this study was to evaluate circulating factors in patients with DLBCL and their association with survival. The study was based on a prospective cohort of 139 young patients with high-risk DLBCL treated in a Nordic NLG-LBC-05 trial. Blood samples, tumor tissue, and clinical data were available from the patients. We calculated the lymphocyte-to-monocyte ratio (LMR) prior to treatment. We measured levels of soluble forms of cell surface proteins CD163, PD-1, and PD-L1 in the serum of the patients at different time points during the treatment. Methods included ELISA, TRIFMA, immunohistochemistry, and gene expression analysis. In patients with DLBCL, low lymphocyte count, high monocyte count, and low LMR have been shown to be adverse prognostic factors in usually heterogeneous patient cohorts. We confirmed low LMR to predict poor outcome in our cohort of young high-risk patients. Furthermore, we observed that LMR does not, at least directly, reflect the lymphocyte or monocyte count in the tumor microenvironment. CD163 is a scavenger receptor expressed almost exclusively on macrophages and monocytes. We observed that high pretreatment soluble CD163 (sCD163) levels predict poor outcome. Furthermore, the sCD163 levels declined significantly during therapy, suggesting that sCD163 could be used as a disease response biomarker. sCD163 levels correlated with the proportion of CD163+ macrophages and the CD163 gene expression levels, indicating that sCD163 is likely shed, at least partly, from the surface of the macrophages. PD-1 and its ligand PD-L1 are important in the immune defense. We observed that high pretreatment soluble PD-1 (sPD-1) levels were associated with unfavorable survival. The pretreatment sPD-1 levels correlated with tumor tissue PDCD1 gene expression levels and the proportion of PD-1+ T-lymphocytes, suggesting that the T-lymphocytes are likely the main source of sPD-1. sPD-1 and soluble PD-L1 levels declined significantly during therapy, indicating that they could be used as disease response biomarkers. As a summary, we showed LMR, sCD163, and sPD-1 to have prognostic impact on survival in young high-risk patients with DLBCL. Still, future research is needed to further study the role of sCD163 and sPD-1 in DLBCL, and moreover to study sCD163 and sPD-1 as possible tools in treatment selection. Diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma (DLBCL) on aggressiivinen imukudossyöpä. Huolimatta hoidon parantavasta tavoitteesta, noin kolmanneksella potilaista tauti ei reagoi hoidolle tai uusiutuu, jolloin potilas yleensä lopulta menehtyy. Yleisin lymfooman uusiutumisen ja kuoleman riskiä arvioiva työkalu on International Prognostic Index, joka huomioi kliinisiä tekijöitä, kuten ikä ja lymfooman levinneisyys. Tämä työkalu ei kuitenkaan huomioi biologisia riskitekijöitä, kuten esimerkiksi veressä kiertäviä proteiineja. Onkin tarve uusille DLBCL:n uusiutumisriskiä arvioiville työkaluille, joiden avulla voitaisiin kohdentaa tehokkaampaa hoitoa korkean riskin potilaille ja toisaalta kevyempää hoitoa paremman ennusteen potilaille. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli määrittää verenkierrossa olevia tekijöitä DLBCL:aa sairastavilla potilailla sekä tutkia näiden tekijöiden vaikutusta ennusteeseen. Tutkimus pohjautui 139 nuoren korkean riskin DLBCL-potilaan aineistoon. Potilaista oli saatavilla verinäytteitä, kasvainkudosta sekä kliiniset tiedot. Laskimme hoitoa edeltävän lymfosyytti-monosyytti-suhteen (LMR) verestä. Määritimme valikoitujen solun pinnan proteiinien (CD163, PD-1 ja PD-L1) liukoisten muotojen tasoja potilaiden verinäytteistä hoidon eri vaiheissa. Aiemmin heterogeenisissä DLBCL-potilasaineistoissa on osoitettu matalan lymfosyyttimäärän, korkean monosyyttimäärän ja matalan LMR:n yhdistyvän huonoon ennusteeseen. Tuloksemme vahvistivat matalan LMR:n liittyvän huonoon ennusteeseen nuorilla korkean riskin DLBCL-potilailla. Lisäksi havaitsimme, että LMR ei ainakaan suoraan heijasta kasvaimen mikroympäristön lymfosyytti- ja monosyyttimäärää. CD163 on lähinnä makrofagien ja monosyyttien pinnalla oleva proteiini. Havaitsimme korkean, hoitoa edeltävän liukoisen CD163-tason ennustavan potilaiden huonoa selviytymistä. Hoidon myötä liukoisen CD163:n tasot laskivat merkittävästi, minkä perusteella liukoista CD163:a voisi käyttää apuna lymfooman hoitovastetta arvioitaessa. Hoitoa edeltävä liukoisen CD163:n taso oli yhteydessä sekä kasvainkudoksen CD163-positiivisten makrofagien määriin, että CD163:n geeniekspressiotasoihin viitaten siihen, että liukoinen CD163 on peräisin, ainakin osittain, sen irtoamisesta kasvainkudoksen makrofagien pinnalta. PD-1 ja PD-L1 ovat tärkeitä tekijöitä immuunipuolustuksessa. Havaitsimme hoitoa edeltävän korkean liukoisen PD-1:n tason liittyvän potilaiden huonoon ennusteeseen. Hoitoa edeltävä liukoisen PD-1:n taso oli yhteydessä kasvainkudoksen PD-1-proteiinia koodaavan geenin ekspressiotasoihin ja kasvainkudoksen PD-1-positiivisten lymfosyyttien määriin. Tämä viittaa siihen, että kasvainkudoksen lymfosyytit ovat todennäköisesti pääasiallinen liukoisen PD-1:n lähde. Havaitsimme lisäksi liukoisen PD-1:n ja PD-L1:n tasojen laskevan merkittävästi hoidon myötä, mikä viittaisi siihen, että niitä voisi käyttää apuna lymfooman hoitovastetta arvioitaessa. Osoitimme siis, että LMR, liukoinen CD163 ja liukoinen PD-1 vaikuttavat ennusteeseen nuorilla korkean riskin DLBCL-potilailla. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimusta liukoisen CD163:n ja PD-1:en tehtävästä DLBCL:ssa sekä niiden mahdollisesta hyödyntämisestä hoidon valinnassa.