Search

In this thesis, I focused on the endangered Siberian flying squirrel (Pteromys Volans) and its habitats, which are under pressure from widespread forest clear-cutting in Finland. I used long-term capture-recapture data from nest-box populations of the flying squirrel, in Western Finland. I studied variation in population size and demographic rates focusing on the impacts of habitat destruction caused by forestry and environmental factors. In 25 years, 76.4% of the breeding habitat in my study area in Luoto was lost due to clear-cutting. The flying squirrel population size declined towards the middle of the study and increased again in the latter half of the study but was constantly clearly below the carrying capacity. Survival rates were rather low (0.43‐0.48). In Luoto, survival of females declined towards the middle of the study but increased towards the end of the study suggesting a major contribution of survival to the population growth rate. Annual variation in survival was linked to predation risk and climatic conditions. Importantly, survival increased with breeding habitat patch size until about 4‐6 ha in size. Population recovery was associated with females crowding into larger breeding habitat patches with larger nest site resources. The second part of my thesis examines habitat requirements of the flying squirrel. I demonstrate that conservation practices were inefficient in protecting flying squirrels. Areas with breeding sites where forests were cut according to guidelines failed to support flying squirrels, whereas occupancy of flying squirrels remained unchanged in untouched areas. Occupancy of flying squirrels increased strongly with the amount of suitable habitat and patch size, which is in line with the patch size effect on survival. This illustrates that the delineated areas of 0.07‐0.24 ha were far too small to support breeding flying squirrels. Patch size decreased strongly over the course of the study. In the latter years, occupied pat, Tiivistelmä Tutkimukseni perehtyy uhanalaiseen liito-oravaan (Pteromys volans), jonka elinympäristöjä uhkaavat laajamittaiset avohakkuut. Tutkin Länsi-Suomessa kerätyn pitkäaikaisen merkintä-takaisinpyyntiaineiston avulla elinympäristöjen tuhoamisen sekä ympäristötekijöiden vaikutuksia lajin runsauteen ja demografiaan. Luodon tutkimusalueen liito-oravametsistä avohakattiin 25 vuoden aikana 76,4 %. Tutkimuksen keskivaiheilla kanta väheni jyrkästi, mutta palautui lopussa; alittaen koko ajan selvästi alueen kantokyvyn. Keskimääräinen säilyvyys oli melko matala (0,43–0,48). Luodossa naaraiden säilyvyys korreloi populaation koon muutosten kanssa osoittaen säilyvyyden olevan ratkaiseva tekijä kannan kasvukertoimelle. Säilyvyyden ajallinen vaihtelu oli sidoksissa saalistusriskiin sekä sääolosuhteisiin. Tärkeä havainto oli, että naaraiden säilyvyys parani lisääntymiseen sopivan metsälaikun koon kasvaessa noin 4–6 ha kokoon saakka. Populaation palautumisvaiheessa havaitsin naaraiden tiivistyneen laajempiin metsälaikkuihin, joissa oli suuremmat pesäpaikkaresurssit. Toinen väitökseni keskeinen tutkimusaihe perehtyi liito-oravan elinympäristövaatimuksiin. Pystyin osoittamaan, että viralliset suojelutoimet eivät mahdollistaneet liito-oravan suojelua. Liito-oravat hävisivät metsistä, joissa lisääntymispaikan hakkuut tehtiin viranomaisohjeistuksen mukaan ja samalla liito-oravat säilyivät verrokkialueilla. Liito-oravan esiintymisen todennäköisyys kasvoi sopivan metsälaikun koon myötä, mikä on linjassa metsälaikun koon säilyvyysvaikutuksen kanssa. Viranomaisrajausten pinta-alat, 0,07–0,24 ha, olivat liian pienet taatakseen liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen säilymisen. Seurannan aikana liito-oravalle sopivien laikkujen koko väheni merkittävästi. Loppuaikoina asuttujen laikkujen keskipinta-ala oli 3,91 ha ja tyhjien vain 1,49 ha. Esittämäni tulokset edellyttävät merkittäviä muutoksia metsätaloutta ohjaavaan lainsäädäntöön, jotta liito-oravan populaation koko ei romahtaisi, Sammandrag I min avhandling har jag fokuserat på den utrotningshotade flygekorren (Pteromys volans) och dess livsmiljöer, som i Finland hotas av omfattande kalhyggen. Min forskning baseras på ett omfattande fångst-återfångstmaterial, som insamlats i västra Finland. Jag studerade variationen i populationernas storlek och demografi i relation till skogsbrukets förstörande av livsmiljöerna samt miljörelaterade bakgrundsfaktorer. Under 25 år kalhöggs 76,4% av flygekorreskogarna i under-sökningsområdet i Larsmo. I mitten av perioden minskade beståndet kraftigt för att därefter återhämta sig. Antalet honor var hela tiden lägre än områdets ekologiska bärkraft. Flygekorrens överlevnad var i medeltal rätt låg (0,43–0,48). I Larsmo var honornas överlevnad lägre i mitten av undersökningsperioden för att därefter öka, vilket påvisar att överlevnaden märkbart påverkar populationens tillväxtkoefficient. Överlevnaden påverkades av risken för predation samt av klimatet. En viktig observation var att honornas överlevnad i ett skogsfragment gynnades av en ökad storlek upp till en yta av 4–6 ha. Under populationens återhämtningsskede noterades att flera honor kunde bo tillsammans i större fragment med mera lämplig skog kring boplatserna. Undersökningens andra tyngdpunkt var att klargöra flygekorrens habitatkrav. Jag påvisade att de skyddsåtgärder som gjordes i enlighet med gällande lagstiftning, inte var tillräckliga för att bevara flygekorren. De föröknings- och rastplatser som avgränsades med myndighetsbeslut övergavs i regel, medan kontrollområdena förblev bebodda. Flygekorrens förekomst ökade starkt i takt med ytan av lämplig skog, vilket korrelerade med den ökande överlevnaden. De avgränsade förökningsplatserna, 0,07–0,24 ha, var alldeles för små för flygekorrehonorna. Ytan hos de fragment som lämpar sig för flygekorre minskade drastiskt och i slutet av undersökningsperioden var de bebodda fragmenten i medeltal 3,91 ha medan de tomma var endast var 1,49 ha. Resultaten påvisar att

In conservation biology, informed and sound management decisions depend on target specific information about the life history and demography of the endangered populations. I used long-term, individual-based life history data (breeding and capture-recapture data) to examine life-history and demography in order to assess population viability and management. My study systems consist of metapopulations of two endangered, long-distance migratory wader species breeding on Baltic coastal meadows, the Temminck’s stint (Calidris temminckii) and the Southern Dunlin (Calidris alpina schinzii), whose breeding habitats are mainly managed by livestock grazing. Demographic models indicated that both study populations were sinks, which persist through immigration due to low local recruitment insufficient to compensate for adult mortality or emigration. Philopatric Temminck’s stints had higher nest and apparent adult survival compared to immigrants. Consideration of dispersal status in population models resulted in the most realistic estimates of population growth and revealed a low demographic impact of immigrants. Immigrants had low return rates after reproductive failure, suggesting that the difference in apparent survival was partly caused by different breeding dispersal strategies. Thus, management actions improving reproduction, and thus site fidelity, should also influence viability. An artificial nest experiment indicated high trampling rates under recommended stocking rates on managed meadows. This was attributed to similar space use of nesting Dunlin and cattle. Cattle presence did not affect nest predation. Young Dunlin preferred intensively grazed low sward habitat over high sward habitat. Reproductive success was also higher in low sward habitat. However, nests in the preferred habitat had the highest risk of being trampled if not artificially protected. Thus, low sward habitat was found to work as an ecological trap if grazing was started too early in the bree, Tiivistelmä Uhanalaisten lajien suojelussa tehokkaiden suojelutoimien suunnittelu edellyttää tietoa hoitokohteen elinkierron eri vaiheista ja niiden demografisesta merkityksestä. Käytän tutkimuksessani pitkäaikaisaineistoja (pesintä ja merkintä-takaisinpyynti) kuvatakseni tutkimuslajien demografiaa ja arvioidessani populaatioiden elinkykyä sekä hoitotoimia. Tutkimuskohteinani ovat lapinsirrin ja etelänsuosirrin, kahden uhanalaisen kahlaajan, Perämeren rantaniityillä pesivät metapopulaatiot. Näiden lajien elinympäristöjä hoidetaan pääosin laiduntamalla. Demografinen mallinnus osoitti molempien populaatioiden olevan nielupopulaatioita, joiden säilyminen on tulomuuton varassa sillä poikastuotto ei kompensoi aikuisten kuolleisuutta ja poismuuttoa. Tutkimusalueella syntyneiden ja sinne rekrytoituneiden lapinsirrien pesä- ja aikuissäilyvyydet olivat paremmat kuin tulomuuttajilla. Tämän huomioiminen populaatiomalleissa tuotti realistisimman kasvukertoimen arvion ja osoitti paikallisten rekryyttien olevan tulomuuttajia merkittävämpiä populaation kasvun kannalta. Pesinnässään onnistuneet tulomuuttajat palasivat seuraavina pesimäkausina epäonnistuneita todennäköisemmin. Paikallisilla rekryyteillä vastaavaa eroa ei havaittu. Ilmiö heijastellee tulomuuttajien muuttoalttiutta myöhemminkin ja voi kertoa erilaisista pesimädispersaalistrategioista. Lisääntymismenestyksen parantaminen voisi parantaa elinkykyä myös pienentämällä poismuuttoa. Tekopesäkokeen perusteella pesien tallausriski oli laidunnetuissa ympäristöissä korkea vaikka laidunnuspaine noudatteli hoitosuosituksia. Tämä johtunee ainakin osin laskennallista korkeammasta todellisesta laidunpaineesta, mikä puolestaan johtui lintujen ja karjan yhtäläisestä tilankäytöstä. Rekrytoituvat suosirrit suosivat voimakkaasti laidunnettuja matalakasvuisia niittyjä, joissa poikastuotto oli parempi kuin, laiduntamattomilla niityillä. Toisaalta, tallausriski on voimakkaasti laidunnetuilla niityillä suuri ja jo pienetkin pesätappiot uhkaav

Suomen uhanalaiset sammalet -ympäristöopas on syntynyt useiden sammalasiantuntijoiden ja -tutkijoiden yhteistyön tuloksena. Oppaassa esitellään 136 uhanalaista ja 24 maastamme hävinnyttä sammallajia. Oppaassa kerrotaan yksityiskohtaisesti miten lajit voi tunnistaa ja erottaa lähilajeistaan, kuvataan niiden elinympäristöt, levinneisyys, lisääntymisbiologia ja kannankehitys sekä arvioidaan niiden uhanalaisuuden syitä ja suojelutarvetta. Jokaisesta lajista on värikuva ja levinneisyyskartta sekä tiedot sen uhanalaisuudesta muissa Euroopan maissa. Näin perusteellisia lajiesittelyjä ei Suomessa esiintyvistä sammalista ole aiemmin ollut saatavilla. Kaikkiaan Suomesta tunnetaan 884 sammallajia. Oppaan liitteenä on luettelo kaikista Suomen sammallajeista uhanalaisuusluokkineen ja levinneisyystietoineen.

Jalopuita kasvavat ympäristöt ovat Suomessa yleensä pienialaisia, mutta niissä elää runsas niille omaleimainen eliölajisto. Luontaiset jalopuuympäristöt ovat kokeneet suuria muutoksia, niitä on raivattu pelloiksi, jäänyt rakentamisen jalkoihin tai niiden luonne on muuttunut umpeenkasvun ja kuusettumisen myötä. Jalopuita on myös kaadettu moniin käyttötarkoituksiin. Uusimmassa uhanalaisten lajien luettelossa on uhanalaisiksi arvioitu suuri määrä jalopuuympäristöjen lajeja, joista monilla on jäljellä vain yksittäisiä esiintymispaikkoja tai ne ovat alunperinkin esiintyneet hyvin rajoitetusti. Esiintymispaikat ovat usein niin suppeita, että pienetkin elinympäristön muutokset voivat uhata niiden vaativimpia lajeja. Jalopuuympäristöjen ja niiden lajiston säilyminen edellyttää suojelun lisäksi usein myös hoitoa. Tieto jalopuuympäristöjen uhanalaisesta lajistosta ja käytännön hoidossa tehtävät ratkaisut eivät aina kohtaa toisiaan. tilanteen parantamiseksi Hyönteistensuojelun neuvottelukunta järjesti syksyllä 2006 Karjaalla Mustion linnassa seminaarin ”Jalopuuympäristöjen hoito ja uhanalaiset lajit”. Seminaarin esitelmät käsittelivät sekä jalopuuympäristöjen uhanalaisia lajeja eliöryhmittäin että jalopuuympäristöjen rakennepiirteitä ja kohteiden hoitoa. Luontaisten jalopuuympäristöjen lisäksi esiteltiin myös ihmisen luomia jalopuuympäristöjä kuten kartanopuistoja ja kaupunkipuistoja. Puistot jalopuineen toimivat monien eliöryhmien lajeille merkittävinä korvaavina elinympäristöinä, joihin ne ovat voineet siirtyä luontaisten ympäristöjen vähetessä. Näitä kohteita hoidettaessa eliölajistoa ei yleensä ole otettu riittävästi huomioon. Tämä julkaisu on koottu seminaarissa pidettyjen alustusten pohjalta kirjoitetuista artikkeleista joita on täydennetty luontaisia ja rakennettuja jalopuuympäristöjä esittelevällä johdannolla. Julkaisun tavoitteena on esittää monipuolinen katsaus yhteen lajiston monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta merkittävään elinympäristökokonaisuuteen.

Ympäristöministeriön vuosina 2003–2007 rahoittama PUTTE on tähän asti suurin panostus lajistotutkimukseen Suomessa. Kymmenet tutkijat 40 hankkeessa ovat selvittäneet huonosti tunnettujen eliöryhmien, erityisesti sienten ja selkärangattomien eläinten, lajistoa, elintapoja, levinneisyyttä ja runsautta. Suomesta on löydetty tutkimusohjelman kuluessa lähes 1 500 maalle uutta lajia, joista 185 on tieteelle uusia, aiemmin kuvaamattomia lajeja. Viime vuosikymmeninä tehdyt uhanalaisarvioinnit ovat osoittaneet, että kaksi kolmasosaa maamme eliölajeista tunnetaan niin puutteellisesti, että niiden uhanalaisuutta ei ole voitu arvioida. Monista eliöryhmistä ei ole saatavana luetteloa Suomen lajeista eikä mitään määrityskirjallisuutta. PUTTE tuotti puutteellisesti tunnetuista metsälajeista runsaasti uutta tietoa, jota voidaan käyttää uhanalaisarvioinnin ja metsien suojelua koskevan päätöksenteon tukena, sekä myös useita laadukkaita määrityskirjoja. Tutkimushankkeiden tiivistelmien lisäksi loppuraportissa esitetään biodiversiteetin suojelun, lajistotutkimuksen ja uhanalaisarviointien taustaa. Raportissa arvioidaan PUTTEn kansainvälistä merkitystä sekä ohjelman tuloksia taksonomian, metsiensuojelun ja luonnonsuojelun kannalta. Tutkimusohjelman tulokset tiivistetään johtopäätöksiksi, joiden perusteella esitetään kymmenen keskeistä suositusta lajistotutkimuksen painotuksista, elinympäristöjen hoidon ja suojelun tarpeista sekä luontoharrastustoiminnan tukemisesta.

Maailman luonnonsuojeluliitto (IUCN; Species Survival Commission) on jo vuosien ajan kehittänyt yhtenäistä luokittelujärjestelmää ja kriteereitä eliölajien uhanalaisuuden arviointiin. Tavoitteena on ollut luoda menetelmä, jonka avulla mihin tahansa eliöryhmään selkärankaisista leviin kuuluvan eliölajin häviämisriski voidaan arvioida. Tämä opas on suomenkielinen yhteenveto kolmesta IUCN:n julkaisemasta alkuperäisohjeesta, joita ovat: - IUCN Red List Categories and Criteria. Version 3.1. (2001) - Guidelines for Application of IUCN Red List Criteria at Regional Levels. Version 3.0. (2003) - Guidelines for Using the IUCN Red List Categories and Criteria. Version 6.2. (2006) Alkuperäisohjeet ovat julkaisun liitteinä. Opas sisältää myös IUCN:n sallimat kansallisesti päätettävät sovellukset, jotka on hyväksynyt ympäristöministeriön 24.8.2006 asettama Lajien uhanalaisuuden arvioinnin ohjausryhmä. Tämän oppaan kriteereitä ja ohjeita noudattaen arvioidaan Suomen lajiston uhanalaisuus ja laaditaan seuraava eliölajien punainen kirja.

Suomessa uhanalaisiin ja silmälläpidettäviin lajeihin sisältyy satoja metsien lajeja. Näistä suuri osa on riippuvaisia lahopuiden esiintymisestä, mutta lajien yksityiskohtaiset elinympäristöt vaihtelevat. Lajeille sopivia elinympäristöjä voi olla sekä suojelualueilla että talousmetsissä, jos niissä vain on lajin edellyttämää lahopuuta riittävästi tarjolla. Lajien esiintymismahdollisuuksien säilyttäminen on haasteellista mm. sen vuoksi, että metsien sukkession myötä sopivien elinympäristöjen määrä voi nopeastikin muuttua. Tutkimuksessa selvitetään, miten paljon suojelualueet ja niitä ympäröivät talousmetsät tarjoavat eri lahopuulajeille sopivaa elinympäristöä nyt ja pitkällä aikavälillä (60 vuotta) tulevaisuudessa. Erityisesti selvitetään, miten aluetason metsien käytössä voidaan suojelualueiden verkosto ja talousmetsien käsittelytavat yhdistämällä toteuttaa lahopuusta riippuvaisen uhanalaisen metsälajiston suojelu kustannustehokkaasti. Tutkimus sisältää ekologisten, taloudellisten ja sosiaaliseten vaikutusten arviontia. Mallialueena on 120 km2 alue Lieksan valtionmailla Pohjois-Karjalassa. Seutukunta on viime vuosikymmeninä joutunut voimakkaan taloudellisen ja sosiaalisen rakennemuutoksen kohteeksi. Metsätalouden työllistävä merkitys seudulla on vähentynyt ja metsän muiden käyttömuotojen kuten virkistyskäytön ja luonnonsuojelun merkitys on kasvamassa.

Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen oletetaan olevan luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisimpiä metsäympäristöjä, mutta asiaa ei ole tutkittu. Tässä tutkimuksessa selvitettiin metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen suhteellista merkitystä luonnon monimuotoisuudelle, metsäkeskuksen tekemien metsälakikohderajausten kattavuutta ja laatua sekä ominaispiirteiden säilymistä rajatuilla metsälakikohteilla Lohjalla. Tulosten mukaan suuri osa uhanalaisten putkilokasvien, sammalien ja jäkälien esiintymistä sijaitsee metsälain mukaan määritellyillä erityisen tärkeillä elinympäristöillä. Metsäkeskuksen tekemän metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen kartoituksen kattavuus ja laatu osoittautuivat kuitenkin heikoiksi. Metsälain kriteerit täyttävistä uhanalaisten lajien esiintymispaikoista vain 4 % oli metsäkeskus rajannut metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi. Näin ollen suojelualueiden ulkopuolisista uhanalaisten lajien esiintymistä ainoastaan yksi prosentti sijaitsi metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi rajatuilla alueilla. Metsämaan rajatuista metsälakikohteista 75 % oli lain kriteerit täyttävää aluetta pienempiä. Huomattavalla osalla metsälakikohteiksi rajatuista kohteista ominaispiirteet olivat heikentyneet metsälain voimaantulon jälkeen tehtyjen hakkuiden takia. Metsälakia on Lohjalla sovellettu siten, että vain vähäinen osa lain kriteerit täyttävistä kohteista on rajattu metsälakikohteiksi. Lain käytännön tulkinnassa keskeisintä näyttää olleen kohteiden hyvin pieni koko eivätkä sen luontoarvot ja niiden säilyminen. Pienialaisuuden korostaminen johtaa luontoarvoiltaan vaatimattomien kohteiden rajaamiseen metsälakikohteiksi arvokkaiden kohteiden sijaan tai siihen, että arvokkaasta kohteesta vain palanen rajataan metsälakikohteeksi. Ominaispiirteiden heikentäminen näyttää olevan käytännössä sallittua esimerkiksi harvennushakkuin. Metsälain onnistunut käytäntöön soveltaminen edellyttää, että viranomaiset osaavat tunnistaa erityi